Äiti, mennään!

Mennään, kyllä mennään. - Mennäänkö äiti, mennäänkö me sinne food partyyn, se on sellainen harvest meal! (Tässä puhuu kuusivuotiaani, jonka kielitaitoa olen aina kehuskellut, hän kun ei ole yleensä edes sekoittanut näitä kahta käyttämäänsä kieltä... hmm.) - Kyllä me mennään, se on varmasti kiva juttu. Olin epäröinyt osallistumistamme jonkin verran, sillä ajankohta tuntui olevan hieman haastava mieheni matkustuskalenterin puitteissa, mutta päätimme osallistua kuitenkin. Matkustavainen vain saa kiitää paikalle suurin piirtein suoraan lentokentältä, mutta kun lasten innostus on ilmennyt niin voimakkaana, emme aio jättää tätä väliin. Ja minua kyllä ajatus oli houkuttanut koko ajan, sillä kyseessä on ns. sadonkorjuujuhlinta, jossa juhlistetaan koulun ympärivuotista maatila/metsä/ruokaprojektia ja jonka menyyn ainekset saapuvat koulun yhteistyömaatilalta alle mailin etäisyydeltä. Todellista lähiruokaa siis. Kokkina toimii koulussa juuri aloittanut uusi keittäjä. Joten varsin maistuvalta kuulostaa, ja mikäs sen houkuttelevampaa.

Samaan hengenvetoon täytyy tunnustaa, että en minä aina jaksa. Ihan aina ei jaksa olla aktiivinen eikä täyttää kalenteria umpitäyteen, sillä meidän lastemme kohdalla sellainen usein purkautuu väsymyksen sekaisella kiukuttelulla ja sitähän on joka tapauksessa aina ilmassa riittävästi muutenkin. Mutta jos aikatauluumme sopii ja erityisesti jos lapsemme ovat innolla lähdössä matkaan, osallistumme kyllä monenlaisiin juttuihin, enenevässä määrin. Erityisesti kaikki koululla järjestettävät tapahtumat kiinnostavat lapsia, sillä he imevät itseensä kaiken tiedon, mitä koululla jaetaan. Joten jos en muistakaan lukea jokaista tiedotetta tulevista tapahtumista, on minulla monta muistuttajaa.

Nelivuotiaat kaksosemme ovat kolmena arkipäivänä preschoolissa, joten he ovat kahtena päivänä kotona minun ilonani. Toisena päivänä niistä pidämme useimmiten harrastuspäivän, käymme esimerkiksi kirjastossa tai leikki- ja askartelustudiolla. Ulkoilemme molempina päivinä, jos sää sen vain sallii. Toinen päivä on useimmiten kauppapäivä, siivouspäivä, mitä näitä nyt on. Olen ajatellut, että koska he saavat paljon virikkeitä preschool-päivinä, on aivan hyvä, että pysytellään välillä myös kotimaisemissa. Mutta kuinkas kävikään - nykyään tavallisin kysymys vapaapäivinä onkin: Mihin me äiti tänään mennään??

Löysimme äskettäin tällaisen leikki- ja askartelustudion.
Siitä päivästä lähtien he olisivat menossa sinne joka päivä.

Joten kyllä meillä mennään, koska he näin haluavat. Sen, jaksavatko he, päätän minä, sillä tämän ikäisiä pystyy sentään lukemaan vielä aika hyvin. Valmiiksi väsyneiden lasten raahaaminen jonnekin on kuin kaivaisi verta nenästään. Mutta ihmeesti he usein jaksavat, sittenkin. Olen ollut aina vähän sellainen, että olen halunnut pitää tasapainon kaikessa tekemisessä niin pitkälle kuin se mahdollista on, sillä meillä se on ollut toimivin ratkaisu arjen sujuvuuden kannalta. Mutta kasvavat isommiksi näköjään koko ajan, ja omien mielipiteidensä ilmaiseminen tekemisten ja menemisten suhteen tuntuu olevan selvässä kasvussa. 

Sanomattakin on selvää, että arki se vain sujahtelee eteenpäin huimaa vauhtia. Aina käy niin, että kun uusi viikko polkaistaan käyntiin, huomaakin yhtäkkiä, että taas ollaan jo torstaissa ja sitten onkin jo viikonloppu kohta ovella. Jos haluaisin kuulostaa kliseiseltä, toteaisin varmaankin, että kohta sitten jo pohdin, että missä välissä minä nuo aikuiset kasvatinkaan.

Mutta ovat ihanan pieniä vielä. Sittenkin, vaikka osaavat päivä päivältä enemmän ja ymmärtävät maailmasta jo ihmeen paljon. Ja ne menemiset ja tekemiset ovat selvästi tärkeitä, sillä nelivuotias poikamme pohti eilen nukkumaan mennessäänkin, minne voisimme mennä. -Äiti, me voidaan mennä kouluun tai kauppaan tai leikkipuistoon tai pyöräilemään tai eläimiä katsomaan tai Suomeen tai Floridaan tai kirjastoon tai... nukkumaan. - Nukkumaan, se onkin hyvä ajatus. Mietitään sitten taas huomenna lisää, eikö niin.