Minä ja matriisini

Sanotaan, että se on kovaa hommaa, täyttä työtä, mitä vielä. Minusta se tuntuu välillä pelkältä sähläämiseltä, sinne tänne sinkoilulta, varautumiselta siihen, ettei koskaan tiedä mihin kaikkeen pitäisi varautua. Se näyttäytyy hetkinä, jotka seuraavat toinen toistaan, välillä aivan irrallisina palasina, kun syy- ja seuraussuhteet tuntuvat kadonneen sen sotkuisen sälän keskellä.

Mutta aika paljon tunnustaa oppineensa ja taitaa olla samalla polulla yhä vain, ehkä lopun elämäänsä. Että koskaan ei tule mitään oikein valmiiksi, eikä itsekään, mutta tunnistaa kuitenkin matkan varrelta paljon onnellisia osumia.

En pitänyt itseäni koskaan luotuna kotirouvana tai -äitinä, enkä ole sitä tänäkään päivänä. Mutta olen oppinut mahdottoman paljon esimerkiksi siitä, miten hyvä organisointi auttaa monessa asiassa lasten kanssa. Niinpä toimin päivästä toiseen tietynlaisen kirjoittamattoman sapluunan mukaan. Arjen sapluuna rakentuu aikaikkunoista, joihin mahtuu niin kouluun liittyvät menemiset ja tulemiset, harrastukset ja kauppareissut. Niin ikään siivoamiset, pyykkäämiset, ruoanlaitto, lakananvaihdot ja ylipäätään kaikki se kotityösarka. Loppumaton sarja tekemisiä, tärkeitä ja vähemmän tärkeitä. Eihän kaikki aina (aika useinkaan) niin mene, kuinka on suunnitellut, mutta ainakin runko on olemassa koko ajan, ja se omalta paikaltaan pudonnut tehtävä löytää yleensä toisen aikaikkunan jostain myöhempää.

Monenlaisia matriisejakin löytyy aivojen sopukoista. Niihin kerääntyy tietoa siitä, mitä kukakin lapsi on milloinkin esimerkiksi syönyt tai jättänyt syömättä. Sen tiedon perusteella osataan (ehkä) ennakoida perin vaaralliset verensokerin laskut, niistä kun ei ikinä tule mitään muuta kuin ongelmia. Tietoa tallentuu myös luonnollisesti siitä, mitä lapset milloinkin tekevät tai jättävät tekemättä.

Kotiäitiyden tuomiksi ansioiksi omalla kohdallani on laskettava sekin, että olen petrannut keittiössä viime vuosina. Yksinkertaisesti ehdin tehdä ruokaa paremmin ja monipuolisemmin kuin aiemmin. Ja perisuomalaiseen (erittäin epäamerikkalaiseen) tapaan saan aikaan varsin kelvollista ruokaa tähteistä. Viikonloppuna kokkaamme (no, mieheni enimmäkseen) enemmän, ja arkiviikon aikana tyhjentelen sitten tähdepuolen. 

Kummasti pääkoppa pitää sisällään myös uskomattoman määrän tietoa siitä, mitä pitikään tehdä lapsen kouluun liittyen, mitä piti tuoda tai viedä jonnekin, milloin piti hoitaa mikäkin asia. Ruokakaappien sisällöstäkin on olemassa jokin verkkokalvoille painunut kuva, jonka perusteella osaa suunnitella kauppalistansa. Pyykkikorien sisällöstäkin on jokin kumma käsitys koko ajan, ja siten tietää, millaista pyykkiä seuraavaksi on pestävä. Ja kun näitä kummallisia, meille tyypillisiä, säänvaihteluita saa alvariinsa seurata, on eteinenkin ollut jo monta viikkoa niin talvi-, kevät- kuin kesätamineiden suloinen sommitelma. Josta mieluummin kyllä tässä vaiheessa vuotta tekisi jo selvästi keveämmän ja siirtyisi rohkeasti talvesta kevääseen ja kesään. 

Tämän omakehun (öhöm) ryydittämän tekstin tarkoitus oli käsittääkseni ensisijaisesti tuoda julki oma käsitykseni siitä, että, kyllä, tästäkin elämänvaiheesta on jäänyt käteen muutakin kuin hetkiä lasten kanssa - niitä, jotka toki suunnattoman arvokkaita ovat. Että tällaisen jakson aikana voi oppia aika paljon myös itsestään ja omista toimintatavoistaan. Että kun on tyytyväinen siihen tapaan, miten itse asioita (ja lapsiaan) hoitaa, niin ei tarvitse pohtia sitä, mitä mieltä joku muu on. Että oppii sen, mikä sopii meille, vaikkei se jollekin toiselle sopisikaan. 

Että muistaisi arvostaa sitä, että tekee arvokasta työtä sen hyväksi, että saa lapsistaan kasvatettua kunnon kansalaisia. Vaikka ne palaset eivät loksukaan läheskään aina kerrasta kohdalleen. Vaikka kaikki tosiaan tuntuukin toisinaan ihan pelkältä sähläämiseltä. Uskottelisikohan sitä itselleen, että sillä sähläämiselläkin on ehkä jokin tarkoitus. Tarkoitus muistuttaa meitä siitä, että vaikkei kaikki mene aina loistavasti, niin hyväkin riittää. Välillä vielä vähempikin.