Seitsemän vuotta

Tänään ajatukset ovat olleet kaukana, seitsemän vuoden takana. Marraskuun 17. päivästä on tullut minulle erityinen päivä. Maailmanlaajuinen keskoslasten päivä nostaa tietoisuuteen faktoja keskosuudesta, mutta tuo monille meistä keskosvanhemmista myös tulvimalla muistoja mieleen.

Omalla kohdallani ensimmäisestä keskoskokemuksesta on aikaa jo seitsemän vuotta. Näinä vuosina on ehtinyt jäsentää ajatuksiaan ja nähdä jo senkin, miten keskosuuskokemukset ovat muuttaneet omaa itseä. Ovatko kokemukset kasvattaneet panssarin, jonka suojissa kestää enemmän ja enemmän? En usko siihen täysin, mutta itseäni ne ovat varmasti opettaneet siihen, että hetkeen tulee uskaltaa tarttua. Sillä keskoslapsen kanssa alkutaival on usein silkkaa vuoristorataa, jossa syöksytään alaspäin ja noustaan taas. Tällä matkalla tartutaan oljenkorsiin, iloitaan aina kun siihen vain voimia riittää.

Muistan, kuinka aika tuntui kuluvan silloin tuskastuttavan hitaasti. Ensin odotin, että lapseni ei vain syntyisi vielä. Ja kun hän syntyi, odotin, että saisin nähdä hänet. Kun hän vain makasi ja makasi sairaalan lakanoissa, odotin, että hän viimein voisi niin hyvin, että saisimme hänet kotiin. Odotin ja odotin sitä, että hän pärjäisi ilman hengitystukea. Odotin, että pääsisimme viimein eroon seurantalaitteista. Odotin, että hän saisi vapautuksen keskoskontrolleista.

Nykyään minusta tuntuu, että olen päässyt jo lähes eroon siitä suremisesta, että hän kehittyy monissa asioissa monia muita hitaammin. On väistämätöntä, että aika ajoin mieleen ovat tulvahtaneet kysymykset; miksi meille kävi näin, miksi tämä nyt meni tällä tavalla. Mutta vähitellen on oppinut keskittymään täysin siihen, että kaikki, kokonaisuudessaan, on mennyt kuitenkin aivan hyvin. Vaikka motoriset kehitysviiveet ovat olleet seurana kaikki nämä seitsemän vuotta, on monen muun taidon kehittyminen antanut aihetta iloon. Juuri tänään, kun olin hakemassa lapsiani koulusta, pysäytti eräs ylemmän luokan opettaja minut käytävällä. Koko koulu valmistautuu tällä hetkellä ensi perjantaina pidettäviin avaruusaiheisiin esitelmiinsä, ja tänään he olivat koko koulun voimin käyneet läpi omia aiheitansa. Opettaja kertoi, että hän oli ollut aivan ällistynyt siitä, miten tyttäreni oli esitellyt omaa aihettansa ('ei hän näyttänyt pelkästään piirustusta tai jotain, hän todellakin piti presentaation'). Opettaja totesi, että on upeaa nähdä tällainen kasvu viime vuodesta, jolloin tuo pieni tyttö tuli kouluun vielä vajavaisella kielitaidolla. Ja minä olin pakahtua ylpeydestä, kun totesin, että tyttäreni on kyllä kasvanut tänä aikana monella tavoin.

On siis tartuttava iloon ja positiivisiin asioihin, silloin kun niitä on. Takapakkeja tulee aina, niin pienen keskosen alkutaipaleella kuin myöhemminkin elämässä. Olen yrittänyt ajatella niin, että murehtimisellekin on oma aikansa, sillä sen jälkeen tulee taas parempi aika, ennemmin tai myöhemmin. Marleena Ansio taisi joskus kirjoittaa suurin piirtein niin, että kun ihminen luulee tulleensa sietokykynsä äärirajoille, hän saakin huomata, että voimaa on annettu kestää vieläkin enemmän. Noilla sanoilla keräsin itselleni voimaa niinä viikkoina, kun valvoin keskoskaapin äärellä.

Marraskuun lopun päivistä toinenkin on minulle sellainen, jota en tule unohtamaan. 18. marraskuuta 2008 oli päivä, jolloin jouduin sairaalaan vuodelepoon, kun raskausviikkoja oli kasassa vasta noin 24. Siitä alkoi muuttunut elämä. Seitsemän vuotta on todellakin tuonut paljon, opettanut paljon ja kertonut minulle sen, että monesta voi selvitä. On monta keskostarinaa, jotka ovat olleet vaikeampia kuin minun. On monta tarinaa, joissa keskosuus on tehnyt elämästä aivan erilaista kuin se aiemmin oli. Osaan olla kiitollinen siitä, että meillä on joka tapauksessa ollut onni monella tavalla matkassa mukana.

Lämpimiä ajatuksia kaikille keskosperheille. Erityisesti heille, joilla matka on vasta aivan alussa. Tiedän, miltä se tuntuu.