Kasvatusta ja kasvamista

Joskus oli suoraviivaista. Nälkä, itku, ulkoilu, unet, mitä kaikkea. Loputon lista. Huomion kiinnittäminen toisaalle, lempeän harhauttamisen taito. Jatkuva tasapainoilu niiden kaikkien tekemättömien tehtävien välillä. Priorisointi, priorisointi ja priorisointi. 

Siinä samassa ohessa jatkuva ajatus siitä miten. Miten opetan. Miten kasvatan. Miten huolehdin, että heistä kasvaa ajattelevia nuoria ja aikuisia.

Koska et voi vain tehdä ja tehdä ja tehdä ja unohtaa ajatella. Silloinkin, kun väsy painaa illalla kuin olisi taistellut liian monta taistelua ja hävinnyt niistä viimeisen pyykkivuorelle.

On helppoa luvata itselleen, että noudattaisi tiettyjä kasvatusperiaatteita - silloin kun ei vielä ole lapsia. Tosiasia kuitenkin on, että periaatteita voisi myydä melko halvalla yön pimeydessä: kun valvoo, vaikka haluaisi nukkua, koska joku muukin valvoo eikä halua nukkua. Joustavuuskin on taito, jota on vaalittava. Joskus ei mennä siitä, missä aita on matalin - joskus mennään siitä, missä aita on jo rikottu.

Yhtäkkiä minulla on edessäni nuori ihminen, jota jännittää. Tuntuu vähän epävarmalta - haluaisi kovin jotain, mutta pohtii asiaa siltä kannalta, että uskaltaako. Jos en tunne siellä ketään? Se voi olla vähän... awkward. 

Ja näen itseni. Vuosikymmeniä sitten, teini-ikäisenä. Epävarmana, mietteliäänä, ujona.

Teiniä hermostuttaa. Toistaa samaa asiaa useaan kertaan. Pitääkö ottaa jotain mukaan? Kauanko se kestää? Sanoittaa asiaa itselleen, koska se rauhoittaa. Suunnittelee etukäteen, koska suunnittelu auttaa kohtaamaan uusia tilanteita.

Mieleeni palautuu monta kertaa, jolloin varmistelin uusia asioita etukäteen mielessäni. Koska se helpotti niiden kohtaamista.

Nyt minä olen roolissa, jossa rohkaisen. Koska usko tai älä, sanon teinille, minäkin olin sinun ikäisenäsi epävarma monista, monista asioista. Mutta jos päätin uskaltaa, olin sitäkin tyytyväisempi jälkikäteen. Joskus on kerättävä kaikki rohkeus ja vielä vähän enemmän. Joskus voi suunnitella etukäteen vaikka aivan siihen saakka, kunnes uusi tilanne on ohi. Ja kaiken jälkeen katsoa taaksepäin, koska voi vaikka oppia jotain.

Toisena hetkenä nauran teinilleni. Tyytyväisen huvittuneena siitä, että hän osaa etsiä asioista kepeitä puolia. Kääntää tilanteita huumoriksi silloinkin, kun ne eivät aluksi vaikuttaneet ollenkaan hauskoilta. Kun puhelin pimenee yllättäen ikuisiksi ajoiksi eikä sitä kykene korjaamaan edes asiantunteva huolto. Voin käyttää tätä sitten vaikka paperipainona, toteaa poika virnistellen, vaikka tietää, että uutta puhelinta ei vielä muutamaan päivään saada käyttöön. Ja taas tunnistan itseni. Huumorilla voi keventää monta tilannetta.

Luultavasti moni teinien kanssa käydyistä keskusteluista syöpyy mieleeni. Ainakin toivon niin. Niiden kautta voi opettaa lapselleen elämästä ja muistuttaa siitä, että kaikki ei aina mene suunnitellusti. Tilanteita tulee ja menee, monia hämmentäviäkin. Toisinaan voi olla vaikea ymmärtää toisen ihmisen käytöstä. Joskus on vaikea ymmärtää, mitä maailmassa ylipäätään tapahtuu. On tilanteita, jotka mietityttävät kovin tietyllä hetkellä, mutta joihin ajan kuluminen auttaa. Aikuistuminen ei ole suoraviivaista eikä yksinkertaista eikä meistä kukaan mitenkään valmiiksi tule. Opimme vain usein kohtaamaan tilanteita paremmin, kun vanhenemme. 

Joskus omaan päähän jää pyörimään se, että miten paljon oppiikaan itsestään vielä aikuisenakin. Esimerkiksi silloin, kun kasvattaa teini-ikäisiä.

Kauniit maisemakuvat ovat teinin iltalenkillä ottamia.

Vastuuta ja vapautta high schoolissa

Teini-ikäisyys on jännää aikaa. Vastuut saattavat painaa mieltä, mutta vapaudet sitä vastoin kutkuttavat. Kolmen teini-ikäisen vanhempana näkee sen, miten eri tavalla teinit voivat ottaa uudet asiat vastaan ja miten kuitenkin kuviossa on usein paljon samaakin. Uudet asiat kiinnostavat, mutta välillä pelottavat yhtä aikaa. Todellisuus lyö välillä kasvoille, mutta onnistumiset asioissa, jotka eivät ole olleet valmiiksi tuttuja, tuovat tyytyväisen hymyn huulille.

Kotona oppii kaikenlaista, mutta koulumaailmassa vielä lisää - paljon. Täällä eron koululaisen vastuissa ja vapauksissa näkee selvästi yläkoulun (middle school) ja lukion (high school) välillä. Tuntuu suorastaan, että moni teini kasvaa monella tapaa juuri tuon siirtymän kohdalla. Niin henkisesti kuin ihan fyysisestikin. Kukapa ei olisi nähnyt teini-ikäistä, joka on joskus venähtänyt kesän aikana aivan uusiin mittoihin.

High schoolin opetusohjelmaa koskevassa infossa koulun rehtori kertoi, kuinka he haluavat olla luomassa ja ylläpitämässä "kolmen kodin" mallia. Three homes tarkoittaa kotia, koulua ja koulupäivän jälkeistä harrastus- ja yhteisötoimintaa. Niiden toivotaan toimivan yhteistyössä ja luovan teineille yhteenkuuluvuutta eri tasoilla ja tavoilla. Koti toimii toki pohjana kaikelle ja antaa valmiuksia koulumaailmassa luovimiseen, ja koulussa opittuja asioita sovelletaan niin kotona, harrastusmaailmassa kuin koko muussakin elämässä. Kaikki liittyy ja linkittyy toisiinsa ja rakentaa pohjaa teinin elämälle ja kehitykselle myös sitä aikaa varten, kun koulu on käyty ja edessä ovat jatko-opinnot, työelämä tai jokin muu suunnitelma.

Tässä vaiheessa voi muistuttaa suomalaiseen koulujärjestelmään tottunutta, että high schooliin siirrytään täällä 14-15-vuotiaana, ja sitä käydään neljä vuotta, joten ulos putkahdetaan Suomen tapaan täysi-ikäisinä. Noina neljänä vuotena ehtii tapahtua paljon.

Yksi tärkeä lukiolaisen vastuualue on luonnollisesti koulutyö itse. Kaikki tuntuu tapahtuvan nykyään verkossa ja opiskelijat sukkuloivat tekemistensä kanssa eri järjestelmien välillä eikä vanhemman ole tarvetta katsella kaiken perään, vaikka mahdollisuus siihen tarjotaan. Jos joutuu olemaan poissa oppitunneilta, on mahdollista olla opettajaan yhteydessä sähköpostitse tai käydä tapaamassa heitä ennen koulupäivää: jokaisena aamuna opettajat ovat luokissaan 45 minuuttia käytettävissä ennen koulupäivän alkua. Sieltä voi käydä hakemassa apua koulutehtäviin, tiedustelemassa arvosanojen korottamista tai tehdä rästiinjääneitä kokeita. Homma tuntuu toimivan hyvin.

Digimaailman lisäksi näitäkin käytetään.

Merkittävä juttu teinille tuntuu ymmärrettävästi olevan liikkuminen. Yleisesti ottaen täällä ei alaikäisten liikkuminen paikasta toiseen ole ollenkaan niin vapaata kuin Suomessa. Tavallisesti noin alle 12-vuotias ei liiku yksin kuin omassa naapurustossaan. Koulumatkoja voi taittaa itse suunnilleen tuonikäisenä, toisaalta moni käyttää koulun tarjoamaa koulubussikuljetusta. High schoolin nuorimmat - freshmanit (9. vuosiluokka) ja sophomoret (10. vuosiluokka) - eivät saa poistua koulun alueelta ilman lupaa koulupäivän aikana, mutta junioreille (11. vuosiluokka) ja senioreille (12. vuosiluokka) se sallitaan. Monella junior-ikäisellä opiskelijalla toki onkin jo ajokortti, jonka voi saada täällä 16-vuotiaana. Niinpä junioreita ja senioreita näkee koululla vähemmän kuin nuorempia, koska he voivat käydä syömässä koulun ulkopuolella ja luonnollisesti viettää mahdolliset hyppytuntinsa missä haluavat.

Voisi ajatella, että liikkuminen koulun sisällä olisi vapaata, mutta näinkään ei asia aivan yksiselitteisesti ole. Jos otetaan vertailukohdaksi middle school, erot ovat kuitenkin huomattavat. Meidän yläkoulussa oppilaiden kulkemista rajoitettiin siten, että he esimerkiksi pääsivät aamulla alakerran aulasta yläkerran käytäviin vasta noin kymmenen minuuttia ennen oppituntien alkua. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että rakennuksessa on oltava riittävä määrä henkilökuntaa ennen kuin jokaiseen kerrokseen ja tilaan on pääsy. Myös kirjastoon pääsemistä aamulla rajoitettiin samasta syystä. Toisaalta ruokalaan pääsi kyllä hakemaan aamupalaa (sellainen tarjotaan Vermontissa jokaiselle julkista koulua käyvälle koululounaan lisäksi). Samoin rajoitettiin sitä, montako oppilasta voi yhtä aikaa liikkua käytävillä oppituntien aikana, eli jos oppilas oli pyytänyt lupaa vaikkapa vessakäyntiin, sai sellaiseen luvan, jos passeja oli riittävästi käytössä sillä hetkellä. Ruokalasta taas sai poistua lounaan jälkeen vasta luvan jälkeen.

High schoolissa ei todellakaan olla noin tarkkoja. Oppilaisiin luotetaan paljon enemmän ja he saavat kulkea käytävillä vapaasti. Lounastunnilla ei tarvitse pysyä ruokalassa vaan lounaansa voi nauttia missä vain koulurakennuksen sisällä, poislukien kirjastotilat ja vastaavat. Mutta ei, ihan vapaata ei juoksentelu sielläkään ole: koulussa on kameroita joka nurkalla, myös sisällä, ja jos joku maleksii käytävillä oppituntien aikaan liian pitkään, joku voi tulla kyselemään, onko siihen lupaa. Tällä suitsitaan lintsaamista.

Mietinkö joskus ovatko säännöt ankaria? Ne voivat siltä joskus tuntua, mutta toisaalta ne ovat luonnollinen osa täkäläistä koulumaailmaa. Meidän lapsemme ovat tottuneet tähän maailmaan ja se luo heille turvallisuutta. Ympäristö ja koko maailma on kovin erilainen kuin vaikkapa omassa nuoruudessa pienessä suomalaisessa maaseutukaupungissa. Ei vertaamisesta sinänsä mitään hyötyä ole, vaikka se mielenkiintoista voi välillä ollakin. 

Pidän tärkeänä sitä, että vastuut ja vapaudet muuttuvat iän mukana, kun nuori kasvaa ja aivot kehittyvät. Koen, että usein keskitie on hyvä ratkaisu monessa asiassa. Ei tarvitse hypätä suoraan syvään päähän, mutta liiasta pumpulista tuskin on hyötyä siitäkään. Vastuiden ja vapauksien muuttuminen on myös saanut aikaan monta hyvää keskustelua. Ja sen tärkeyttä ei voi teini-ikäisten suhteen vähätellä.

Puhutaan!

Käytän tilanteita hyväksi. Jonkin verran suunnitellustikin, mutta usein sopivasti kohdalle osuessa. Audienssista kun ei koskaan tiedä.

Puhuttavaa ainakin riittää. Arjesta ja sen kaikista osasista, jotta homma toimisi. Elämän pienemmistä ja suuremmista kysymyksistä. Maailmanmenosta, joka saa välillä haukkomaan henkeä ja jolle ei tunnu joskus löytyvän edes vertaa lähimenneisyydestä. Menneestä ja tulevasta.

Autossa aamulla. Ajelemme high schoolille teinien kanssa, matka kestää noin viisi minuuttia. Siinä ei paljon ehdi, mutta sentään kuulostella vähän, millä mielellä ollaan tänään. Teinit ovat ehkä liimautuneita puhelimiinsa, koska koulupäivän alkaessa ne menevät nykyisen politiikan mukaisesti reppuihin äänettöminä eikä niihin kosketa ennen koulupäivän päättymistä. Mutta vastauksia saa silti. Onko kaikilla kaikki mukana? (Vielä ehtii kääntyä takaisin, jos ei ole.) Onko kellään tänään kokeita tai testejä? (Niitä on lähes joka päivä jollakin.) Aikooko kukaan jäädä iltapäivällä koululle? (Harrastustoiminta tapahtuu välittömästi koulun jälkeen.) Ja tietenkin: Äiti, jos menet kauppaan, voitko tuoda sitä ja tätä. (Tottakai. Jääkaapin täyttäminen on... elämäntehtäväni.)

Kotona keittiönpöydän ääressä. Yhdestä rutiinista olen pitänyt kiinni, ja aion pitää edelleen, niin kauan kuin minulla on siihen mahdollisuus. Syömme päivällistä joka päivä yhdessä lasten kanssa. Sen ajankohta elää hieman, harrastusten ja muiden tekemisten mukaan, mutta kokoonnumme pöytään lähes joka ilta. Kouluun liittyvät asiat ovat silloin jokaisella tuoreena mielessä. Usein kuulen mitä on tehty, mitä on syöty, mitä kavereille kuuluu ja mitä sattumuksia on osunut kohdalle. Tämä on usein paras hetki saada tietoa siitä, mitä koulussa tapahtuu, joten kuuntelen paljon ja kyselen vähemmän. Usein joku nostaa esiin tuoreen uutistapahtuman, toisinaan päädymme miettimään historian kulkua, maailman maita tai nimien alkuperää, joskus puhumme ruoasta. Monta kertaa olemme päätyneet puhumaan myös siitä, millaista koulu tai elämä ylipäätään oli Suomessa silloin, kun me vanhemmat olimme nuoria. Mikä teillä oli parasta kouluruokaa? Millaisia kursseja pystyi valitsemaan suomalaisessa lukiossa? Miksi Suomessa koulu alkaa niin aikaisin elokuussa? 

Sen lisäksi, että meillä puhutaan, 
meillä myös luetaan.

Maailmassa tapahtuu näinä päivinä paljon sellaisiakin asioita, joita on vaikea selittää edes itselleen. Syitä tapahtumien takana on aika ajoin haastavaa yrittää ymmärtää, erityisesti jos tuntuu, että totuttuja rakenteita yritetään horjuttaa. Vanhempana on joutunut kohtaamaan maailman, joka on kovin erilainen kuin se oli omassa nuoruudessa. Tulee hetkiä, jolloin pohtii, kuinka kykenisi selittämään lapselleen asioita niin, että hän uskoisi tulevaisuuteen ja mahdollisuuksiinsa. Miksi valtaapitävät ihmiset puhuvat noin? Onko Trumpin naama oikeasti oranssi? Miten Louvreen voi murtautua keskellä päivää?

Tulee ilta. Rutiinit ovat muuttuneet, kun lapset ovat kasvaneet, mutta edelleen olen mielelläni käytettävissä. Joku kulkee edestakaisin hammaslangan kanssa ja puhuu samalla päivän asioita, toinen hakee juotavaa ja mainitsee samalla, mitä huomenna on koulussa ohjelmassa, kolmas käy istuskelemassa hetken makuuhuoneen nojatuolissa ja juttelee niitä näitä. "Sometimes I'm just chatty in the evening."

Kunpa pysyisit sellaisena, kunpa. Haluan kuulla ja kuunnella. On teini-ikäisillä tietysti asioita, joita he eivät vanhemmille kerro, mutta annan heille luonnollisesti siihen oikeuden. Toisinaan riittää raamit. Joskus riittää sekin, että vain on. 

Yhtenä iltana 14-vuotiaani oli kovin kiinnostunut siitä, mitä olin tehnyt päivän aikana. Oli ollut tavanomainen päivä: olin hoitanut asioita, tehnyt töitä ja kirjoittanut. Hän tietää kyllä, mitä teen työkseni, mutta olen luonnollisesti hänelle ensisijaisesti äiti. "Äiti, joskus vain unohdan, että äideillä on muutakin elämää."

Onneksi on.

Kymmenen vuotta

Esikoisemme täytti äskettäin 10 vuotta. Siitä on nyt melko tarkalleen tuo kymmenen vuotta, kun hän heiveröisenä pienenpienenä keskosena oli juuri saavuttanut yhden kilon painorajan. Me, vielä niin toivottoman kokemattomat vanhemmat, vasta opettelimme pitämään häntä sylissämme. Hän oli niin pieni, että pelkäsimme hänen menevän rikki, kun hänet nostettiin haparoiviin käsiimme. 

Kymmenen vuotta on melko pitkä aika. Hänestä on kasvanut pieni koululainen. Hän on syvästi ajatteleva pieni ihminen, joka rakastaa omaa, tuttua elämäänsä. Hän on tehtävissään vastuuntuntoinen. Hän on luonteeltaan varautunut, mutta sisimmässään sydämellinen. Hän tiedostaa hyvin tarkasti, missä asioissa hän on hyvä ja mitkä taas eivät ole hänen juttujaan.

Kun hän on kasvanut, me olemme kasvaneet siinä mukana. Olemme luulleet tietävämme, mutta huomanneet, etteivät asiat olekaan ollenkaan aina yksinkertaisia ja selvällä kaavalla ratkaistavissa. Olemme huomanneet, että johdonmukaisuudella pääsee pitkälle. Olemme huomanneet, että siitäkin huolimatta asiat ovat välillä kovin mutkikkaita ja aivan arvaamattomia.

Olen vanhentunut kymmenen vuotta. Sen lisäksi, että silmäkulmieni uurteet ovat muuttuneet syvemmiksi ja värjättyjen hiusteni lomasta pilkistävä uusi kasvu harmaansävyiseksi kimallukseksi, olen muuttunut ihmisenä. Erityisesti työelämässä olen voinut usein noudattaa luonteeseeni kiinni kasvanutta ominaisuutta, jonka avulla asiat laitetaan halki, poikki ja pinoon - sitä kenties pohjalaiseksi jääräpäisyydeksikin voisi joskus kutsua. Mutta lastenkasvatus - se ei lainkaan aina ole niin suoraviivaista. Joskus toivoisin, että olisi.

Esikoisemme suuri rakkaus  - meri.

Kymmenvuotias tyttäreni katsoo minuun tiukasti. Kohdatessani hänen päättäväisen ilmeensä näen itseni. Hän on niin oma yksilönsä ja sittenkin niin samaa maata kanssani. Jos olemme eri mieltä jostain, yritän perustella. Perustelen niin paljon kuin pystyn ja jaksan, sillä tiedän, että se useimmiten vie asiassa eteenpäin. Ei ehkä heti, mutta jossain vaiheessa. Yritän olla kärsivällinen, sen minä yleensä osaan. Muistan, että ei lapsi ollenkaan aina tee (tai halua tehdä) kuten sinä sanot. Lapsi tekee kuten sinä teet. Sinä olet hänen mallinsa tähän elämään, halusit sitä tai et.

Hän on vielä keskenkasvuinen, mutta kuitenkin jo hyvää vauhtia matkalla kohti murrosikää. En voi tietää, mitä on tulossa. Sen kuitenkin tiedän, että tulen oppimaan vielä paljon lisää.

Jos vaikka joku kuitenkin sanoisi, että seuraavat kymmenen vuotta eivät menisi aivan näin nopeasti?

Laskukone

Täällä lapset aloittavat ns. esikoulun (kindergarten) yleensä 5-vuotiaina. Vaikka en suomalaisesta esikoulusta tiedäkään juuri mitään, minulla on käsitys, että kindergarten vastaa sitä monelta osin - koulupäivät ovat täällä tosin pidempiä. On paljon puhuttu aihe, onko 5-vuotias liian pieni vai sopivan ikäinen aloittamaan koulun. Itse kallistun siihen suuntaan, että kysymys on hyvin yksilöllinen, sillä lapset kypsyvät eri tahdissa. 

Meillä kaksoset aloittivat kindergartenin ollessaan n. 5 vuoden ja 3 kuukauden ikäisiä. He olivat luokkansa nuorimpia, mutta olimme arvioineet heidän olevan valmiita esiopetukseen. Kaikki lähti sujumaan hyvin ja olimme tyytyväisiä päätökseen. Aloittaminen 5-vuotiaina sopi heille erittäin hyvin, sillä he molemmat olivat vaiheessa, jolloin tiedonjano tuntui olevan suorastaan huutava.

Uusissa rutiineissa oli tietenkin opettelemista, mutta moni asia oli heille tuttua isosiskon ansiosta, joka oli auliisti kertonut, mitä kaikkea koulussa tehdään. Keskittyminen ja pelkästään paikallaan istuminen ei ole 5-vuotiaille useinkaan helppo homma, mutta toisaalta, ymmärrystä riittää. Kouluissa ja niiden opetusohjelmissa on eroja, mutta meidän koulussamme kindergartenilaisille (ja vielä ekaluokkalaisillekin) on varattu jokaiseen päivään myös vapaata aikaa, jolloin he saavat itse päättää, mitä tekevät (varsinaisten välituntien lisäksi, joita on kaksi, molemmat 30 minuutin mittaisia).

Pojallemme paikallaan istuminen on tuottanut välillä haasteita, edelleenkin, sillä 6-vuotias nyt on usein sellainen - monta rautaa tulessa yhtä aikaa. Kiinnostuksen kohteita tulee ja menee, kaverisuhteita luodaan ja luokkakavereiden tekemisiä seurataan suurella tarkkuudella. Poika harmistuu helposti, jos joutuu tekemään jotain, mitä ei ole aiemmin tehnyt tai kokee, ettei osaa tehdä. Opettaja on kuitenkin kärsivällinen. Hän on toistuvasti sanonut, ettei vielä ole löytänyt mitään, mitä poika ei osaisi, kunhan hänet saa yrittämään. Ja hän on saanut pitää poikaa luokassaan jo kohta kaksi vuotta.

On yksi aihe ylitse muiden: matematiikka. Poika rakastaa numeroita, laskutehtäviä ja matemaattisia ongelmia. Kun hän oli vasta aloittanut esikoulun, hän ratkaisi jokaisen laskutehtävän ongelmitta. Jo samana syksynä, 5-vuotiaana, hän kurkisteli ekaluokkalaisten selän takana, kun he opiskelivat matematiikkaa. Ja kuten 5-vuotiaan voimakkaalle itsetunnolle sopii - hän laski heidänkin tehtävänsä, ylpeänä tietenkin. Koululla käy sen entinen matematiikan opettaja pitämässä toisinaan ylimääräisiä matematiikan tunteja - hänen kauttaan kuulimme, että pojalla voi olla erityislahjoja matematiikassa.

Näistä kirjoista saa ravintoa vuosilukunälkään.

5-vuotiaana hänellä oli joskus tapana tulla herättämään minua viikonloppuaamuisin, varsin persoonallisella tavalla. Hän esitti yleensä ensimmäiseksi jonkin matemaattisen tehtävän, kuten paljonko on 535-60. Samana syksynä hän kiinnostui kellonajoista, nimenomaan digitaalisesti ilmaistusta muodosta - ja pystyi jo silloin laskemaan nopeasti, montako minuuttia on aikaa, ennen kuin kello on 4pm, jos se sillä hetkellä oli esimerkiksi 1:04pm. Tänä vuonna hän on kiinnostunut erityisesti vuosiluvuista ja kysyttyään, minkä ikäinen pappa on nyt, pystyi laskemaan saman tien, minä vuonna pappa on syntynyt. Kolmasluokkalaisemme selittäessä ylpeästi oppineensa juuri kertolaskua, ratkoo 6-vuotias poikamme nekin tehtävät, vaikkei ollut aiemmin kertolaskusta kuullutkaan.

Käsissämme on siis jännittävä tapaus. Tällä viikolla vanhemmille järjestetään taas keskusteluaikaa opettajien kanssa ja kuulemme lastemme edistymisestä koulussa sekä luonnollisesti muistakin lasten koulunkäyntiin liittyvistä asioista. Viime kerralla meinasin vetää kahvit väärään kurkkuun, kun luin raportista, että pojastamme on tullut luokan pelle. Naureskellen siirsin vastuun tästä miehelleni, koska minun poikanihan ei voi olla pelle siksi, että minä olisin - kun en ole ollenkaan. Mutta totta puhuen, ei kyllä miehenikään. Niin me sitten yhdessä hihittelimme sille, että miten meidän poikamme onkaan tällainen. Kaksoissisko osasi kyllä todistaa, että veljellään taitaa olla muurahaisia housuissaan, kun pitäisi istua paikallaan. "Tai sitten hamstereita", tuumi sisko.

Hetkittäin tuntuu, että pitää tähdentää pojalle, että koulussa pitää sitten käyttäytyä asiallisesti. Ihan koko ajan ei tarvitse olla äänessä, vaikka onkin hienoa, että osaa ilmaista mielipiteensä. Joskus tulee ehkä sekin hetki, että täytyy muistuttaa, että koulunkäynti täytyisi ottaa vakavasti. Mutta annan kuusivuotiaan olla kuusivuotias, varsinkin kun oppimisessa ei näytä olevan toistaiseksi haastepaikkoja.

Ehkäpä hänestä tulee matemaatikko. Tai sitten jotain ihan muuta. Kunpa olisi kristallipallo!

Viisastelija

Kyllä mä joskus silloin ajattelin, että yritän aina olla rakentava. Kun on sellainen vastuu tuosta jälkikasvusta, että pitäisi tehdä parhaansa kasvattaakseen heistä sellaisia fiksuja ja tässä - joskus niin kummallisessa - maailmassa pärjääviä ihmisiä. Selittäisin heille, miten täällä toimitaan, tai että ainakin välittäisin heille oman näkemykseni siitä. Ja niin, meidän perheen arvomaailman ja niin edelleen.

Ja sitten mä huomasin hypänneeni sammioon, josta ei tunnu aina olevan ollenkaan helppoa ylöspääsyä vaan että räpiköimikseksihän se useimmiten menee.

