Erilainen elämä edessäni

Että se elämä tulee olemaan jotenkin erilaista. Ihan vielä en oikein osaa sanoa millaista. Onhan minulla mielikuvia, ajatuksia, toiveita, huoliakin - mutta en minä silti oikein tiedä, millaista se uusi elämä tulee olemaan. Kiitän onneani, että kuulun niihin ihmisiin, jotka uskovat siihen, että kaikki kyllä aikanaan järjestyy.

Meillä ollaan pian sen tosiasian edessä, että esikoisemme aloittaa koulun. Tai ei se suomalaiseen koulusysteemiin tottuneelle ihan vielä joka suhteessa oikealta koululta tunnu, vaikka päivät kyllä ovat sen mittaisia kuin Suomessa alaluokilla. Opetusohjelmaltaan tuo Pre-Kindergarten (tai early Kindergarten) vastannee suomalaista esikoulua, ainakin jossain määrin, ainakin niin kuvittelen. Opetettavia aineita tosin on täällä tässä ohjelmassa suunnilleen kymmenen. Toisaalta, minulla ei ole mitään kokemuksia suomalaisesta esikoulusta, joten en yritäkään lähteä sen enempää vertailemaan.

Koulumaista tuossa opetuksessa on kuitenkin esimerkiksi jo se, että kouluvuosi vastaa pituudeltaan muita elementary schoolin luokka-asteita eli siellä käydään joka arkipäivä. Aloitetaan samaan aikaan ja lopetetaan samaan aikaan joka päivä. Itse asiassa koko tuo yksityiskoulu aloittaa ja lopettaa päivänsä aina samaan aikaan eli aamulla kokoonnutaan nk. aamupiiriin ja iltapäivällä lopetuspiiriin (tässä yhteydessä tekisi mieli käyttää alkuperäistermejä morning circle ja closing circle).

Mikä nyt erityisesti jännittää? Olemme lähettämässä koulutaipaleelle esikoisemme (mikä jo sinänsä tuntuu tietyllä tapaa hyvinkin haikealta), joka on kooltaan pieni ja siro. Hän on hyvin ennenaikaisesti syntynyt keskoslapsi. Ja hänen herkkyytensä, vaikkakin on varmasti myös luonteenpiirre, on osaltaan johdettavissa poikkeukselliseen alkutaipaleeseensa. Aisteiltaan herkkä lapsi on usein myös tunne-elämältään herkkä, näin olen ainakin omakohtaisesti saanut kokea. 

Hän on erilainen kuin toiset. Keskostaustansa lisäksi hänen haasteensa on opetuskieli, joka ei ole hänen äidinkielensä. Ja vaikka kuinka näen ja kuulen, kuinka hän on viimeisen vuoden aikana oppinut ymmärtämään ja tuottamaan englantia, ei hän kuitenkaan saa viestiä omalla tutulla äidinkielellään. Ympäristössä, jossa on paljon uutta ja opeteltavaa.

Nyt kuitenkin haluan sanoa, että olen onnellinen, että olemme täällä. Sillä niin hyvän vastaanoton ja niin paljon ymmärtäväisyyttä saimme kohdata tuossa koulussa, että se kevensi sydäntäni kertaheitolla hurjan paljon. Se kannustava ja erilaisuuden hyväksyvä ilmapiiri, joka koululla vallitsi, se tuntui aika hyvältä, kun sen huomasi. Ja olemmehan yhteiskunnassa, jota lapsiystävälliseksi, suorastaan lapsilähtöiseksi, voi monessa suhteessa kutsua. Joten kyllä me innokkaalla, ja myös huojentuneella, mielellä aiomme ryhtyä valmistelupuuhiin. Ostoslistalla on ainakin nimikoitu reppu, eväsboxi ja vesipullo. Ja kouluun sopivaa vaatetusta olen jo myös alkanut katsella. 

Vaikka motivoitunut olenkin, saattaa olla,
että aivan näin hienoja voileipiä en eväsboxiin saa loihdituksi.
Yrittäähän aina voi.

Joten uutta päin, siitä se lähtee. Eikä elämä muutu erilaiseksi ainoastaan lapsellamme, vaan koko perheellämme. On hämmentävää, vaikka samalla jotenkin myös hurjan hienoa, että uusi aikakausi on alkamassa. Minä olen tyystin unohtanut kouluasiat sen jälkeen, kun itse pääsin koulusta, ja siitä on, hmm, melko kauan. Mutta nyt on aika hypätä jälleen koulumaailmaan. Aika kokemus se tulee olemaan, kun sen aloittaakin täällä. Mutta rohkeina tulimme tänne, ja rohkeina haluamme jatkaa myös näitä uusia kokemuksia kohti. 

Tervetuloa, syksy.

Ja repullinen kärsivällisyyttä, kiitos

Ah, ihanaa. Oikein hihkuin innosta tänä aamuna. Oli tulossa sellainen päivä, että pääsisin jälleen tutustumaan siihen ulkomaillaoleskelun nurjempaan puoleen, eli rynnimään pää painuksissa kohti uusia byrokratian kiemuroita.

Tai, ei ne aivan uusia olleet. Olin nimittäin menossa paikalliselle katsastusasemalle selvittämään, miten saan ajokorttini uusittua. Se kun meinaa nyt kovin vikkelästi mennä pois voimasta - johtuen siis siitä, että ihan alkuperäisen suunnitelman mukaisesti meillä oli viisumit voimassa vain kahden vuoden ajan, ja sen suunnitelman mukaisesti kohta ollaan ns. taitoskohdassa. Ja paikallinen ajokortti myönnettiin tuolloin juuri siihen samaiseen päivään saakka. Jo aikaa sitten on tullut kyllä sovittua, ettei täältä vielä mihinkään olla lähdössä, joten viisuminpidennykset ovat kyllä olleet tämän kevään nk. Aihe. Niitäkään kun ei voi edes hakea mitenkään kovin hyvissä ajoin, vaan on oltava ns. riittävän lähellä sitä aikaa, kun edellinen viisumi on umpeutumassa. Joten kyllä tässä vähän on jännitystäkin riittänyt.

Siitä kuitenkin lisää hetken päästä. Nyt takaisin katsastusasemalle, joka ei varsinaisesti olet tunnettu hyvästä asiakaspalvelustaan - pikemminkin päinvastoin. Niinpä minä siis en ollut niin kovin riemuissani, kun lähdin hoitamaan tuota oman ajokorttini pidennysasiaa. Kun parisen vuotta sitten hain sitä ensimmäistä ajokorttia täällä, oli vaadittavien dokumenttien lista hengästyttävän pitkä. Piti juosta paikallisella Kelallakin ensin, ja sittenkin, kun jo luulin saaneeni kaiken tarvittavan kasaan, keksivät vielä, että tarvitsevat todistuksen siitä, että mieheni on töissä siellä, missä hän on. Se, että olin jo joutunut todistamaan, että hänellä on tietynlainen viisumi (jonka hän oli voinut saada sillä perusteella, että hänet on kutsuttu tänne töihin), ei riittänytkään todisteeksi. Hmm. Joten kyllä minun piti ihan kunnolla ihmetellä, että miksi minun ajokorttini saaminen on nyt kiinni siitä, että emme ole vielä toimittaneet katsastusasemalle kirjelmää siitä, että hän on töissä siellä, missä hän on. Joten arvaatte kai nyt jo miksi olin niin riemuissani tämän päivän visiitistä.

Mutta, tänään ei tarvittukaan enää niin paljon dokumentteja, onneksi. Tosin kyllä minun tietysti piti todistaa, että miehelläni on se viisumi, mikä hänellä on ja että minulla on myös status kunnossa täällä oleskeluun. Onneksi sillä ei sentään ollut merkitystä, että minä olen kaiketi saamassa hetkeksi nk. tilapäisstatuksen, joka ei siis vielä ole se lopullinen viisuminpidennys... Tämä oli se huojentava tieto tänään. Mutta, en minä sitä hakemusta vielä tänään saanut siellä kuntoon, en toki. Ette kyllä arvaa, miksi - en olisi itsekään arvannut. Se jäi nimittäin tänään kiinni siitä, etten minä pystynyt siellä todistamaan, että asun tässä osoitteessa, jossa asun. Minulla olisi pitänyt olla mukanani vähintään kaksi minulle osoitettua kirjettä, joilla todistan kotiosoitteeni paikkansapitävyyden. Se, että nykyisessä ajokortissani lukee tuo osoite (joka on siis edelleen sama), ei riitä. Niinpä minä siis menen huomenna vielä uudelleen käymään ja kannan mukanani kasan virallisia kirjeitä, jotka ovat tulleet minun nimelläni tähän osoitteeseen. Että olenko riemuissani? Nii-in.

Ja se viisuminpidennys, mikä siinä mättää? Ei sinänsä mikään, mutta tuolla immigration-instanssissa tuntuu olevan niin paljon ruuhkaa, etteivät ole ehtineet käsitellä minun ja lastemme viisuminpidennyksiä ajoissa! Joten joutuvat antamaan meille hetkeksi sellaisen tilapäisstatuksen, mikäli käsittely vielä venyy yli vanhan viisumin voimassaoloajan. Mikä ei sinänsä kyllä vaikuta meidän oleskeluumme yhtään mitään, mutta tulipahan se tällainenkin koettua. Vähän jo alkoi jännittää, kun voimassaoloaika piakkoin umpeutuu ja mitään ei kuulu. Kuukausitolkulla on kyllä jo odotettu. Ja tässäkin tietysti pätee se sääntö, että ensin piti hakea se pidennys tuolle työssäkäyvälle ja vasta sitten meille muille. Ja koko prosessia ei siis saanut aloittaa ennen kuin voimassaoloajan päättyminen oli tarpeeksi lähellä.

Ja mikä kasa tämä on? Tämä on se kasa, jonka otan huomenna mukaan, kun uudelleen, yhtä riemuissani, rynnin sinne katsastusasemalle. Tänään jonotin siellä tunnin verran, mutta huomiselle minulla on sentään yksityisaika sille virkailijalle, joka minun asiaani alkoi hoitamaan. Joten pitäkää peukkuja, että huomenna selvitään lyhyemmällä visiitillä ja ilman hermojen kiristymistä. Saa sitten tämäkin rouva taas ajella.

Muitakin papereita on vetämässä, joten jatko-osia näille byrokratian kiemuroille saattaa olla tulossa. Väliajan voinkin käyttää vaikka hermojeni hallinnan kehittämiseen.

Positiivisella mielellä!

Ensinnäkin, kiitos Soile haasteesta. Haasteista. Olen kesän aikana saanut kaksikin blogihaastetta, mutta en ole saanut aikaiseksi tarttua niihin. Niin että nyt kyllä yritän! (Ennen sitä mainitsen, että hyvä ystäväni Soile kirjoittaa mitä mainiointa urheilupainotteista blogia nimeltään Treeniä hietikolla. Kannattaa tutustua.)

Tänään pureudun haasteista toiseen: päivän positiivisiin! Minun on siis määrä löytää viitenä päivänä viisi positiivista asiaa päivästäni. Onhan niitä, se on onni se.

1. Vesisade. Tänään meillä on satanut koko päivän vettä kaatamalla tai melkein kaatamalla. Se on positiivista siksi, ettei ole vaihteeksi kuuma. Ei meillä mitään sellaisia hullunhelteisiä päiviä (kuten Suomessa) ole nyt juuri ollut, mutta onhan sitä lämpöä silti riittänyt yleensä vähintään +25 celsiuksen verran. Joten kyllä, vesisade on ollut virkistävää. Täällä ei heinäkuun aikana ole paljon satanutkaan, joten kyllä luontokin kiittää. 

2. Lasten leikit. Olen siinä toiveikkaassa uskossa, että lastemme keskinäiset leikit ovat alkaneet sujua pikku hiljaa paremmin. (Tämän toteamuksen jälkeen tulee varmaankin takapakki.) Tänään kaksi kolmevuotiastamme kehitti yhdessä huoltoasemaleikin. Toinen ajoi autoja tankkaamaan, toinen tankkasi ja sitten taas toinen ajoi autot pois parkkiin siistiin riviin. Eihän sitä leikkiä voinut siivota vielä illallakaan pois, oli se niin hieno! 

3. Se onnistui, sittenkin. Lounas. Vaikka melkein käräytin kanaleikkeet uunissa ja sain riisin kuivahtamaan kattilan pohjalle. Mutta sain molemmat pelastettua, ja niistä tuli aivan kelpo lounas. Yksi meidän suosikeistamme, joten luulisin omaavani kokemusta sen valmistamiseen. Aina ei kuitenkaan tiedä, montako kertaa lounaan valmistaminen kesketyy, ja se saattaa vaikuttaa lopputulokseen. (Olen muuten suunnitellut blogipostaussarjaa aiheesta 'sekametelisoppa' - siitä, kuinka lapsiperheessä ruoanvalmistus on aika sekaista hommaa, ja meteli ainakin on taattu. Siitä saattaa tulla hieman hupimielinen.)

4. Tämä on ehdottomasti yksi parhaista. Sujuva arki. Suunnilleen viikko on kulunut kotiinpaluusta, ja kaikki alkaa olla taas omilla paikoillaan. Aikaerorasitukset on poisnukuttu, pyykit on pesty ja arki rullaa tuttuun tapaansa. Mieli on hyvä.

5. Hali pieneltä tyttäreltä. Kun hän tarrautuu kaulaan ja hihkuu 'äiti!', ei tarvitse muistella päivän kiukkuisia hetkiä. Ovat ne ihmeellisiä, nuo pienet ihmiset.

Tässäpä näitä. En heitä haastetta nyt eteenpäin, sillä en nyt yhtäkkiä saa päähäni, kuka tuntemistani bloggaajista ei olisi näitä haasteita jo läpi käynyt. Joten jatkan sateen ropinan kuuntelemista. So relaxing.

Mansikoista mustikoihin

Voisin kertoa siitä, miten suomalainen järvimaisema hivelee silmää, laine liplattaa ja linnut visertävät. Tai siitä, miten kesäyön valo yhtä aikaa ihastuttaa ja hämmentää. Tai miten metsiä ja peltoja riittää, riittää ja riittää.

Mutta Suomi-lomailu ei ole tehnyt minusta Suomi-romantikkoa. Se on antanut minulle sen sijaan perspektiiviä. Ulkosuomalaisuus sinänsä on varmastikin laajentanut katsantokantaani, ja pidän sitä omalla kohdallani hyvänä asiana. Ulkomailla asuminen ja Suomessa lomailu on avannut silmiäni uudella tavalla, auttanut näkemään - ehkä vielä vähän tarkemmin. 

Mutta mitä kolmilapsisen perheen kesälomamatkaan sitten mahtui? Me otimme sen kannan, että kierrämme Pirkanmaalla (jossa majaa pidimme) kohteita, joista leikki-ikäiset lapsemme pitävät. Se kaiketi on aika luonnollinen ratkaisu lapsiperheelle. Ja me olimme kyllä - ihan lomalla. Leikimme turisteja ja kulutimme aikaa. Nautiskelimme ja ihmettelimme. Koska lapset pitävät eläimistä, lähdimme etsimään niitä. Niitä löytyi Särkänniemen Koiramäestä, Kiviniityn kotieläinpihasta Mouhijärvellä sekä Ahlmanin tilalta Tampereelta. Ja vaikka lapsille tunnetusti usein riittää ilonaiheeksi pelkkä leppäkerttu, löytyi noista kohteista mukava määrä ihan tavallisia maatilan elämiä. Ja niitä nämä naperot jaksavat tervehtiä uudelleen ja uudelleen.

Kiviniitty, Mouhijärvi

Vielä muutama sana Koiramäestä! Olimme käymässä siellä ensimmäistä kertaa, ja lapset (ja me aikuiset) ihastuivat heti. Kohteeseen on rakennettu niin maatila kuin kaupunkikin, jossa on ihania pikkuisia kauppoja ym. mukavaa. Henkilökunta on pukeutunut sopivasti Koiramäki-hengen mukaisiin asuihin. Alueella on myös monenlaista puuhaa ja leikkipaikkoja lapsille. Meillä jäi sen verran näkemättäkin, että epäilenpä, että ensi vuonna teemme sinne vielä uuden visiitin. Vierailumotivaatioon vaikutti sekin, että tänä vuonna hinnoittelupolitiikka oli muotoiltu kävijäystävällisemmäksi kuin aiempina vuosina.

Koiramäki, Särkänniemi, Tampere

Ja vielä yksi tärppi! Ken tykkää vanhoista autoista, suunnatkoon Vehoniemen automuseoon Kangasalla. Museo on ilmainen, mikä on piristävä poikkeus suomalaisissa kohteissa. Paikassa on vain yksi ongelmakohta - museoon päästäkseen on kuljettava kahvilan lävitse, jossa ei kykene ohittamaan vastapaistettuja munkkeja. Ne vain ovat niin hyviä, niitä on saatava joka kerta. Älä kieltäydy, suosittelen.

Mutta mitä muuta minä matkallani havaitsin? Senkö, että suomalaiset leipähyllyt ovat pitkät ja sisältönsä moninaiset (antakaamullesitkeääleipääpurtavaksikiitos)? Vai sen, että tienvieret ovat puskittuneet - että kaikki näyttää vähän pienemmältä kuin ennen (mikstäälläeisiistitätienvarsia)? Vai sen, että kesäyö on kyllä valoisa, mutta luonnon helmassa niin hiljainen, että omat ajatuksensakin melkein kuulee (onkstäälläainaollutnäinäänetöntä). Ja niin edelleen. Ja niin edelleen.

Kaipaan minä jotain! Ainakin suomalaisia marjoja, joita voi syödä suoraan puskista ja pensaista. Suomi-lomamme ajankohdassa on toistaiseksi ollut pielessä vain se, että marjat eivät ehdi kypsyä loman aikana. Minä voisin kahmia melkein mitä vain marjoja kourakaupalla, niihin en kyllästy. Metsäänkin voisin marjojen perässä mennä, jos saisin siellä rauhassa olla. Ja miksi en saa? Annan vinkin: jos minä menen marjametsään, minun seuraani kannattaa ehdottomasti liittyä, sillä minä olen maailmanluokan ötökkämagneetti. Ne pirulaiset, ne löytävät minut aina, ja minussa on aina enemmän paukamia kuin kanssakulkijoissa. Ei käy tasan, ei. Minulla on paljon hiuksia ja jonain syksynä Suomessa kokeilin sitten sitäkin, että suunnilleen puolet pirkanmaalaisista hirvikärpäsistä pesiytyivät hiuskuontalooni. Siltä ainakin sen reissun jälkeen tuntui. Siihen jäivät ne reissut, veivät sen ottelun kyllä ihan kuus-nolla.

Mutta mitä yritinkään tänään sanoa? Että tullakseni tarkkanäköiseksi, minun piti tulla ulkosuomalaiseksi. Kun katselen poikaani, joka heittelee kiviä suomalaisen järven rannassa, tunnen suurta ylpeyttä hänestä, mutta myös siitä tosiasiasta, että meillä on mahdollisuus kasvattaa hänestä ja tyttäristämme kansalaisia, jotka ovat nähneet elämää Suomessa, mutta myös muualla. Synnyinmaa pitää vankan asemansa elämämme tukipilarina, lähtökohtana ja kasvualustana, mutta muu maailma kenties avartaa meitä näkemään - laajemmin, mutta yhtä aikaa myös tarkemmin. Ainakin toivon niin. Ja toivoa pitää aina. 

Niiden marjojen suhteen olen siis kaikkiruokainen! Oman maan mansikoista voi sujuvasti jatkaa muun maan mustikoihin. Ja olla tyytyväinen valintoihinsa.

Suurella sydämellä

Kuva on hämärä, mutta nämä ovat vähän sellaisia hämärähommia. Kun saan lapset nukkumaan, on näillä leveysasteilla aina vähintäänkin hämärää, kesät talvet. Mutta tuo hiljainen hämärä, se on minulle se hetki, jolloin ajatus useimmiten alkaa virrata.

Toisinaan on kysytty, kuinka paljon aikaa käytän blogipostauksen kirjoittamiseen. Ja kun on kysytty, niin ajattelin vastata. Tavallisimmin kirjoitan yhtä juttua noin puolisen tuntia. Kirjoitan sen aina yhdeltä istumalta ja saman tien koko tekstin jäämättä viilailemaan sitä sen enempää siinä vaiheessa. Sen jälkeen katselen jutun läpi esikatselussa, korjaan muutaman kirjoitusvirheen, säädän muutamaa ilmaisua ja sellaista muuta pientä. Ja laitan tulemaan. Olen aina ollut siinä uskossa, että parhaat tekstini syntyvät, kun annan ajatuksen vain virrata, enkä jää säätelemään hienouksia sen enempää. Ensimmäiset ajatukseni ovat kaiketi niitä aidoimpia. Ai entä ne runot? Ne syntyvät yleensä vielä vähän nopeammin, ne kun ovat sitä tajunnanvirtaa aidoimmillaan.

Mistä niitä juttuja sitten oikein tulee? Arkipäivästä ne enimmäkseen syntyvät, ja kyllä, kolme pientä lastamme ovat yleensä ne suurimmat inspiraation lähteet. Aika usein saan hyviä juttuideoita ihan vain tarkkailemalla ympäristöä. Toisinaan joku sanoo jotain nasevaa, ja ajatus jää pyörimään mieleeni niin pitkäksi aikaa, kunnes sen ympärille kehittyy juttu. Otsikot hypähtävät mieleeni yllättävän usein melko irrallisina, millä tarkoitan sitä, että keksin täysin yhtäkkiä hyvän otsikon ja pureskelen sitä päivän, viikon tai kolme, ja sen jälkeen se useimmiten on saanut mielessäni kokonaisen jutun muhimaan. Toisinaan käy kyllä niinkin, että kirjoitan jutun, joka on pyörinyt aiheena mielessäni jo pitkään, mutta jään jumiin otsikointivaiheessa. Eli viimeinen kymmenminuuttinen saattaakin kulua siihen, että se oikea otsikko löytyy. Otsikointi on minulle tärkeää - sekä useimmiten vieläpä hulvattoman hauskaa.

Miksi minä sitten kirjoitan? Sitäkin aika usein tavalla tai toisella kysellään. Kirjoitan ensisijaisesti siksi, että se on aina ollut minulle yksi parhaita keinojani ilmaista itseäni ja avata omia ajatuksiani. Se on minulle huomattavan terapeuttista, se illan rentouttava hetki, jolloin rauhoitun päivän tohinoiden jälkeen. Ja niinhän me ihmiset mielellämme toimimme - haemme hyvää mieltä itsellemme omalta mukavuusalueeltamme. Tämä on minun alueeni. Voitte te pyytää minua puheenkin pitämään, mutta todennäköisesti ilmaisen itseäni huomattavasti paremmin kirjallisesti. 

Nykyään uskallan myös jo todeta, että kirjoitan myös muille, eli teille blogini lukijat. Sillä se, että joku lukee näitä postauksiani, saa minut kirjoittamaan lisää. Ja voin minä senkin luvata, itselleni ja muillekin, että ei minulla ainakaan ole mitään aikomusta lopettaa. On tämä vaan niin hauskaa!

Näihin tunnelmiin. Suurella sydämellä.

Saa pysyä kanavalla. Kiitos.

Hei, me lennettiin!

I have a dream.

Minulla on sellainen haave, että sitten joskus me matkaamme lentokoneessa siten, kuten niissä esittelyvideoissa usein näytetään. Että minä olen se hymyilevä aikuinen, joka nätisti opastaa lapselleen, miten turvavyö kiinnitetään ja oikaisee sitä tyynyä siinä lapsen pään takana mukavampaan asentoon. Ja sitten tuo lapsi hymyilee minulle takaisin ja alkaa puuhastella jotain sellaista, jota on mukava siinä mukavasti istuskellessa puuhata. Tai että hän kauniisti painaa päänsä sitä tyynyä vasten ja nukahtaa hymyillen.

Ja sitten minä palaan arkitodellisuuteen. Palaan muutaman viikon takaiseen hetkeen, kun Suomeen suuntautuva loma on alkamassa ja me, viisihenkinen perhe, olemme juuri päässeet lentokoneeseen ja ensimmäinen etappi voi alkaa.

Lapseni, lentokoneessa on istuttava paikalle, joka sinulle on määrätty. Älä nyt harmistu. Muistathan, mitä puhuimme siitä, miten lentokoneessa käyttäydytään. Ja muistelen mielessäni, miten lapset olivat vielä autossa toistelleet melkein kuorossa 'lentokoneessa ollaan nätisti!'. Ja että me aikuiset, me tunsimme itsemme jo melkein roboteiksi, kun olimme toistaneet tätä ja muutamia muita ohjeellisia lausahduksia kyllästymiseen asti. Sillä toisto, sen voimaa ei lasten kasvatuksessa tule aliarvioida. Ei nimittäin voi.

Ei se mitään, että mehua kaatui paidalle. Jos se ei ole kovin märkä, ei sitä tarvitse nyt vaihtaa. (Enkä nyt millään jaksaisi kaivaa uuttaa paitaa tuolta jostain käsimatkatavaran uumenista, jonka juuri survoin tuonne ylähyllylle.) Lapsille on kyllä oltava vaihtovaatekerta mukana, mielellään enemmänkin kuin yksi, mutta tällä kertaa olemme tilanpuutteen vuoksi karsineet tuplavarmistuksesta. Aikuisille ei ole käsimatkatavarassa yhtään vaihtovaatteita, joten riskillä mennään, kun kaikki kolme lastamme ovat vielä rehellisessä sottapyttyiässä, ainakin mitä tulee lentokoneessa syömiseen. Olimme tehneet mieheni kanssa sellaisen sopimuksen, että mikäli omat vaatteet sotkeentuvat, ostamme välipysäkiltä ensimmäisen vastaantulevan turistipaidan.

Ihanaa, että lentoyhtiö on varannut lapsille puuhapaketteja. Kaksi kolmesta saa kulumaan sen tutkimiseen monta minuuttia. Olen onnellinen jokaisesta minuutista, jonka saamme kulumaan ongelmitta. Nyt kun lapsemme ovat kaikki leikki-iässä, osaan todellakin arvostaa sitä, että he viihtyvät melko hyvin piirtämisen ja tarra-askartelun parissa. Samalla muistelen sitä ensimmäistä pitkää lentomatkaa, jonka teimme lasten kanssa kaksi vuotta sitten. Kun Atlantin ylittävä lento alkoi, kaksosistamme toinen (he olivat silloin yksivuotiaita) huusi koko nousun ajan. Ne minuutit olivat pitkiä, todella pitkiä. Ja niitä oli edessä tasan niin monta kuin reilun kahdeksan tunnin lennolle mahtuu. Sitä hetkeä en muistele kovin suurella lämmöllä. Siitäkin kuitenkin selvittiin, ja suurin osa lennosta meni sentään itkemättä.

