Give us your pennies!

Koululuokan pöydällä on suuri kenkälaatikko, joka on päällystetty piirroksilla. Jokainen luokan oppilas on saanut piirtää kuvan pienestä puutarhavajasta, ja kaikki erilaiset näkemykset on ikuistettu tämän laatikon kanteen ja reunoille. Laatikkoon on tarkoitus kerätä pikkurahaa, ja tuotolla aiotaan puuhata koulun puutarhatyökaluille oma säilytyspaikka.

Koulussa on kuuleman mukaan jo vuosien ajan ollut perinne, että pienten luokassa järjestetään tällainen keräys, ns. penny drive, ja joka vuosi valitaan uusi keräyskohde. Luokan ovenpieleen on kiinnitetty piirros, joka kuvaa maljaa. Säännöllisin väliajoin laatikko tyhjennetään ja lapset saavat osallistua tuoton laskemiseen. Saavutettu summa merkitään maljan kuvaan, josta ohikulkijat voivat seurata keräyksen etenemistä. Aiempina vuosina keräyskohteena on ollut vaikkapa omena-, päärynä- ja persikkapuita tai mustikkapensaita. Jonain vuonna on haluttu kunnostaa pihan majaa tai on osallistuttu hurrikaanituhojen korjaamiseksi käynnistettyihin hyväntekeväisyyskampanjoihin.

Rahaa siis kysellään. Paljon muutakin kaivataan, vaikkei suoraan kyselläkään. Olen tehnyt syksystä saakka hieman uteliasta tarkkailutyötä ja myönnän seuranneeni sitä, mitä toiset vanhemmat lahjoittavat koululle. Sillä - kaikkihan lahjoittavat. Jollei nyt tämän tästä, niin vähän väliä kuitenkin.

Piirustusvälineitä, papereita, pelejä, askartelutarvikkeita. Itselle tarpeettomia lastenkirjoja tai lasten tavaraa. Itse istutettuja ruukkukasveja tai kaloja luokan akvaarioon. Jo aikuiseksi ehtinyt entinen oppilas on lahjoittanut valtavan kokoelman Duploja. Ja luokka on täynnä, ihan kaikenlaista. Omaan makuun olisi jo liikaakin tavaraa, mutta kyllä luokkahuoneellinen 4-6-vuotiaita paljon tekemistä tarvitseekin. Ja hehän tekevät ja puuhaavat, aina kun heille siihen tilaisuus annetaan. Joskus ei voi kuin ihmetellä, millainen energiamäärä sisältyy noin viiteentoista pieneen ihmiseen.

Mutta pennosista on helppo siirtyä suurempiinkin rahoihin. En sanoisi, että asia olisi tullut meille mitenkään yllättäen eteen, mutta siitä huolimatta on suomalaiselle uusi tilanne, kun koulu pyytää vanhemmilta suoraan rahaa. Koulu lähestyi ennen joulua kauniilla kirjeellä, jossa kerrottiin toki siitä, mitä kaikkea rahalla saadaan aikaan. Miten lasten saama tasokas, erilainen, lapsilähtöinen opetus voidaan taata jatkossakin, kunhan rahaa tulee riittävästi. Sähköpostiin tupsahteli mainoksenomaisia kirjoituksia eri lahjoittajatahoilta - otsikolla 'miksi annan rahaa tälle koululle'. Henkilökohtaisesti koimme asian sen verran uudeksi, että pyysimme suoraan vinkkiä siitä, millaisia rahalliset lahjoitukset tavallisesti ovat. Ja saimme hyviä vastauksia, joten osasimme kantaa kortemme kekoon sopivalla tavalla. Vaikka eihän kenenkään pakko ole mitään lahjoittaa, ja jos haluaakin lahjoittaa vaikkapa viisi dollaria, sekin otetaan ilolla vastaan. Mutta, me totuttelemme nyt sitten tähän. Saattaahan olla, että ensi vuonna en edes kiinnitä asiaan enää niin paljon huomiota, sillä olen kenties jo niin tottunut asiaan. 

Eilen muistin viimein penkoa pikkukolikkovarastomme ja tyttäreni vei pennoset ylpeänä siihen kenkälaatikkoon, jonka koristelemiseen hän oli innolla osallistunut. Ja paljastanpa tässä nyt senkin, että kaikki vieraamme, jotka ovat meillä ollessaan asuneet vierashuoneessamme ja lähtiessään ihmetelleet, mihin nämä yhdysvaltalaiset käteen jääneet pikkukolikot oikein pitäisi tunkea ja ovat päätyneet jättämään ne meidän vierashuoneeseemme - saatte olla nyt ylpeitä siitä, että olette juuri kartuttaneet koulun rahakeräystä ja osallistuneet puutarhavajan hankintaan. Olisitteko sitäkään aavistaneet? Kaunis kiitos!