Mitä tapahtui Suunnitelmalle?

Voisiko tämä olla kertomus siitä, kuinka varrellisesta rikkaimurista tuli paras ystäväni ja pyykkivuoren taltuttamisesta saavutusteni mitta, tai kuinka aina uudella innolla istahtaisin lasteni viereen lattialle suunnittelemaan yhä uusia askarteluprojekteja, kuinka antaisin keinussa loputtomiin lisää vauhtia, enkä koskaan kyllästyisi. Kuinka huolehtisin toisten tarpeista niin että saattaisin unohtaa omani. Kuinka oma pieni maailmani pyörisi oman akselinsa ympäri, yhä tiiviimmin. Mutta ei se olisi aivan totta.

Joten, sen sijaan, ajattelin kirjoittaa siitä, kuinka elämä vain tapahtui. Kuinka joskus on varmastikin ollut Suunnitelma. Siitä, miten asiat voisivat edetä ja mitä askelia niihin tarvittaisiin. Kuinka sellainen suunnitelma ei sisällä harha-askelia eikä arvaattomuuksia, vaikka niitä tietääkin kohdalle osuvan. Jokaisella. Minä ainakin uskon niin.

Lähdin opiskelemaan heti lukion jälkeen, 19-vuotiaana. Vieraita kieliä, ihan vain siksi, että ne olivat aina kiinnostaneet. Ajattelin kai, että niiden parista löydän joskus töitä. Olen löytänytkin, mutta työhistoriani on muodostunut kuitenkin aika erilaiseksi kuin suunnittelin. Ja niin päädyin viimein tietojärjestelmäprojektien pariin, enkä ollut mitenkään tyytymätön siihen, päinvastoin. Rehellisesti, pidin työstäni paljon. Mutta ei sitä sellaisessa muodossa Suunnitelmassani ollut lukenut.

En minä, tosiaankaan, sitäkään koskaan suunnitellut, että kuormasta söisin. Jos olisi joku minulle vaikka viisitoista vuotta sitten väittänyt, että menisin naimisiin työkaverini kanssa, niin olisin voinut nauraa päin näköä. Eihän sitä Suunnitelmassa lukenut, ehei. Mutta siitä tuli se Suunnitelma, paras kohdalleni koskaan osuneista.

Sen uuden Suunnitelman myötä tuli uusia ajatuksia. Sellaisia, jotka tuntuivat ensi kertaa elämässä itsellekin sopivilta. Ja sitten joskus pitkän odottamisen jälkeen, kun oli tikussa toinenkin viiva, tuntui, että nyt Suunnitelma menee taas eteenpäin. Kunnes elämä näytti, ettei se niin selkeän yksinkertaista aina olekaan. Emme totisesti suunnitelleet tulevamme keskosvanhemmiksi, ei kukaan sellaista suunnittele. Siihen tilanteeseen meidät vain pudotettiin, ihmettelemään ja sopeutumaan. Ja sitten kun joskus aika paljon myöhemmin jututimme lääkäriä, että uskaltaako tällä historialla toista lasta toivoakaan, päästi lääkäri meidät huolistamme päättelemällä, että komplikaatiot olivat todennäköisesti olleet silkkaa huonoa tuuria. Muistan hänen kyllä sanoneen, että riskien minimoimiseksi kannattaa toivoa, että ei sitten tulisi useampaa kerralla.

Eikä niitä kaksosraskauksiakaan suunnitella. Muistan edelleen aivan terävästi, kuinka tuo samainen lääkäri totesi meille ultrassa, että 'tässä on yksi, ja tässä sitten toinen.' Ja kaksi aikuista purskahti yhdessä nauramaan hämmentynyttä naurua, että mikä toinen. Että ne suunnitelmat, niin. Jos niitä oli ollut, niin taas niille oli annettu uusi suunta. 

Ja tänne saakka on elämä tuonut. Kolme lasta ja ne vanhemmat, ja jos joskus ulkomaille muutto tuntui uudelta ja ihmeelliseltä asialta, on ulkosuomalaisuus tällä hetkellä mitä arkisin ja tavallisin asia. Ehkä se oli Suunnitelmassakin, jossain muodossa, jossain vaiheessa. Haaveissa ainakin.

Mutta ulkosuomalaisuuttani ja kotiäitiyden vähän yllättävää uraa kiitän kuitenkin tänä päivänä, sillä ne ovat vaikuttaneet siihen, että yhdestä suuresta haaveesta on tulossa Suunnitelma. Ehkä. En taida suunnitella sitäkään liikaa, ettei Suunnitelma käännä taas suuntaa. Moni asia elämässä on tapahtunut siten, että jokin asia on ajanut kohti toista, vähän huomaamattakin välillä. Joten ehkä kirjoitan sen kirjan. Vaikka sellaisen pienen ja vähän suunnittelemattoman. Jos siitä sitten vaikka tulisi jotain. Ainakin pieni hyllyntäyte tuonne omaan kirjahyllyyn. Voisi sitä sitten vanhoilla päivillään siellä katsella. Ja samalla mietiskellä, miten niille Suunnitelmille sitten lopulta kävikään.