Nukkukaa, nukkukaa, nukkukaa. Täällä saa nukkua. (Ja äiti ja isä tässä toivovat, että te kaikki nukkuisitte nyt, tarkemmin sanottuna suurimman osan lentomatkasta.) Ja sitten he viimein nukahtavat, yksi kerrallaan, ja nukkuvat kaikki vähän eri aikaan. Ja toisen lennon lopussa he nukkuvat kaikki, sen verran yhtä aikaa, että luulen itsekin ummistaneeni silmäni ja havahtuneeni jonkin ajan kuluttua siihen, että joku kuuluttaa laskeutumisen alkavan. Ja hetken verran, minä tavoitan sen illuusiomaisen hetken siitä täydellisen rauhallisesta lentomatkailusta. 

Minulla on kuitenkin yksi joka kerta harmistuttava ongelma, vaikkakin aika pinnallinen. Ei tarvitse kuin saapua lentokentälle ja joutua vähän jonottelemaan ja kiirehtimään ja notkumaan ja ties mitä, ja olo on aivan rähjäinen. Vaikka olisit kävellyt lentokentälle suoraan suihkusta, olo on kuin ei olisi viikkoon suihkua nähnytkään. Tai peiliä. Ainakaan siihen ei viitsi lentokentällä edes vilkaista. Kun tämän äskettäin kokemamme Suomen-loman aikana pääsimme osallistumaan perhejuhliin, olin tällä kertaa laitattanut naamani ja kampaukseni kuntoon ammattilaisilla. Ja look kesti kyllä hienosti koko päivän. Pitäisiköhän kokeilla samaa, kun lähtee lentomatkalle? Ja kerrankin olisi niin, ettei tarvitsisi hävetä olemustaan, kun kohtaa kentällä ja koneessa muita ihmisiä.

Miten meillä kokonaisuudessa meni? Ihan kohtalaisen hyvin kuitenkin. Sillä jotain kehitystä on onneksi tapahtunut parissa vuodessa. Lapset pysyivät lennoilla suhteellisen hyvin omilla paikoillaan, joten se asia oli ainakin sisäistetty. Mutta sellainen tuntikausien ponnistus, kun leikki-ikäisen pitää istua kiltisti yhdessä paikassa, uhkaa kyllä kostautua, kun viimein pääsee ulos koneesta. Joten ehkä se sittenkin on jotenkin ymmärrettävää, kun passintarkastusjonossa saa kiskoa eroon toisistaan kahta kolmevuotiasta, jotka vetävät toisiaan nenistä ja nauraa rätkättävät. Eikä kukaan muu siinä jonossa inahdakaan. Anteeksi nyt vaan, mutta lapset ovat lapsia.

Me teimme sen, siis. Ja sekin riskinotto kannatti, ettemme ottaneet itsellemme suotta vaihtovaatteita kannettavaksi jo lasten tavaroilla ylitäytettyihin käsimatkatavaroihin. Tiedoksenne siis, että meistä kumpikaan ei edelleenkään omista 'I love Iceland' -paitaa.

Ensi vuonna sitten taas tullaan. Taidanpa näyttää tämän kuvan tyttärillemme malliksi ennen seuraavaa matkaa. Että ottakaahan mallia itsestänne, näin sitä aikaa sopii lentokoneessa kuluttaa. Ja sitten kerron ehkä senkin, kuinka se vieressä istunut vähän vanhempi pariskunta ihaili teitä päät kallellaan.

'They are so cute. Like princesses!'

Armahtakaa, olen ulkosuomalainen

Minä olen ilmeisesti tehnyt virheen. Tänään, aamupäivällä, kesäisen auringon paistaessa terävästi niskaan, minä seisoin perheeni kanssa kesäisen huvittelupaikan lippujonossa. Ja avasin suuni.

Mutta siitä lisää vähän myöhemmin! Tämän loman saldo alkaa olla pulkassa, jos näin voi keskellä kauneinta kesää todeta. Tämän loman aikana minä olen huomannut itsessäni jotain, josta en aiemmin tiennyt. Joten ehkä minä olen parissa vuodessa ihan pikkuisen muuttunut. Itse elän onnellisena siinä uskossa, etten nyt ainakaan kovin huonoon suuntaan kuitenkaan. Sitä on varmaankin onnellisempi tässä uskossa, joten en yritäkään uskotella itselleni mitään muuta.

Olen osannut melko hyvin käyttäytyä suomalaisessa ruokakaupassa. Olen kyllä miettinyt hedelmiä ostaessani, että mitenkäs ne punnittiinkaan, eli palannut kiltisti kurkistamaan, että mikä sen kyseisen hedelmän napin numero nyt olikaan. Tänään mietiskelin näköjään sitäkin, että pitääköhän viinirypälerasia punnita. Tämä asia on kyllä paljon helpompi tuolla amerikkalaisissa kaupoissa! Koskaan ei tarvitse punnita mitään itse, vaan kassalla se tehdään puolestani. Ja vastuu oikean napin painalluksesta siirtyykin kassahenkilölle, sillä hänen pitää keksiä, mitä minä haluan ostaa, jotta hän osaa painaa oikeaa nappia. Päädyin minä kerran mielenkiintoiseen keskusteluunkin erään nuorehkon kassapojan kanssa - hän kun kysyi minulta, mikä tuo kasvis oli, jonka olin kassalle tuonut. Ja siihen minä sitten jouduin sanomaan, että minä en nyt sitten kyllä millään muista, mitä se on englanniksi, vaikka minä kyllä tiedän omalla kielelläni varsin hyvin, mitä olen ostamassa. Onneksi naapurikassa osasi kertoa kollegalle, että purjoa tässä yritetään ostaa. Siitäkin siis selvittiin.

Liikenteessäkin on selvitty. En ole edes yhtään kertaa kääntynyt oikealle punaisia päin, vaikka muutaman kerran on mieli tehnyt. Olen kyllä tuijottanut liikennevaloja nyt viime viikkoina moneen kertaan miettien, mitä erikoista niissä on. Ja sitten huomaan yhtäkkiä, että erikoista on vain se, että ne ovat pylväissä, eivätkä roiku risteyksen päällä. Ja että ne ovat vähän pienempiä täällä. Ja että tienviitat, siis sellaiset kaupunkien ja kaupunginosien nimet, kirjoitetaan aina tikkukirjaimin eikä koskaan tekstauskirjaimin. Jestas sentään, että ihmisen pitääkin miettiä epäolennaisia asioita. Ihan kuin olisin tällaisille asioille koskaan ennen suonut ajatustakaan. Ai niin, liikenteeseen liittyy vielä muuan juttu: olen nimittäin alkanut pelätä busseja. Jaa miksikö? Siksi, että meillä päin keltaisia koulubusseja pitää suurin piirtein aina ja kaikkialla väistää, eikä niitä saa edes kohdatessa ohittaa, jos bussi on pysähtynyt ja vilkuttaa. Joten minä olen salakavalasti laajentanut varovaisuuteni kaikkiin busseihin. Ainakin siten tulkitsen sen, että kavahdan liikenteessä, kun kohtaan bussin, olipa se minkävärinen tahansa.

Mutta mitä minä tänä aamuna tein väärin siellä lippujonossa? Se kesäinen aurinko paistoi ja siinä me seisoskelimme odottamassa kiltisti vuoroamme, niinhän kelpo kansalaisen pitää. Ja eikä se edes siitä kesäisestä auringonpaisteesta johtunut, vaan ihan satunnaisesta mielijohteesta. Tai ei ehkä edes siitä, vaan jostain tavasta, joka ehkä alkaa tarttua minuun. Ja mitä siis tapahtui? Minä vain spontaanisti jututin ventovierasta ihmistä, joka oli samassa jonossa. Ja mitä sitten tapahtui? Ei niin mitään. 

Särkänniemen Koiramäki. Minä ihastuin heti!

Tai kyllä jotain tapahtui. Minä sain osakseni hämmästyneen katseen, joka kyllä muistutti melkein mulkaisua.

Armahtakaa nyt please, olen ulkosuomalainen.

Pieni Suomi, mielessäni

'Pieni!', huudahti 3-vuotias poikamme, kun näki suomalaisen litranvetoisen maitopurkin. Pojan muistikuvat Suomesta ovat toistaiseksi aika hatarat, hän kun oli ihan hiukkasen yli vuoden ikäinen, kun muutimme Yhdysvaltoihin. Mutta hämmästyttävän paljon on omakin silmä jo ehtinyt tottua amerikkalaisiin pakkauskokoihin, sillä suomalaiset ne ovat ne, jotka hämmästystä herättävät. 

Olemme käyneet nyt parin viime viikon aikana muutamaan kertaan suomalaisessa ruokakaupassa, ihmettelemässä. Olo on nimittäin vähän kuin turistilla, välillä pitää suorastaan pysähtyä tutkailemaan hyllyjen sisältöä. Vuoden aikana tuotteiden kirjo muuttuu näköjään yllättävän paljon, ja uutuuksiin kiinnittää tällä tavoin aivan eri tavalla huomiota. Niinpä me sitten olemme turisteilleet ruokakaupoissa ja hihitelleet pikkuisille rasioille ja purnukoille. En viitsi edes ajatella, kuinka moni kanssakulkija on ihmetellyt meidän hämmästeleviä kommenttejamme. Kun kuitenkin näytämme ja kuulostamme aivan paikallisilta.

Eilen huomasin katselevani marketin parkkipaikalla autoja ja miettiväni mielessäni, kuinka ne ovat aika pieniä. Ja sitten herättelin itseni siihen, että eivät ne yhtään sen pienempiä ole kuin aiemminkaan. Meidän osavaltiossamme näkee kyllä monenkokoisia autoja, mutta yleiskuva lienee kuitenkin suurempien autojen täyttämä. Parkkiruutukin vaikutti jotenkin ahtaalta, vaikka tietääkseni ikääntymiseni ei vielä ole aiheuttanut ratkaisevaa negatiivista muutosta ajotaitoihini. (Ovatko ne nyt koskaan niin hyvät olleetkaan, siihenhän ei tässä otetakaan kantaa.)

Pienessä kun pysytään, niin pieni on kyllä garderoobinikin. Ei se ole suuren suuri kotonakaan (koska minä en omista yhtään 'mutkuniitävoikäyttäämökillä' -vaatekappaleita, tietäkää se), mutta näillä Suomen-lomilla pyritään pärjäämään huomattavan pienellä vaatemäärällä. Kaiken on sovittava edes suhteellisen hyvin yhteen ja oltava helposti pestäviä sekä materiaalien että värien suhteen. Että kyllä minä olen ollut hyvin tunnistettavissa näillä seuduilla viime aikoina, sillä olen käyttänyt koko ajan melkein samoja vaatteita. Ja kaikeksi onneksi meillä on koko ajan ollut käytettävissämme vaatteidenpesumahdollisuus. Ja olen minä niitä vaatteita tunkenutkin sinne pieneen (toki suomalaisittain aivan normaalikokoiseen) pesukoneeseen aivan alvariinsa, siltä ainakin tuntuu.

Loma alkaa pikku hiljaa lähestyä loppuaan. Pienestä Suomesta matka jatkuu jälleen kohti suurta maailmaa. Siellä meitä kuitenkin odottaa pieni osavaltio, jonka viihtyisään kainaloon on hyvä palata. Ja vaikka pieni Suomi on tarjonnut meille taas monta kivaa, kesäistä kokemusta, on kotiin palaaminen aina kiva hetki. Taas pikkuisen rikkaampina elämysten suhteen on mukava aloittaa jälleen arki kotoisissa ympyröissä. Sillä valehtelisin, jos väittäisin, etten siellä viihtyisi. Niissä ympyröissä annan mieleni kuitenkin useita kertoja palata pikkuisen Suomen maisemapaloihin. Ja pienet asiat, nehän tekevät onnelliseksi.

Kyllästäkää minut karjalanpiirakoilla!

Pari viikkoa Suomi-lomaa alkaa olla takanapäin. Kliseeltä kuulostaa, mutta sanotaan nyt kuitenkin, että aika menee hurjan nopeasti. Mutta mitä täällä oikein on tehty?

On me ainakin kuulkaa syöty! Vaikka me syömme aivan riittävästi normaalistikin kotosalla, on meidän ruokahuollostamme pidetty täällä erityisen hyvää huolta. Me olemme istuneet sukulaisten ruokapöydissä, nautiskelleet terasseilla ja paistatelleet päivää pihamailla. Kesäisissä juhlissakin. Ja syöty, paljon. Mutta vaikka määrällisesti olemmekin syöneet enemmän kuin olemme todennäköisesti kaloreina kuluttaneet, niin jotain kummaa salaista (?) sisäpiiritietoa (?) tuntuu niiden ihmisten välillä olevan, jotka meille ovat ruokaa tarjonneet. Siltä ainakin ulkosuomalaisesta tuntuu, kun kerran toisensa jälkeen löytää itsensä samojen herkkujen ääreltä.

Ajateltiin keittää uusia perunoita, kun ette varmaankaan ole sellaisia vähään aikaan saaneet! Ja me olemme nautiskelleet ohutkuorisista pienistä (kyllä, amerikkalaiseen verrattuna hirmuisen pienistä) perunoista, joiden maku ja koostumus ovat kyllä olleet varsin herkullisia. Me emme ole normaalissa arjessamme suuria perunankuluttajia, mutta näin kesävierailuilla ne kyllä maistuvat mainiosti. Nappivalinta siis.

Kalaa, savulla tai ilman! Joka tapauksessa, olemme saaneet hyödylliset rasvahappomme kerättyä melko oppikirjamaisesti viimeisten parin viikon aikana, ja mikäs se parempaa. Kun se savustettu lohi on vieläpä lisäksi niin hyvää. Kerrassaan ihanaa kesäruokaa. Kiitos, suuri.

Suomalaiset mansikat, ne vasta makeita ja pehmeitä ovat! Ja ovathan ne, ehdottomasti. En tiedä, ovatko kärsineet tämän kesän oikukkaista säistä, aivan sama, hyviä ne ovat. Jäätelöllä ja ilman. Suklaakakulla tai ilman. On pidetty puolemme kyllä. Kiitos, jälleen.

Rahkaa! Sen verran herkistelen, että sitä olen kyllä kaivannut. Sen pehmeyttä, lohkeavuutta ja ihanaa happamuutta. Sinne sekaan suomalaisia marjoja, ja siinä onkin makunautinto kohdallaan. Kotipuolessa olen pitkällisen etsinnän jälkeen saanut korvattua rahkannälkäni yhdellä tietyllä kreikkalaisella jogurtilla. Se toimii, mutta ei se rahkaa ole. (Toim. huom. USAsta saa rahkaa, mutta ei meiltä päin, sillä niitä myyvät, esimerkiksi saksalaiset kaupat, puuttuvat.)

Mutta mistä muusta on suomalainen ruokakesä tehty? Se on tehty runsastäytteisistä karjalanpiirakoista ja munavoista, vähän kärventyneistä (ja haljenneista) grillimakkaroista, makeista tomaateista, irtonaisesta ja raikkaasta raejuustosta, pullakahveista pihamaalla ja torilta ostetuista herneenpaloista, jotka pitää itse näperrellä auki. Niiden mansikoiden tuoksusta toripöydän ohitse kipaistessa, voilla päällystetystä ruisleivänsiivusta kesäisenä iltana, ja siitä tunteesta, kun on syönyt jo vähän liiankin paljon ja sittenkin ottaa vielä vähän. Tässä kohtaa hymyilette - ja olette kuitenkin aika samaa mieltä, luulen niin.

Montako karjalanpiirakkaa on siis jo mennyt? Ei aavistustakaan. En aio laskeakaan, sillä tulen kuitenkin viettämään seuraavat yksitoista kuukautta ilman niitä. Joten tarjotkaa niitä vaan, ja kaikkea muutakin, kyllä me syödään! Ja kiitos taas, jälkikäteen ja etukäteen.

Ja vaikka tuskin paljonkaan ruokaa mukaani pakkaan, niin jotain otan ehkä kuitenkin. Sillä täytyyhän sitä ihmisen joskus heikkouksiaankin kuunnella, jottei elämä turhan tylsäksi kävisi. Näistä herkuista minua ei kyllä pidä erossa mikään muu kuin verenpaine!

Kolikkopelejä ja muuta pientä ihmeteltävää

Onko sulla muuten parkkirahaa? No joo, ei ole. Kun käy Suomenmaassa kerran vuodessa, ei tule kuljeteltua joutilaita euromääräisiä lantteja kukkaronsa pohjalla. On niitä saattanut vuosi sitten jäädäkin, mutta olisihan se mahdoton sattuma, jos niitä nyt yhtäkkiä olisi tälläkin reissulla mukana. Varsinkaan, kun tässä maassa hyväksytään (onneksi) suunnilleen joka paikassa korttimaksu. Niinhän sitä luulisi. Kunnes huomaat penkovasi sukulaisilta lainatusta autosta salaista kolikkokätköä. Ja simsalabim, kahden euron kolikko pelastaa parkkeerausongelmamme. Se kaksi euroa, se jopa riittää siihen pikaiseen piipahdukseen suurehkon suomalaisen kaupungin keskustassa. Joo, olisihan niitä kaiketi kännykkäsovelluksiakin jo, mutta ei niitä tällainen satunnainen kävijä jaksa vielä vaivautua hankkimaan, tokkopa kannattaisikaan.

Minäpä haen ostoskärryt. Mutta nehän pirulaiset, ne ovat kiinni toisissaan. Ja taas minä tarvitsen sitä kolikkorahaa, juuri kun ajattelin, että kortillahan tässä maassa pärjää. Pari kertaa pitää nykäistä kärryä, että ymmärtää, mistä kiikastaa. Kummallisen pienissä asioissa sitä huomaakin eroja nykyisen ja entisen asuinmaan välillä. Koskaan en pitänyt mitenkään miettimisen arvoisena sitä asiaa, että ostoskärryjä varten tarvitaan kolikko. Ja nyt minä pysähdyn sitä jopa ihmettelemään. Ymmärsin sentään kassalla, että ostokset kuuluu pakata itse. Pelkäsin jo vähän, että sen taidon olin jo melkein unohtanut. Sen, miten maksusta suoriudutaan nopeasti ja siirrytään viipymättä eteenpäin keräilemään ostoksia kasseihin. Tai oikeastaan aletaan keräillä jo ennen maksua, ja sitten palataan kiireen vilkkaa takaisin maksupäätteen ääreen.

Maksaisin yhdysvaltalaisella kortilla. Muuten hyvä, mutta eihän se käy sirukorttipäätteisiin, kun ei siinä sirua ole. Onneksi hyväksyvät sentään perinteisemmänkin tyylin, kun ojentaa korttinsa oikein myyjälle. Ja löytyy sentään suomalainenkin kortti, jolla toki pärjää. Mutta sietäisivät olla tyytyväisiä, ettemme sentään yritä maksaa shekillä. Se kun on ihan kelpo ja yleinen maksutapa Yhdysvalloissa aina vaan.

Miksi tuo puomi ei aukea? Parkkihallin ulosajoväylän poikki makaava puomi on ja pysyy kiinni, jos yrittää tunkea koneeseen parkkilipuketta, jolla ei ole maksettu. Ai niin, jollain automaatilla piti maksaa ennen ulosajoa. Ihan vähän huomaan kaipaavani sitä, että joku ottaa henkilökohtaisesti lipukkeen portilla vastaan, toteaa, ettei tämä mitään tänään maksakaan ja toivottaa hyvät päivänjatkot. Ei, täällä palaan kiltisti etsimään sen automaatin, maksan ja yritän uudella onnella. Toimiihan se. Mutta automaatti ei toivota hyvää päivänjatkoa.

