Järjestykseen, kiitos

Hei, mä olen Maria, ja olen toipumassa varsin voimakkaasta järjestelyaddiktiosta. Tai en nyt ole aivan varma, olenko varsinaisesti toipumassa, ja että tarvitseeko oikeastaan edes, mutta olen ainakin oppinut kohtaamaan haasteelliset tilanteet viime vuosina yhä paremmin. Tulee kyllä aika usein sellainen tunne, että pitäisi saada järjestellä nuo kirjat koko- ja värijärjestykseen ja pöydillä ei saisi olla epämääräisiä paperipinoja.

Minä nyt satun olemaan sellainen, että tykkään, kun silmä lepää. Kaikkein mieluimmin katselisin hyvin selkeää ja pelkistettyä sisustusta ja piilottaisin kaiken irtotavaran kaappeihin ja laatikoihin. Mutta se periksi antaminen alkoi varmaankin siinä kohdassa, kun kotiin alkoi ilmestyä lasten tavaraa. Ja kun yhden lapsen jälkeen syntyi vielä yhtä aikaa kaksi lisää, oli kaaos valmis. Niin keittiössä, olohuoneessa, lastenhuoneissa, varastossa, you name it. Puhumattakaan omasta pääkopasta. 

Joo, mulle on sanottu satoja jollei tuhansia kertoja, että älä välitä siitä, että on sekaista. Että sekin vaihe menee joskus ohi. Että keskity elämään onnellista elämää, äläkä mieti tiskivuoria tai häiriinny pyykkikasan korkeudesta. Niin, voihan sitä niin aina sanoa. Mutta kun omassa päässä istuu sitkeässä ajatus, että enhän mä saa edes mielenrauhaa, jos kaikki mun ympärilläni on sekaisin. Enhän mä pysty edes ajattelemaan selkeästi, jos joka paikka on rempallaan.

Lapsiperheessä saa todistaa outoja lainalaisuuksia. Kun järjestelmällinen luonne (joka hamstraa kaupoista koreja, säilytyslaatikoita ynnä muuta näppäräksi kuvittelemaansa) keksii uuden tavan säilyttää lasten leluja, askartelutarvikkeita tai mitä nyt ikinä, ja sujauttaa ne kätevästi laatikkoon tai johonkin vastaavaan (ja hurraa ohikiitävän hetken verran itselleen), ei mene aikaakaan, kun laatikko on otettu parempaan käyttöön tai vähintäänkin käännetty nurin. Koska siitä tuli ihana koti pupuille! Koska suosikkipehmolelu tarvitsi uuden sängyn! Voi elämä.

Niin, mä yritän kai sanoa, että olen mä jotenkin oppinut elämään sen kaiken sälän kanssa, jota on siis joka paikassa liikaa. Sietämään, ainakin väliaikaisesti, sitä, että tavarat eivät vain pysy niissä paikoissa, joihin ne laitetaan. Kestämään sen turhautumisen, joka yrittää painaa päälle, kun toteaa taas järjestelleensä oikeastaan melkein turhaan. Mutta kyllä mua edelleen ahdistaa, aika useinkin. Mutta yritän sitten ainakin hoitaa sitä järjestelemällä joka päivä edes jotain. Ja lapset saavat joka päivä osallistua lelujen siivoamiseen illalla. Tulee edes sellainen tunne, että on jotain tehty tämän tavarakaaoksen torjumiseksi.

Pyrin siis pitämään kiinni edes joistakin järjestelemiseen liittyvistä rutiineista, jotta saan iltaisin silmäni lepäämään, kun katselen ympärilleni hiljaisessa talossa. Sen lisäksi, että leluja siivotaan joka ilta, pidän keittiön myös aina tahrattomana. Aina ylä- tai alakertaan mennessäni poimin mukaani jotain, joka on kulkeutunut väärään kerrokseen. Eteisessä pyrin järjestelemään kengät sen verran järjestykseen joka ilta, että aamulla niitä ei tarvitse etsiskellä. Takit naulaan ja pipot ja tumput kasaan penkille. Sohvatyynyt järjestykseen ja torkkupeitto selkänojalle. Yläkerran leikkihuoneessa saa kesken jäänyt leikki jatkua seuraavanakin päivänä, mutta niissä huoneissa, joissa nukutaan, on lattia siistittävä. Ihan jo siksi, että pimeässä ei ole kiva astella pikkulegojen päälle.

En mä oikeastaan tiedä, haluanko edes oikein toipua. Kun järjesteleminen on mulle sellainen tärkeä juttu kuitenkin, ja saan siitä mielenrauhaa, silloin kun se ei tunnu toivottomalta ja loputtomalta. Aika usein se kyllä tuntuu, mutta yritän ajatella että palakin on jo hyvä, ei koko kakkua tarvitse saada. Ja tiedänhän minä, että jossain vaiheessa tulee sekin aika, kun sotkua ja sekamelskaa ei enää synny samaa tahtia kuin nyt. Luulisin.

Mutta siis hei, kiva kuulla, jos teitä on muitakin. Joskus on vaan niin kuin tosi rentouttavaa, lähes helpottavaa, puhua näistä asioista...