Mulla on jo ikävä!

Kyllä vähän on oireita. Myönnän ja tunnustan. Ne ovat hiipineet kylään vähän vaivihkaa, ja voimistuvat, kun kesälomamatka lähestyy. En oikein tiedä, miten pitäisi suhtautua, mutta luovin tässä vain eteenpäin.

En ole suuresti stressaava ihminen, mutta joitakin outoja toimintoja olen itsestäni jälleen löytänyt. Järjestelmällinen luonne törmää asunnossaan nyt jatkuvasti paikkoihin, kasoihin, röykkiöihin, pinoihin - kaikkeen siihen, jolle pitäisi tehdä jotain. Siinä ne kasat ovat majailleet pitkäänkin, moni niistä, mutta nyt ne yhtäkkiä kiusaavat aiempaa enemmän. Pitäisi kai setviä tuo pestyjen talvivaatteiden pino. Eteisen komerossa on vielä talvikenkiäkin viemässä tilaa kesäkengiltä. Kellarikerroksen aulassa on paperipino, hmm, mitähän siinä on. Lasten palapelilaatikoita on yhtäkkiä siellä täällä, ne voisi kasailla komeroihin. Miksihän en vieläkään istuttanut noita kesäkukkien siemeniä. Ja niin edelleen.

Hei, mitä tämä nyt on. Mä en halua vielä lähteä, mulla on niin paljon tehtävää vielä. Sijaistoimintoja taitavat monet tekemisistäni olla, mutta häiritsevät, mokomat. Mutta pakatakin pitäisi, kyllä. Olen hyvä siirtämään sitä viime tinkaan, sillä siten siihen ei kulu turhan paljon aikaa. Silloin vain ottaa ja kasaa ne tavarat laukkuihin miettimättä liikoja. No, olen vähän aloittanut.

Siihen niitä kertyy, lisää pinoja siis. Pyykistä tulleita vaatteita, joista sopivimmat valikoituvat mukaan, eivätkä palaudu enää vaatekaappeihin tällä erää. Kokemuksen mukaan siihen syntyy isot pinot, joista karsitaan siinä vaiheessa, kun laukku pullistelee. Minulla on kymmenen vaatekappaleen sääntö: perusvaatteita jokaiselle lapselle kymmenet: housuja, paitoja, sukkia ja niin edelleen. Sillä pärjää pitkälle, etenkin kun pystyy pyykkäämään kohteessa.

Mutta mun tulee ikävä! Tätä omaa elämääni täällä, tätä arkeakin ja sitä, että kaikki sujuu omaan tahtiin, vaikkakin välillä tahti voisi olla jotain muuta kuin sinne tänne tempoilevaa sinkoilua. Yhtäkkiä minun on ikävä jo valmiiksi tätäkin, että kun lapset leikkivät lounaan jälkeen pihamaalla, minulla on hetki aikaa istua kahvikupin kera terassilla. Se on minun hetkeni, pieni, mutta kallisarvoinen.

Kyllä kyllä, jääkaapin sisältöäkin on tarkkailtava tiukalla silmällä. Tuoretuotteista pitäisi päästä eroon, mielellään syömällä. Jämäruokien keräilyerät ovat viikon sana. Eikä ihmeiden aika ole ohi: nirso pieni tyttäreni halusi ehdottomasti syödä viimeisimmät parsakaalit. Tuo suurin herkuttelijamme, joka valitsisi varmaankin jokaiselle aterialle suklaakeksejä tai jäätelöä, jos valita saisi.

Päivän lounas.

Mistä mä jään paitsi? Mitä täällä tapahtuu heinäkuussa? Vaikka tiedän, että ei sillä mitään väliä ole, sillä elokuussakin tapahtuu. Ja kaikkina muina aikoina. Kaikki on paikallaan, kun palaamme. Ja siinä vaiheessa on taas lomamuistoja taskussa. Niitä, joita en saisi, jollen lähtisi.

Mutta kuten jo sanoin, oirehdin, ja huomaan, etten voi sille mitään. Ehkä se on lähtemisen kriisi. Joka kyllä laantuu, kun matkaan päästään ja viimeistään siinä vaiheessa, kun lomaelämä löytää taas uomansa ja jet lag on selätetty. Mutta sittenkin, yksi ajatus jää. Onko jotain muutakin? Kutsuisinko sitä jo, ihan varovasti, toisellakin nimellä.

Kulttuurishokki. Pieni sellainen, mutta. Mutta kuitenkin. Siinäpä talveksi pohdittavaa. Olen kuullut, että se saattaa kuulua expatien taudinkuvaan (nimenomaan palatessa synnyinmaahan). Itsehoidon aakkoset käyttöön, siis. Käy herkkukaapilla, istu sohvalle, kirjoita blogiin. Olo on äkkiä taas aika mukava. Kohta nähdään, sukulaiset ja ystävät!