Oi kevät, kevät, kevät

Olikohan se sitten kevätväsymystä, en tiedä. Kellot käännettiin kesäaikaan täällä pari (kolme?) viikkoa sitten ja sitä seurasi arkiviikko, jolloin väsytti ja väsytti. Aamuisinko? Loogisesti kai niin luulisi, mutta ei, vaan iltaisin. Piti kömpiä kohti sänkyä jo melko pian lasten jälkeen, vaikka yleensä istuskelen alakerrassa sen jälkeen vielä kevyesti monta tuntia. Ehkä sitä on tulossa vanhaksi, jos se johtuukin siitä. Vaikka yleensä toivun jet lageistakin muutamassa päivässä, joten logiikka ontuu nyt siinäkin.

Have you started spring cleaning yet? Siinä on, katsokaas, oiva small talkin aihe näinä viikkoina. Kyllä, olen ainakin suunnitellut kevätsiivousta, kun olen katsonut keväisen auringonpaisteen aikaan saamaa armotonta pölyjen paljastumista, ja yhtä lailla se on heittänyt silmieni eteen ne kymmenet tuhannet käpälänjäljet aurinkohuoneemme ikkunoissa (Äiti, kato, orava! Äiti, sataa lunta! Äiti, tänään sataa! Äiti, minä näin meidän pihassa linnun!). Joten, olen aloittanut ajatustyön. Ja niin, tilannut pari salskeaa kokolattiamattojen pesijää, joten ei täällä nyt ihan laiskoja ole oltu. Sitä paitsi olemme parin viime viikon sisällä luopuneet neljästä vanhasta polkupyörästä (ostaneet kaksi) ja koonneet yhteensä viisi kassillista pois toimitettavaa vaatetta. Kyllä siis, olemme aloittaneet kevätsiivouksen.

Keväinen allergiakin yrittää tulla, aina sellaisina päivinä, kun aurinko paistaa ja tuuli käy, ja kevät etenee mukavaa vauhtia. Oireet kyllä helpottavat, kun muutaman päivän välein tulee taivaalta joko räntää, lunta tai kaatamalla vettä. Jos säätyyppi on täällä vaihteleva lähes milloin vain, tuntuu se olevan sitä erityisesti näin keväällä - juuri kun ajattelit, että nyt kevään lämpö tulee (ja pysyy), työntää ennuste meille päin kylmiä sateita. Sitten antaa taas toivoa parin päivän jälkeen. Paikalliset paljastavat varpaansa suurin piirtein hetimiten, kun pakkasta ei enää ole ja lapsetkin vaihtavat saman tien lyhyisiin hihoihin ja kulkevat ilman lakkeja ja käsineitä. Minä, suomalainen, mietiskelen, milloin lapset voisi päästää ulos ilman välikausipipoja. Vielä en ole tänä keväänä päästänyt.

Mutta on oikukkaassa keväässä puolensa. Jos viikonlopulle osuu kylmä sää, tuntuu aivan sopivalta mennä lasten kanssa lähiareenalle luistelemaan, kun taas aurinkoisen lämpimänä päivänä on ihanaa päästä pyöräilemään. Kevään ensimmäinen piknikki, terassikahvit ja ulkona nautittu jäätelöannos ovat vielä kokematta, mutta grillikauden olemme kyllä jo avanneet - jos nyt grillattu ruoka on muutenkin yleensä pelkästään herkullista, on se pitkän talven jälkeen suussasulavaa. 

Kyllä kevät on aika ihana. Varsinkin kun tietää, että lämmin kausi on vasta tulossa ja että lämpöä tulee riittämään monta kuukautta. Tänä vuonna siihen on vieläpä helppo uskoa, sillä pitkäaikainen ennuste lupailee meille keskimääräistä lämpimämpää huhti-toukokuuta ja selvästi keskimääräistä lämpimämpää kesä-elokuuta. Se on kuulemma nyt sitten se la Nina, joka on syrjäyttämässä el Ninon. Mahtavia voimia nämä.

Osta pois! Tai älä.

- Äiti, sinun täytyisi varmaan ostaa uudet kengät niin sinun ei tarvitsisi käyttää noita samoja, toteaa neljävuotias tyttäreni ja katsahtaa vähän säälivän näköisenä äitinsä mustiin kävelykenkiin, niihin suosikkeihin, joissa on sopivasti korkoa ja kauniit, joskin maaliskuun kurakelien raidoittamat koristenauhat. - Minulla on talvikumpparit ja waterproof-kumpparit (toim. huom. ne tavalliset, jotka hän on nimennyt erityisen hienosti) ja paksut talvikengät ja ja... Niin tyttäreni, kyllä. Ne kaikki kengät, joista joka aamu saamme aikaan kinan, kun säätila näyttää toisenlaiselta kuin se keli, johon sopivat kengät tyttö haluaisi jalkaansa laittaa. Toisin se äidillä, laittaa kuitenkin aina ne samat, sillä ne nyt vain... ovat sopivat. Ne käyvät jokaiseen kevät- ja syyskeliin, lisäksi niillä kyllä tarkenee läpi talvenkin ne kaikki autolla kuljettavat reissut. 

Osta, osta, osta! Kulutusyhteiskunnan kutsu vie helposti mukanaan. Buy one, get one free! Only today, 60% off! Don't forget to use your coupon! Easter sale, 40% off! Orders over $50 ship free! Sähköposti kuhisee tarjouksia. On tunne, että jokaisen ostoksen päälle tupsahtaa mukaan alennuskuponki tai kaksi, tässä, ole hyvä, kaverille myös. Ylitarjonta tekee välinpitämättömäksi - miksi säästellä kaikkia lippulappusia, kun niitä tulee kuitenkin koko ajan lisää. Ja ennen kaikkea, miksi pitäisi aina ostaa, ostaa, ostaa.

Ostanhan minäkin. En nyt niin suuresti, mutta tarpeeseen kyllä, ylikin. Mielijohteestakin, kyllä. Alennuksella, useimmiten. En siksi, että säästelisin lippulappusia, vaan siksi, että tavara on useammin alennuksessa kuin tarjolla normaalihintaisena. Kerran päädyin talven loppupuolella tavaratalon lastenvaateosastolle etsimään kaksosillemme talvitakkeja. Löysin kivat, ne olivat muistaakseni jo 60%:n alennuksessa, alkuperäinen hintakaan ei ollut koskaan ollut päätähuimaava. Kassalle päästyäni satuin kaivelemaan lompakostani kyseisen tavaratalon alennuskupongin, jolla sain laskun loppuhinnasta vielä 30 dollaria pois. Kahden toppatakin hinnaksi tuli lopulta yhteensä 18 dollaria. Takit ovat kestäneet käytössä kaksi talvea, joten varsin hyvä ostos tuli tuolloin tehtyä.

Amerikkalaisia pidetään suurina kuluttajina. Tuo stereotypia ei kuitenkaan täällä pikkuisessa, syrjäisessä, koillisen osavaltiossa ole mitenkään erityisen voimakkaasti näkyvissä. Tokihan kulutusta on paljon, ja esimerkiksi joulukaupan aikaan ihmisten näkee ostavan todella suuria määriä. Edelleen lähes neljän vuoden täällä oleskelun jälkeen huomaan toisinaan ihmetteleväni, miten ihmiset saavat esimerkiksi kaiken ostamansa ruoan käytettyä, tai edes osan siitä. Kun olen sitä mieltä, että meidän ostoskärrymme on täynnä, on se yleensä vielä paljon tyhjempi kuin sillä, joka on kassalla edessämme.

Krääsän ostaminen ahdistaa. Pyrin viimeiseen saakka välttämään huonon tavaran ostamista, vaikka toisinaan taivun lasten toivomusten edessä. Siedän erittäin huonosti sitä epämääräistä pientä tavaraa, jota lapset näyttävät rakastavan, nimittäin sen viiden minuutin ajan, jonka jälkeen he unohtavat sen. Tai se on jo mennyt siinä ajassa rikki. 

Mutta on minulla heikkous - lastenvaatteet. Pidän siitä, että niitä on aina riittävästi, vaikka niitä olisikin valtava kasa pyykissä yhtä aikaa. Ja kun elämme täällä neljän vuodenajan elämää, on vaatteita oltava monenlaisia. Tai niitä kenkiä, sillä saman viikon sisällä voi sataa vettä, olla pakkaskeli tai vastaavasti monta astetta lämmintä. 

On minulla muitakin kenkiä kuin ne yhdet. - Käytän niitä kenkiä siksi, että tykkään niistä niin paljon, selitän tyttärelleni. - Ja kun ne sopivat aika monenlaiseen säähän. Saapa nähdä, minä aamuna keskustelemme siitä, miksi äidillä on aina sama musta kevyttoppatakki päällänsä. Kun se on niin kätevän kevyt, ja sen alle voi laittaa pakkasella villapaidan. Ja keväisempänä päivänä paita voi olla kevyempi, ja silti sillä tarkenee hyvin. Huivin voi kietaista kaulaansa lisälämmöksi tarvittaessa. Se on musta ja se käy hyvin niiden tummansinisten farkkujen kanssa, jotka nyt ovat minulle sellainen perusvaate. Entä onko kesätakkia? Ehkä, mutta luultavasti täällä siirrytään suoraan takittomaan aikaan, kun kevään lämpö viimein kääntyy selkeämmin meidän puoleemme.

Että paljonko sitä ihminen sitten niitä erilaisia vaatteita oikeastaan ihan oikeasti tarvitsee. Ei näköjään kovin paljon, ainakaan siinä tapauksessa, että on näin laiska niitä vaihtelemaan. Musta kevyttoppatakkini on sitä paitsi niin ajaton, että luultavasti se siirtyy vain kevään korvilla odottelemaan syksyn kylmenemistä. Niin.

(Super)tiistait ja ne muut

Minun tiistaini ovat useimmiten tuiki tavallisia. Sellaisia normaaleja arkipäiviä, jolloin pakkaan jälkikasvun aamusella autoon ja kuljetan koululle. Esikoistyttäremme saatamme ensin omaan luokkaansa, sen jälkeen siirrymme nelivuotiaidemme kanssa preschoolin puolelle, jossa heidän päivänsä alkaa vapaan leikin parissa. Siitä palailen autolle ja jatkan matkaani kauppaan tai postiin tai kampaajalle tai mihin nyt ikinä. Useimmiten joka tapauksessa tekemään niitä asioita, joita on yksinkertaisesti helpompi hoitaa yksin kuin lapsikatraan kera. Ja niin edelleen. Ei niissä päivissä mitään erikoisempaa ole. Ne ovat aamukiukuttelua vaatteista, kisailua autoon kipuamisessa, kuraisia vaatteita tuliaisiksi koulun jälkeen, saappaita, jotka sotkevat auton lattiat. Kiukkunälkäisiä lapsia ennen välipalaa, väsymyksen tainnuttamia pieniä ihmisiä iltahämärän saapuessa.

Mutta onneksi meillä on täällä supertiistait. On niitä megatiistaitakin kai ollut, gigatiistaitakin kaiketi ja minitiistaikin tunnetaan. Tänä mielenkiintoisena vuonna 2016 supertiistai löytyi kalenterista heti maaliskuun ensimmäiseltä päivältä, kun toistakymmentä osavaltiota tai territoriota järjesti esivaalejaan (helmikuussa oli kyllä jo ehditty äänestää muutamassa). Presidenttikisa on siis täydessä käynnissä. Mikä on kai jokseenkin tarpeeton lisäys, sillä suurin piirtein koko muu maailma seuraa yhtä lailla tätä hulvatonta kisailua, jonka päätteeksi USA saa uuden presidentin loppuvuonna 2016 - marraskuun 8. päivä valitaan viimein valitsijamiehet, jotka valitsevat presidentin ja varapresidentin sitten joulukuussa. Ja virkaansa hän sitten pääsee tammikuussa 2017.

Joo, täältä on ulkosuomalaisen hyvä huudella, ei ole äänioikeutta, ei. Täällä pikkuisessa koillisessa Vermontin osavaltiossa voi ehkä ensin hieman ihmetellä Bernie -tarrojen määrää autoissa, kunnes siihenkin tottuu. Huomata, että ihmiset saattavat pukeutua jopa töissä Bernie -T-paitoihin. Avoimesti kannatuksensa ilmaisevat kansalaiset ovat ensin ulkosuomalaiselle ehkä ihmetyksen aihe, mutta sittemmin sekin alkaa tuntua aivan arkiselta. Senaattori Bernie Sandersilla on täällä kotiosavaltiossaan vankka kannattajakunta, joka jakaa ehdokkaan toiveet pohjoismaalaistyyppisestä terveydenhuolto- ja koulutusjärjestelmästä. Tämä itseään demokraattiseksi sosialistiksi luonnehtiva ehdokas on saanut kohtuullisen paljon kannatusta myös muualla Yhdysvalloissa - erityisesti tämä 74-vuotias on vaaliteemoillaan vedonnut nuoriin äänestäjiin.

Ei, en tiedä, miltä Bernie-jäätelö maistuu. En tiedä liioin, onko Bernie-kahvi tavallista paahtoa parempaa. Tuskinpa tulen maistamaankaan, vaan tyydyn seurailemaan sivusta, kuten ulkosuomalaisena koko kisaan saa suhtautua. Ei kuitenkaan käy kiistäminen, että vaaliehdokkaiden asetelma on tänä vuonna vähintäänkin mielenkiintoinen. Tai, jos menet kysymään tavalliselta vermontilaiselta, se on jokseenkin pelottava. Ellet sitten satu kysäisemään siltä osavaltiolaiselta, jolle ei Sanders kelpaa, ei liioin konservatiivisempi republikaani, vaan joka näkee tämän maan tulevaisuuden paljon polemiikkia herättäneen ehdokas Donald Trumpin silmin. Trumpin kannattajakunta koostuu monenkirjavasta joukosta, jolle yhteistä lienee ainakin tyytymättömyys. Vermont oli supertiistaina yksi niistä osavaltioista, joissa republikaanien äänet satoivat Trumpin laariin.

Ilmöitä on, ja ehtii syntyä vielä monta lisää, ennen kuin vaaliasetelma kiihtyy entisestään. Heinäkuun puoluekokouksissa demokraatit ja republikaanit nimeävät viimein ehdokkaansa. Sitä ennen voi vaikka seurata sitä, kuinka Meksikon puolella Donald Trump -pinjatoista on tullut hitti tai yksinkertaisesti sitä, kuka ehtii heittää eniten lokaa toisten niskaan. Kuinka yksi ehdottaa muurin rakentamista Meksikon rajalle ja kanadalaiset lähtevät leikkiin mukaan ehdottamalla USAn rajalle muuria niitä yhdysvaltalaisia varten, jotka yrittävät paeta Kanadan puolelle ei-toivotun vaalituloksen jälkeen. Kenen menneisyydestä kaivellaan esiin ne ikävimmät asiat ja kenen kantti kestää debateissa parhaiten. Ennen kuin varustautuu vaalikeskusteluihin valtaisa popcornkulho kainalossaan, voi yrittää muistutella mieleensä, mihin tässä oikein pyritään. Ai niin, valitsemaan henkilö ehkäpä maailman mahtavimpaan virkaan, Yhdysvaltojen presidentiksi. Okei.

Hmm. Taidan siirtyä katselemaan Simpsoneita. Nehän ennustivat jo toistakymmentä vuotta sitten, että USA saisi naispresidentin. Nyt ilmassa on vahvat merkit siitä, että näin saattaa tapahtua, sillä Hillary keulii demokraattien puolella Bernien edellä. Ai niin, taisivat kyllä ennustaa sitäkin, että Trump olisi ollut presidenttinä tätä ennen. Mitähän tässä nyt sitten uskoisi.

Ulkosuomalainen jatkaa tarkkailua. Mikäs täällä huudellessa.

Tarttumakohtia

Ajattelin ottaa selvää, mistä niitä levyjä saa. Kun olimme olleet eräässä lastenkonsertissa, jossa musisoi tuttu isä koulumaailmasta. Jonka toinen elanto tulee perheen maatilalta, jonka kanssa koululla on tiivistä yhteistyötä. Joiden järjestämiin suosittuihin burger-iltoihin tekisi mieli käydä tutustumassa, siellä on burgereita myytävänä ja musiikkia viihdykkeeksi. Olen aikoinut poiketa myös heidän maatilamyymäläänsä, sinne on meiltä matkaakin vain sellaiset viisi minuuttia tuonne maalle päin. Sen albumin haluaisin siksikin, että siellä on yksi kappale, johon taustalaulu on tehty meidän koulullamme. Johon esikoisemmekin piti aikoinaan osallistua, mutta harmittavasti sairastui juuri tuolloin. 

Haluan muistella sitten joskus sitä, että tämä levy kertoo siitä sympaattisesta perheestä. Sitten joskus, jos emme asukaan enää täällä. Sitten kun aikaa on kulunut, ja haluan muistella aikaa, kun olimme täällä. Haluan liimata tämän muistoihini.

Haluan säilyttää sen avaruudesta kertovan lastenkirjan, jota lapsemme ovat tutkineet ja tutkineet. Esikoinen valikoi viime syksynä esitelmäaiheekseen Marsin, ja meillä vallitsi monen viikon ajan oikea avaruusbuumi. Haluan muistaa, kuinka tyttäreni rakensi kokonaisen aurinkokunnan paperipalloista, ja kuinka neljävuotias poikamme harjoitteli kirjoittamaan planeettojen nimiä kopioimalla niitä tuosta kirjasta. Samoin, säilytän sen kiinalaisesta uuden vuoden juhlinnasta kirjoitetun kivan kirjan, jonka sivuilta esikoinen ihasteli kerta toisensa jälkeen kiinalaisia paperilyhtyjä, kun perehtyi silloiseen esitelmäaiheeseensa. Kuinka hänestä muutamassa viikossa kehittyi noiden lyhtyjen askartelutaituri.