Moni asia oli elämässä ehtinyt sujua aika hyvinkin, oli tullut tehtyä hyviä valintoja, joskin niitä huonojakin. Mutta elämä lutviutui viimein paikoilleen sellaiseen itselle sopivaan uomaan. Sellaiseen onnelliseen, tavalliseen elämään.

Sitten tuli lapsia, jotka kyllä ovat oivallinen jatke siihen onnelliseen elämään. Mutta en mä silti siitä mitään tiennyt. 

Niin, löytyisköhän ne tavarat paremmin, jos ne olis niissä paikoissa mihin ne kuuluu? Minunko pitäis aina tietää, mihin kukakin on mitäkin laittanut? Kato kun mä en voi muuttua sun pehmokissaksi, en siksi vihreäksi kynäksi, en liioin fidget spinneriksi. Jokaisena päivänä kun on hukassa jotain. Ja lisäksi, jos satut heittämään jotain pois, sitä ainakin kysytään seuraavana päivänä. Kaiken tämän sälän keskeltä, jota kolmilapsisessa perheessä tursuaa ja pursuaa joka paikasta, pitäisi aina löytyä kaikki. Kyllä se jossain täällä on, tietäis vaan missä.

Niin, sanoinko mä just äsken, että se maito voi kaatua, jos siinä tuolilla koko ajan hosuu? Oma kommentti putkahtaa suusta, ennen kuin ajatus ehtii pidemmälle. Kaatuneen maidon siivoaminen kestää minuutin tai kaksi, lapsen harmistuneen mielen (joka saa lisäpontta aikuisen kommentista) pois pyyhkiminen yleensä huomattavasti kauemmin. Joo, näitä sattuu, mutta muistaisitko nyt sitten ens kerralla paremmin. Ja olisinko ens kerralla minäkin rakentavampi, olisinko.

Sinä puhut minulle nätisti, koska meillä puhutaan nätisti. Koska meillä opetetaan puhumaan kaikille nätisti. Koska on hyvä oppia ajattelemaan, miltä toisesta ihmisestä tuntuu. Kolahtaako omaan nilkkaani? Onneksi aikuinenkin vielä oppii kaikenlaista. 

Voisi vaikka aloittaa viisastelun vähentämisellä. Jos sitten vaikka räpiköisi vähän vähemmän. 

Onneksi 6-vuotias on sitä mieltä, että ihan hyvin mä vedän.
Kuitenkin.

Hei, älä ihan vielä

Auton huminassa on joskus vaikea kuulla, mitä takapenkillä puhutaan, mutta tällä kertaa yritän keskittyä kuuntelemiseen erityisen tarkasti. Äänessä on esikoiseni, joka puhuu pikkusisaruksilleen.

"Oletteko huomanneet, kuinka käyttäydyn nyt vähän eri tavalla, kun olen jo yhdeksän?" Hänen kielensä mukailee kirjakieltä, tätä piirrettä kaksikielisyys on edelleen vahvistanut. 

"Ai että olet niin kuin... isompi?" toteaa kuusivuotias pikkuveli. "Joo, yhdeksänvuotiaat on jo isompia!" Jokin keskeyttää keskustelun. Harmillista, sillä olisin mielelläni kuullut lisää.

Jokin minussa tahtoo inttää epätoivoisesti, että älä kasva isoksi. Vielä. Älkää ihan vielä. Olkaa vielä pieniä, ainakin vähän aikaa. Vaikka yhtä aikaa nautin siitä, että lapset kasvavat ja ymmärtävät maailmasta päivä päivältä enemmän. Nautin siitä, että he suoriutuvat monesta asiasta itsenäisesti. Nautin, kun huomaan, että he ovat osanneet tehdä jotain, vaikka en olisi muistuttanutkaan.

En kaipaa vaipanvaihtorumbaa, syöttämistä enkä rutiineja, joita tarvittiin, jotta lapsi saatiin nukahtamaan. Nautin siitä, että he kiipeävät yläkertaan siihen aikaan, jolloin he ovat tottuneet siirtymään iltapuuhiinsa ja kuinka saan vielä lukea heille jokaiselle iltasadun. Unisadun, kuten he itse sanovat. Nautin siitä, kun huutelevat, että äiti, vielä hali ja pusu. En voi nukkua, jos en saa vielä halia ja pusua! Se aika tulee vielä, kun eivät huutele perään. Tiedän.

Kuulen toistuvasti huhuja, että teini-ikäisyyden merkit näkyvät yhä nuoremmilla lapsilla. Uudet asiat alkavat kiinnostaa. Yhdeksänvuotiaskin tietää jo hyvin tarkasti, mikä on lapsellista ja mikä ei. Hän kasaa huoneensa ulkopuolelle tavaroita, joita hän ei tarvitse enää, sillä hän on jo isompi.

Yhdeksänvuotiaan taiteilijan välineistöä

Yhdeksänvuotiaani on pienikokoinen ja näyttää ikäistään nuoremmalta. Hän on oman tiensä kulkija ja tietää tarkasti, mistä hän pitää ja mistä ei. Häntä harmittaa suunnattomasti, jos asiat eivät suju siten kuin hän oli ajatellut niiden sujuvan. Hän on ehdottomuudessaan lapsi, jonka reaktioita seuraan toisinaan erityisellä herkkyydellä. Hän on suunnittelija, analysoija ja pieni suuri taiteilija.

Vielä he kuitenkin ovat melko pieniä, ajattelen. Haluan ajatella niin. Kun he ovat kukkeimmassa teini-iässään, on omaan mittariini kilahtamassa vuosia puolen vuosisadan verran. Silloin voimmekin kriiseillä yhdessä siitä, kenellä on kiperin kriisi.

(Lähettäkää voimia miehelleni.)

Villikot ja viilipytty

Tiedätte, millaisia viisivuotiaat joskus ovat. Pieniä uteliaita ihmisiä, joilla on usein suuria tarpeita. Osaavat ja haluavat paljon ihan itse, mutta kaipaavat sittenkin niin paljon. Ovat vakuuttuneita omasta asiastaan ja kuitenkin toistuvasti tukea vailla. Ikiliikkujia, niin fyysisesti kuin mieleltään.

Meillä on kaksi viisivuotiasta. He käyvät jo ns. esikoulua ja viettävät siellä kuusi tuntia viitenä päivänä viikossa. Tuovat joka päivä mukanaan kotiin oppimisen ilon, mutta myös väsymyksen ja monenlaiset vaikutteet. Opettelevat koko päivän niin vimmatusti toimimaan toisten kanssa yhdessä, että illalla käydään usein kovilla kierroksilla. Iltarutiinien jälkeen uni tulee kuitenkin kutsuvasti ja vikkelästi luo.

Minä taas olen tällainen viilipytty. Sellainen perusluonteeltani rauhallinen, jonka on toisinaan kovin vaikea sietää sitä kaaosmaista tilaa, joka arjessa usein vallitsee. Minä katselen, kun viisivuotiaat koheltavat menemään ja kulutan viimeisetkin äänivarani erotuomarointiin. Ihmettelen, mistä virtaa voi löytyä aina vaan ja miksei minusta itsestäni tunnu iltaisin ollenkaan siltä, että jaksaisin kaahottaa tuolla tavalla ympäriinsä. 

Koulussa viisivuotiaalla on paljon opittavaa. Aamuisin ja iltapäivisin lapset keräätyvät piiriin, jonka äärellä jokaisen on opittava istumaan paikallaan tarvittava aika. Joskus jään kurkistelemaan piirin laitamille ja näen, kuinka viisivuotias poikani, joka ihailee vimmatusti opettajiaan, hakeutuu lähes aina aikuisen viereen istumaan. Menee lähelle, ottaa toisesta kiinni, yrittää tutkia toisen sylissä olevia papereita tai hypistellä käsivarressa roikkuvaa korua. Joskus pystyn kuiskaamaan pojalleni, että istuisi rauhassa, antaisi toistenkin istua. Mutta viisivuotias ei pysy kauaa paikallaan. Viisivuotias istuu kuin housut olisivat täynnä muurahaisia. Viisivuotias kyselee ja kaipaa huomiota, ei muista odottaa vuoroaan, ei muista pysyä hiljaa kun pitäisi.

Viilipytyllä on vaikeaa. Tuntuu kuin se olisi juuri tuo oma lapsi, joka varmasti nyt häiritsee kaikkia muita. Eikä äiti muista eikä huomaa, että kyllä muutkin. Kun ovat pieniä vielä ja oppimista on paljon. Äiti ei muista, kuinka viisivuotiaana täytyy oppia vielä paljon. Äiti ei muista, millaista on olla viisivuotias.

Teidän kaksosenne, he ovat kyllä niin aikuisiin luottavia lapsia! Vaikka itse ajattelin, että he ovat häiriöksi, kun hakevat huomiota niin vimmatusti. Tiedätkö, tänään tarvitsinkin juuri tätä! Toteaa koulun rehtori aamutuimaan, kun saa viisivuotiaalta pojaltani halauksen uuden aamun kunniaksi. Miksi ajattelin hetkeäkään, että lapseni olisi rehtorin mielestä ehkä tungetteleva. Hänellä on valtava tiedonjano! Hän haluaa tietää kaiken numeroista ja kellosta ja yrittää lukea kaikkea ja... Sanoo viisivuotiaan opettaja. Eikä häntä häiritse, että poikani on näprännyt hänen rannekoruaan. Ottaa sen jopa irti käsivarrestaan ja näyttää sitä pojalle, ja kertoo, kuinka on saanut sen sisareltaan lahjaksi. Kertoo koko tarinankin, kuinka tuo koru on muisto paikasta, joka on heille tärkeä. Ja viisivuotiaani kuuntelee.

En minä tosiaankaan muista, millaista on olla viisivuotias. Mutta yritän kaiken sen kaaoksen keskellä muistaa opettaa itselleni sitä, että annan heidän oppia ja kysellä ja ihmetellä. Ja vaikka olisivat joskus häiriöksikin, niin elämää se vain on sekin. Viisivuotiaan elämää. (Ja sitä paitsi, ihan kuin joku muu edes muistaisi jälkikäteen, häiritsikö joku jotakuta.)

Puzzle

When I was studying, sometimes I got homework to do I didn't even know where to start. So I started with a part I thought I had some kind of idea and tried to solve it step by step, like a puzzle. At work, I had been given different kind of tasks and always, when it happened that I first didn't know what I should do - I used that same method. It made me feel I can do it, and I was confident with myself.

When it came to big choices in life, the puzzle was not always too easy. I understood that big things are not always clear, not this or that but something in between. There are a lot of things that you can't control, even if you'd like to. I learned that there are a lot of situations where it's just best to follow your feelings to be able to make the right choice. Sometimes it works, sometimes it doesn't.

Little did I know about life.

My husband and I, we were given a precious little daughter, weeks too early. She was weak and so tiny, and she was fighting for life. I got to hold her on my lap the first time when she was five days old, and even though I was overwhelmed with the happiness, I also felt insecure and scared - really not confident at all. I did understand that we were supposed to take care of this tiny little girl, but at the same time we felt we didn't have a clue how we should do it.

