Nahistunut omena ja muita tarinoita

Tiedättekö sen nahistuneen omenan siinä keittiön pöydällä? Sen, joka tuntuu jäävän edelleen syömättä, vaikka sen vieressä olevat kaverit kelpaavat, yksi tai kaksi kerrallaan ne häipyvät siitä vierestä. Se pysyy kuosissaan pitkään, on kai sen verran säilöntäaineella kyllästetty. Mutta jos sen nostaa käteensä, huomaa, että se olisi ollut parhaimmillaan ainakin viikko takaperin.

Ne kaksi tangeriinia, niiden kuorikin näyttää jo vähän ruskettuneen, mutta siinä se edelleen pyörivät. Niiden maku on ihana, mutta niissä on aivan liikaa siemeniä, eikä kukaan meinaa viitsiä ryhtyä niitä perkaamaan. Ja ne banaanit, joita pitää vahtia, etteivät pääse pilkuttumaan, sillä silloin ne ovat liian kypsiä (sallinette subjektiivisen, ehdottoman käsitykseni) ja sitten ne pitää syödä kaikki yhdessä päivässä. Onneksi lapset pitävät kovasti banaaneista, joten niistä yleensä selvitään kunnialla.

Kahvi ei saa olla jäähtynyttä, eikä jäätelö sulanutta. Ja sitten kun kotirouva päättää sunnuntai-iltapäivänä juoda kahvin hitaasti (mutta tasaisesti) siemaillen ja jäätelön sopivan nopeasti, kun se on vielä hyytävän (=ihanan) kylmää, on jollain lapsella tarvetta apukäsiin vessareissulla. Tai joku kaataa maitomukinsa pöydälle ja päälleen, ja on lähdettävä etsimään vaihtovaatteita. Ja edelleen ihmetyttää, kun en tämän hehkeämmäksi ole tullut - niin paljon olen haaleaa kahvia kurkkuuni kaatanut.

Olen aika ehdoton näissä jutuissa. Kuuman pitää olla kuumaa ja kylmän kylmää, ei haalean kanssa mihinkään päästä. Ainoa ruokalaji, joka voi (ehkä) olla haaleaa, on jokin suolainen piiras. Joten enhän minä sentään aivan ehdoton ole. Mutta jo silloin, kun lapseni eivät olleet vielä edes syntyneet, minä mietin niinkin olennaisia asioita kuin että miten ikinä enää saan syödä ruokani tai juoda kahvini kuumana. Kun vauvasta lähtien heillä on jokin (sisäänrakennettu) kyky, jonka perusteella he tietävät, milloin äiti yrittää syödä tai juoda (jotain kuumaa). Kyllä mikroaaltouunikin toki jotain pelastaa, mutta on ikävää tunkea puoliksi syöty lautanen mikroon, varsinkin jos/kun siinä on sen lämpimän ruoan lisäksi salaattia.

Kotiäiti oppii kuitenkin keittiössä jatkuvasti uusia temppuja. Esimerkiksi kokeilee käteviä reseptejä, jossa ruoan voi nopeasti tunkea uuniin ja sitä odotellessa hoitaa monta miljoona muuta asiaa. Sattuipa tänään niin, että kotirouva halusi tehdä frittataa, kun oli kaapissa jäljellä aimo määrä nyhtöpossua. Etsi ruokasivustolta hyvältä kuulostavan reseptin ja alkoi soveltaa. Korvasi ohjeen salamit sillä nyhtöpossulla, artisokat herne-maissi-porkkana-papusekoituksella ja parmesanjuuston fetajuustolla. Ei siksi, että olisi halunnut olla erityisen kokeileva, mutta kun kaapista ei löytynytkään oikein niitä ohjeessa mainittuja aineksia, onneksi sentään sitä kananmunaa. Ilman sitä ei oikein syntyisi frittataa.

Pyöräytti ensin lihat ja kasvikset pannulla lämpöisiksi:

Sekoitti sitten kananmunat, tilkan maitoa ja rutkasti mausteita (sipulijauhetta, valkosipulia, Italian yrttejä, suolaa ja mustapippuria ja jotain muuta, mitä ei muista) ja kaatoi lihat ja kasvikset ensin vuokaan, sitten kananmunamausteseoksen päälle. Ja aijai, haikaili hetken sen parmesanjuuston perään, mutta ropsautti sitten sen sijaan fetajuustoa päälle. Unohti uuniin vähän pidemmäksi aikaa kuin pyydetyksi kahdeksikymmeneksi minuutiksi, mutta - aika hyvää siitä silti tuli.

Mutta on aika palata siihen nahistuneeseen omenaan ja niihin kahteen, huomiosta kilpailevaan tangeriiniin. Mitä niille tapahtui? Jonain hiljaisena hetkenä se äiti, kuorii ne hedelmälautaselleen, pilkkoo salaattiin ja joskus peräti jälkiruokaan. Sillä se äiti, niin kuin monet muutkin äidit, kärsii 'kuivan leivän syndroomasta', joka sisäisesti käskee heitä viimeistelemään ne viimeiset, kuivahtaneet eineet, joita muuten uhkaisi jätepönttö. Mutta on myönnettävä, että tässä tapauksessa on täytynyt kerätä harjoittelua, sillä näin ehdoton äiti, joka vaatii ruokansa ja juomansa aina oikean lämpöisenä, ei ole ollut kovin hanakka viimeistelemään niitä yksinäisiä jäännöksiä ruokakaapin perällä. Siinä taidossa on aina aviomies ollut huomattavasti kykenevämpi. On nytkin, mutta kun reissaa niin paljon, että syö melkoisen usein vieraissa pöydissä.

Joten äiti syö kuivahtaneita omenoita, ruskeita banaaneja ja siemenellisiä tangeriineja ja kuivaa leipää, joka päivä. Onnekseen ei pelkästään niitä. Mutta kuten tämän päivän frittata osoitti, kannattaa olla kokeellinen ja soveltaa ohjeita. Voi vaikka yllättyä!