Esikoisemme aloitti putken viime viikolla, tai oikeastaan jo edeltävänä viikonloppuna. Se on se tavallinen tarina, sillä useimmiten taudit löytävät meille tiensä koulun kautta. Hän tokeni taudistaan lepäiltyään pari päivää kotona, ja hetken ehdinkin ajatella, että tällä kertaa kaksosemme säästyisivät. Miten sitten niin ajattelinkaan, niinpä. Yksi tautitapaus tarkoittaa erittäin suurella todennäköisyydellä kolmea, onneksi siis harvemmin neljää tai viittä.
Viime viikonlopun tienoilla sairastui poika. Alkuviikosta tyttö. Ja nyt ollaan perjantaissa, ja tänään on pikku hiljaa, varovasti, uskallettu ajatella, että nyt ollaan jo voiton puolella. Yskät kuulostavat vieläkin ikäviltä, mutta nyt sentään jo nukutaan melko hyvissä pätkissä.
Tällä viikolla on vietetty myös koulusta kevätlomaa. Olin kyllä ajatellut, että olisimme tehneet lasten kanssa jotakin kivaa. Mutta sen sijaan olemme poteneet, nyhjänneet ja kiukutelleet kotona. Kun viettää päiväkausia kotona neljän seinän sisällä, alkaa koti-ihmiseksi itseään kutsuvakin hypellä seinille. No, en jää suremaan kevätloman livahtamista käsistä, sillä tuleehan niitä lomia myöhemminkin.
Flunssan tahdittama kotiarki on tavallisesta poikkeavaa joka tapauksessa. Rutiineja rakastava yrittää pitää kiinni perusaikataulusta, mutta tekee siihen poikkeuksia tämän tästä. On tyytyväinen siitä, että jokainen lapsista syö edes jotain. Huolehtii tämän tästä, että jokainen juo tarpeeksi. Kiikuttaa pyykkiin tavallistakin enemmän vaatteita ja muita tekstiileitä. Kerää katraansa ympärilleen kirjan ääreen tavallistakin useammin, sillä se yleensä katkaisee huonohermoisten lasten kiukuttelukierteen. Nappaa pienimmäisen syliinsä vähän väliä, sillä näkee, kuinka kova kuume tainnuttaa pientä tyttöä kaikkein eniten.
Tiskit unohtuvat pidemmäksi aikaa altaaseen ja pöydät odottavat siivoojaa. Lasten kanssa yhdessä yritetään aika ajoin laitella tavaroita järjestykseen. Pestään pyykkiä ja tyhjennetään kone yhdessä. Vaihdetaan lakanoita ja jätetään pienimmän sänky petaamatta, sillä hän hakeutuu pitkin päivää lepäilemään oman peittonsa alle. Illalla katsellaan lastenohjelmia. Ja äiti hörppii kahvia aina välillä, peittoamaan omia väsymyksen merkkejään, jotka yrittävät rynniä päälle, jos sohvalle istahtaa. Teetäkin tulee juotua tuplamäärä normaalikulutukseen verrattuna, sillä se tuntuu helpottavan kurkkukipua.
Se äiti myös sättii itseään. Siitä, ettei jaksa kuunnella kärttyisten lasten kiukuttelua, ja sanoo sen lapsille liian monta kertaa. Tiukasti, ikävästi, huonoilla hermoilla itsekin. Ja sittenkin yrittää muistaa, että kipeinä lapset ovat usein tavallistakin kärttyisempiä, pitäisihän se tietää. Pitäisi, pitäisi, pitäisi.
Torstai-iltana pääsen ulos. ULOS. Ilma on kolea ja vähän tuulinen, mutta ei sekään oikeastaan haittaa. Kolme päivää kestäneet sateet ovat tuoneet maisemaan väriä, ja kevät etenee. Hitaasti, mutta kuitenkin. Sinistä taivasta on rauhoittavaa katsella, ja mieli rauhoittuu.
Perjantaina päätän uskoa, että olemme vihdoin selättäneet pahimman. Kuumeilua ja köhimistä riittää edelleen, kinastelua ja turhanpäiväistä kitinää yhtä lailla. Tiivis kotiviikko on ehkä ollut puuduttava ja pitkästyttäväkin, mutta kotona on kuitenkin tullut tehtyä yhtä sun toista. Pienissä pätkissä kyllä, mutta niitä pätkiä on ollut kuitenkin melko paljon. Ehkä tunnustan nauttineeni siitäkin, että melkein rauhassa sain viikattua valtaisan kasan puhdasta pyykkiä. Siitä se taas lähtee, melkein kuin uusi elämä. Kaikki taudit toivotan menneiksi ja poispyyhityiksi ensi viikosta lähtien. Here we come, again.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti