Pienen ihmisen suuret tunteet

Olen tullut kertoneeksi aiemminkin, että meillä asuu pieni, itsetietoinen tyttönen. Hän on perheen pienin, tällä hetkellä suunnilleen metrin mittainen, sekä nuorin, sillä hän on kaksosveljeään minuutin verran nuorempi. Tiedä sitten, aiheuttaako tämä asetelma hänelle tarpeen tuoda mielipiteensä kuuluviin kaikkia muita painokkaammin, vai olemmeko tässä vain kohdanneet luonteen, joka on muita voimakkaampi.

Sillä jos häneltä kysytään, niin hän tekee aina kaiken ensin. Hän haluaa aina kaiken ensin, paitsi aamulla pesulle. Hän menee aina ensin, ainakin omasta mielestään. Olemme kyllä tietoisesti alkaneet huolehtia entistä enemmän siitä, että hän ei mene eikä tee aina kaikkea ensin, jotta oppisi toisenlaistakin käytöstä. Tiettävästi hän ei kuitenkaan preschoolissa rynni muiden kuin veljensä edelle, joten sikäli olemme suhteellisen ongelmattomilla vesillä.

On eräs paikka, johon hän kyllä menee aina ensin, mutta josta hän ei voi poistua ensin. Sen oppiminenkin kesti kyllä jonkin aikaa. Kaksosemme nimittäin matkustavat toisessa autossamme kolmannella penkkirivillä, jonne pääsee vain yhdestä ovesta. Hänen kuuluu mennä paikalleen ensin, sen jälkeen veljensä asettuu hänen viereensä. Ja pois päinvastaisessa järjestyksessä.

Odota minua autotallissa! Muista odottaa! Autosta kuuluu huutoa, kun veljensä on astumassa autosta autotalliin (josta meillä pääsee suoraan kuraeteiseen). Ääni nousee ja näen mielessäni, kuinka otsasuonensa pullistuu. Kuunteletko sinä ohjeita? Odota autotallissa! Joku pidättelee naurua. Mistä lie oppinut tuollaista.

Preschool kuitenkin kasvattaa, uskon. Isommassa ryhmässä on pakko oppia odottamaan vuoroaan ja sietämään pettymyksiä. Toki niitä tulee eteen kotonakin, on syytä tullakin. Yritän luovia tuossa viidakossa siten, että annan jokaiselle vuoroja toisia ennen, jotta kukaan ei dominoisi. Mutta kun kaksi selvästi antaa välillä herkästikin periksi kolmannelle, monta tilannetta livahtaa ohi vähän huomaamatta. Mutta tyttäreni, opit kyllä, jos et ennemmin, niin sitten myöhemmin.

Haluan kuitenkin ajatella, että tyttärestäni kasvaa määrätietoinen aikuinen. On kai kuitenkin realistista ajatella, että neljävuotiaan tunne-elämän kehitys on vielä aika tavalla kesken ja mutkillakin on aikaa suoristua, eikä käytös luultavimmin aikuisiällä tule olemaan aivan niin ehdotonta kuin tässä vaiheessa. Elämä onneksi opettaa monenlaista. Ja uskon (ainakin toivon), että tyttäreni huumorintaju kehittyy samankaltaiseksi kuin äidillä, jotta saa sitten isompana lukea näitäkin kirjoituksia hymy huulilla.

Sängyssä pyörii sähikäinen, yritä siinä peitellä pientä ihmistä, joka hyörii ja pyörii ympäri sänkyä ja höpöttää taukoamatta. Saan kuitenkin napattua tytön halaukseen, hyvää yötä, nuku hyvin, äiti rakastaa sinua. - Tykkään äitistä ihan hirveästi! Pullistunut otsasuoni on vaihtunut pikkumyymäiseen virnistykseen. Hyvää yötä, äiti!

Minä ensin. Mutta veli heti perässäni.
Paras ystäväni.