Oikeastaan melko tavallinen tiistai-ilta oli eilen, monessa suhteessa. Lasten kanssa keskenään kotona, mies työreissulla, kuten nyt suurin piirtein joka viikko. Rutiininomaisesti lasten iltatoimet pyörimään, huushollin yleisjärjestys kuntoon. Kuten joka ilta. Sikäli oli erilaista, että olimme taas napanneet jostain flunssapöpön ja pienimmäinen oli selvästi kolmikosta kipein eilisiltana. Oli alkanut yskiä kumeaa, haukkuvaa yskää, muistutti minua hetimiten kolmen vuoden takaisesta kurkunpääntulehduksesta. Ikävältä kuulostavaa, karmivaa, kovaa yskää, joka tuntui olevan aivan eri paria pienen, 14-kiloisen, kirkasäänisen tyttölapsen kanssa. Sellaista yskää, joka sattuu äidillä sydämeen, ja jonka ottaisin vaikka itselleni, jos saisin sen sillä tapaa lapseltani pois.
Nukkumaan lapset menevät yleensä puoli yhdeksään mennessä, niin nytkin. Kymmenen jälkeen kuulen köhinää, joka juoksuttaa minua lastenhuoneeseen. Tyttäreni on uninen, mutta herätän hänet, tuntuu siten varmemmalta. Juttelen ja kannan häntä alakertaan, saan juomaan kylmää vettä ja maistamaan kylmää jogurttia. Ja viimein hän juttelee ja pyytää tietyn väristä mukia, tietenkin. Varma merkki siitä, että hän on oma itsensä.
Noina hetkinä ulkosuomalainen pysähtyy miettimään sitä, että on kaukana maailmalla. Sukulaisten turvaverkko on kaukana. Pää alkaa heti pyörittää ajatuksia siitä, miten asiat järjestelisi, jos olisi lähdettävä viemään sairasta lasta saamaan hoitoa keskellä yötä. Yön pimeydessä on helppo, pelottavan helppo antaa peloille valtaa, vaikka niille ei olisi aihettakaan. Miettii valmiiksi, mitä tavaroita tarvitsisi mukaan, yrittäisikö saada jonkun tutun valvomaan toisia lapsia, jos joutuisi itse yhden kanssa liikkeelle lähtemään. Tai ottaisiko sittenkin kaikki kolme pientä mukaan. Vähän ennen yhtätoista saan viestin esikoiseni luokkakaverin äidiltä, hän kysyy, pääsemmekö huomenna piknikille. No, se on jäävä väliin, mutta kerron hänelle sairastilanteen. Yhtäkkiä ajatukset ovat taas selvemmät, helpottuneemmatkin.
Yö jää lyhyeksi, en osaa oikein nukahtaa. Nukahtelen kyllä, mutta havahdun nopeasti ja tarkkailen tyttäreni tilannetta. Hän yskii, mutta nukkuu aina uudelleen. Ja kun aamu sarastaa, on taas helpompaa. Aamuseitsemältä saan taas viestin ystävältäni - hän tarjoutuu käymään kaupassa, jos tarvitsemme jotain.
Ja päivä jatkaa kulkuaan, aika rutiininomaisesti taas, sittenkin. Lapset jaksavat kinastellakin aivan normaaliin tapaan. Olen kyllästynyt, lopen kyllästynyt näihin useisiin toipilaspäiviin, mutta nämäkin on kestettävä. Ulkona kevät etenee, sillä vettä on saatu jo kolmena päivänä peräkkäin. Luonto alkaa vihertää, ja maisema lienee parahiksi kaunistunut siihen mennessä, kun uskaltaudumme jälleen mökistä ulos.
Piti ottaa kuva vihertävistä nurmikoista. Mutta enhän minä sitä muistanut ennen pimeän tuloa. Joten laitetaan viimeviikkoinen kuva.
Aina tulee uusi aamu. Ja uusi kevät. Tulee se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti