Minä ajelen tottuneesti tätä väylää, neljättä vuotta jo, joten tässä ei ole mitään uutta vaan jo perin tuttua on kaikki. Minä olen vanha, tällä kadulla jo pitkään asunut, siltä ainakin tuntuu. Eihän siitä kauaa ole, kun olin se uusi, mutta nyt tämä on jo niin tuttua, että jos olisi nyt määrä palata kotimaahansa, epäilenpä, että se ei olisikaan enää sitä niin tuttua. Se olisi uusi alku, taas. Sillä sittenkin, aika kauan on siitä, kun tuntui vielä kuin olisi ollut pitkällä lomalla ulkomailla.
Koululla eräs äiti juttelee ohimennessään, että kauanko olemme olleet täällä jo. Jostain syystä otan sen niin, että kuinka kauan siis, että emmehän me aivan tuoreita täällä enää ole. Neljä vuotta kohta, vastaan, ja selitän, kuinka tulimme pariksi vuodeksi, jonka jälkeen oleskelu on sittemmin jatkunut aina vuoden kerrallaan lisää. Kauanko te ehkä olette täällä vielä vai tietääkö sitä, hän kysyy. Ja jatkaa itse: "Like forever?" Naurahdan. En minä vaan tiedä.
Tuleehan sitä itsellekin sellainen uuden tarve tai kaipuu, kevät on sellaista aikaa. Kesän suunnitelmat ovat tutut, sillä Suomi kutsuu taas, samaan aikaan kuin aiempina vuosina. Sen jälkeen lapset pääsevät kesäleireille ja lomien jälkeen syksyllä jälleen kouluun. Uutta on tiedossa, kun esikoinen siirtyy toiselle luokalle ja saa uuden opettajan, ja kaksosemme aloittavat elementary schoolin puolella kindergartenin eli ns. esikoulun. Ja äitikin ehkä aloittaa jotain uutta, jos saa mutkat suorittua.
Joillekin kevät toi maalarin, mutta minulle se toi auringon ja sen myötä piristyneen mielen. Luultavasti keski-ikäistyvä olemukseni kaipaisi julkisivuremppaa sekin, mutta kokeilen nyt virkistäytymistä näillä pään sisäisillä keinoilla. Uutta kohti siis!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti