Usko huvikses

Mentiin käymään lelukaupassa. Jos kuunneltaisiin tässä asiassa jälkikasvua, käytäisiin varmaan useamminkin (joka päivä?), mutta kun ei kuunnella. Mutta nyt ajateltiin sitten käydä. Kun on joulukin tulossa. Yhdellä vielä syntymäpäivätkin tässä kuussa.

- Mennään vaan vähän katselemaan, ei me kyllä mitään osteta. Kiirehdin sanomaan. - Jaa miksikö katselemaan? No, että voitaisiin vinkata vaikka joulupukille, mistä te tykkäisitte. Mennään sinne Lego-hyllylle, niistähän on ollut puhetta. Jos vaikka näyttäisitte, mitkä niistä olisi nyt erityisen kivoja. Mitenkö me kerrotaan sitten joulupukille? No, aikuisilla on keinoja.

Täytyy kyllä nyt julkisesti tunnustaa, että olen vähän kyllästynyt koko gubbeen. Vuosikausia taloudessa jatkunut salailu aiheen suhteen on alkanut tympiä, sillä usko joulupukin olemassaoloon on selvästi jo vähän hataralla pohjalla. Suoraan sanottuna tekisi mieli lopettaa jo koko höpöttely, mutta jostain syystä ei ole keksinyt tai jaksanut keksiä keinoa selittää asianlaitaa muulla tavoin kuin räväyttämällä se päin näköä. Joten en ole sitten raskinut. Kierre on jo vuosien mittainen. Tunnistan (tunnustan) tässä kyllä aika selvän ensimmäisenmaailmanongelman.

Jos se nyt kenellekään yllätyksenä tulee, niin lelukauppa on joulukuussa tupaten täynnä. Kaikkea rauhallista rakastava keski-ikäinen haluaa hoitaa homman nopeasti, jotta päästään täältä hyllyjen välistä mahdollisimman pikaisesti pois. Lapset halailevat valtavia Lego-paketteja. Tämä! Tämä! Tämä! - Ei osteta nyt mitään. Kerrotaan vaan sille joulupukille. Kertokaa vaikka kaksi, joista tykkäisitte eniten, niin ehkä me saadaan viesti perille. Hyllynreunassa on vieläpä houkutin. Osta 2, saat toisen puoleen hintaan. Voimassa vielä pari päivää.

Suuntaamme oville päin. - Mennään ulos vaan, täällä on aikamoinen ruuhka. Mennään me jo autolle, isi tulee kohta perässä. - Miksi isi tulee kohta perässä? - Isin piti kai hoitaa vielä jotain asioita. - Mitä asioita? - Mennään vaan sinne autolle nyt. - Mutta miksi isi ei tullut vielä? Sanonko mikä. Voihan joulupukki.

Yhtäkkiä takakontilla rapisee. - Isi! Missä sinä olit? Mitä sinä laitoit sinne? Isi, ne näyttivät ihan legopaketeilta. - No, joskus joulupukkia täytyy vähän auttaa. Sillä on niitä kiireitä niin paljon... - Mutta miten ne paketit sitten menee joulupukille? - Ne voi lähettää, toteaa mieheni. (Nyt saat muuten itse jatkaa tätä tarinaa, mä en sano enää mitään.) Vien ne postiin ja lähetän ne joulupukille. (Ok, nyt mä pesen käteni tyystin tästä tarinasta...)

Joten mies meni sitten käymään 'postissa'. Ja niin edelleen. Mä en tiedä, meinaako se jouluinen gubbe tulla meidän ovelle tänä jouluna, mutta jos tulee, sen on syytä katsella kenkiinsä vähän tarkemmin. Viime jouluna sillä oli nimittäin samanlaiset kengät kuin papalla (ajatella, että viime jouluna meillä oli mummu ja pappa vieraana ja just silloin kävi näin!), raportoi silloin nelivuotias poikamme. Ja tuo poika on vähintäänkin yhtä tarkkasilmäinen tänä vuonna...

Tahmeus

Tiistaiaamu on tahmea. Ei sinänsä niin erilainen kuin arkiaamut useimmiten, mutta jälkikasvukolmikkoa saa kyllä hoputtaa sietokyvyn rajoille saakka. Yksi nykäisisi peiton korvilleen, sillä miksi nyt olisi jo aamu, kun ulkona on pilkkopimeää (hei, mä ymmärrän), toisella kestää ainakin puoli tuntia, että saa puettua muutaman vaatekappaleen ylleen. Liikkeelle kuitenkin päästään, aivan tavalliseen aikaan vieläpä.

Kipitellessäni koulun pihan poikki takaisin autolleni, lasteni luokkakaverin äiti kävelee samaa tahtia kanssani. Juttelen hänen kanssaan aina mielelläni, mutta tänä aamuna en oikein saa sanottua mitään järkevää. Hän kertoo, kuinka pieni poikansa ei ollut kovin innostunut jäämään koululle, koska ei ollut tänään erityisen innostunut lähtemään tiistaiaamun metsäretkelle. Pitäisi sanoa, että onpa harmi, mutta kieli on ihan solmussa. Kyselee vielä, tykkäävätkö omat viisivuotiaani metsäretkistä. Joo, kyllä joo, saan sanottua. Miksei tule mieleen mitään muuta, jolla vaikka jotenkin sujuvoittaisi keskustelua. Äh.

Koululta kauppaan. Vaihtelun vuoksi poikkean sellaiseen, jossa tulee harvemmin käytyä. Delitiskillä kysäisen, löytyykö suosikkikinkkuani. Kyllä vaan, paljonko laitetaan, kyselee tiskin työntekijä, ystävällisen näköinen mies. Kysyy jotain muutakin. Mitä. Tuijotan hölmistyneenä, kun en muuta näköjään tänään osaa. Kysyy uudelleen. Niin, että morning, how has it been so far. Millainen aamu on ollut. Ihan pelkkää yksinkertaista small talkia, ja minä tuijotan häntä kuin puhuisi astrofysiikkaa. Voi elämä ja häpeä. Purskahdan nauruun. En vain kuullut, anteeksi.  - No, tässä kyllä humisee aina nuo koneet, hän yrittää pehmentää. Joo. Naurattaa vieläkin. How about yours?? Ymmärrän sentään kysyä, etten aivan toivottomalta vaikuta. 

Guest services -tiskiltä keksin kysäistä, myyvätkö joulupostimerkkejä, kun tarvitsisin muutaman. Kyllä, kyllä. But we only sell by a book. Niin minkä kirjan mukaan, mitä siis. Ei voi olla totta, että olen taas aivan lukossa. You take one of those? - Yes, please. Siis arkin, tietenkin. Ymmärsin joo, oikeasti. En vain ihan heti. Vaikka siis osaan kyllä (kai) englantia ja kommunikoin melko sujuvasti, tekee mieli sanoa. Siis niin kuin yleensä osaan. 

Tekee mieli syyttää ainakin joulunaluskiireitä, muutoinkin ylipursuavaa to do -listaa, ruuhkavuosia ja keski-ikäistyvän ihmisen ylitäyttä muistikapasiteettia, josta etsiminen nyt vain joskus vähän kestää. Liian lyhyitä yöunia ja hidasta käynnistymistä tänä aamuna. Tai vaikka nursing brainia. Viis vuotta sitten lopetin, ehkä sitä voi vielä käyttää. Mutta ymmärtäkää nyt, please, aina ei suju. Mutta täytyyhän sitä selitellä itselleen. (Tai vaikka lihatiskin myyjälle.)

Kuva ei ole tältä aamulta vaan viime viikolta.
Mutta sama sumu näyttää vallitsevan (päässäni) edelleen.

Voisko joku muukin myöntää, että joskus tulee tällaisia aamuja? Lohduttais vähän.

Painun peiton alle. Onneksi on huominen.

Rakas oma minä! Joulu tulee, huomasitko?

Kiitospäivän jälkeen se alkaa, viimeistään. Monissa pihoissa viritellään jouluvaloja näkyville taistelussa marraskuun lopun pimeyttä vastaan. Luntakin ehti näillä leveyksillä olla maassa vajaan viikon verran, mutta monta päivää jatkunut vesisade on vienyt nyt viimeisetkin rippeet. Säätyyppi täällä on kuitenkin sen verran vaihteleva, että valkeaa valoisuutta saadaan varmasti vielä lisää lähiviikkojen aikana.

Yritän myös herätellä itseäni. Joulu on taas tulossa, ja marraskuu on loppumassa juuri nyt. Joka syksy ajattelen, että jouluun on vielä kuukausia, mutta sitten aikaa onkin yhtäkkiä jäljellä enää muutamia viikkoja. Olen toivottoman systemaattinen tässä asiassa - jouluun liittyvät järjestelyt jäävät jokaisena, siis joka ikisenä, vuonna viime tinkaan. Mutta on minulla keinoni. Ne eivät vie maata merille tai tuo kuuta taivaalta, mutta niiden avulla selviydyn. Taas kerran.

Tee suunnitelmia. Tee niitä aivan vapaasti, ja toteuta niistä sopiva osa. Kaikkea ei kuitenkaan ehdi. Käytä tehtävälistoja, muistuta itseäsi viimeistään silloin -päivämääristä. Etsi lapsista kiva kuva ja teetä siitä joulukortteja. Aloita vuoden valokuvakirjan tekeminen joulukuun alussa. Se pitäisi oikeastaan aloittaa jo marraskuussa, mutta tiedäthän sinä itsesi. Muistele edes, millä koneella tämän vuoden kuvia saattaisi olla eniten (olen käyttänyt muistaakseni kolmea konetta ja yhtä ulkoista kovalevyä), silläkin voi jo päästä alkuun. En kuitenkaan koskaan jätä kirjaa tekemättä, sillä nautin prosessista, kovalevyjen kaaoksesta huolimatta. 

Vietä tehopäiviä. Vie lapset kouluun ja säntäile sen jälkeen ympäriinsä. Toimita asioita monta peräjälkeen, siirry tehokkaasti tehtävästä toiseen. Huomaan ottavani juoksuaskelia kaupassakin. Vietä koko aamupäivä kodin asioita hoitaen, syö nopea lounas ja kokkaa perusteellisemmin joskus toiste. Opiskele sen verran, että voit edes kuvitella olevasi melkein aikataulussa. Iltapäivällä ehtii vielä saada aikaan monta pienempää asiaa, siinä kahvikupillisen ja lasten hakemisen välimaastossa. 

Siivoa riittävästi. Viikkosiivoukseen tottuneelle irrottautuminen rytmistä tuottaa joskus tuskaa, mutta se on vikkelästi ohimenevää. Lintsaa siivouksesta vähän, sillä siivoat kuitenkin pyhiä varten paremmin (ihanko totta). Suorita pikasiivouksia pahimmissa paikoissa. Järjestele tavaroita oikeille paikoilleen, jotta yleisilme kohenee. Piilota keskeneräisyyksiä, pois silmistä, pois mielestä.

Älä kinaa. Turhanpäiväinen kiukuttelu vie energiaa, henkisiä voimia ja aikaa. Yritä saada kiukuttelevat lapset rauhoittumaan olemalla itse rauhallinen (niin niin, helppo homma). Kehittele lapsille järkevää tekemistä erikseen, jos yhteisleikki ei suju. Pyydä lapsia toimittamaan pieniä asioita kotona. Auttavat sittenkin melko mielellään (pl. omien lelujen siivous).

Nauti siitä mitä teet. Ehkä et nauti siivoamisesta, mutta siististä ilmeestä sen jälkeen kyllä. Keitä kuppi kahvia ja syö suklaata, jos mikään ei tunnu sujuvan. Joulukortteja ja valokuvakirjaa suunnitellessa voi samalla palata niihin hetkiin, joista kuvat kertovat. Osta joululahjoja torkkupeiton alta kotisohvalta, kiitos nettikaupalle. Pysähdy juttelemaan tutun kanssa joulun suunnitelmista. Sillä miksi olisi niin kiire, ettei muka ehtisi.

Lapset ovat kyllä aloittaneet
joulun koristelujen valmistelun jo marraskuussa.

Siirrä tammikuulle. Surutta ja murehtimatta tai märehtimättä. Joulukuussa on tavallisesti ehdittävä yhtä sun toista, mutta monenlaista voi siirtää vielä eteenpäinkin. (Omasta to do -sovelluksestani löytyy alakansio nimeltä 'Ikuisuusprojektit', miksiköhän...)

Rentoudu! Nauti! Unohda! Ja kirjoita blogia. Kyllä siitä hyvä tulee. Joulu tulee, joka tapauksessa!

Villikot ja viilipytty

Tiedätte, millaisia viisivuotiaat joskus ovat. Pieniä uteliaita ihmisiä, joilla on usein suuria tarpeita. Osaavat ja haluavat paljon ihan itse, mutta kaipaavat sittenkin niin paljon. Ovat vakuuttuneita omasta asiastaan ja kuitenkin toistuvasti tukea vailla. Ikiliikkujia, niin fyysisesti kuin mieleltään.

Meillä on kaksi viisivuotiasta. He käyvät jo ns. esikoulua ja viettävät siellä kuusi tuntia viitenä päivänä viikossa. Tuovat joka päivä mukanaan kotiin oppimisen ilon, mutta myös väsymyksen ja monenlaiset vaikutteet. Opettelevat koko päivän niin vimmatusti toimimaan toisten kanssa yhdessä, että illalla käydään usein kovilla kierroksilla. Iltarutiinien jälkeen uni tulee kuitenkin kutsuvasti ja vikkelästi luo.

Minä taas olen tällainen viilipytty. Sellainen perusluonteeltani rauhallinen, jonka on toisinaan kovin vaikea sietää sitä kaaosmaista tilaa, joka arjessa usein vallitsee. Minä katselen, kun viisivuotiaat koheltavat menemään ja kulutan viimeisetkin äänivarani erotuomarointiin. Ihmettelen, mistä virtaa voi löytyä aina vaan ja miksei minusta itsestäni tunnu iltaisin ollenkaan siltä, että jaksaisin kaahottaa tuolla tavalla ympäriinsä. 

Koulussa viisivuotiaalla on paljon opittavaa. Aamuisin ja iltapäivisin lapset keräätyvät piiriin, jonka äärellä jokaisen on opittava istumaan paikallaan tarvittava aika. Joskus jään kurkistelemaan piirin laitamille ja näen, kuinka viisivuotias poikani, joka ihailee vimmatusti opettajiaan, hakeutuu lähes aina aikuisen viereen istumaan. Menee lähelle, ottaa toisesta kiinni, yrittää tutkia toisen sylissä olevia papereita tai hypistellä käsivarressa roikkuvaa korua. Joskus pystyn kuiskaamaan pojalleni, että istuisi rauhassa, antaisi toistenkin istua. Mutta viisivuotias ei pysy kauaa paikallaan. Viisivuotias istuu kuin housut olisivat täynnä muurahaisia. Viisivuotias kyselee ja kaipaa huomiota, ei muista odottaa vuoroaan, ei muista pysyä hiljaa kun pitäisi.

Viilipytyllä on vaikeaa. Tuntuu kuin se olisi juuri tuo oma lapsi, joka varmasti nyt häiritsee kaikkia muita. Eikä äiti muista eikä huomaa, että kyllä muutkin. Kun ovat pieniä vielä ja oppimista on paljon. Äiti ei muista, kuinka viisivuotiaana täytyy oppia vielä paljon. Äiti ei muista, millaista on olla viisivuotias.

Teidän kaksosenne, he ovat kyllä niin aikuisiin luottavia lapsia! Vaikka itse ajattelin, että he ovat häiriöksi, kun hakevat huomiota niin vimmatusti. Tiedätkö, tänään tarvitsinkin juuri tätä! Toteaa koulun rehtori aamutuimaan, kun saa viisivuotiaalta pojaltani halauksen uuden aamun kunniaksi. Miksi ajattelin hetkeäkään, että lapseni olisi rehtorin mielestä ehkä tungetteleva. Hänellä on valtava tiedonjano! Hän haluaa tietää kaiken numeroista ja kellosta ja yrittää lukea kaikkea ja... Sanoo viisivuotiaan opettaja. Eikä häntä häiritse, että poikani on näprännyt hänen rannekoruaan. Ottaa sen jopa irti käsivarrestaan ja näyttää sitä pojalle, ja kertoo, kuinka on saanut sen sisareltaan lahjaksi. Kertoo koko tarinankin, kuinka tuo koru on muisto paikasta, joka on heille tärkeä. Ja viisivuotiaani kuuntelee.

En minä tosiaankaan muista, millaista on olla viisivuotias. Mutta yritän kaiken sen kaaoksen keskellä muistaa opettaa itselleni sitä, että annan heidän oppia ja kysellä ja ihmetellä. Ja vaikka olisivat joskus häiriöksikin, niin elämää se vain on sekin. Viisivuotiaan elämää. (Ja sitä paitsi, ihan kuin joku muu edes muistaisi jälkikäteen, häiritsikö joku jotakuta.)

Tuo erilainen tiistai-ilta

Niitä tuiki tavallisia tiistaipäiviä on paljon. Tämän viikon tiistai tuntui heti aamulla jännittävältä, ulkosuomalaisellekin. Aamulla kohtaan monta iloista vermontilaista, jotka ylpeänä kantavat takinpielessään tarraa, jossa lukee 'I voted'. Kuulen, kuinka moni on ollut jonossa jo aamulla - jo varhain, jolloin ruuhkat eivät tavallisesti ole vielä alkaneet. Koululta ajan kohti kauppaa, mutta matkalla juutun liikenneruuhkaan. Se ei ehkä ole suuren suuri, mutta vermontilaisittain ajateltuna merkittävä. Autojono kulkee hitaasti kohti erästä koulua, joka toimii äänestyspaikkana. Merkittävä vaalipäivä. Tunne tuntuu huokuvan jokaisesta vermontilaisesta.

Illalla laitan lapset totutusti nukkumaan. Mieheni on New Yorkissa työmatkalla, sattumalta majailee lähellä kummankin presidentinvaalin pääehdokkaan vaalivalvojaispaikkoja. Juttelemme illalla puhelimessa, turvatoimet kuuluvat olevan odotetusti runsaat ja alueelle on pystytetty mellakka-aitoja. Kerään itselleni iltapalaa, istun sohvalle ja avaan television. Jaahas. Historiallinen hetki edessä. Tullaan näkemään, kuinka USA valitsee maalleen naispresidentin. Tällaisena tiistaina. Se on ollut aurinkoinen ja lämmin. Kaunis vaalipäivä.

Ensimmäisten osavaltioiden tulokset ovat pian valmiina. Vermont on ensimmäisten joukossa, tietenkin. Kolme valitsijamiestä Hillarylle, tämä oli hyvin ennakoitavissa. Sosiaalisesta mediasta luen, kuinka paikalliset hurraavat. Ollaan aina ensimmäisiä. Jihuu. Ja ylpeitä osavaltiostamme. Hymyilyttää näiden ihmisten puolesta. 

Mutta sitten tapahtuu jotain. Mitä ihmettä. Mitämitämitä. Florida. Mitämitämitä. Oli tarkoitus hakea lisää iltapalaa, mutta unohdan. Liimaudun television ääreen. Tästä tulee piiiiitkä ilta. Tuijotan tuloskarttaa, miten se on noin punainen. Mitämitämitä. Ja ajatus tulee. Tässä voi käydä juuri niin, miten ei pitänyt käydä. Amerikkalaiset halusivat muutosta... mutta ei näin, please, ei näin. Hiljaiseksi vetää.

Sosiaalinen media täyttyy paikallisten tunteenpurkauksista. Scared. Shocked. Terrified. I'm crying. This is not happening, somebody tell me, please. I'm throwing up. Tuijotan televisiota ja pidätän hengitystä. Paikallisten ylpeys omasta osavaltiosta jää nyt taka-alalle ja pelko valtaa alaa.

Aurinko nousee huomennakin, lupaa istuva presidentti. Puolenyön aikaan suljen television, sillä en jaksa enää jännittää. Olo on suorastaan epätodellinen. Muistelen, kuinka istuin sohvalle muutamaa tuntia aiemmin seuraamaan, kuinka Yhdysvallat valitsee maalleen ensimmäisen naispresidentin. En ole sen enempää naisasianainen, mutta kunpahan nyt istuin sohvalle katsomaan, kuinka Yhdysvallat valitsee maalleen naispresidentin. Ajattelin, että olisi historiallinen hetki nähdä tämä. Mutta ne miljoonat muut ja minä, nähtiinkin jotain muuta. 

Kerron joskus lapsilleni, että joskus maailmassa tapahtuu asioita, jotka muuttavat maailmaa, isosti. Että ne ovat hetkiä, jotka jäävät jotenkin mieleen. Niihin hetkiin pystyy palaamaan, vaikkei aina ollenkaan edes haluaisi. Ne liimautuvat mieleen ja pystyt jälkikäteen kertomaan, missä olit ja mitä ajattelit, kun tämä tapahtui.

Tämä vaalivuosi on herättänyt monenlaisia tuntoja ihmisissä. 

Mitenkähän minä tästä kerron? Kun ei edes tiedä, mitä odottaa.

Ostetaan keskittymiskyky

Kaksi kuukautta tätä menoa jo takana, enkä ole vieläkään oppinut. Tai olenhan minä näiden opintojen myötä paljon oppinut kirjoittamiseen liittyvistä asioista - omasta kirjoittamisestani, sen vahvuuksista ja heikoista kohdista. Mutta kun istun lukemaan materiaalia tai kirjoittamaan oppimistehtävää, jokin taito on edelleen hukkateillä.

On melko helppo aloittaa, kun päättää niin. Kasa papereita, muistivihko ja tietokone. Avoin mieli ja innostus uuden äärellä. Otsikko ja kappale, pari. Mutta pyykkikone. Nuo tavarat pois pöydältä. Ja tiskit, ne piti laittaa koneeseen.

Seuraava kappale. Paluu ensimmäiseen. Ajatus jäi jonnekin. Laittaisiko kahvia? Kaapista suklaata kaveriksi, ehkä se auttaisi. Kuivausrumpu kuuluu lopettelevan, muista tyhjentää se. Mitähän sähköpostille kuuluu?

Ensimmäinen kappale on ihan hyvä, mutta toista pitää muokata. Kolmas on johdonmukainen, mutta saisi olla pidempi. Pitäisi pedata sänkyihin uudet lakanat, tekisiköhän sen nyt. Virkistäisikö ajatuksia? Saman tien voisi laittaa pyykkikoneen vielä uudelleen pyörimään. 

En kuvitellut, että se olisi tällaista. Vaikka tiesinkin, oikeastaan. Kuvittelin, että otan tietokoneen kainaloon ja istun ja kirjoitan pari tuntia yhteen menoon. Hah. Jos vartin verran kerrallaan, hyvä niin. Koska pyykkikone. Ja niin edelleen.

Keskittymiskyky on hukkateillä, kadoksissa, missä lie. Olikohan minulla sellainen? Nuorena oli, muistelen. Mitä sille tapahtui? Ehkä se pusertui arkisten askareiden väliin ja katosi hiljaa näkyvistä. Niin siinä täytyi käydä.

T

Toisaalta, miksi valitan? Olen saanut tehtyä ensimmäisen kurssin jokaisen tehtävän toistaiseksi ajoissa, joskin toisinaan siinä kuuluisassa viimetingassa. Jos vaikka halusinkin, että osaisin keskittyä ja suorittaa tuottavaa opiskelutyötä hyvissä, riittävän pitkissä, yhtenäisissä aikaikkunoissa, niin pienten palasten muodostamana ne suoritukset kelpaavat myös.  

Jatkan kuitenkin keskittymiskykyni etsimistä, sillä luulen, että siitä olisi minulle vielä hyötyä. (Ja sitä on välillä kauhea ikävä!)

Mutta hei, ois viiniäkin

Se oli sellainen tavanomainen keskiviikko, vähän sellainen sillisalaattinen ja järjestystä kaipaava. Päässä oli jo puoleen päivään mennessä ehtinyt pyöriä monen monta asiaa, muistettavaa ja muutamaan kertaan unohtunuttakin. Olin juuri tullut koululta jo toista kertaa takaisin, sillä olin palannut sinne aamupäivällä erästä oppimispalaveria varten. Huolimatta suhteellisen sujuvasta englannin kielen taidostani olin pyöritellyt kuulemiani asioita päässäni useampaan kertaan - ehkä sitä voisi kutsua sellaiseksi vähän väsyttäväksi kommunikaatioksi, kun on yrittänyt juuri pitkään pinnistellä, että ymmärtää kaiken varmasti niin hyvin kuin haluaisi.

Olin juuri päässyt kotiin, kun puhelin soi. Näin, että joku soittaa paikallisesta numerosta, joten aivoissani pyörivä sekamelska sijoitti tuon puhelun samaan kategoriaan ja ajattelin vastatessani, että palaan siis puhumaan vielä samoista asioista kuin hetkeä aiemmin. Mutta langan päässä olikin Lindsay.

- Hei, oletko huomannut, että tässä ihan teidän lähettyvillänne on kiva talo myynnissä? Jos sulla olis aikaa huomenna, niin viideltä siellä olis tarjolla viiniä ja jotain pientä purtavaa ja vois jutella...

Naurattaa. Kiinteistönvälittäjä siis. - Kiitos vaan kutsusta! Ei olla kyllä juuri nyt ostamassa taloa. Mutta kiitos, kun ajattelit meitä! Suollan kohteliaisuuksia sitä tahtia, että oma kansalaisuusidentiteettikin alkaa kohta horjua.

- Mutta voisitte kai silti tulla? Ei se mitään, jos ette juuri ole ostamassa taloa. Tulkaa vaan käymään ja jutellaan ja...on sitä viiniäkin! Ja jos tiedät jonkun, joka olis kiinnostunut, niin voit antaa yhteystietoni...

Naurattaa vielä enemmän. Ois viiniäkin. Ei haittaa, ettet ole ostamassa taloa. Mutta yrität sitä kuitenkin vimmatusti myydä, jos tulen.

- Mietitään asiaa. Mutta ehkä mä tunnen jonkun, jota vois kiinnostaa. Valkoinen valhe, enkä yhtään tiedä miksi. Otan Lindsayn yhteystiedot ylös.

- Mutta hei, siis huomenna viideltä. Tulkaa, jos sopii aikatauluun. Ois sitä viiniäkin!

Seuraavana päivänä viiden nurkilla katselen ulos räntäsateeseen ja muistan Lindsayn kutsun. Sorry, ei mulla ollut aikomustakaan tulla. Kun ei olla ostamassa taloa just nyt.

Joku on käynyt ovella ja kahvaan on kiinnitetty lappu. Vaalimainos. Käsinkirjoitettu teksti sen sivussa: Sorry I missed you! - Sam. Haluaa osavaltion edustajaksi Montpelieriin. Sorry, Sam. En äänestä sinua. Mutta olis kai ollut kiva jutella (or not). 

En äänestä, kun ei ole äänioikeutta. Enkä mene asuntonäytölle, kun en osta taloa. Mutta kiva, kun olette niin tuttavallisia. You just made my day.

Työn ilo

- Mitä he sitten oikein tekevät? - No, joka iltapäivä kahden jälkeen on vartin mittainen työskentelyaika, jolloin tehdään pareittain pieniä siivoustehtäviä. Jotkut harjaavat lattioita, toiset pyyhkivät liitutauluja, jotkut järjestävät naulakoilla kengät riviin ja toisten tehtävänä on varmistaa, että yhteisen aulan musiikkitavarat ja pelit ovat oikeilla paikoillaan. Pienellä on aina parina isompi koululainen, joka voi opastaa, jos siihen on tarvetta. Opettaja selittää perusteellisesti, ja vanhempi kuuntelee, hieman hämmästyneenä kenties.

Lapset ovat kertoneet, että tehtävät vaihtuvat viikottain ja työskentelypari, job partner, puolivuosittain. Useimmiten kuulen koulun jälkeen, mitä töitä kukakin on sinä päivänä tehnyt - ja ainakin siitä, jos joku lapsistani on päässyt kaikkein toivotuimpaan tehtävään, nimittäin job checkeriksi. Siinä positiossa saa nimittäin seurata toisten työskentelyä ja palauttaa tehtävän suorittaja parantelemaan tulosta, mikäli siihen näyttää olevan tarvetta. - Job checker saa aina sanoa, onko job done vai not done! (Miksihän alan epäillä, että job checkerit taitavat olla useimmiten suhteellisen ankaria...)

Alan väistämättä mietiskellä, tehtiinkö omina kouluaikoina koulussa töitä, siis siivous- ja järjestelytöitä. Mieleen muistuu hämärästi kiertävät järjestäjävuorot, jolloin tehtäviin kuului tuntien jälkeen liitutaulun pyyhkiminen. Kävin pientä koulua, jossa ei ollut ruokasalia ollenkaan, mistä johtuen koululounas syötiin luokissa - järjestäjien tehtäviin kuului hakea ruokakärry keittiöltä ja palauttaa se lounaan jälkeen sinne takaisin. Muistan vieläkin, kuinka se oranssi (oliko se oranssi?) kärry kolisi vietävästi, kun sitä vedettiin läpi liikuntasalin ja sieltä käytäviä pitkin luokkaan.

Mutta yksi kysymys jää. Tuo mies, joka vanhempainillassa esittää tuon kysymyksen, miettii ihan samaa kuin minäkin, kuin ne kaikki muutkin. - Niin, kerrotko vielä, miten tuon saa sovellettua toimimaan myös kotioloissa?

Se mysteeri on melkoinen.

Pysytään(hän) asiassa

"Minä halusin olla presidentti!" Viisivuotiaalla pojallani on ilmoitusluontoista asiaa. Okei. Poikani innostus asiaan ei liity siihen, että aihe on tässä maassa (ynnä suurin piirtein koko muussakin maailmassa) erittäin ajankohtainen, sillä lapseni eivät ole seuranneet tätä käynnissä olevaa, asuinmaamme historian kenties kummallisinta presidenttikisaa. Muutaman viikon päästä voin kertoa heille, kuka tämän maan uusi presidentti tulee olemaan, mutta muut asiaan liittyvät (ja yllättäen liittyneet) seikat saavat jäädä vielä heidän tietoisuutensa ulkopuolelle.

Koulu lähestyi viime viikon lopulla tutuksi käyneellä viikkokirjeellään. Poikani kiinnostus presidentin virkaan liittyy siis siihen, että kirjeessä kerrottiin, että tällä viikolla koulussa aloitetaan USA:n hallinnon rakenteen käsittely - korostaen kuitenkin erityisesti sitä, että käynnissä olevaan presidenttikisaan ei oteta koulussa missään nimessä kantaa. Absolutely not, sillä politiikka on sensitiivinen aihe. Sitä eivät suoraan sanoneet, että tämänkertainen kilpailu maailman mahtavimmasta virasta on kenties likaisempi, omituisempi ja kansaa jakavampi kuin pitkiin aikoihin. 

Mutta koulussa siis puhutaan USA:n hallintoelimistä. Yksi luokka toimii senaattina, toinen edustajainhuoneena, kolmannesta löytyy presidentti (presidenttejä). Keskustellaan ehdotuksista, säädetään lakeja, käytetään veto-oikeutta ja palautetaan asioita käsittelyyn. Ja 5-6-vuotiailla kindergartenilaisilla on hauskaa, kun presidenttirooli osuu kohdalle.

Lapset ovat siis oppineet asioita - ihan oikeita sellaisia siitä, miten tätä maata hallitaan. Että maalla on presidentti, jolla on valtaa. Että ihmisillä on mahdollisuus vaikuttaa siihen, ketkä tätä maata johtavat. Että on paljon suuria asioita, joista täytyy päättää yhteisesti, tai että on ainakin pyrittävä vaikuttamaan siihen, kuka niitä päätöksiä tekee.

Kun ajan koululle päin, näen yllättäen risteyksessä, erään talon kulmauksessa kyltin, jossa lukee republikaanien presidenttiehdokkaan nimi. Parin päivän jälkeen kyltti on kadonnut yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. Tuliko joku toisiin ajatuksiin vai hoitiko joku muu kyltin pois häiritsemästä, en tiedä. Sosiaalisessa mediassa vilahtaa kuva vermontilaisesta senaattorista, jonka viereen on asetelty kysymys: do you miss me now? Se, joka on selvinnyt surutyöstä senaattorin pudottua pelistä, pistää peliin koko tarmokkuutensa saman puolueen ehdokkaan puolesta. Vastentahtoisesti ehkä, mutta ei sillä ole nyt väliä.




Toivonko jotain? Kyllä toivon. Toivon, että marraskuun kahdeksantena päivänä voittaa järki.

Ettei kovin moni olisi umpikujassa.

Viivyttelyn taito

Olen viivytellyt ja väistellyt. Vähät välittänyt ja vitkutellut. Lukenut materiaaleja ja pyöritellyt aiheita päässäni, mutta moneen päivään en saanut aikaan yhtään mitään konkreettista. Onneksi olen opettanut itseni ymmärtämään, että ajatustyö ennen kirjoittamiseen ryhtymistä on osa prosessia sekin. 

Kirjoittamisen opinnot, joista minulle on tähän mennessä ehtinyt kertyä kokemusta reilun kuukauden verran, ovat edenneet osaltani siihen pisteeseen, jossa kohtasin ensimmäisen rimakauhun. Pitäisi nimittäin kirjoittaa draamakohtaus, mutta kirjallinen minäni meinaa kompastella. Ala on minulle vieras, vaikka kuinka olen yrittänyt kääntää tilanteen uutuudenviehätykseksi. 

Olen siis yrittänyt monenlaista. Kokeillut unohtaa koko tehtävän hetkeksi (odotellut ahaa-elämystä) ja keksinyt muuta tärkeää ja muka tärkeää tekemistä (vielä ehtii, vielä ehtii). Olen vajonnut kohti epätoivoa (en mä osaa kirjoittaa draamakohtauksia) ja alentanut omia kirjoittajan kykyjäni (toiset osaa kuitenkin kirjoittaa paljon hienompia tekstejä). Miettinyt jopa sitä, että kohtaanko tässä ja nyt, silmästä simään, valkoisen paperin (näytön) kammon, jos avaan tekstinkäsittelyohjelman ja tuijotan sen hohtavan valkoisena heijastelevaa dokumenttipohjaa.

Mutta sitten ajattelin, että annan arjen kuljettaa eteenpäin normaaliin tahtiin. Laitan lapset kouluun, käyn kaupassa, juon kahvia, kuljeskelen ympäriinsä ja ajattelen. Menin kirjakauppaan ja kiertelin siellä huvikseni, sillä se on ihana paikka. Voisin tutkia kirjakaupan hyllyjä vaikka kokonaisen päivän. Suunnittelisin, mitä kaikkea lukisin ja tekisin, jos minulla olisi määrättömästi aikaa. Haaveilisin. Ja löysinkin jotain - ehkä se oli jotain motivaation ja inspiraation välimaastosta, mutta se saisi kelvata.

Tulin kotiin ja avasin tietokoneen. Kirjoitin pari sivua elämäni ensimmäistä draamakohtausta ja tarkastelin luonnostani. Kyllä siinä vielä paljon viilaamisen varaa olisi, mutta ehkä siitä sittenkin tulisi jotain. Kirjoittamisen jälkeen söin, join kahvit ja otin vartin päiväunet. Jätin tekstin oman onnensa nojaan ja palaan viimeistelemään sitä sitten, kun olen viivytellyt tarpeeksi ja deadline tulee tarpeeksi lähelle. Ei siitä mestariteosta tule, mutta pääsinpä kynnyksen yli. 

Jännää tämä opiskelu!

Kaukaiset saaret

Esikoisen luokkahuoneessa paistaa aina aurinko, ainakin siltä tuntuu, kun astuu sisään. Huone on laaja, siinä on ikään kuin monta osaa, jotka on erotettu muutamalla hyllyllä, pöydillä ja tuoleilla. Lukunurkkauksessa on tällä hetkellä muutamia rantatuoleja ja niiden päällä houkuttelevan värikkäitä tyynyjä. Kirjatelineeseen kauniisti sijoitetut kirjat sekä seinille ripustetut kuvat ja huoneentaulut kertovat tarinaa auringosta, vedestä, merenrantamaisemista ja trooppisesta kasvillisuudesta sekä eläimistöstä. Minun tekisi mieli kysyä opettajalta, voisinko minäkin jäädä tänne. Istahtaisin epäröimättä tuohon valkoiseen rantatuoliin.

Koulun opetusohjelmaan kuuluvat teemat, jotka vaihtuvat suurin piirtein puolivuosittain. Tämän syksyn teema on Tyynenmeren saaret, ja opettajan viitteliäisyyttä voi vain ihailla. Mainitsin hänelle, että olet tehnyt tästä luokkahuoneesta todella viihtyisän ja inspiroivan, syksyn oppimisteemaa silmällä pitäen. Olen yrittänyt, hän hymyilee ystävälliseen tapaansa. Yrittänyt? Minulla olisi kulunut sietämätön määrä työtunteja, että olisin saanut luokasta tuon näköisen. Esimerkiksi pelkästään siinä, että olisin askarrellut nuo värikkäät kirjaimet, jotka muodostavat oven yläpuolelle tervehdyksen 'aloha'.

Syksyn teema tulee lähelle erityisesti siinä vaiheessa, kun ensimmäiset esitelmäaiheet valitaan. Koulussa tekevät ensin brainstormingia (viisivuotiaanikin käyttävät sanaa, jota minä opin käyttämään joskus aikuisiällä) ja keräävät suuren lakanallisen verran mahdollisia aiheita, joista jokainen saa valita viisi mieluista. Seuraavaan päivään mennessä on vanhempien tullut keskustella lastensa kanssa näistä mahdollisista aiheista, sillä siinä vaiheessa seuraa aiheiden jako - jos samaa aihetta mielii moni, käytetään arvontaa.

Ollaan muuten melko kaukana Tyynestämerestä täällä itärannikon tuntumassa. Siksi(kin) alkoi jännittämään kohtuullisen paljon siinä vaiheessa, kun tiesin esitelmämateriaalien etsinnän alkavan. Tänä vuonna aikaa oli annettu vajaan viikon verran, ja näin pienten koululaisten ollessa kyseessä, vastuu lankeaa suurelta osin vielä vanhemmille. Joten viime viikonloppuna käynnistimme etsinnät - tarkoituksenamme siis löytää materiaalia sekä Tyynenmeren saarten juhlatraditioista, vapaapäivistä ja tansseista että alueella käytössä olevista tai perinteisistä veneistä. Helpommin sanottu kuin tehty, sillä lapsille suunnattua kirjallisuutta ei tuntunut olevan tarjolla. Mitä en sinänsä edes kovin paljon ihmettele. Mutta onneksi on google, ja lupa käyttää sitä(kin).

Tänä maanantaina, syksyn toistaiseksi (kenties) viileimmän aamun (+2C kera pohjoistuulen) läpi pyyhältäessämme kantoi jokainen lapsistamme mukanaan värikästä, nimettyä muovitaskua, johon olin sievästi niputtanut jokaiselle muutamia artikkeleja omista aiheistaan. Kiikuttivat ne tärkeinä opettajilleen, jotka ottivat ne ilolla vastaan. Äidit (ja isät) saavat huokaista nyt kuukauden verran, jona aikana lapset valmistelevat esitelmäänsä koulussa opettajien johdolla. Viimeinen koitos kannattaa vanhempien teroittaa mieliin viimeistään viikkoa ennen varsinaista esitelmäpäivää, sillä aiheeseen liittyen tulee valmistella/askerrella/rakentaa aiheesta jokin 3d- tai interaktiivinen malli. Kertaa kolme, muistuttaa kolmen koululaisen äiti itseään.

