Introvertin intensiivinen iltapäivä

Se oli ensimmäinen lasten syntymäpäiväjuhla tälle syksylle, jonne pääsimme paikalle. Yksi esikoisen parhaista ystävistä, joka täytti seitsemän ja piti koululla vauhdikkaat juhlat. Tyttäreni oli niin kovasti odottanut näitä juhlia, kysellyt jo parin viikon ajan, montako päivää juhliin on. 

Rutiinillahan tämä jo menee, sillä siitä lähtien, kun esikoisemme siirtyi koulumaailmaan, on syntymäpäiväkutsuja tullut paljon. Olemme nähneet monia juhlia, vähän erilaisia ja kuitenkin monia samantyyppisiä, ja aina lapsilla on näyttänyt olevan yhtä hauskaa. Niin nytkin. Pujahdimme sisään, veimme lahjan niille varatulle pöydälle ja sitten hän olikin jo siellä jossain. Oli löytänyt tuttuja kavereita ja paikkakin on kovin tuttu, joten mitään lämmittelyvaihetta ei tarvittu.

Minä, introvertti suomalainen, jäin siis hetkeksi yksin seisomaan juhlatilaksi muuttuneen jumppasalin reunamille, mutta aikaa tuohon ympärilleni pälyilyyn jäi ehkä minuutti. Sen verran, että ehdin silmäillä, montako tuttua näkyy. Ja silloin yksi tuli jo minua kohti. Eräs tänä vuonna luokassa aloittaneen äiti, jota olen toki nähnyt monta kertaa, muutaman kerran jutellutkin. Hän aloitti sujuvasti kyselemällä, olenko viime aikoina kirjoitellut paljon. Meillä oli tänä syksynä jo vanhempien yhteinen nyyttikesti-ilta, jonka lomassa olimme jokainen kertoneet itsestämme ja omista kiinnostuksen kohteistamme. Hän kysyi, olenko kirjoittanut viime aikoina myös englanniksi ja mistä kaikesta nykyään kirjoittelen. Juttelimme pitkään, sain tietää paljon lisää heidän perheestään, ja samalla kävi ilmi sekin, että asumme oikeastaan vieläpä melko lähellä toisiamme.

Keskusteluun hyppää mukaan tuttu äiti viime vuodelta, hänen kanssaan juttelimme kuulumisia, kun emme ole nyt nähneet, sillä hänen tyttärensä on vaihtanut tänä vuonna toiseen kouluun. Saan kuulla mielenkiintoisia asioita julkisen ja yksityisen koulun eroista. Esikoiseni parhaan ystävän äiti on minulle tästä koulumaailmasta jo kaikkein tutuin, heitä tapaamme myös koulun tapahtumien ulkopuolella, hänen kanssaan juttelemme niitä näitä tyttäristämme. Yksi tuttu viime vuodelta tulee myös vaihtamaan kuulumisia, hänen poikansa on tällä hetkellä lukemaan opettelussa hyvin samankaltaisessa vaiheessa oman tyttäreni kanssa. Vilkuilen tytärtäni, siellä hän menee muiden mukana, osallistuu järjestettyihin peleihin ja leikkeihin, huomaako minuakaan edes.

Minä, introvertti suomalainen, huomaan myös tutunnäköisen äidin, jonka muistan tuoneen ylemmällä luokalla ollutta tytärtään viime vuonna tähän kouluun, mutta ovat ilmeisesti vaihtaneet koulua tänä vuonna hekin. En tunne häntä sen enempää, mutta minä, introvertti suomalainen, otan askeleen häntä kohti ja kyselen tyttärestään, katsos vaan, minäkin jo osaan tämän. Minä, introvertti suomalainen. Hymyilee ystävällisesti, varmistelee, että mikä minun nimeni onkaan, muistaa, että olemme nähneet useasti, mutta pahoittelee, että nimi on jäänyt mielestä pois. Toistaa nimeni kuullessaan, näinhän kuuluu tehdä, se on se kikka, jolla nimi painetaan mieleen. Ja minäkin muistan, Joanne, todellakin.

Mielessäni odotan alitajuntaisesti sitä hetkeä, kun tarvitsen hälinän keskellä omaa tilaa, taukoa siitä kaikesta seurustelusta, hiljaista hetkeä sohvannurkassa, teekuppi kädessäni. Sitä ei edes tule sen parituntisen aikana, joka kyllä kuluu kuin siivillä. Mitä onkaan tapahtumassa, olenko minä jo tällainen smalltalkkaaja, en kai sentään.

Minä kadehdin jotain. Tai oikeastaan, ei se ehkä ole oikea sana, vaan paremminkin niin, että haluaisin myös oppia jotain. Haluaisin oppia painamaan asioita mieleen vieläkin paremmin, jotta minullakin olisi niitä avaimia, joilla aloittaa keskustelu mielenkiintoisella tavalla. Että ei puhuttaisikaan säästä, vaan että nykäisisin hihasta niitä sellaisia asioita, joita olisin painanut mieleen joissakin aiemmissa kohtaamisissa. Päätän opetella sitä nyt. Kun kohtaan uuden ihmisen, painan mieleen muutamia, tärkeitä yksityiskohtia, kun en kaikkea kuitenkaan pysty muistamaan, kuka meistä pystyykään, ei niin moni muukaan, kai. Sitä voi sanoa smalltalkiksikin kyllä, mutta sitä voi kuvailla myös kohteliaisuudeksi. Sillä niin minäkin sen koin, kun tuo minua ensimmäiseksi jututtanut nainen aloitti kanssani keskustelun siitä, mitä minä olen viime aikoina kirjoitellut. Sillä se, jos jokin, kuvaa minua, sitä mitä minä olen, sitä suurta rakkauttani kirjoitettuun kieleen.

Kaikkea se tämä ulkosuomalaisuus saa aikaan. Se saattaa jopa tehdä introvertista suomalaisesta seurapiirikelpoisen. Saas nähdä. 

Sanoo introvertti suomalainen ja istuu sohvannurkkaan, teekuppi kädessään.