A Typical Day

'Olen kuullut, että Suomessa on arvostettu julkinen koulujärjestelmä', totesi minulle eräänä päivänä yksi esikoisemme koululla työskentelevistä avustavista opettajista. (Ai nyt puhutaan taas Pisa-tutkimuksesta, ajattelee ulkosuomalainen.) 'Olen lukenut kirjaa, jossa vertaillaan kolmea erilaista koulujärjestelmää, ja yksi niistä on suomalainen.' 'Suomi on kyllä menestynyt näissä tutkimuksissa, ja on totta, että julkinen järjestelmä toimii siellä monessa suhteessa hyvin. Opetusohjelmat ovat melko tarkkaan määrättyjä ja todellakin, lapsensa voi lähettää kouluun suurinpiirtein pelkän repun kanssa. Kaiken muun saa koulusta.'

En ole kuitenkaan pätevä arvioimaan suomalaista koulujärjestelmää, vaikka toki olen sen itsekin taapertanut lävitse. Mutta niistä ajoista on niin paljon aikaa, että nyky-Suomessa koulunkäynti on toden totta aika erilaista kuin tuolloin. Kävin 80-luvulla koulua pienen kaupungin pienessä koulussa, ja opetusohjelmakin on kaiketi muuttunut aika tavalla niistä ajoista. Koska oman esikoisen koulutaival on alkanut täällä, ei ole sitäkään kautta mitään kosketuspintaa suomalaiseen kouluun 2010-luvun Suomessa. 'Suomalaisessa koulussa on varmastikin monta asiaa hyvin. Mutta tosiasia on sekin, että ongelmiakin koulumaailmasta löytyy', sanoo rehellinen ulkosuomalainen, joka viittaa niihin negatiivisempiinkin puoliin, kuten koulukiusaamisen yleisyyteen.

'Täällä meillä USAssa arvostetaan paljon sosiaalisen taitojen opettelemista, ja kanssakäymistä toisten ihmisten kanssa. Jopa tietotaidollisen opetuksen kustannuksella', toteaa tuo avustava opettaja. 'Minä pohjoismaalaisena arvostan sitä suuresti, että lapsia opetetaan toimimaan yhdessä, ottamaan toisensa huomioon ja arvostamaan toisia yksilöinä. Minä arvostan suuresti sitä, että tämäkin koulu kerääntyy joka aamu ja iltapäivä yhteen, jakamaan kokemuksia ja kertomaan kullekin tärkeistä asioista. En lakkaa ihmettelemästä sitä, miten suurella innolla lapset haluavat puheenvuoroja ja odottavat innolla, että saavat vaikkapa laulaa itse kirjoittamiaan lauluja, esitellä tekemiään käsitöitä tai lausua esimerkiksi omia runojaan.'

Tyypilliseen koulupäivään esikoisemme koulussa kuuluu kolme opetusjaksoa, jotka katkeavat joko välituntiin tai lounastaukoon. Oppiaineisiin kuuluu mm. äidinkieltä eli englantia, matematiikkaa, maantietoa, kulttuurihistoriaa, espanjaa sekä taideopetusta, liikuntaa ja musiikkia. Minulla ei toistaiseksi ole oikein käsitystä, mitä tyttäreni on espanjantunneista ymmärtänyt, sillä hän ei välttämättä osaa erottaa espanjaa ja englantia - molemmat ovat hänelle vain vieraita kieliä. Toistaiseksi en ole kuullut kotona mitään espanjankielistä, joten englannissa on hänelle varmasti tarpeeksi purtavaa tällä hetkellä. Siitä huolimatta on todennäköistä, että hänen mielensä sopukoihin tallentuu jotain tuostakin kielestä - mitä kieli-ihmisenä pidän ihanteellisena.

Joka viikko perjantaina lapset tuovat kotiin tekemiään harjoituksia, piirroksia, maalauksia ja askarteluja. Samalla vanhemmat saavat kurkistaa siihen maailmaan, jonka parissa lapset päivittäin puuhastelevat. Opettaja kerää kuitenkin viikottain jokaiselta ainakin yhden harjoituksen omaan koulukansioon ja lapset saavat itse valita sen, minkä he haluavat opettajalle jättää. Tavoite on jättää 'best of the work', mutta näillä pikkuisilla saattaa kiintymys omiin juttuihin olla niin vahvaa, että opettajalle jää välillä mielenkiintoisen oloinen kokoelma töitä. Mutta opettaja tarkkailee tätäkin: hän näkee sen, mikä lapselle on omista töistään tärkein, ja toisaalta, mistä tämä raskii luopua.

Toistan itseäni: en osaa verrata täkäläistä koulujärjestelmää suomalaiseen, enkä pidä sitä tarkoituksenanikaan. Oma kokemuksemme täällä rajoittuu myös vain yhteen kouluun ja sen toimintaan. Mutta sen tiedän, että olemme tällä hetkellä tyytyväisiä tähän järjestelmään ja tähän toimintaan - niihin asioihin, joiden avulla lapsemme oppii ja kehittyy. Ja kun lapseni lähtee kouluun hymyillen, suorastaan innosta puhkuen, ja tulee kotiin sama hymy kasvoillaan, tiedän, että olemme valinneet hänelle sopivan paikan kasvaa ja oppia tärkeitä taitoja. Enkä kanna huolta siitä, ettei kuusivuotiaamme vielä osaa lukea tai kirjoittaa pitkiä lauseita. Sekin tie on kuitenkin alkanut jo. Koulun vahvuus on myös siinä, että jokaiselle annetaan vapaus kehittyä ja oppia itselle sopivalla tavalla ja tahdilla. Joten, tuon hymyilevän lapsen takana on äidin ja isänkin helppo hymyillä.