Positive parenting! (Ja sitten käytännössä.)

Lastenkasvatus, tuo ikuinen kuuma peruna. Täällä olen kiinnittänyt jo pitkään huomiota siihen, että ns. positiivinen vanhemmuus näyttää olevan suosittu lähestymistapa asiaan, monelta taholta suositeltukin. Maalaisjärkikin pysyy hyvin ajatuksessa mukana, sillä kukapa ei tahtoisi olla luontaisesti positiivinen. Eri asia sitten on, miten se käytännössä toteutuu, kun arki repii ja riuhtoo eri suuntiin, ja positiivisuuskin meinaa karkailla tuulen mukaan.

Periaatteessa on niin paljon kivempaa kehua, kannustaa ja palkita siitä, että homma sujuu, kuin motkottaa siitä, että se ei suju. Mutta ei arki aina suju, ei sitten millään, vaikka kuvittelit itse, että siihen oli tilanteessa olemassa aivan selkeät edellytykset. Mutta ei, eihän se niin helppoa sitten olekaan. Koko homma olisi kai helppoa, silkkaa lastenleikkiä, jos näin olisi.

Se positiivinen, ainakin positiiviseksi pyrkivä vanhempi yrittää oppia omasta käytöksestään. Siihen minäkin pyrin. Että jos kiehahdan, niin miksi. Että oliko se aivan välttämätöntä. Että jos ajaudun lapseni kanssa näkemyseroon siitä, tarvitaanko kylmällä ilmalla pipoa päähän, pyrkisin keskittymään enemmän siihen, että sitä tarvitaan, koska muuten tulee kylmä, ja se ei ole kivaa, kuin siihen, että pipo laitetaan päähän siksi, että äiti sanoo niin. Sanoohan se äiti, varsinkin sen viidennen kerran jälkeen, puhumattakaan siitä kymmenennestä. Silloin sanoo jo isoilla kirjaimilla. Mutta että silti pääpaino on siinä, että ulkona on kylmä, ja silloin tarvitaan pipoa.

Välillä ajautuu pohtimaan, miksi hyvistä asioista, päätöksistä ja käytöksestä ei aina muista kehua. Päätyy pohtimaan sitä, miksi päivässä on paljon negatiivissävytteistä komentamista, ohjailua ja järjestyksen pitoa. Miten negatiivisesta tulee helposti kierre, mutta positiivisesta ei niinkään. Miten säilytän ohjaamisessa johdonmukaisuuden silloinkin, kun en jaksaisi puuttua. Huomaan kyllä, että puutun, kun tarve sitä vaatii, mutta miten huomaisinkaan sen, että ihan aina tarve ei vaatisikaan, vaikka se ensin siltä tuntuikin.

Minä en ole psykologi, ja aika huono keittiöpsykologikin. Olen useita kertoja saanut kyllä kuulla saaneeni ne kuuluisat lehmän hermot, mutta olen huomannut, että on niilläkin rajansa. Ne ovat pettäneet minut monta kertaa viime vuosien aikana, mutta ovat ne usein pelastaneetkin. Jos ne pettävät turhan usein, yritän keskittyä pohtimaan sitä, mikä on mennyt hyvin. Että vaikka kiukku tulikin monta kertaa kylään, oli kiukuttomia hetkiä kai kuitenkin enemmän. Niitä, jolloin voisi muistaa kehaista, kun homma sujuu. Tyrmäisi sen mustana leijuvan negatiivisuuden rohkeasti positiivisuudella. Ainakin yrittäisi.

Se pipo, se ei ollut kilpailu siitä, kuka voittaa. Koska vanhemmuus ei ole kilpailua kenenkään kanssa. Se on kyllä päättäväisyyttä ja jatkuvaa pyrkimistä johdonmukaisuuteen. Joskus lapsen täytyy huomata, kuinka äiti laittaa ensin pipon omaan päähänsä, kaikessa rauhassa. Joskus lapsen täytyy juosta pihamaalle vain palatakseen hetken päästä toteamaan, että korvia palelee. Joskus asia vain on juuri niin kuin vanhempi sanoo. Mutta sittenkin, muistutan itselleni, että en minä tästä kilpaile. En viimeistä sanasta, ei kirkkaimmasta kruunusta, en pisteistä elämäni tulostaululla. Because - it's not about winning.