Lättykortti

Päivät vain kuluivat, vaikka välillä, melkein koko ajan oikeastaan, tuntuikin siltä, että eteenpäin mentiin etanavauhdilla. Vartti kerrallaan, puoli tuntia, tunti. En tosiasiassa tullut tehneeksi paljon mitään, vaikka kuljinkin lapsen luota toisen luo, kuumemittari kädessä, lääkkeitä ja vesipulloja koko ajan saatavilla. Yksi nukkui, toinen yski, kolmas näytti olevan kunnossa, mutta hänenkin kuntonsa alkoi jo epäilyttää.

Perjantaiaamuna me viimein nauroimme kaikki, aamiaispöydässä. Viikon verran jatkunut sairastelukierre oli saatu siihen pisteeseen, että lähes kaikki keinot oli otettu käyttöön, jotta pienimmäinen, jonka ruokahalu oli päässyt katoamaan tyystin, saataisiin syömään jotain. Jotain. Ihan mitä vain, mitä nyt kaapista löytyisi. Pari päivää jatkunut syömättömyys alkoi ottaa koville. Joten perjantaiaamuna istuin lasten kanssa aamiaispöytään ja tarjosin pienelle potilaalle perunalastuja aamupalaksi. Ja niiden kylkeen M&M-suklaakarkkeja. Ja esikoisemme purskahti nauramaan: "Perunalastuja aamupalaksi, hassua!!"

Mutta pieni söi. Niitä perunalastuja ja suklaata, muutaman muronkin, olivat sentään täysjyvää ne. Joi vettä päälle. Ja vieritti samalla suuren kiven sydämeltäni. Ja sieltä löytyi hymykin vihdoin: "Äiti, voinko saada näitä toisenakin päivänä?" Tyttö oli viiden päivän kuumeilun ja parin päivän pahoinvoinnin jälkeen vielä melko voimaton, mutta olin sentään jaksanut uskoa siihen, että pieni herkuttelija nousee taas esiin, ennemmin tai myöhemmin. 

Edellisenä iltana oli vedetty esiin lättykortti. Meillä tehdään välillä melko useinkin lättyjä, sen verran on pidetty suomalaisuudesta kiinni. Ne ovat tyttöjemme herkkua ja sen vuoksi olin sekoitellut taikinan. Isänsä paistoi ison kasan tuoksuvia lättyjä. Jospa pieninkin alkaisi syödä? Söi viimein yhden pienen palan, jonka päällä oli nokare mansikkahilloa. Juhlan paikka sekin.

Olin toivonut torstain olevan toivoa täynnä. Olin toivonut, että tytöt alkaisivat voida paremmin ja poika ei sairastuisi. Olin jopa toivonut, että tulisi tauti vaikka minulle, kunhan lapset piristyisivät. Toiveeni toteutui sikäli, että esikoisemme alkoi osoittaa parantumisen merkkejä. Myös sikäli, että itse huomasin saaneeni kovan nuhan. Illalla alkoi sitten pojan kuume. Sekä minun.

Ensimmäisestä sairastumisesta on nyt kulunut kymmenen päivää. Esikoinen pääsee huomenna viimein takaisin kouluun oltuaan sieltä pois yhteensä kuusi koulupäivää. Kaksi nuorempaa saavat keräillä voimia kotona vielä huomisen ajan. Olen vakaasti siinä uskossa, että tiistaina sairasteluputki on ohitse, sillä johonkin on uskottava.

Onpahan ollut viikko. Olen luultavasti parantunut itse tässä jossain välissä myös, sillä en ole enää kovin nuhainenkaan. Istun hiljaisessa talossa ja mietin vähän hämmentyneenä, voiko siitä iloita, että lapset ovat taas jaksaneet kiljua ja kinastella keskenään.

Päätän että voi.