Ja ne valokuvat. Kuinka neljävuotias, pieni keskostaustainen tyttönen, oppi Champlain-järven rantaa reunustamalla kävelytiellä polkaisemaan pyöräänsä vauhtia. Kuinka se paikalle osunut vanhempi herrasmies kannusti häntä. Kuinka pienen ihmisen silmät loistivat, kun leija nousi korkeuksiin ja hän huomasi itse pitävänsä siitä kiinni. Kuinka lapset riemuitsivat, kun pääsivät opettelemaan uimista. Kuinka ylpeän näköisiä he olivat, kun ensimmäisenä koulupäivänään seisoivat rivissä reput ja eväslaukut käsissään. Kuinka onnellisia olivat, kun saivat kutsuja uusien kavereidensa syntymäpäiväjuhliin. Niitä kuvia minä katselisin, sitten joskus.

Ja näitä vuorimaisemia, näitä en saisi mielestäni. Enkä haluaisikaan, sillä ne kuvaavat minulle tätä nykyistä kotimaisemaa, mutta yhtä lailla sitä rohkeutta, jonka itsestäni löysin, kun aloitimme täällä uuden elämän. Mykistyn niistä yhä uudelleen ja uudelleen. Toisinaan olen miettinyt, että vaikutunko vuorimaisemista aivan erityisesti sen vuoksi, että olen tasaistakin tasaisemman Pohjanmaan kasvatti. Voisin katsella vuoria vaikka kuinka pitkään, kyllästymättä. Haluan muistaa ne aina, kuinka ne tuntuvat ympäröivän sitä aluetta, jossa asumme.

Voisi ehkä ajatella, että olemmeko siirtymässä täältä johonkin. Ei, tällä hetkellä emme ole. Olemme ilmoittaneet lapsemme kouluun myös ensi vuodeksi ja elämämme jatkuu täällä siten myös ensi vuonna. Eräs täkäläinen tuttavani, joka on asunut pitkään samoilla seuduilla, kysyi minulta kerran, miten sellaista elämää oikein eletään, kun ei tiedä, tuleeko siirtymään kohta jonnekin muualle. Minua paljon kokeneempia paikanvaihtajia kyllä tästä maailmasta löytyy, mutta omaksi ohjenuorakseni on osoittautunut eläminen siinä hetkessä, jossa on. Ja tulevaisuuden suunnitteleminen siinä aikaikkunassa, joka eteesi samoissa ympyröissä on nähtävästi vielä avautumassa. 

Mutta tärkeintä on kuitenkin - onnellisuus. Siellä, missä se on.

Järjestykseen, kiitos

Hei, mä olen Maria, ja olen toipumassa varsin voimakkaasta järjestelyaddiktiosta. Tai en nyt ole aivan varma, olenko varsinaisesti toipumassa, ja että tarvitseeko oikeastaan edes, mutta olen ainakin oppinut kohtaamaan haasteelliset tilanteet viime vuosina yhä paremmin. Tulee kyllä aika usein sellainen tunne, että pitäisi saada järjestellä nuo kirjat koko- ja värijärjestykseen ja pöydillä ei saisi olla epämääräisiä paperipinoja.

Minä nyt satun olemaan sellainen, että tykkään, kun silmä lepää. Kaikkein mieluimmin katselisin hyvin selkeää ja pelkistettyä sisustusta ja piilottaisin kaiken irtotavaran kaappeihin ja laatikoihin. Mutta se periksi antaminen alkoi varmaankin siinä kohdassa, kun kotiin alkoi ilmestyä lasten tavaraa. Ja kun yhden lapsen jälkeen syntyi vielä yhtä aikaa kaksi lisää, oli kaaos valmis. Niin keittiössä, olohuoneessa, lastenhuoneissa, varastossa, you name it. Puhumattakaan omasta pääkopasta. 

Joo, mulle on sanottu satoja jollei tuhansia kertoja, että älä välitä siitä, että on sekaista. Että sekin vaihe menee joskus ohi. Että keskity elämään onnellista elämää, äläkä mieti tiskivuoria tai häiriinny pyykkikasan korkeudesta. Niin, voihan sitä niin aina sanoa. Mutta kun omassa päässä istuu sitkeässä ajatus, että enhän mä saa edes mielenrauhaa, jos kaikki mun ympärilläni on sekaisin. Enhän mä pysty edes ajattelemaan selkeästi, jos joka paikka on rempallaan.

Lapsiperheessä saa todistaa outoja lainalaisuuksia. Kun järjestelmällinen luonne (joka hamstraa kaupoista koreja, säilytyslaatikoita ynnä muuta näppäräksi kuvittelemaansa) keksii uuden tavan säilyttää lasten leluja, askartelutarvikkeita tai mitä nyt ikinä, ja sujauttaa ne kätevästi laatikkoon tai johonkin vastaavaan (ja hurraa ohikiitävän hetken verran itselleen), ei mene aikaakaan, kun laatikko on otettu parempaan käyttöön tai vähintäänkin käännetty nurin. Koska siitä tuli ihana koti pupuille! Koska suosikkipehmolelu tarvitsi uuden sängyn! Voi elämä.

Niin, mä yritän kai sanoa, että olen mä jotenkin oppinut elämään sen kaiken sälän kanssa, jota on siis joka paikassa liikaa. Sietämään, ainakin väliaikaisesti, sitä, että tavarat eivät vain pysy niissä paikoissa, joihin ne laitetaan. Kestämään sen turhautumisen, joka yrittää painaa päälle, kun toteaa taas järjestelleensä oikeastaan melkein turhaan. Mutta kyllä mua edelleen ahdistaa, aika useinkin. Mutta yritän sitten ainakin hoitaa sitä järjestelemällä joka päivä edes jotain. Ja lapset saavat joka päivä osallistua lelujen siivoamiseen illalla. Tulee edes sellainen tunne, että on jotain tehty tämän tavarakaaoksen torjumiseksi.

Pyrin siis pitämään kiinni edes joistakin järjestelemiseen liittyvistä rutiineista, jotta saan iltaisin silmäni lepäämään, kun katselen ympärilleni hiljaisessa talossa. Sen lisäksi, että leluja siivotaan joka ilta, pidän keittiön myös aina tahrattomana. Aina ylä- tai alakertaan mennessäni poimin mukaani jotain, joka on kulkeutunut väärään kerrokseen. Eteisessä pyrin järjestelemään kengät sen verran järjestykseen joka ilta, että aamulla niitä ei tarvitse etsiskellä. Takit naulaan ja pipot ja tumput kasaan penkille. Sohvatyynyt järjestykseen ja torkkupeitto selkänojalle. Yläkerran leikkihuoneessa saa kesken jäänyt leikki jatkua seuraavanakin päivänä, mutta niissä huoneissa, joissa nukutaan, on lattia siistittävä. Ihan jo siksi, että pimeässä ei ole kiva astella pikkulegojen päälle.

En mä oikeastaan tiedä, haluanko edes oikein toipua. Kun järjesteleminen on mulle sellainen tärkeä juttu kuitenkin, ja saan siitä mielenrauhaa, silloin kun se ei tunnu toivottomalta ja loputtomalta. Aika usein se kyllä tuntuu, mutta yritän ajatella että palakin on jo hyvä, ei koko kakkua tarvitse saada. Ja tiedänhän minä, että jossain vaiheessa tulee sekin aika, kun sotkua ja sekamelskaa ei enää synny samaa tahtia kuin nyt. Luulisin.

Mutta siis hei, kiva kuulla, jos teitä on muitakin. Joskus on vaan niin kuin tosi rentouttavaa, lähes helpottavaa, puhua näistä asioista...

Positive parenting! (Ja sitten käytännössä.)

Lastenkasvatus, tuo ikuinen kuuma peruna. Täällä olen kiinnittänyt jo pitkään huomiota siihen, että ns. positiivinen vanhemmuus näyttää olevan suosittu lähestymistapa asiaan, monelta taholta suositeltukin. Maalaisjärkikin pysyy hyvin ajatuksessa mukana, sillä kukapa ei tahtoisi olla luontaisesti positiivinen. Eri asia sitten on, miten se käytännössä toteutuu, kun arki repii ja riuhtoo eri suuntiin, ja positiivisuuskin meinaa karkailla tuulen mukaan.

Periaatteessa on niin paljon kivempaa kehua, kannustaa ja palkita siitä, että homma sujuu, kuin motkottaa siitä, että se ei suju. Mutta ei arki aina suju, ei sitten millään, vaikka kuvittelit itse, että siihen oli tilanteessa olemassa aivan selkeät edellytykset. Mutta ei, eihän se niin helppoa sitten olekaan. Koko homma olisi kai helppoa, silkkaa lastenleikkiä, jos näin olisi.

Se positiivinen, ainakin positiiviseksi pyrkivä vanhempi yrittää oppia omasta käytöksestään. Siihen minäkin pyrin. Että jos kiehahdan, niin miksi. Että oliko se aivan välttämätöntä. Että jos ajaudun lapseni kanssa näkemyseroon siitä, tarvitaanko kylmällä ilmalla pipoa päähän, pyrkisin keskittymään enemmän siihen, että sitä tarvitaan, koska muuten tulee kylmä, ja se ei ole kivaa, kuin siihen, että pipo laitetaan päähän siksi, että äiti sanoo niin. Sanoohan se äiti, varsinkin sen viidennen kerran jälkeen, puhumattakaan siitä kymmenennestä. Silloin sanoo jo isoilla kirjaimilla. Mutta että silti pääpaino on siinä, että ulkona on kylmä, ja silloin tarvitaan pipoa.

Välillä ajautuu pohtimaan, miksi hyvistä asioista, päätöksistä ja käytöksestä ei aina muista kehua. Päätyy pohtimaan sitä, miksi päivässä on paljon negatiivissävytteistä komentamista, ohjailua ja järjestyksen pitoa. Miten negatiivisesta tulee helposti kierre, mutta positiivisesta ei niinkään. Miten säilytän ohjaamisessa johdonmukaisuuden silloinkin, kun en jaksaisi puuttua. Huomaan kyllä, että puutun, kun tarve sitä vaatii, mutta miten huomaisinkaan sen, että ihan aina tarve ei vaatisikaan, vaikka se ensin siltä tuntuikin.

Minä en ole psykologi, ja aika huono keittiöpsykologikin. Olen useita kertoja saanut kyllä kuulla saaneeni ne kuuluisat lehmän hermot, mutta olen huomannut, että on niilläkin rajansa. Ne ovat pettäneet minut monta kertaa viime vuosien aikana, mutta ovat ne usein pelastaneetkin. Jos ne pettävät turhan usein, yritän keskittyä pohtimaan sitä, mikä on mennyt hyvin. Että vaikka kiukku tulikin monta kertaa kylään, oli kiukuttomia hetkiä kai kuitenkin enemmän. Niitä, jolloin voisi muistaa kehaista, kun homma sujuu. Tyrmäisi sen mustana leijuvan negatiivisuuden rohkeasti positiivisuudella. Ainakin yrittäisi.

Se pipo, se ei ollut kilpailu siitä, kuka voittaa. Koska vanhemmuus ei ole kilpailua kenenkään kanssa. Se on kyllä päättäväisyyttä ja jatkuvaa pyrkimistä johdonmukaisuuteen. Joskus lapsen täytyy huomata, kuinka äiti laittaa ensin pipon omaan päähänsä, kaikessa rauhassa. Joskus lapsen täytyy juosta pihamaalle vain palatakseen hetken päästä toteamaan, että korvia palelee. Joskus asia vain on juuri niin kuin vanhempi sanoo. Mutta sittenkin, muistutan itselleni, että en minä tästä kilpaile. En viimeistä sanasta, ei kirkkaimmasta kruunusta, en pisteistä elämäni tulostaululla. Because - it's not about winning.

Huuruja

Pieni ihminen, vauva vasta. Sellainen, jota katselisi ja katselisi, ihmettelisi tämän äännähdyksiä ja ihastelisi pehmeitä kasvonpiirteitään ja niitä pieniä käsiä, jotka eivät oikein vielä tiedä, mitä tekisivät. Hämmästelisi, kuinka toinen voi olla niin pieni. Ja miettisi, mitä hänestä joskus vielä tulisi.

Ei, ei meille perheenlisäystä ole tulossa. Eihän me meinata pysyä näiden nykyistenkään perässä. Keski-ikäiset.

