Liioitteletkohan vähän, lapseni?

This has been the best birthday ever!! Muistan seitsemänvuotiaan huokaisseen näin syntymäpäiväjuhliensa jälkeen. My Little Pony -juliste roikkui vielä seinällä, sillä oli pelattu aasinhäntää ja sen jälkeen oli saanut poimia kiposta pienen lahjan. Kippo oli tietenkin My Little Pony -sarjaa sekin, ja sen sisällä oli My Little Pony -sormuksia, joskin myös autoaiheisia rannekkeita niille, joille pinkit ponit tuntuivat kaukaisemmilta. Salaa olin toivonut jo pitkän aikaa, että meilläkin päästäisiin jo irti noista suurisilmäisistä satuhahmoista, mutta syntymäpäiväjuhlien sankaria oli kuitenkin myötäilty teemaa valittaessa. "Kyllä se ohi vielä menee", naureskeli esikoisemme luokkakaverin äiti. Johon totesimme yhdessä, että sen jälkeen tuleekin sitten taas jokin muu.

-----------------------------------------------------------------------------------------

Mietityttää toisinaan, riitelevätkö meidän lapsemme tavallista enemmän. Luultavasti eivät, mutta siltähän se tuntuu, kuten epäilemättä monesta muustakin. Kinastelusta ei meinaa tulla loppua, ja erityisesti joinakin päivinä tuntuvat ottavan yhteen jokaisesta, pienimmästäkin, asiasta. Joskus yhteinen leikki ei vain lähde käyntiin, ja jos kehotan jo jokaista siirtymään hetkeksi itsenäiseen leikkiin, sekään ei käy. Tai ehkä yrittävät hetken, kunnes palaavat yhteiseen tekemiseen. Sujuu se sitten tai ei, mutta siskoa ja veljeä tarvitaan. Ja yhtäkkiä on kaikki mustat pilvet taas kauas pois pyyhkäisty, ja iloinen ääni kajahtaa: "You are the best little sister in the whole wide world!!" Ja onneksi minäkin saan osani, vaikken laisinkaan tunne itseäni parhaaksi mahdolliseksi äidiksi, silloin kun lasten jatkuva kinastelu saa mustat pilvet taas nousemaan.

----------------------------------------------------------------------------------------

Hiljainen sunnuntai-ilta Ottawan liikekeskustassa.

Pari viikkoa sitten teimme pienen matkan Kanadan puolelle, määrä oli poiketa passi- ja viisumiasioissa Ottawassa sijaitsevaan Suomen suurlähetystöön. Täältä on sinne kuitenkin sen verran ajomatkaa, että päätimme viipyä matkalla yhden hotelliyön verran. Lasten into oli käsinkosketeltava, sillä heistä on käsittämättömän hauskaa päästä matkalle, olkoonkin, että kyseessä oli aika pieni visiitti. Odotukset taisivat olla korkealla, ehkä hiukan liiankin, sillä ajomatkan ja illallisreissun jälkeen porukkaan iski armoton väsymys. Hotellisänky jaettiin kolmeen kaistaleeseen, jokaiselle pienelle matkalaiselle oma, aivan riittävän kokoinen tila. Isosiskoa alkoi kuitenkin harmittaa, että pikkuveli oikoi jalkojaan hänen kaistaleensa puolelle ja uni ei sittenkään meinannut tulla silmään. Väsy painoi ja hotellin ilmastointi humisi, äänimaailma oli muutenkin erilainen kuin kotona. This was the worst night ever, arvasitteko jo. Onneksi mieli muuttui vikkelästi aamun koittaessa.

Joten, keski-ikäinen äiti tuntee itsensä vähän tasapaksuksi. Eivät minun tunneilmaisuni tuolle tasolle yllä, vaikka kuuntelenkin jo sujuvasti, kun lastemme puheissa vilisee awesome, great job, beautiful, cute, well done, wonderful, mitä näitä nyt on. Intonaatiolla, tietenkin.

Mutta jospa minäkin! Jos vaikka ajattelisin, että tästä tulevasta tulee elämäni kesä.  Vielä ei kyllä ole aavistustakaan, miten - mutta ehkäpä kysäisen lapsiltani.