Money, money, money

Välillä on sellainen tunne kuin olisi pudotettu jonnekin, jossa eletään muutaman (aika monenkin) vuosikymmenen takaista elämää. Esimerkiksi, kun näkee jonkun kassalla kaivelevan esiin shekkivihkonsa. Niitä käytetään täällä aivan yleisesti edelleen, vaikka nykyaikaisempiakin maksutapoja on yllin kyllin ja yleensä melko laajalti käytettävissä. Toki, on meilläkin shekkivihko ja sitä toisinaan käytetäänkin - esimerkiksi, kun suoritamme maksuja koululle. (Ja voihan vedenpaisumuksen aikakausi sentään.)

Korttimaksu kelpaa siis kyllä monessa paikassa, onneksi - sanoo korttielämään tottunut suomalainen. Käteistäkin on silti hyvä olla taskussa, sillä eteen voi tulla ravintola tai kuppila, joka ei korttia hyväksy. Mieheni on työmatkoillaan törmännyt myös takseihin, jotka ottavat vastaan vain käteistä. Toisinaan tulee maksettua jotain pientä käteisellä ihan vain siksi, että se tuntuu siinä kohtaa jotenkin näppärämmältä. Kuten torilla. Olenpa koulun valokuvaajallekin (joka toimii koulussa myös keittäjänä) sujauttanut lokeroonsa kirjekuoren, johon olin piilottanut tasarahan korvaukseksi lapseni koulukuvista. Kun se oli yksi niistä toivotuista maksutavoistakin. Mutta olisihan tietenkin shekilläkin voinut maksaa. (Voi huokaus sentään.)

Yhden dollarin seteli on kyllä jännä juttu. Se on arvoltaan pieni, mutta symbolista arvoa sillä taitaa olla enemmänkin. Meillä on tapana kerätä kaikki yhden dollarin setelit yhteen paikkaan, josta mieheni nappaa ne mukaansa työreissuille lähtiessään. Niitä on helppo tyrkätä esimerkiksi hotellissa sille, joka kantaa laukkusi (pyytämättä varmastikin). Tai hänelle, joka hakee autosi valet parkingista (olisikohan se suomeksi vaikkapa pysäköintipalvelu?). Olen kuullut legendan, että tästä kulttuurin ominaispiirteestä johtuen yksidollarinen on edelleen setelinä, sillä kolikoiden jättäminen tippinä on - silkkaa pilkkaa. Dollarin kolikko kuitenkin on olemassa. Itse en ole sellaista kuitenkaan koskaan edes nähnyt. Mitä tippaamiseen muuten tulee, siihen on kyllä jo tottunut. Esimerkiksi ravintoloissa, kampaamoissa, takseissa jne. on tavallista jättää tippiä n. 15-20% laskun loppusummasta. Jos ei jätä tippiä, on se merkki huonosta palvelusta. Tai sitten siitä, että kyseessä on ulkomaalainen.

Mutta kun sitä käteistä siis aina toisinaan kuitenkin tarvitsee, niin täytyyhän sitä jostain hakea. Mukavuudenhaluista laiskaa amerikkalaista miellytetään drive-up-ATM:llä, jolla asioidakseen ei tarvitse tietenkään nousta autosta. No, sattuipa niin, että poikkesimme tänään sellaiselle. Oli muuten aika tuulinen ja sateinenkin iltapäivä, joten siksikin aika miellyttävää istuskella autossa, kun automaatti raksuttaa toimenpidettään. Automaatin näppäimet ja luukut ovat kyllä pikkuisen matalalla tuollaiseen vähän korkeampaan autoon nähden, jollaisella ajamme. Mutta kyllähän sitä kurkottamalla selviää siitäkin.

Niinhän sitä luulee. Mutta kun tuuli sattuukin osumaan siihen setelinippuun ja seuraavassa hetkessä huomaat, että käteisesi lentelee iloisesti ympäri autoa, siis sen ulkopuolella. Mutta onneksi kaksi keski-ikäistä on vielä tarvittaessa nopeita ynnä näppäriä: auto pikaisesti pari metriä taaksepäin (onneksi ei ollut muita jonossa!) ja toinen rynnistää auton taakse, toinen eteen. En tiedä, olinko kauhuissani, epätoivoissani vai vain kohtuullisen huvittunut, kun ryntäilin ympäri pankin pihaa tuulenpuuskien heilutellessa kahdenkympin seteleitä ympäriinsä. Ainakin oli ensimmäinen kerta, kun olin mukana rahanpesussa. Poimin nimittäin suurimman osan kuralätäköstä. Mikäli paikalla oli valvontakamera, saivat ainakin viihdykettä.

Ja arvaatteko, montako saimme kiinni? Kaikki! Siinä vaiheessa, turvallisesti auton sisällä jo, uskalsimme vähän nauraakin. Kumpikin oli jo ehtinyt mielessään miettiä, että monenkohan kymmenen dollarin tappio mahtoikaan tulla.

Kuva? Siinä ne, kuralätäkössä lutranneet, köllöttelevät auton lattialla kauppakassin päällä kuivumassa. Niistä tuli aivan ehtoja. Loppu hyvin, kaikki hyvin!