Mutta tänä kevättalvena, muille on saapunut vauvoja. Tänne lähettyville, tuttaville, ja koti-Suomeen, sukuun. Ja yhtäkkiä mieli on sellainen vauvahuuruinen, itselläkin. Sellainen, että haluaisi tavata nuo pienet uudet ihmiset, ihastella heitä yhdessä tuoreiden vanhempien kanssa.

Toisen näistä pienistä ihmeistä näemmekin pian, toisesta halajamme kuvia, sillä etäisyys on pitkä. Nyt se on ulkosuomalaiselle pitkä, kovin pitkä. Ollapa siellä. Vaikka täällä on niin hyvä, niin - sittenkin. Ollapa nyt siellä. 

Uusi pieni ihminen on mysteeri, johon haluaa tutustua. Tuoreet vanhemmat pohtivat ja tarkkailevat, millainen lapsesta tulee. Mistä hän pitää, mitä hän tarvitsee, mitä hän tuntee. Mitä hän kantaa sydämellään. Millaisia haasteita kohtaa, millaisia onnen hetkiä kokee. Mitä etsii, mitä löytää. Minne elämä kuljettaa.

Keski-ikäinen, kolmen lapsen äiti, ei pyri antamaan neuvoja, kun ei pidä niistä itsekään. Mutta tietää, että kun pieni vauva on mysteeri, niin sitä on kyllä isompikin lapsi. Kuvitelkaa vaikkapa tahtoikäistä, joka vastustaa periaatteesta suurin piirtein kaikkea, tai koulumaailmaan sujahtanutta, itsenäistymisen puuskassaan hämmentynyttä pikku koululaista. Mysteereitä mysteerien perään. Juuri kun ajattelit oivaltaneesi jotain, joku vetää maton taas altasi. Mutta sinähän nouset sieltäkin, kohtaamaan uudet haasteet pää pystyssä, sillä elämä on. Ja ennen kaikkea lastenkasvatus. 

On jännittävää, kiinnostavaa, ihanaa ja kutkuttavaa tietää, ettei vielä tiedä, silloin kun vauva tulee taloon. Että se kaikki on edessä, koettavana, nähtävänä, opittavanakin. Ja niin moni meistä sanoo, haasteidenkin edessä ja niiden jälkeen, kliseisestikin, että päivääkään ei siitä kaikesta koskaan vaihtaisi pois. (Muutaman huonosti nukutun yön kyllä voisi, mutta - elämä on.)

Mutta ne vauvahuurut, voi sentään. Keski-ikäinen on onnekas, kun saa olla vaikutuspiirissä. Aika nautinnollista.

Vaivihkaa

Iltapalan aika, se on meillä siinä seitsemän nurkilla. Lapset saavat silloin vielä vähän purtavaa ennen iltapesuja ja nukkumaanmenoa. Esikoinen pyytää leivän päälle maapähkinävoita, peanut butteria, löytyy sitäkin jääkaapista useimmiten nykyään. Sama tyttö kyselee, miksi en laita koskaan hänen eväslaukkuunsa suklaalla päällystettyjä patukoita. Tiedän, niitä on monella. Sillä vaikka karkki on eväänä jos ei nyt aivan täysin kielletty, niin vahvasti ei-suositeltu, ei sama päde suklaaseen. Suklaata on lasten eväissä mukana siellä sun täällä, sillä on kuorrutettu välipalapatukat ja suklaatahnaan voi dipata pretzel-naksuja. Tai bagelin väliin voi pyyhkäistä kerroksen Nutellaa. Mutta niin, en ole toistaiseksi sujauttanut lasteni eväiden joukkoon mitään suklaista. Myönnän, olen lähellä taipumista. Perjantaisin saatan pakata jokaiselle kaksi pientä Carneval- tai Muumi-keksiä, joita kuljetutan Suomesta saakka.

Hymyilyttää kuitenkin siinä vaiheessa, kun samainen tyttö ehdottaa eräänä päivänä, että meille voisi hankkia pick up truckin. Toisille sentään kelpaisi uusi auto jollain uudella värillä. Nykyiset, musta ja valkoinen, ovat lasten mielestä kaiketi turhan tylsiä. Mutta edelleen, autotallissa pysyvät nämä kaksi, sillä autonvaihto ei ole juuri suunnitelmissa. Tyttäreni on myös selvästi pohtinut asiaa, sillä hän on ajatellut, että isänsä auto voitaisiin vaihtaa. "Koska äidin auto on isompi, ja ilman sitä me ei voitaisi kuljettaa mummuja ja pappoja tai muita vieraita."

Lakanoita vaihtaessa tulee mietteliäs olo, joko pitäisi antaa periksi. Suomesta tuodut lakanat ovat naurettavan lyhkäisiä ja kapeahkoja king size -sänkyyn, mutta tuntuu, ettei viitsisi niitä käyttämättäkään jättää. Muutama paikallinen tarpeeksi leveä, fitted sheet (muotoonommeltu lakana) on tullut hankittua, menevät niin näppärästi paikoilleen. Pussilakanasta luopuminen tuottaisi kuitenkin tuskaa, joten venytän päätöstä. Tekisi mieleni ostaa joskus sellainen kokonainen setti, jossa kaikki osaset sopisivat yhteen. Ne aluslakanat toimivat hyvin, samoin tyynyliinat, sillä olemme päivittäneet tyynymme amerikkalaiseen kokoon, mutta peiton alle sujautettava välilakana (tai mikä se ikinä onkaan suomeksi!) ei tunnu käytännölliseltä. Sillä sitä keräiltäisiin kuitenkin aamuisin ryppyisenä jalkopäästä. Mutta esteettinen minäni saattaa vielä taipua, sen verran se kaipaa yhtenäistä ilmettä.

Silloin, kun olimme vasta muuttaneet tähän taloon, tuijottelin hieman ihmetellen lastenhuoneiden komeroihin, joissa on vain yksi hylly, korkealla vaatetankojen yläpuolella. Vaatetankoa siis riittää koko komeron leveydeltä, mutta lastenvaatteita ei, sillä suurin osa niistä on nimenomaan sellaisia, jotka eivät tarvitse vaatetankoa. Vasta myöhemmin keksin, että mikäli niihin haluaa muunlaista säilytysratkaisua, on hankittava erillisiä, tangoista roikkuvia kankaisia 'säilytyslokerikkoja' (joilla todennäköisesti on myös jokin oikea nimi). Lisäksi myydään monenlaisia oven sisäpuolelle ripustettavia koukkuja ynnä muuta. Joten luovuuttakin välillä tarvitaan, ja minulla sitä on riittänyt esimerkiksi tämän verran.