Tänä maanantai-iltana lämpömittari näyttää jälleen kahta celsiusastetta. (Olis vähän kaipuuta Hawaijille, hei.)

Kiitos kaunis

Muistan, että jossain vaiheessa viime vuonna lastemme koulun iltapäiväpiirissä aloitettiin uusi käytäntö. Lapset kokoontuvat jokaisena iltapäivänä koulupäivän päätteeksi isoon ympyrään koulun keskellä sijaitsevaan suureen aulatilaan. Olen aina kiinnittänyt huomiota siihen yksityiskohtaan, että piiriä järjestellään niin kauan, että se on ympyrän muotoinen - niin, ettei kukaan jää istumaan sivuun tai toisen taakse, vaan jokainen istuu tasavertaisesti toisen vieressä. Järjestäytyminen on kyllä tuttua, näin on toimittu koulussa varmasti aikojen alusta saakka, mutta mitä sen jälkeen seuraa, on saanut aivan uuden muodon viimeisen vuoden aikana.

Lapset saavat pyytää puheenvuoroja niin paljon kuin haluavat, mutta näissä kokoontumisissa on uusi sääntö: tässä jutellaan siitä, mistä haluaa tänään kiittää toista tai esittää toiselle kohteliaisuuden. Jokaisena iltapäivänä monta pientä ja vähän isompaa kättä nousee merkiksi siitä, että sanottavaa on. Muistan, että käytännön ollessa uusi joillekin piti vielä tähdentää, kenelle kiitoksia tai kohteliaisuuksia voi tässä esittää - tarkoitus on, että vastaanottaja on mukana tässä samassa piirissä.

Haluan kiittää siitä, että nämä tytöt leikkivät kanssani ulkona tänään. Haluan kiittää luokkakaveriani siitä, että hän auttoi minua kantamaan painavaa laatikkoa. Haluan kiittää siitä, että tuo koulukaveri luki kanssani tänään. Haluan kiittää opettajaa siitä, että piti meille hauskan liikuntatunnin. Haluan kiittää kaveriani siitä, että hän auttoi minua keräämään eväslaatikkoni sisällön, kun kaadoin sen vahingossa. Haluan kiittää opettajaa siitä, että hän antoi meille tänään ylimääräistä aikaa vapaavalintaiseen tekemiseen.

Isompi poika kiittää pienempiä tyttöjä siitä, että heillä oli ollut yhteinen hauska leikki välitunnilla. 10-vuotias tyttö kiittää minun 5-vuotiasta tytärtäni siitä, että tämä ei ollut ujostellut häntä, kun he olivat lukeneet yhdessä lukutunnilla. Opettaja kiittää oppilaitaan siitä, että he olivat osallistuneet todella hyvin keskusteluun tiedetunnilla. Toinen opettaja kehuu viittä oppilasta, jotka jäivät siivoamaan ruokasalia lounasajan jälkeen ja saivat sen siistiksi ennätysajassa. Puheenvuoroja tulee paljon. Hetkittäin on vaikea olla liikuttumatta.

Syyskuinen maisema koulun pihamaalta.

Piiriin pujahtaa mukaan myös iltapäivätoiminnan opettajia, sillä tämän loppupiirin jälkeen seuraa joka päivä afterschool -toiminnan nimenhuuto. Nuori mies, joka saapuu paikalle joka kerta suurin piirtein piirin alkamisen aikaan, nostaa kätensä ylös hänkin. Hän haluaa kiittää siitä, että hän saa joka päivä aloittaa työnsä näin positiivisten viestien saattelemana. Ei hassumpi tapa, ei ollenkaan. On helppo olla samaa mieltä siitä, kuinka positiivisuus levittää ympärilleen positiivista energiaa. Aika hienoa.

Tottuu, ei totu, tottuu

En siis vain totu siihen hajuun, tai ehkä pitäisi olla korrektimpi ja puhua tuoksusta. Meillä kuitenkin nykyään kaksi viidestä jo syökin sitä, ja minä joudun usein annostelemaan. Kaivan purkista ja yritän pitää nenäni kiinni. Senkin haistan heti, jos tiskikoneessa on astioita, joissa sitä on ollut.

Neljässä vuodessa olen ehtinyt tottua täällä moneen asiaan, mutta maapähkinävoita, peanut butteria, tuota amerikkalaisen keittiön kulmakiveä, en syö kuin satunnaisesti jossain leivonnaisessa. En pidä sen voimakkaasta tuoksusta enkä tahmeasta koostumuksesta. Piste. Kaksi pientä tytärtäni kuitenkin pyytävät sitä toisinaan leivän päälle (tai söisivät ihan sellaisenaan) ja sen vuoksi sitä löytyy meillä nykyään kaapista. Kavereilta varmaankin ovat oppineet, sillä minähän en ole malliksi yhtäkään peanut butter -leipää tehnyt, eikä liioin mieheni. Aika epäamerikkalaista, mutta suomalaisiahan tässä ollaankin, niin.

Olen ollut todella tyytyväinen siihen, että lasteni kouluun on karkkien tuominen tykkänään kielletty. En olisi niitä omien lasteni eväslaukkuihin pakannut vaikka olisi sallittuakin ollut, mutta eipä tule kenellekään heistä karkinhimoakaan siksi, että olisi nähnyt luokkakaverin mutustelevan sellaisia. Kuitenkin minua jaksaa hämmästyttää se, että muuta makeaa voi kouluun tuoda vaikka laukkunsa pullollaan. Ja että suklaa on niin paljon paremmassa maineessa, että sitä löytyy lähes jokaisen eväslaukusta (paitsi kolmen suomalaisen). Olen ehdottomasti sitä mieltä kyllä, että suklaa on paljon parempi vaihtoehto kuin lisäainekyllästetyt karamellit, mutta en vain - suomalainen kun olen - osaa pitää suklaata kelpo välipalavaihtoehtona. Tosin usein suklaa on kaiketi lähinnä päällysteroolissa, sillä suklaalla voi amerikkalaisen mielestä kuorruttaa melkein mitä vain. Kuivattuja marjoja, hedelmiä, vaikka perunalastuja, you name it. Suositut välipalapatukat ovat usein melko suklaisia. En kiellä, etteivätkö suklaalla päällystetyt kirsikat, mustikat tai karpalot olisi herkullisia. Mutta eivät ne minun mielestäni ole osa koululounasta. Toisaalta, sujautan minäkin ehkä kerran viikossa lasteni eväslaukkuihin keksin tai pari jälkiruoaksi (jonka he syövät luultavasti ensimmäisenä), voisihan sen laveasti ajateltuna sijoittaa melkein samaan kategoriaan.

Pääosin syön täällä herkullista ruokaa. Tarjontaa on niin paljon, että omat herkkunsa löytää kyllä. Ajoittainen ruisleivänkaipuu saa kuitenkin kaihoisaksi, sillä tavallisesti kaupan leipähyllyiltä tulee lähinnä kiire pois. Hyllymetreittäin vaaleaa paahtoleipää, hodari- ja hampurilaissämpylöitä sekä nenään leijaileva ihmeellinen makean imelä tuoksu. Se tulee hunajasta, pähkinöistä, rusinoista, ties mistä - niitä löytyy monista leivistä. Toisaalta oma vierailuni leipähyllyjen ääressä on selkeä ja lyhyt - sieltä löytyy vain muutama leipälaji, jonka kelpuutan. Onneksi lähes jokaisessa kaupassa on myös oma paistopisteensä, joista saa artesaanileipää. Leivänystävä kiittää.

Välipala-asioista olen haastellut tässä blogissa jo aiemminkin sen verran (esimerkiksi täällä), että en paneudu siihen enää sen enempää, mutta jatkan hämmästelyä. Taas kerran, kun kuljen loputtoman pitkän snack-hyllyn (tai peräti osaston) ohitse kaupassa, ihmettelen, miksi en löydä popcorneja suolanaksujen joukosta. Siksi, että ne monessa kaupassa näyttävät saaneen ihan oman hyllyrivistönsä. Onhan niitä niin paljon.

Puff! Gone! Just like that!

Jos ripustautuisin vaikka ovenkahvaan. Ainakin voisin järjestellä lasteni tavaroita naulakoilla tai viivytellä vanhemmille tarkoitetuilla postilokeroilla ja ilmoitustaulun ääressä. Tai ehkä kurkkisin vielä ikkunasta ennen kuin lähtisin, ja pihassa voisin potkiskella kiviä hidastellessani matkalla kohti autoani. Antaisin senkin lipua korostetun hitaasti parkkipaikalta kohti katua. Vilkaisisin vielä koulun suuntaan siitä kohdasta, josta se vielä juuri ja juuri näkyy.

Pienistä on tullut isoja. Isompia. Käyvät nyt kaikki viitenä päivänä viikossa koulua ja viipyvät siellä kerrallaan noin kuusi tuntia. Syyskuu on muuttanut elämää jotenkin radikaalilla tavalla, vaikka osasinhan minä kai varautua. Luulin ainakin.

Kuin irtonaisena palana pyyhällän kauppaan ja näen siellä yhtäkkiä kauhean paljon äitejä pienten lastensa kanssa. Yksi parivuotias istuu ostoskärryssä ja kitisee, toinen vasta vauvaikäinen kurkistelee äitinsä kannattelemasta rintarepusta. Minunkin lapseni ovat olleet noin pieniä, mutta nyt he ovatkin jo isoja. Isompia. 

Olemme käyneet viime vuosina melko paljon päiväsaikaan satutunneilla, askartelustudiolla, musiikkitapahtumissa, milloin missäkin. Tajusin vasta äskettäin, että näiden tekemisten aika onkin nyt monelta osin ohitse. Toisaalta, ne on luonnollisesti suunnattukin enimmäkseen alle 5-vuotiaille, sillä sitä vanhemmathan ovat koulussa. Tänä kesänä olen selaillut harrastustarjontaa sillä silmällä, että mitä järjestetään iltapäivisin kolmen ja viiden välillä tai viikonloppuisin. Yhtäkkiä ajattelu laajenee muuhunkin: tulee tarve siivota hyllyjä lapsellisista kirjoista ja hankkiutua eroon kaappeja täyttävistä nallekuvioisista astioista. Heistä on tullut isoja. Ainakin isompia.

Huomiotani haetaan heti, kun saavun näköpiiriin. Äiti, tänään me tehtiin koulussa - äiti, koulussa sanottiin - äiti, haluatko kuulla, mitä opin tänään. Jokaisena päivänä he ovat tehneet lukemattoman määrän havaintoja, ja jokaisen on saatava kertoa niistä heti. Autossa matkalla kotiin en saa selvää puolestakaan, kun puhuvat kaikki kolme päällekkäin. Esikoinen muistaa tapansa mukaan jokaisen pienen yksityiskohdankin ja muistuttaa minua kaikesta siitä, mitä pitää muistaa ottaa kouluun mukaan. 

Voisin heittäytyä tunteelliseksi ja alkaa kaihota takaisin niihin aikoihin, kun olivat aivan pieniä ja aivan minussa kiinni. Ripustautuisin siihen ovenkahvaan ja niiskuttelisin, että sinne menivät. Yhtäkkiä tuntuu, että pikkulapsiaika oli ja meni, puff, gone, just like that. Mutta vaikka tuo aika on kaikessa ihanuudessaan ja vaivalloisuudessaankin kullanarvoista aikaa, olen oikeasti hyvinkin tyytyväinen siihen, että nyt ollaan tässä vaiheessa. Aika hienoa, että ovat nyt koululaisia. Wow.

P.S. Inspiraatiosta kiitos kuuluu Facebook-ystävälleni, joka sattui julkaisemaan aikajanallaan juuri äskettäin hassunkurisen kuvan, jossa oli juttuni otsikon mukainen teksti. Kuva ei liittynyt mitenkään tähän asiaan, mutta aasinsillasta kauniit kiitokset!

I'm ok, thank you

Päivä on kääntynyt iltaan. Yhtäkkiä kaikki on taas selkeämpää. 

Aamulla kaikki oli vielä vähän sikinsokin, niin tavarat kuin ajatuksetkin. Muistettavien asioiden lista puristi päätä ja kiristi hermoja. Kolme jännittynyttä pientä ihmistä oli innokkaana lähdössä kohti koulua, mutta jumiuduimme samoihin, arkisiin kaavoihin kuin niin monta kertaa aiemmin. Etsitään lenkkareita, patistellaan hampaiden pesulle, muistutellaan ettei tönitä ovella. 

Pieni matka koulun pihaan, otetaan vielä kuva, ennen kuin mennään sisään. Selvitän rutiininomaisella sukkeluudella naulakot, paperityöt, tavaroiden asettamisen paikoilleen. Pyyhällys esikoisen luokkaan, uusi opettaja ottaa ihastuttavasti vastaan uuden tulokkaan. Singahdus pienten luokkaan, tuttu opettaja tervehtii ja saa halauksen kummaltakin viisivuotiaalta. En ole itkenyt vielä, en kovin paljon, mutta lähellä on.

Osallistun lasteni kanssa aamupiiriin, päivä ja koko kouluvuosi käynnistyy mallikkaasti. Hiippailen viisivuotiaideni perässä heidän luokkaansa, vaikka molemmat ovat jo sanoneet minulle heihei. Mutta enhän minä vielä malta, viivyn luokassa pienen tovin, jään vielä ovelle juttelemaan tutun äidin kanssa. Sinäkin tulit vielä kurkistamaan? Kysäisen. Joo, mutta ei taida tuo poika minua enää huomatakaan, ihmettelee. Miten itselläsi menee, kysyy vielä, helpompaa kuin viime vuonna? Ehdottomasti, tuntuu olevan. En ole itkenyt vielä, en kovin paljon. Kyllä minäkin olen, naureskelee.

Poikkean koulun keittiölle. Tämänkin rutiinin jo osaan - siellä on tarjolla kahvia, aamupalaa ja olkapäitä. Näinä päivinä en juo kahvia paljonkaan, ja sen sijaan teen itselleni teekupillisen ja nappaan siivun banana breadia. Juttelen parin tutun kanssa ja tutustun uuteen kieltenopettajaan. Puhun sekaisin englantia ja saksaa. Rehtori on yhtäkkiä olan takana, taputtaa ja kysyy, miten menee. Miltä tuntuu, kun kaikki kolme käyvät nyt oikeasti koulua viisi päivää viikossa. Ihan hyvin, kiitos. En ole itkenyt vielä, en kovin paljon.

Kotona lounas on tänään kevyt. Jääkaapista löytyy grillatun lohen tähteitä ja teen niistä itselleni salaatin. Tunnekuohuisina päivinä ei raskas ruoka edes maistuisi, vaan kaipaan jotain kevyttä. Se on minun tapani reagoida.

Päivänä, jolloin koulu alkaa, minun tavakseni on tullut tyhjentää työlista mahdollisimman ohueksi. Keskittymään en kuitenkaan pystyisi, joten en yritä saada aikaan mitään suurempaa. Tästä päivästä tuli kuitenkin poikkeuksellinen sikäli, että viime viikolla alkaneiden opintojeni ensimmäinen tehtävä tuli palauttaa tänään. Vähän riskialtista tällaisena päivänä, mutta tunnekuohuista huolimatta sain kuin sainkin tekstin lähetettyä eteenpäin. 

Jos joku nyt kysyisi klassisesti, mitkä ovat illan tunnelmat, niin yhtä klassisesti vastaisin, että väsyneitä olemme, mutta onnellisia. Me kaikki. Kaikki on yhtäkkiä taas selkeämpää, ja syksy rullaa kohta taas kovaa vauhtia eteenpäin.

Selvisin siis. Joku olisi kyllä voinut joskus varoittaa, että nämä tällaiset päivät ovat äideille vähän kovia paikkoja. Mutta en ole itkenyt, en kovin paljon.

Illalla oli aika vaihtaa salaatti tuhdimpaan. Toimi.

Sitten kun!

Sitten kun olen korjannut pois päivällisen jäljet, kirjoitan (viimein) sen sähköpostin. Sitten kun olen saanut lapset nukkumaan, täytän ne paperit, jotka ovat odottaneet (turhan) pitkään. Sitten kun lapset palaavat kouluun, hoidan ne kaikki kymmenet tuhannet asiat, jotka ovat odottaneet aikaa parempaa. Sitten kun ruuhkavuodet rauhoittuvat / lapset ovat muuttaneet pesästä / olen eläkeiässä, luen ne kaikki lukematta jääneet kirjat omasta kirjahyllystäni - ne, jotka olen innoissani ostanut ja jotka olen aikonut lukea 'ihan kohta'. Ja niin edelleen.

Aivan äskettäin otin käyttöön iPadilleni uuden sovelluksen, joka tulee (tullee) muuttamaan elämäni, ainakin saamaan osan siitä järjestykseen. Ne kaikki (no, osa) sekalaisena sälänä päässäni sinkoilevat asiat saavat luvan asettua kauniiseen luettelomuotoon uudessa to do -sovelluksessa. Jätän äänetkin päälle, sillä kilahtaa niin mukavasti, kun klikkaa tehtävän suoritetuksi.

Olen elänyt vuosikausia jatkuvaa sitkun -elämää. Olen kiittänyt onneani siitä, että olen perusluonteeltani järjestelmällinen, mikä on helpottanut hektisen arjen pitämistä edes jonkinlaisessa tolkussa. On ehkä näyttänyt joskus siltä, että olen tehnyt kotona monen monta asiaa, mutta olen jättänyt tekemättä vielä paljon enemmän. Ajoissa, jopa etukäteen on muuttunut säännölliseksi viimetingaksi. 

Nyt alkaa kuitenkin opiskelu. Sen lisääminen palettiin aiheutti välittömän tarpeen listojen käyttöönotosta, sillä en mitenkään usko muistavani kaikkea lasten kouluasioista, huushollin ylläpidosta, juoksevien asioiden toimittamisesta tai opintoihin liittyvistä deadlineista ilman to do -listauksia. Joten nyt kirjaan ylös tehtäviä ja päivämääriä ja annan näppärän sovelluksen muistutella minua. Tarkoitus on, että arkipäivistä noin kaksi tulee olemaan pääsääntöisesti opiskelupäiviä. 

Ja sitten varaudun siihen, että opiskelupäivä jääkin väliin, kun lapsi sairastuu. Varaudun siihen, että lasten koulutöiden deadlinet sotkevat omani. Epäilen, että toisinaan deadlinet tulevat varmasti kasautumaan liikaa. Olen jokseenkin varma, että 'hyvissä ajoin' muuttuu liian usein viimetingaksi. Olen aivan varma, että jonain päivänä vain istun kahvikupillisen ääressä, enkä tee yhtään mitään, vaikka uusi sovellukseni kuinka muistuttelisi.

Kun olen sittenkin oppinut, itseni siis oikein opettanut, sellaiseksi, että ei koko ajan voi suorittaa. Koska on kivaa ja hyvää ja hyödyllistä ja tarpeellista ja erittäin tärkeääkin vain olla ja nauttia ajasta perheen kanssa, ystävien kanssa, hyvän ruoan seurassa ja liian suuren jäätelöannoksen äärellä. Pitkällä kävelylenkillä tai lasten kanssa pihamaalla. Ja niin edelleen. Niitä en kirjaa to do -listalle, sillä muistan kyllä muutenkin. Jos en ihan aina, kun se tarpeellista olisi, niin aika usein kuitenkin. 

Syksy saa tulla! (Mutta olkoon se yhtä lämmin kuin ennustukset lupaavat!)

(Note to self: ja sitten kun olen kirjoittanut tämän blogipostauksen, luen kurssikirjan loppuun. Oikeasti. Kunhan ensin olen tyhjentänyt tiskikoneen ja siivonnut keittiön. Onneksi on koko yö aikaa.)

Ku mikään ei oo ku ennen!

