Lapset leikkivät, katselevat televisiota, syövät iltapalaa, käyvät kylvyssä, aivan kuten muinakin iltoina. Käyvät vetämässä hihasta, pyytävät kaikenlaista, kertovat asioitaan, kinastelevat keskenään. Siitäkin medioissa puhutaan, miten lapsille voi maailman pahuuksista kertoa. Minä pidän lapsiamme vielä niin pieninä, etten kerro kaikesta, en suurista pahoista ilmiöistä, joita tämänhetkisessä todellisuudessamme todistamme. Lapset ovat jo oppineet, että joskus ihmiset eivät toimi siten kuin pitäisi tai kuten odotetaan, mutta vielä he eivät mielestämme ole kykeneviä ollenkaan käsittelemään mitään niin kauheaa, mitä Ranskassa on nyt tapahtunut.
Iltatoimet lapsiperheessä etenevät omaa tahtiaan. Uutissivustot päivittyvät tiuhaan tahtiin. Aina välillä seuraan uutisia, välillä vilkaisen sosiaalista mediaa. Suomenkieliset uutissivustot näyttävät päivittyvän hieman täkäläistä hitaammin. Paljon matkustavan miehen kännykkään alkaa putoilla viestejä lentoyhtiöiltä, turvatarkastukset tulevat taas tarkentumaan. USA nostaa valmiustasoaan välittömästi. Yhtäkkiä on erikoista olla maassa, jossa on tapahtunut julmia terroritekoja ja jossa reagoidaan herkästi. Yhtäkkiä on vielä entistäkin eurooppalaisempi, kun näkee, että Euroopan sydän on tulessa.
Lauantaiaamun ensimmäinen ajatus on: mitä yön aikana on Ranskassa selvinnyt, mitä uutisissa sanotaan kauhujen yön jälkeen. Aamukahvilla pää yrittää selventää uutisten kertomaa, mutta ymmärtää ei yritä, koska ei voi, ei pidä, ei missään nimessä kykene. Lauantain tekemiset ja menemiset täyttävät päivän. Sillä niin elämä menee. Suree, tuntee paljon voimakkaita tunteita, voi pelätäkin, mutta ei voi antaa pelolle ylivaltaa. Sillä niin elämä menee.
Ja pohjimmaisena, syvällä ajatuksissa, on aivan sanaton olo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti