Käsi kädessä

Näen heidät lähes joka aamu. Arkisin lähden lasten kanssa ajamaan kohti koulua hieman kahdeksan jälkeen. He tulevat meitä vastaan pienellä kävelytiellä, joka tulee koulun lähellä sijaitsevalta asuntoalueelta kohti isompaa väylää, tai sitten he ovat jo ehtineet tuon isomman tien varteen. He kävelevät aina käsi kädessä. En tunne heitä, mutta tunnistan, jo kaukaa.

He ovat ehkä kahdeksissakymmenissä ja pukeutuneet siisteihin arkivaatteisiin. Nyt kun aurinko on alkanut paistaa taas enemmän, rouvalla on naisellinen lippalakki ja miehellä vaalea stetson-hattu. He kävelevät verkkaisesti, mutta vakain askelin. Olipa sää melkein millainen tahansa, he lähtevät uskollisesti tuolle aamukävelylleen. Sateella sateenvarjojen kanssa, talvipakkasella lämpimästi vuorattuina.

Ehkä se on merkki vanhenemisesta, että alan itsekin ajatella omaa vanhenemistani. Meidän vanhenemistamme. Sillä niin minäkin haluan vanheta, yhdessä mieheni kanssa. Kävellä yhdessä vielä sittenkin, kun kulku on jo hitaampaa. Käsi kädessä, toistamme tukien. Kuten tuo vanha pariskunta.

Olen alkanut kuvitella, että he kulkevat jokaisena aamuna saman matkan. Ehkä he käyvät tuossa pienessä maalaiskaupassa, joka on koulumatkamme varrella. Joinakin päivinä olen nähnyt heidät uudelleen siinä vaiheessa, kun ajan pois koululta ja silloin he ovat tulleet taas vastaan, joskus maitopurkkia kantaen. Olen kuvitellut mielessäni, että he ovat tuon kaupan kanta-asiakkaita, jotka tulevat uskollisesti joka aamu ja ostavat sieltä bageleitä tai muffineja aamiaiselle. Että kaupan henkilökunta osaa jo odottaa heitä jokaisena aamuna, samaan aikaan.

En toki ajattele omaa tulevaa vanhuutta mitenkään aktiivisesti vielä, sillä elämä on tässä vaiheessa vielä paljon hektisempää. Ei aamuihin mahdu vielä verkkaisia kävelyretkiä, ei rauhallisia hetkiä kahvikupin äärellä uunituoreiden leipomusten kera. Mutta sitten joskus, kun elämä on ehtinyt kuljettaa läpi ruuhkaisten vuosien, minä haluan vanheta juuri tuolla tavalla. Mihin ikinä elämä meidät viekään ja mihin asettaa, minä haluan vanheta yhdessä mieheni kanssa. Pitää kädestä kiinni. Sillä en minä tuosta kädestä irti päästä, kun siihen tartuin yli kymmenen vuotta sitten. 

Sillä kun jalat löytävät yhteisen tien, tuntuu hyvältä ja turvalliselta pitää kädestä kiinni. Nykyään odotan jo aamuisin, että näen taas tuon pariskunnan. Joskus tuntuu, että minun pitäisi pysäyttää auto ja mennä tervehtimään heitä. Mutta ajan ohi, kuten jokaisena aamuna. Ja he kävelevät ohitse, jokaisena aamuna. Mutta he saavat minut hymyilemään, ja se on aika mukavaa, jokaisena aamuna.

Sitä paitsi, mieheni haluaa stetsonin. Onkohan tämä enne. Mene ja tiedä.