Pöllö eteiskomerossa

Oven takaa nappaan lähettipalvelun toimittaman paketin, se näyttää tulleen luvatusti. Ne asetetaan oven taakse useimmiten näppärästi siten, että oven reunoilla olevista kapeista ikkunoista näkee, jos jotain on ilmestynyt. Netistä tilaaminen on käynyt naurettavan helpoksi, kaikki tulee aina kotiovelle saakka. Useimmiten paketit jätetään automaattisesti oven taakse, joskus lähetti soittaa kertaalleen ovikelloa tai kopauttaa oveen merkiksi. Jos paketti sattuisi tarvitsemaan kuittausta, lähetti soittaa kyllä kelloa ja pyytää allekirjoituksen - jos kotona ei olla, yrittävät yleensä kolmena peräkkäisenä päivänä, jonka jälkeen paketti pitää sitten viimein itse noutaa, jos vastaanottajaa ei tavoiteta.

Arkeensa siis tottuu, elelipä sitä missä maailmankolkassa tahansa. Ne monet asiat, joita itse ensin hämmästeli, ovat käyneet tutuiksi ja arkisiksi, huomaamattomasti. Ne huomaa vasta siinä vaiheessa, kun joku suomalainen tulee kylään ja ihmettelee asiaa ääneen. Silloin saattaa muistaa, että niinhän minäkin silloin, alussa. 

Mies meni ja haki take away -sapuskaa läheisessä ostoskeskuksessa sijaitsevasta ravintolasta. " Jouduin hakemaan ruoan sisältä ravintolasta." "Mitä? Eikö curbside ollut käytössä?? Olisiko ollut ruuhka-aika." Niin että näin se keski-ikäinen suomalainen integroituu asuinpaikkaansa. Muutama vuosi taaksepäin, enkä edes tiennyt, mitä tarkoittaa curbside parking ravintolan edessä.

Joten ehkäpä menen kohta ostamaan lakanoita. Never say never, vai mitä näitä loppuunkulutettuja sanontoja nyt olikaan. Hassua tämä integroituminen!

Mutta jos, entä kun. Ja sittenkin.

Olin kyllä miettinyt vähän etukäteen, että miten se sujuisi. Kun oli monta vuotta tehnyt ihan kohtuullisesti töitä, toimistohommia, projektityöskentelyä, vähän työmatkustamistakin, viihtynytkin siinä kaikessa yleensä ottaen aika hyvin. Että miten sitten vauvahuuruisen alkuhuuman jälkeen elo asettuisi, millaista siitä tulisi. Paikan vaihdoskin oli edessä, odotettu ja kiinnostava, mutta mietityttihän se, sittenkin. Miten löytäisi itsensä taas, jos sattuisi hukkaamaan.

Kun kalenteria ei täyttäisikään enää palavereilla ja koulutuksilla, vaan etsisi aivan muunlaista tehtävää. Pohtisi jokaisen suunnitelman edellä, että voisiko sinne lapsia ottaa mukaan ja viihtyisivätköhän he mukisematta. Ja vaikka lastenlaulut kuinka herttaisia olisivatkin, ja miten hellyttävää olisi katsella, kun oma lapsi lähtisi leikkiin mukaan, niin missä vaiheessa ei enää jaksaisikaan yhtään kertaa kuulla twinkle twinkle little staria tai itsy bitsy spideria.

Jos kaipaisi vaikka päivisin jotain muutakin kuin sinne tänne poukkoilua, jos vaikka ulkona haluaisi vain nauttia luonnosta eikä antaa loputtomiin vauhtia keinussa. Katsella vain ympärilleen, eikä haukkana laskea jatkuvasti kolmeen jokaisella puistoreissulla. Jos ei jaksaisikaan aina selvittää, kenellä oli se ämpäri ensin, jonka jokainen halusi. 

Entä jos haluaisi kesken päivän käydä keskustelua jonkun kanssa jostain päivänpolttavasta tai ajatuksia herättävästä aiheesta, eikä tyytyä syömiseen, nukkumiseen, pukeutumiseen tai vessaan liittyvään sanastoon. Viljellä muitakin lauseita kuin kieltoja ja kehotuksia. Lukea joskus kiinnostavan artikkelin kokonaan kerralla, keskeytyksettä.

Joskus ajattelin niinkin, että ei minusta kyllä ole hyväksi äidiksi. Kun ei aina jaksa kehaista jokaista lapsen piirustusta eikä innostua jokaikisestä askarteluprojektista, jossa liima leviää joka paikkaan ja lattia on hetkessä täynnä paperisilppua. Kun piilottelee muovailuvahoja lapseltaan, koska ei jaksa sietää siitä syntyvää sotkua. Kun mieluummin lukisi lehteä kuin lähtisi lapsen kauppaleikkiin mukaan. Kun ei ihan aina jaksaisi lukea sitä samaa iltasatua uudelleen ja uudelleen. 

Kun turhautuisi siitä, että pieni hetki imuroinnin jälkeen on pöydän ympärys jälleen täynnä murusia. Kun pesee samoja ulkovaatteita melkein päivittäin, jotta ne olisivat jälleen seuraavana päivänä puhtaat - siihen hetkeen saakka, kunnes kuralätäkkö kutsuu jälleen. Kun keittäisi taas kerran kattilallisen makaronia, kun uudet päivällisideat loistavat poissaolollaan. 

On aika onnekasta, että ensin ei ole oikein mitään käsitystä siitä, mitä tarkoittaa tahtoikä, itkupotkuraivari, turha kitinä, sisaruskateus tai ainainen kilpailu. Voisi tällainen ei-niin-kotiäidiksi-syntynyt ihminen luovuttaa muuten jo etukäteen. Tai ainakin huolehtia etukäteen, miten siitä kaikesta selviäisi. Mutta niin se vain alkaa sujua, vaikkei aina loistavin arvosanoin, niin aika sopivasti tähän omaan tilanteeseen sopien kuitenkin. Sillä uskon vakaasti, että jokainen pystyy löytämään omat keinonsa selvittää lastenkasvatuksen karikkokohdat. Sillä minä ainakin olen valmis myöntämään, että tämä kasvatuspesti on haastavin, joka minulle on kohdalle osunut. Ja silti olen niin suunnattoman onnellinen siitä, että juuri tämä paketti, juuri tämä meidän elämämme on meidän.

Kun ei tarvitse olla täydellinen. Voi olla sopivasti riittävän hyvä, vaikkei hämä-hämähäkki saakaan hihkumaan innosta. Ja lapsikin voi joskus tietää, milloin kaunis sana on paikallaan. Kun itse on sitä mieltä, että päivä olisi voinut paremminkin sujua, toteaa neljävuotias aivan yhtäkkiä: Äiti, sinä olet kaikkein, kaikkein, kaikkein paras äiti! Niin. Taisinpa tarvita tuota.

Huolen häivät, minne jäivät

Noin neljä vuotta sitten taisi jännittää. En oikeastaan muista, kuinka paljon, mutta jonkin verran varmasti. Jäljellä oli muutama kuukausi Suomessa ennen muuttoa tänne valtameren toiselle puolen, ja monia asioita oli jo järjestelty tulevaa varten. Mietitytti kuitenkin vaikkapa se käytännön asia, miten kahden yksivuotiaan ja yhden kolmevuotiaan kanssa lennettäisiin tänne saakka niin, ettei kukaan saisi hermoromahdusta. Ei ainakaan kukaan ulkopuolinen, joka saisi istua pesueemme vieressä koko kahdeksan tunnin lennon ajan.

Miten elämä lähtisi käyntiin uudessa paikassa. Miten pärjäisimme lasten kanssa, kun talo olisi vielä melkein tyhjä ja suurin osa omista tavaroista vasta matkalla kohti uutta kotia. Miten lapset nukkuisivat uudessa kodissa, mitä he suostuisivat syömään, kun ruoka olisi vähän erilaista. Mitä pitäisi hankkia heti pikimmiten uuteen kotiin. Mitä käytännön asioita pitäisi hoitaa. Miten miten miten.

Sitäkin pohti, miten sitä vieraalla kielellä asioita hoitelisi. Vaikka englanti on kielenä tuttu ja aikapäiviä sitten kuvitteli päässeensä siitäkin epävarmuudesta, joka syntyy, kun ei osaakaan sanoa jotain täydellisen oikein. Vaikka tiesi, että kyllä oma kielitaito sellainen on, että jos ei nyt ihan oikeaa sanaa aina heti löytäisikään, niin selittämään pystyisi aina jollain tavalla asiaa kierrellen. Miten lapset reagoisivat, kun ihmiset ympärillä puhuisivat vierasta kieltä. Ja kun huomiota kyllä tulisi, sehän tiedetään. Kolme pientä lasta, ja kaksi heistä vieläpä pellavapäisiä, sinisilmäisiä.

Ja niin edelleen. Sitten siirtyy vain aina eteenpäin, huolinensa ja ajatuksinensa. Huomaa, että moni asia löytää uomansa jos ei nyt melkein itsekseen, niin vähällä vaivalla kuitenkin. Huomaa tottuneensa uuteen elämäänsä, jo ennen kuin ehti oikeasti pohtia, miten siihen tottuisi.

Ja tulee aikoja, jolloin pohtii sosiaalisia suhteita. Oppiiko itse tuntemaan uusia ihmisiä uudessa paikassa, solmiiko uusia ystävyyssuhteita. Miten suhteet Suomessa asuviin sukulaisiin ja ystäviin elävät, muuttuvatko ajan myötä. Miten lapset tutustuvat paikallisiin lapsiin, saavatko he kavereita, miten kielitaidoton lapsi otetaan vastaan. Miten pieni löytää oman paikkansa toisten joukossa, miten alkaa tuntea olonsa tutuksi ja turvalliseksi. 

Miten lapsi sopeutuu paikalliseen kouluun, miten kokee uusien asioiden opettelemisen vieraalla kielellä. Miten osaa kertoa opettajalle, jos tarvitsee jotain. Miten pärjää, jos ei kaikkea ymmärrä.

Ja niin. Huolet kulkevat mukana ajatuksissa, joskus ne tuntuvat raskailta kyydissä, toisinaan ne lehahtavat nopeasti lentoon, kauas pois, kuin itsekseen. Monet niistä joka tapauksessa pienenevät ajan myötä, unohtuvatkin. Palaavat hetkittäin mieleen, kun muistaa yhtäkkiä, että tästäkin minä huolta kannoin, ja katso, miten kaikki kuitenkin sujuu.

Huolehtimisen täytyy olla äitien sisäänrakennettu ominaisuus. Joskus tahtoisi niin kovasti pyrkiä siitä eroon, mutta en minä ainakaan osaa. Välillä kyllä. Mutta pääasia, että osaan tulla huolieni kanssa toimeen. Kohdata ne, enkä antaa niille ylivaltaa. Ottaa askeleita, vaikka se joskus vaikeaa onkin. 

Kun katson nyt taaksepäin noihin hetkiin, joita tämän tekstin alussa kuvailin, huomaan kulkeneeni eteenpäin pitkän matkan. Ja se on ollut hyvä matka. Toisinaan mietin, onko ulkomaille muuttaminen ollut tähänastisen elämäni suurin muutos. Se saattaa olla, mutta yhtä lailla sellainen on ollut ensimmäisen lapsen syntymä pienenä keskosena kuin yllätyksellinen tuleminen kaksosten äidiksi pari vuotta sen jälkeen. Muutoksia, jotka ovat muuttaneet elämässä jotain aivan perustavanlaatuisesti. Uuden uusia tilanteita, mutta erittäin onnellisia ja onnekkaita sellaisia, joka tapauksessa.

Mitähän elämä seuraavaksi tuo. Sitäkin miettii joskus. Huolehtiiko? Ehkä vähän.