Täällähän on hiljaista. Ehkä heinäkuisena arki-iltana voi tavaratalossa olla yleisestikin hiljaista, mutta nekin ihmiset, jotka hyllyjen välissä kulkevat, tuntuvat tänään jotenkin hiljaisemmilta. En ole äänekäs ihminen itsekään, ja siksi ihmettelenkin vähän, miten kiinnitän tällaiseen asiaan edes huomiota. Mutta pari vuotta puheensorinan keskellä taitaa totuttaa ihmistä siihen. Vaikka emme me todellakaan asu missään metropolissa, emmekä oikeasti tiedä tungoksista ja ruuhkista oikein mitään. Taustahälystä kuitenkin kai, vaikka en minä oikein osaa kuvailla, millaista se on - erilaista vain, vähän vilkkaampaa ja äänekkäämpää.

Mutta mikä on niin tuttua, niin tuttua? Vaikka Tampereen kaupunkikuva näyttää olevan muuttumassa aika tavalla, niin jotain ominaista siinä on. Ne ovat ne Tampereen kaksi vuodenaikaa: talvi ja katutyöt. Mutta kun käy täällä tällä tavalla harvemmin, voi kiinnostuneena seurata kaupunkikuvan muutosta. Ja minun täytyy sanoa, että kyllä minä esimerkiksi tästä pidän. Siksi siitä piti kuviakin ottaa.

P.S. Tarkkailen suomalaista elämänmenoa ehkä tietyllä virneellä, mutta ehdottomasti hyvällä tahdolla. Sillä olenhan minä suomalainen ja sellaisena pysyn, vaikka maailmallakin olen oppinut viihtymään. Mutta ehkä perspektiivi on muuttumassa hivenen? Sanoo rouva, joka nostaa nenälleen elämänsä ensimmäiset monitehosilmälasit. Joo, ja antakaa minun vain vanheta rauhassa, lupaan kyllä säilyttää virneeni edelleen...

Kaipasinko

Kaipasinko kesäyön hiljaisuutta

veden äänetöntä liikettä

sen hämärtyvinä tunteina

Kesäpäivästä kaipasin ehkä

auringon kimmeltävää leikkiä veden pinnalla

keskikesän lämpöä

joka sittenkin yllättää

Kun kevät voittaa pitkän talven jälkeen

sitä kaiketi kaipasin

kun syksy ei kiireellä kylmennytkään

vaan pitkitti saapumistaan

sitäkin, luulen niin

Syksyn loppuessa kosteaa koleutta, loskaa

sitä en tahtonutkaan kokea

talven pistävää kylmyyttä, 

kenkien alla narahtavaa lunta

sitä, en sitäkään

Nautinko siitä

kun kesäpäivän valo ei sammu yölläkään

kun auringonsäde saa kihelmöidä ihollani

kun ruoho on hetken pehmeää

jalkojen alla

ja 

kesäsää kuiskii

kiireettömyyttään

Tunnenko silloin että

juurruin

vai enkö sittenkään

sillä huomaankin selvemmin

kun ei juurru 

niin yltääkin kurkottamaan 

uusiin maisemiin

Sittenkin, muttei kuitenkaan

On matkustettu noin 18 tuntia kotiovelta määränpäähän, hyvästelty hetkeksi kotiseudun hellekesä ja suunnattu rohkeasti kohti sateesta harmaata Helsinkiä, lisätty takkia päälle, ihmetelty ehkä vielä vähän.

Koti-Suomi avautuu edessäni, vaikkakin harmaana, myös aina yhtä tuttuna. Hetken verran annan itseni hämääntyä siitä, että ympärilläni puhutaan lähestulkoon vain suomea. Tällä kertaa en kiinnitä huomiota ainoastaan kieleen, vaan myös kielen sointiin - tällä kertaa kuulen siinä jotain erilaista kuin ennen, kuulen tarkemmin sen, että kieli ei laula, se soljuu vain tasaisesti eteenpäin.

Kaikki on kuten ennen. Lähes kaikki on kuten muistan, kuitenkin kiinnitän huomioni jokaiseen yksityiskohtaan, joka on muuttunut. On niitä paljon kuitenkin, viime käynnistä on aikaa yksitoista kuukautta. Hyvin nopeasti kuluneet yksitoista kuukautta, joihin on kuitenkin mahtunut niin paljon kaikenlaista. Näen kaupunkikuvan muutokset, uudet rakennustyömaat, maiseman muuttumisen. Ja silti, kaikki on kuten ennen.

Palaan ajatuksissani yksitoista kuukautta taaksepäin, kun tulimme Suomeen ensi kertaa lomalle. Takataskussa oli paljon kokemuksia, uuden oppimista, uusia tapoja ja tottumuksia. Arkea, johon olimme solahtaneet mukaan uskomattoman sujuvasti. Ensimmäinen Suomi-loma tuntui kuitenkin vielä jonkin verran siltä, että poikkesimme vain käymään paikassa, jossa olimme juuri hetki sitten asuneet. Olimme olleet ja tehneet näitä jalanjälkiä, eläneet elämää tässä ympäristössä, pitkän aikaa.

Mutta, kaksi vuotta lähtömme jälkeen, jotain on toisin. Olemme saapuneet lomalle Suomeen, jonka tunnistamme tutuksi kotimaaksi, mutta jonka yhtäkkiä näen eri tavalla. Näen Suomen paikkana, jossa asuin, joka on ollut kiinteä osa elämääni. Mutta huomaankin erkaantuneeni. Huomaan katselevani ympärilleni hieman etäämmältä, näen eroja Suomen ja nykyisen asuinmaani välillä jotenkin selvemmin. Tunnen oloni hyväksi, turvalliseksi, tutuksi - ja silti tunnen yhtä aikaa tyyneyttä siitä tosiasiasta, että kotimme on nyt muualla. Tunne ei työnnä Suomea pois mielestä, syrjään, ei hyljeksi millään lailla entistä kotimaata. Tunne vain kertoo minulle, että näin on nyt hyvä - kotini on Yhdysvalloissa ja Suomi on nyt lomamaani. Minne komennuslaisen matka vie, sitä ei tiedä. Minne tie vie, sinne sydän sopeutuu, useimmiten. Minä ainakin tiedän nyt, minne jätän pienen rippusen sydäntäni, kun elämä vie taas eteenpäin.

Jos joskus epäröinkin

sen yli jo lennähdin

Ja vaikka tänään tunnenkin 

ettei olisi tarvinnut

Niin ehkä sittenkin tarvitsin
jotta näkisin selvemmin