Olen astunut uuteen maailmaan. Se on vielä vähän ihmeellinen ja jäsentyy mielessä hyvin hajanaisesti, mutta toivon pääseväni pian jyvälle. Toivoa ainakin sopisi.

Noin kahdenkymmenen vuoden jälkeen (tai jotain) olen aloittamassa opiskelun uudelleen ja jotain on näköjään muuttunut. Suoraan sanottuna en tiedä, onko oikein mikään niin kuin silloin joskus ennen, kun parikymppisenä tyttösenä annoin junan viedä Pohjanmaalta Tampereelle ja aloitin opiskelut täytenä keltanokkana. Sain kätösiini pienen sinisen opintokirjan. Siihen sai alkaa kerätä merkintöjä kursseista. Jossain vaiheessa opintorekisteriote muuttui kai sähköiseksi, muistelen hämärästi. Muuta sähköistä ei sitten ollutkaan. (Mitä nyt opiskelijabileissä.)

Nyt keski-ikäinen klikkaa linkkiä ja päätyy johonkin, jota opintotietojärjestelmäksi kutsutaan. Sieltä pitäisi löytyä kurssitarjonta, jokaisen kurssin yksityiskohtaiset tiedot, opintotehtävät ja mitä kaikkea muuta. Klikkailen ja seikkailen järjestelmässä ja yritän pitää mielessäni, mitä etsin. Olokin muuttuu vähän epävarmaksi: ai näin omatoiminen pitäisi olla. Osaankohan? Muistankohan käydä täällä ja tuolla? Omatoimisuus ja joustavuus lienee hyvästä, mutta kukahan potkisi keski-ikäistä opiskelijaa määräajoin, jotta tämä muistaisi tarkistaa kaiken ajoissa. Oma työkokemuskin nostaa päätään: huomaan tutkailevani järjestelmän käyttäjäystävällisyyttä ja pohdin, voisiko sitä kehittää.

Kurssikirjallisuuden läpikäyminen jännittää aivan erityisesti, sillä olen fyysisesti kohtuullisen kaukana suomenkielisestä kirjallisuudesta, joka makaa suomalaisissa kirjastoissa. Ensimmäisen kurssin kirjan olen kuitenkin jopa onnistunut saamaan tänne (noin kolmen ihmisen avustuksella, kiitos vaan) ja vaalin sitä nyt kuin vastasyntynyttä pienokaista. Ja mikä tärkeintä, olen jopa lukenut sitä vähän. Tahtia tosin pitäisi nyt kiristää. Mutta luultavasti pääsen vielä käyntiin. Kun vain ehdin.

Ajankäytön hallinta on noussut arvoon arvaamattomaan. Lukemisinnon aaltomaisia häivähdyksiä ei voi juurikaan noudattaa, sillä ne tulevat epäsopiviin aikoihin kolmen lapsen äidin arjessa. Lapset lomailevat vielä pari viikkoa ennen koulujen alkua ja mies reissaa, joten lukuinnon olisi syytä asettua iltayhdeksän tietämiin. Kaukana ovat ne ajat, jolloin kirjan saattoi ottaa käteensä milloin vain. Ja lukea juuri sen aikaa, kun intoa riitti. Nyt voi lukea sen aikaa, kun aikaikkunassa sattuu riittoa olemaan.

Keskittymiskykyäkin olisi syytä olla. Sitä tuntuu keski-ikäisellä ruuhkavuosia eteenpäin rähmivällä äiti-ihmisellä olevan saman verran kuin keskimäärin kolmevuotiaalla. Kun ei vuosiin ole ollut aikaa keskittyä juuri mihinkään, ei yhtäkkiä enää osaakaan. Sillä kun asettuu tekemään jotain, omat ajatukset keskeyttävät. Ne kuiskuttelevat kilvan siitä, mitä kaikkea muutakin pitäisi/voisi/ehtisi. Yritän murjoa ne pois häiritsemästä ja luen eteenpäin. Ja huomaan, että olen kyllä lukenut, mutta mitä minä nyt tästä lukemastani oikeasti muistan. Niin. Vähän pitää vielä reenata ennen kuin sujuu.

Se iltayhdeksän, siitä on muuten tullut vähän mystinen juttu. Parikymmentä vuotta sitten se oli sopiva aika alkaa tehdä jotain, siitähän se homma vasta käyntiin lähti. Illan päälle saattoi päätyä vaikka opiskelukavereiden kanssa baariin yhdelle (2) ja siitä haalaribileiden kautta kotiin illan viimeisellä aamun ensimmäisellä bussilla. Ja aamukahdeksaksi luennolle, suurin piirtein niillä samoilla silmillä. Nyt ei meinaa iltayhdeksältä näillä silmillä edes pientä pränttiä nähdä, kun ikänäkö vaivaa ja silmiä väsyttää paljon aiemmin kuin silloin joskus. Jos sohvalla ei jaksa nuokkua, voi yrittää lukea sängyssä selällään, kunhan ensin saa päätettyä, miten sitä tekstiä näkisi parhaiten. Asettelee kirjaa moneen kertaan tarpeeksi kauas, ettei teksti näyttäisi sumuiselta. Kutsuvat kuulemma nykyään aikuisnäöksi, senkö pitäisi sitten lohduttaa.

Mutta olen ajatellut selvitä. En kuulu niihin, jotka hoitavat kolme lasta ja kirjoittavat siinä sivussa väikkärin ja juoksevat maratonin - mutta sinnikäs osaan tarvittaessa olla. Olenhan sitä paitsi vuosien multitaskaamisen ansiosta oppinut hyödyntämään melkein jokaisen viisi-, kaksi- tai puoliminuuttisen.

Taikasanaksi muodostunee to do -listat. Toivottavasti. Pitäkää peukkuja.

Loppukesän lipuvat päivät

Lähdön tunnelmassa on haikeutta, vaikka uuden odottamiseen sisältyvä jännitys peittääkin paljon alleen. Ovien sulkeminen on usein väistämätöntä, jotta saisi avata uusia. Siirtyminen kolmipäiväisestä preschoolista, jossa leikki on päivän tärkein tehtävä, viisipäiväiseen ohjattuun kindergarteniin (ns. esikouluun, joka valmentaa lapsia ensimmäiselle luokalle) ei ole pienelle ihmiselle varmastikaan pelkkä läpihuutojuttu. (Läheisestä aikuisesta nyt puhumattakaan.) 

Olemme käyttäneet elokuussa mahdollisuuden siihen, että kaksi viisivuotiastamme pääsivät vielä osallistumaan preschoolin kesäohjelmaan. Kuusi päivää sisälsi neljä retkeä, paljon vesileikkejä helteisellä leikkipihalla ja tärkeää yhteistä aikaa vuoden aikana tutuiksi tulleiden kavereiden kanssa. Kasapäin hiekkaista pyykkiä, kuraisia naamoja ja aurinkorasvan tahraamia hiuskuontaloita. Eväslaukkuihibn valunutta jogurttia, väriä vaihtaneita sukkia, reppuja täynnä luonnon aarteita.

Mutta viimeinen päivä tuli ja sitten se olikin ohi. - Meidän täytyy ottaa kaikki tavarat mukaan! muistuttivat viisivuotiaani, kun tulin hakemaan heitä preschoolilta perjantai-iltapäivän päätteeksi. - Minun täytyy saada vielä viimeisen päivän halit! huutelee lasteni suosikkiopettaja, kun näkee, että olemme tekemässä lähtöä. - Onpa ihanaa, kun te jatkatte tässä samassa rakennuksessa, vaikka siirryttekin isompien joukkoon. Minä tulen halaamaan teitä vielä monta kertaa käytävillä! Kahta viisivuotiasta naurattaa, kun saavat suuren, yhteisen halauksen opettajaltaan.

Jos laskisin tappioita, kirjaisin listaan yhden violetin sukan ja kaksi vihreää eväsrasian kantta. Melkein yhdet turkoosinväriset kengätkin, jotka katosivat kerran moneksi päiväksi, mutta löytyivät sittenkin. Katosivat kuin ihmeen kaupalla uudestaan, mutta palasivat jälleen takaisin. Mutta niiden sijaan listaan mielessäni saavutuksia: hurjasti rohkeutta, itsevarmuutta, omista tavaroista huolehtimisen taitoa, ryhmässä toimimisen dynamiikkaa, tärkeää yhdessäoloa uusien kavereiden kanssa. Uskomattomat määrät opittuja asioita, ei vain kirjaimista ja numeroista, vaan yhtä lailla luonnon kiertokulusta, maailmasta, elämästä. Siinä samalla huikeasti kertynyttä vahvuutta englannin kielessä. 

Ovi on suljettu, mutta kahden viikon kuluttua aukeaa uusi. Loppukesä on käsillä, mutta sen lämpö on lempeää ja rentouttavaa, ja näyttää jatkuvan aina vaan. Osaisipa näistä päivistä nauttia kuten nuo pienet ihmiset, jotka tietävät, että syksyllä elämä muuttuu, mutta eivät siitä stressaa. Yrittäähän voisi.

Varaslähtö

Tänä vuonna olen niin ajoissa etten ikinä! En tiedä, mitä on tapahtunut, mutta koulun alkuun liittyvien asioiden suhteen olen jo olevinani ihan konkari, vaikka kolmatta kertaa tässä vasta mennään. Luultavasti palaan maan pinnalle piakkoin, mutta tuudittelen itseäni vielä vähän aikaa tässä olotilassa, niin hyvältä se tuntuu.

Kaksi vuotta sitten jännitti aivan järkyttävän paljon. Luultavasti minua vielä paljon enemmän kuin viisivuotiasta tytärtäni, joka ei edes oikein ymmärtänyt, mihin olimme menossa, mitä koulu tarkoittaisi ja että sinne todellakin mentäisiin joka päivä. Hän oli aloittamassa kindergartenin eli täkäläisen ns. esikoulun eikä todellakaan tiennyt mitä odottaa. Ja kun en minäkään oikein - minulla ei ollut mitään kokemusta yhdestäkään amerikkalaisesta koulusta. Joten olihan siinä sulattelemista.

Esikoisen ensimmäinen vuosi tuossa koulussa oli täynnä niin paljon positiivisia kokemuksia, että seuraavaksi vuodeksi päätimme kiireesti hakea paikkoja kaksosillemme koulun yhteydessä toimivasta preschoolista. Toisena vuonna ei aloittaminen jännittänyt enää aivan yhtä paljon, vaikka saattelin koulumaailmaan jo kaikki kolme lastani. Preschool on verrattavissa suomalaiseen päivähoitoon, ja koko viime vuoden ajan kaksi nuorimmaistamme ovat käyneet siellä kolmena päivänä viikossa.

Muistan joskus kauan sitten (jossain vauva-ajan huuruisissa tunnelmissa) miettineeni, miltä mahtaa tuntua sitten, kun lapset ovat kouluikäisiä. Kun he eivät olekaan enää niin mahdottoman pieniä, ja viettävätkin päivät toisten ikäistensä seurassa. Menevät joka päivä sinne opinahjoonsa, oppivat siellä kaikenlaista, saavat vaikutteita ja löytävät toivottavasti myös kavereita. Näin itseni kyynelehtimässä ja tunsin napanuoran vihlovan. Ja ajattelin, että se aika on vielä kaukana.

Mutta niin on aikaa kulunut, ja tässä sitä sitten ollaan. Nuo kolme pientä ihmistä aloittamassa uutta kouluvuotta, esikoinen toista luokkaa ja pikkusisaruksensa sitä samaa kindergartenia, jossa pikkuinen esikoistyttäremme silloin kaksi vuotta sitten aloitti koulutaipaleensa. En haluaisi nähdä tuon ilon silmistään sammuvan, mutta eteen tulee vielä varmasti monenlaista. Mutta lupaan, ainakin yritän, etten sure liian paljon etukäteen. Iloitsen siitä, että heillä on mahdollisuus käydä tuota ihanaa, pientä koulua ja päästä osaksi sen virikkeellisestä opetuksesta ja ihanasta ilmapiiristä.

Uudet reput on ostettu jo keväällä ja uusien lenkkareiden rivistö komeilee valmiina eteisessä. Lasten rokotustiedot on saatettu ajan tasalle ja koulun rekisteröintipapereita ei enää odoteta kauhunsekaisin tuntein vaan yllättävällä tyyneydellä. Kolmesta lapsesta tulee paljon paperihommia, mutta ainakin tiedän jo, miten niistä selvitään yhdessä illassa. 

Hei, onks kohta jo syyskuu?

Shortseissa? Minäkö?

- Kuuma. Täällä on kuuma. - Ai? Aika miellyttävää mun mielestä. Kesän kuumuus pitää tämän talon yläkerrassa lämpötilan normaalia korkeampana, vaikka ilmastointi työntää kyllä viileämpää ilmaa huoneisiin tämän tästä. Käytännössä kuitenkin käy niin, että keskikerros pysyy viileämpänä, mutta yläkerran huoneiden lämpötila on muutamaa astetta korkeampi koko kesän. Toisella on siis yläkerrassa koko ajan kuuma, toinen nukkuu kesälläkin villasukat jalassa. Ei mene tasan, ei.

Mutta kyllä vaaleaihoisen on pakko myöntää, että onhan tämä jatkuva helle jo aikamoinen elämys. Etelämpänä tällaiseen on totuttu, mutta vermontilaiselle viikkokausia jatkuva kuumuus on jo vähän erikoista. Ei nyt aivan poikkeuksellista, mutta harvinaisempaa kuitenkin. Kansan syvät rivit kertovat, että kuumaa kesää seuraisi runsasluminen talvi. Pitkäaikainen sääennuste lupaa kuitenkin edelleen, että sekä syys- että lokakuu tulevat olemaan tavanomaista lämpimämpiä, joten vielä lumilapio ja suolasohjomössö tuntuvat aika kaukaisilta.

- Vähän viileämpi päivä tänään, vain +27C. Sään trendi tuntuu olevan, että lämpötila laskee aina muutamaksi päiväksi n. 25-28 celsiusasteen tietämiin, noustakseen sen jälkeen taas muutamaksi päiväksi yli 30 asteen. Yhtäkkiä +27C on ulkosuomalaisellekin normi, joka tuntuu juuri sopivalta ja miellyttävältä. Kuumuus ei ehkä edes pelota enää samalla tavoin kuin joskus, sillä on kätevää paeta ilmastoituihin sisätiloihin iltapäivän kuumimpina tunteina. Pyörälenkille voi mennä aamupäivällä, ja päivällisen jälkeen on lapsillekin taas turvallisempaa leikkiä pihamaalla.  

Tänä kesänä olen kuitenkin törmännyt piilevään pukeutumiskriisiini (#firstworldproblems, tiedostan). Kun lämpötila huitelee ties missä, ei vakiokesäasusteeni - caprifarkut ja T-paita - toimikaan enää, vaan saa viluisemmankin ihmisen lämpöhalvauksen partaalle. Alkukesällä kehitin itselleni jo pienimuotoisen kriisin siitä, mitä oikein pitäisi pukea päälle, kun lähtee ihmisten ilmoille. En ole koskaan ollut kovin innokas hameiden tai mekkojen käyttäjä, mutta garderobia on ollut pakko täydentää siltä osin. Sillä en minä shortseja jalkaani laita, en julkisesti. Siihen tarvitaan vielä siirtyminen muutamaa osavaltiota etelämmäksi. Ostin kyllä pitkän tauon jälkeen jopa lyhyet, erittäin kivatkin farkkushortsit, mutta niiden käyttö on rajattu omalle pihamaalle. Ehkä naapuruston pihajuhliin tai allaspartyjen käteväksi lisävaatekappaleksi uima-asun päälle vedettäväksi. Ehkä. Kun ei ole niitä ruskettuneita sorjasääriä, vaan niiden tilalla kaksi kalkkunankoipea.

Hameet ja mekot ovat siis kokeneet uuden tulemisen vaatekaappiini. Ja kun seuraa kanssasisarien pukeutumista täällä, tekee äkkiä havainnon, että hameet ja mekot ovat hyvin yleinen kesäinen vaatevalinta täkäläisillä naisilla. Toinen vaihtoehto näkyy olevan luonnollisesti trikoot, mutta tässä kohdassa palaan itse jälleen kriisini ydinkohtaan. Liikunnalliseen menoon kyllä, mutta siihen se sitten jääkin. Niin integroitunut en vielä ole.

Ihan vähän, sillä tavalla salaa, kadehdin niitä sorjasääriä, jotka voivat nykäistä päällensä minkä tahansa mekon ja näyttää siinä hyvältä. Minä vielä kipuilen, mutta olen ottanut askeleen. Kun kärsivällisesti etsii, joskus löytää myös itselleen sopivan mallin. Seuraavaksi kokeilen tuota ylläolevassa kuvassa näkyvää hametta. Ruskettuneita sääriä en saa, mutta who cares.

Niin tai näin, antaa auringon paistaa.

Ihan pihalla

Meillä on alkanut eräänlainen pikku arki. Se ei tarkoita vielä koulunalkua eikä syksyisiä säätiloja, niihin on vielä pitkä tovi aikaa. Elokuu on meillä tänä vuonna leirikuu, sillä lapset aloittivat maanantaina pehmeän laskun kohti rytmejä ja ohjattua tekemistä. Esikoisemme osallistuu tällä viikolla koulun järjestämälle luonto- ja taideleirille, ja kaksi nuorimmaistamme taidekoulun leirille, jossa 4-5-vuotiaat saavat harjoitella leirimaailmaan totuttelemista kolmen tunnin ajan päivittäin.

Pikku arki on alkanut kyllä minullakin. Sen lisäksi siis, että kuljettelen lapsia paikasta toiseen ja yritän pitää kirkkaana mielessä, että mukana on jokaisen siirtymän alkaessa tarpeeksi (ja oikeita) tarvikkeita, vaihtovaatteita ynnä muuta, olen iltapäivän tunteina (jolloin olen muutaman tunnin ajan aivan yksin kotona) kerännyt kasaan tietokoneen, kasan papereita ja kahvikupin. Hämmästellyt hetken hiljaisuutta, yrittänyt sen jälkeen perehtyä aivan uusiin asioihin.

Toukokuussa sain tietää, että minut on hyväksytty opiskelemaan kirjoittamista. Edellisistä opintovuosista on aikaa (hupsista) parikymmentä vuotta ja verkko-opiskelun maailma onkin yhtäkkiä uusi ja ihmeellinen. Kuulostan äkkiä dinosaurukselta, mutta siihen aikaan, kun parikymppisenä opiskelin yliopistossa, ei verkossa tapahtunut vielä juuri mitään kovin oleellista opintojen suhteen. Muistan jopa, että joihinkin opintoihini kuului kurssi, jossa mm. opeteltiin hakutoimintoja ihmeellisessä internetissä. (Ja no hei, olihan meillä irc.)

Tänään siirsin pulpettini pihalle. Luin papereita ja selasin opintokokonaisuuksien sisältöjä, yritin suunnitella syksyn aikatauluja. Edelleenkin tuntuu melkein kummalliselta tehdä keskellä päivää jotain, joka onkin vain ja ainoastaan itseä varten. Olen tottunut vuosien saatossa siihen, että omille kirjoitusharrastuksilleni on aikaa vasta silloin, kun ilta pimenee. Tai, vaikka aikaa olisi kyllä nykyään välillä päivälläkin, ei keskittymisrauhaa yleensä kuitenkaan, joten en ole lähtenyt edes yrittämään.

Katsellessani kesäistä pihaa ja piiloutuessani paahteelta aurinkovarjon alle, tuli oikeastaan aika leppoisa olo. Loppukesän on luvattu olevan pitkä, syksynkin vielä lämmin. Lapset nauttivat leirielämän virikkeellisyydestä ja äiti saa tarvittavan annoksen suunnitelmallisuutta kasaan syksyn koitoksia varten. 

Aika kiva olla pihalla. Ja samalla onneksi sittenkin vähän jyvällä.