Tuokaa lisää vilttejä, kiitos!

Nyt on tarjoiltu kylmää kyytiä. Se saa koilliskulman osavaltioon sijoitetun komennusperheen haaveilemaan talvehtimisjaksosta jossain eteläisemässä osavaltiossa, mutta minkäs teet. Kanadan kulmilla on kyllä yleensä aivan mukavaa asua, mutta kun tarjoavat meille tuulta, niin tekisi mieli kieltäytyä. 

Tammikuu on alkanut. Se on mielessäni aina ja ikuisesti vähän ankara ja kylmä ja arkinen. Pakkasta on viidentoista miinusasteen verran, ja tuuli on käynyt niin ankarasti, ettei viitsisi ulos edes paljon vilkaista. Muistissa on viime vuoden hyytävä talvi (josta voi lukea vaikka täältä) ja kylmät väreet käyvät vieläkin. Opin silloin uuden voimasanankin: polaaripyörre.

Adirondack, tammikuu 2015

Luin jokin aika sitten erään paikallisen kirjoittamasta blogista, kuinka kylminä päivinä selvitään. Täällä osataan suhteellisen hyvin pukeutua talvisään mukaisesti ja talvivaatteita löytää kaupoista aivan mukavasti. Lapsille on paljon toppavaatteita, mutta esimerkiksi Suomessa tutut toppahaalarit ovat täällä harvinaisuus - jonkin verran haalariasuja näkee kuitenkin vauvaikäisillä. Pipoja ja muita päähineitä riittää, mutta paksuja (ja lapsen kädessä toimivia) hanskoja saa vähän enemmän etsiskellä. Tälle kaudelle tuli kuitenkin pelastus, kun alueelle rantautui ulkoiluun ja retkeilyyn erikoistunut mainelaisyritys L.L.Bean, jonka vaatteet ja varusteet ovat sekä riittävän paksuja että varsin kivan näköisiä. Paikalliset olivat odottaneet kyseistä liikettä kuin kuuta nousevaa ja avajaispäivänä oli Burlingtonin keskustakin aivan tukossa.

Mekin käytiin siellä. Lapset ihastuivat näihin aivan suunnattomasti!
Poikamme nimesi ne nokkelasti poppapipoiksi.

Mutta - mitä muuta vermontilainen tarvitsee, kun pakkanen ja tuuli tulevat nurkista sisään? Sisäkenkiä, lisäpeittoja, lämmitettyjä patjoja (kas kun ei kuumavesipulloja)... muutamia mainitakseni. Kohtuullisen paljon menee kyllä lämpöä meiltäkin harakoiden iloksi, sillä ikkunoista ja ovista vetää aika tavalla. Mutta riittävän lämmin täällä sisällä on, kunhan pysyttelee keskellä huoneita. Se, että minä kaivan sisäkenkien sijaan esiin villasukat, ei ole kyllä minut tuntevalle edes uutinen. Minä nimittäin en koskaan pakkaa niitä laatikon perälle, sillä tarvin niitä myös viileämpinä kesäiltoina. Tai no, muutenkin myös kesäiltoina. Tai no, nukkuessa. Tai no, ihan milloin vain. Joten älkää minulta kysykö, ovatko lattiat kylmät. Saatte aina saman vastauksen. Jotkut vain ovat sattuneet saamaan huonon ääreisverenkierron. Minä kyllä epäilen, etten ole saanut minkäänlaista.

Yksi talveen kiinteästi liittyvä juttu meiltä puuttuu, tai oikeammin autoiltamme. Niissä ei ole täällä yleisesti käytössä olevia etäkäynnistimiä. Sellaisen saisi esimerkiksi avaimeen. Voisi sitten napista painamalla käynnistää autonsa valmiiksi kylmällä säällä. Siinä on onneksi kai rajoite, että sitä saisi käyttää vain viisi minuuttia kerrallaan, mutta kukapas sitä valvomaan ehtisi. Mutta - miksi webasto on autoissa kielletty, sitä ei tarina kerro.

Mutta koska minulla on tapana yrittää löytää asioista hyviä puolia, niin yritän etsiä niitä tästä kylmyydestäkin. Vaikka ei tämä taida hyvä puoli olla, niin voihan sitä ainakin hauskuutena pitää. Kun pakkanen kiristyy, voi arvuutella, milloin keittiön ikkunalaudalle asetetussa lämpömittarissa sisä- ja ulkolukemien itseisarvot kohtaavat. Tässä alkuillan tilanne:

(Kaikkeen sitä kotirouvilla onkin aikaa. Sanokaa vaan.)