My lost and found

Aloitetaan vaikka siitä, että joskus vuosia sitten minun oli kovin vaikea ymmärtää, miksi joku tarvitsisi paikkaa parittomille sukille. Miksi sinne kerääntyisi sukkia ilman paria, vaikka sukkia pidetään joko molemmissa jaloissa tai ei ollenkaan, ja kun ne laitetaan pyykkikoriin, ne menevät sinne molemmat. Todennäköisesti ne myös tulevat pestyiksi samassa koneellisessa, joten ne palautuvat myös käyttöön pareittain. Joten miten ihmeessä minulla olisi tarvetta omistaa vaikkapa laatikko, johon niitä parittomia sukkia keräiltäisiin. Kun en koskaan ole uskonut niitä juttuja sukkia syövistä pesukoneistakaan.

Ja sitten tullaan tarinassa siihen kohtaan, kun annoin periksi. Tai en nyt oikeastaan, mutta jouduin pakon edessä taipumaan. En vielä siinä vaiheessa, kun jälkikasvua oli vasta yksi, mutta sen lisääntyessä yllättäen kolmeen, aloin nähdä siellä sun täällä - sukkia. Sellaisia yksittäisiä, onnettomia, jotka on riisuttu jonnekin, vailla parin tuomaa turvaa. Huomasin, että nuorempi tyttäreni viihtyy toisinaan vain yksi sukka jalassa. Toisinaan hän riisuu ne molemmat, todennäköisesti riittävän etäälle toisistaan, jotta ne voivat kadottaa yhteytensä. Ja sitten minä alistuin poimimaan niitä onnettomia, kuljettamaan niitä pyykkikoriin yksinäisinä, tai patistelemaan sitä jälkikasvua tekemään niin.

Mutta, hypätäkseni suoraan tähän päivään, tai tähän syksyyn. Preschool, jossa nelivuotiaamme käyvät, on ihana paikka. Se on kuitenkin päivittäin usean kymmenen 2-4-vuotiaan lapsen hoitopaikka, ja voi vain kuvitella, kuinka paljon vaatekappaleita roikkuu, lojuu tai myttääntyy kasoiksi eteisessä, jossa naulakot sijaitsevat hieman liian tiheässä. Syksyn edetessä vaatekappaleiden määrä jatkuvasti vain lisääntyy, ja koska täällä ei myydä kovin monia talvivaatemerkkejä, on tuossa vaatteiden iloisessa sekamelskassa aina myös paljon samanlaisia vaatteita. Lapsia kannustetaan omatoimiseen pukeutumiseen (hyvä) ja omista tavaroista huolehtimiseen (hyvähyvä), mutta 2-4-vuotiaiden järjestyksenhallintakyky on vielä jonkin verran kehittymisvaiheessa. Kaksosillamme on naulakot eteisen nurkkauksessa, mutta heille kuuluvia vaatekappaleita kannattaa etsiä vähintään metrin, jollei toisenkin etäisyydeltä, jotta pääsee mahdollisimman hyvään lopputulokseen. Kadonneita pipoja ja tumppuja kannattaa toisinaan silmäillä myös pihapiiristä. Voipa käydä niinkin, että kerran kadonneet (sisä)kengät, jotka löytyivät viikkoa myöhemmin, katosivat seuraavalla viikolla uudelleen. Siis uudelleen, voi elämä. Minkä jälkeen ne onneksi vielä löytyivät myös uudelleen. Erään luokkakaverin jaloista muuten. Jolla tietenkin oli samanlaiset itselläänkin, joten puhdas sekaantumisten summa oli kyseessä.

Joten vaikka kadottaa, voi onneksi vielä löytää. Vaikka ne lehmänhermonsa, joiden kuvitteli olevan pysyvää laatua. Arjen oravanpyörä tekee välillä tepposiaan, ja saa tuntemaan, että hukassa on niin organisointikyky, aloitteellisuus kuin punainen lankakin. Onneksi löytyvät aina uudelleen, kun homma taas palaa suvantovaiheeseen. Ja sen olen päättänyt, että huumorintajuani en kadota. On nimittäin pelastanut minut niin monesta tilanteesta.

Mutta, elämä on. Se on Lost and found -laatikoiden epätoivoista penkomista koululla, tutun vaatekappaleen toivossa. Se on jäähyväisiä eväsrasioiden kansille, jotka olivat jääneet nimeämättä. Se on tajuamista, että vaikka jotain löytää, todennäköisesti piakkoin kadottaa jotain taas. Se on ymmärrystä siitä, että parittomien sukkien laatikoita saatetaan sittenkin tarvita. Kuvan violetti sukka on ollut ilman paria jo niin monta viikkoa, että olen menettämässä toivoni sen suhteen. Se tullaan kirjaamaan tyystin kadonneiden listalle. Sillä elämä on.

Mutta lehmänhermot on, on ne kuitenkin. Ja se huumorinpilke silmäkulmassa.