Mutta jos, entä kun. Ja sittenkin.

Olin kyllä miettinyt vähän etukäteen, että miten se sujuisi. Kun oli monta vuotta tehnyt ihan kohtuullisesti töitä, toimistohommia, projektityöskentelyä, vähän työmatkustamistakin, viihtynytkin siinä kaikessa yleensä ottaen aika hyvin. Että miten sitten vauvahuuruisen alkuhuuman jälkeen elo asettuisi, millaista siitä tulisi. Paikan vaihdoskin oli edessä, odotettu ja kiinnostava, mutta mietityttihän se, sittenkin. Miten löytäisi itsensä taas, jos sattuisi hukkaamaan.

Kun kalenteria ei täyttäisikään enää palavereilla ja koulutuksilla, vaan etsisi aivan muunlaista tehtävää. Pohtisi jokaisen suunnitelman edellä, että voisiko sinne lapsia ottaa mukaan ja viihtyisivätköhän he mukisematta. Ja vaikka lastenlaulut kuinka herttaisia olisivatkin, ja miten hellyttävää olisi katsella, kun oma lapsi lähtisi leikkiin mukaan, niin missä vaiheessa ei enää jaksaisikaan yhtään kertaa kuulla twinkle twinkle little staria tai itsy bitsy spideria.

Jos kaipaisi vaikka päivisin jotain muutakin kuin sinne tänne poukkoilua, jos vaikka ulkona haluaisi vain nauttia luonnosta eikä antaa loputtomiin vauhtia keinussa. Katsella vain ympärilleen, eikä haukkana laskea jatkuvasti kolmeen jokaisella puistoreissulla. Jos ei jaksaisikaan aina selvittää, kenellä oli se ämpäri ensin, jonka jokainen halusi. 

Entä jos haluaisi kesken päivän käydä keskustelua jonkun kanssa jostain päivänpolttavasta tai ajatuksia herättävästä aiheesta, eikä tyytyä syömiseen, nukkumiseen, pukeutumiseen tai vessaan liittyvään sanastoon. Viljellä muitakin lauseita kuin kieltoja ja kehotuksia. Lukea joskus kiinnostavan artikkelin kokonaan kerralla, keskeytyksettä.

Joskus ajattelin niinkin, että ei minusta kyllä ole hyväksi äidiksi. Kun ei aina jaksa kehaista jokaista lapsen piirustusta eikä innostua jokaikisestä askarteluprojektista, jossa liima leviää joka paikkaan ja lattia on hetkessä täynnä paperisilppua. Kun piilottelee muovailuvahoja lapseltaan, koska ei jaksa sietää siitä syntyvää sotkua. Kun mieluummin lukisi lehteä kuin lähtisi lapsen kauppaleikkiin mukaan. Kun ei ihan aina jaksaisi lukea sitä samaa iltasatua uudelleen ja uudelleen. 

Kun turhautuisi siitä, että pieni hetki imuroinnin jälkeen on pöydän ympärys jälleen täynnä murusia. Kun pesee samoja ulkovaatteita melkein päivittäin, jotta ne olisivat jälleen seuraavana päivänä puhtaat - siihen hetkeen saakka, kunnes kuralätäkkö kutsuu jälleen. Kun keittäisi taas kerran kattilallisen makaronia, kun uudet päivällisideat loistavat poissaolollaan. 

On aika onnekasta, että ensin ei ole oikein mitään käsitystä siitä, mitä tarkoittaa tahtoikä, itkupotkuraivari, turha kitinä, sisaruskateus tai ainainen kilpailu. Voisi tällainen ei-niin-kotiäidiksi-syntynyt ihminen luovuttaa muuten jo etukäteen. Tai ainakin huolehtia etukäteen, miten siitä kaikesta selviäisi. Mutta niin se vain alkaa sujua, vaikkei aina loistavin arvosanoin, niin aika sopivasti tähän omaan tilanteeseen sopien kuitenkin. Sillä uskon vakaasti, että jokainen pystyy löytämään omat keinonsa selvittää lastenkasvatuksen karikkokohdat. Sillä minä ainakin olen valmis myöntämään, että tämä kasvatuspesti on haastavin, joka minulle on kohdalle osunut. Ja silti olen niin suunnattoman onnellinen siitä, että juuri tämä paketti, juuri tämä meidän elämämme on meidän.

Kun ei tarvitse olla täydellinen. Voi olla sopivasti riittävän hyvä, vaikkei hämä-hämähäkki saakaan hihkumaan innosta. Ja lapsikin voi joskus tietää, milloin kaunis sana on paikallaan. Kun itse on sitä mieltä, että päivä olisi voinut paremminkin sujua, toteaa neljävuotias aivan yhtäkkiä: Äiti, sinä olet kaikkein, kaikkein, kaikkein paras äiti! Niin. Taisinpa tarvita tuota.