So, we became parents of a premature baby. Suddenly, the life was happening at the hospital. We got used to many things, even started to feel confident with some of them, step by step.

But little did we know.

Two and a half years later, we became parents of twins. Having one toddler and two babies at home meant a lot to do, lack of sleep and days full of schedules. I might have tried to solve a puzzle again, piece by piece - but realized that this was a puzzle that I never really could solve. I was able to put some pieces on the right places but never had time to complete it all. Or something just came in between and I never really remembered I had ever started with it.

So little did I know.

But now I know more. I have realized that becoming a parent and the parenting itself, it is the biggest challenge of all. It is a task (well, multiple tasks) you want to accomplish the best possible way but it is a hard way to go. It means situations you had never thought you would see, it means things you never expected, it means getting it in control but losing it again. So often you think you know what is best and suddenly, you have no idea. 

But even though the difficult parts of the puzzle can make you feel desperate at times, a puzzle lover knows this, too: it is the journey you enjoy as well. Getting some pieces on the right places is good, too. And what else have I learnt? 

This one, that I'm working on, it is MY puzzle. And how much I enjoy it.

Positive parenting! (Ja sitten käytännössä.)

Lastenkasvatus, tuo ikuinen kuuma peruna. Täällä olen kiinnittänyt jo pitkään huomiota siihen, että ns. positiivinen vanhemmuus näyttää olevan suosittu lähestymistapa asiaan, monelta taholta suositeltukin. Maalaisjärkikin pysyy hyvin ajatuksessa mukana, sillä kukapa ei tahtoisi olla luontaisesti positiivinen. Eri asia sitten on, miten se käytännössä toteutuu, kun arki repii ja riuhtoo eri suuntiin, ja positiivisuuskin meinaa karkailla tuulen mukaan.

Periaatteessa on niin paljon kivempaa kehua, kannustaa ja palkita siitä, että homma sujuu, kuin motkottaa siitä, että se ei suju. Mutta ei arki aina suju, ei sitten millään, vaikka kuvittelit itse, että siihen oli tilanteessa olemassa aivan selkeät edellytykset. Mutta ei, eihän se niin helppoa sitten olekaan. Koko homma olisi kai helppoa, silkkaa lastenleikkiä, jos näin olisi.

Se positiivinen, ainakin positiiviseksi pyrkivä vanhempi yrittää oppia omasta käytöksestään. Siihen minäkin pyrin. Että jos kiehahdan, niin miksi. Että oliko se aivan välttämätöntä. Että jos ajaudun lapseni kanssa näkemyseroon siitä, tarvitaanko kylmällä ilmalla pipoa päähän, pyrkisin keskittymään enemmän siihen, että sitä tarvitaan, koska muuten tulee kylmä, ja se ei ole kivaa, kuin siihen, että pipo laitetaan päähän siksi, että äiti sanoo niin. Sanoohan se äiti, varsinkin sen viidennen kerran jälkeen, puhumattakaan siitä kymmenennestä. Silloin sanoo jo isoilla kirjaimilla. Mutta että silti pääpaino on siinä, että ulkona on kylmä, ja silloin tarvitaan pipoa.

Välillä ajautuu pohtimaan, miksi hyvistä asioista, päätöksistä ja käytöksestä ei aina muista kehua. Päätyy pohtimaan sitä, miksi päivässä on paljon negatiivissävytteistä komentamista, ohjailua ja järjestyksen pitoa. Miten negatiivisesta tulee helposti kierre, mutta positiivisesta ei niinkään. Miten säilytän ohjaamisessa johdonmukaisuuden silloinkin, kun en jaksaisi puuttua. Huomaan kyllä, että puutun, kun tarve sitä vaatii, mutta miten huomaisinkaan sen, että ihan aina tarve ei vaatisikaan, vaikka se ensin siltä tuntuikin.

Minä en ole psykologi, ja aika huono keittiöpsykologikin. Olen useita kertoja saanut kyllä kuulla saaneeni ne kuuluisat lehmän hermot, mutta olen huomannut, että on niilläkin rajansa. Ne ovat pettäneet minut monta kertaa viime vuosien aikana, mutta ovat ne usein pelastaneetkin. Jos ne pettävät turhan usein, yritän keskittyä pohtimaan sitä, mikä on mennyt hyvin. Että vaikka kiukku tulikin monta kertaa kylään, oli kiukuttomia hetkiä kai kuitenkin enemmän. Niitä, jolloin voisi muistaa kehaista, kun homma sujuu. Tyrmäisi sen mustana leijuvan negatiivisuuden rohkeasti positiivisuudella. Ainakin yrittäisi.

Se pipo, se ei ollut kilpailu siitä, kuka voittaa. Koska vanhemmuus ei ole kilpailua kenenkään kanssa. Se on kyllä päättäväisyyttä ja jatkuvaa pyrkimistä johdonmukaisuuteen. Joskus lapsen täytyy huomata, kuinka äiti laittaa ensin pipon omaan päähänsä, kaikessa rauhassa. Joskus lapsen täytyy juosta pihamaalle vain palatakseen hetken päästä toteamaan, että korvia palelee. Joskus asia vain on juuri niin kuin vanhempi sanoo. Mutta sittenkin, muistutan itselleni, että en minä tästä kilpaile. En viimeistä sanasta, ei kirkkaimmasta kruunusta, en pisteistä elämäni tulostaululla. Because - it's not about winning.