Biitsikelit!

Kyllä tarkenee, tällainen viluisempikin nyt. Muutaman päivän on lämpötila kivunnut meillä yli +30 celsiusasteen, ja sama kuumuus on jatkumassa ensi perjantaihin saakka. Minkä jälkeen viilenee parilla hassulla asteella, joten vielä ei takkeja tarvitse etsiskellä. Öisinkin lämpötila on siinä kivan suomalaisen kesäpäivän tietämissä, mikä on oikeastaan jo aika erikoista täällä. 

Joten, paikallisten tapaan, on aika ottaa suunta veden äärelle, jota täältä kyllä mukavasti löytyy. Lapset ovat odottaneet uimareissua tänä viikonloppuna niin innokkaasti, etten edes tee suurta numeroa siitä, että alan keräillä uimavarusteita ja pakata koriin pientä evästä. Muutoin minulla on heti kolme ylitsepursuavan innokasta apulaista. He kuitenkin huomaavat uimavaatteet keittiön nurkalla ja ne ovat päällä sellaista vauhtia, ettei mitenkään voisi uskoa, että aamuisin vaatteiden päälle saaminen on ehkä noin viisitoista kertaa pidemmän ajan vaativa urakka.

Suuntaamme kohti pientä järveä, jonka nimi on Lake Iroquois, ja joka sijaitsee neljän kunnan alueella. Meiltä sinne ajaa reilun vartin verran (ellei sitten unohda pyyhkeitä ja palaa puolimatkasta takaisin kotiin). Portilla meidät vastaanottaa leppoisan näköinen herrasmies, joka laskuttaa meitä 8 dollarilla per aikuinen (jos asuisimme jossain noista neljästä kunnasta, pääsisimme alueelle pari dollaria halvemmalla). Järvi on pieni ja matala - ja maisema kaunis kuin postikortissa.

Olemme tulleet ensisijaisesti uimaan. Niinpä meidän varustuksemme näyttää erittäin köykäiseltä beachin 'normaalivierailijaan' verrattuna, joka on raahannut mukanaan ehkä kolmasosan omaisuudestaan. Meidän pieni piknik-korimme ja vaatimattoman kokoinen kylmälaukkusemme kalpenee ehkä suurten kylmäsammioden ja valtavien ruokakassien rinnalla, mutta meille siinä on riittävästi - pientä välipalaa ensisijaisesti lapsille ja juotavaa kaikille. Askeettisesti emme ole kantaneet mukanamme myöskään valtaisaa hiekka- ja vesilelujen kokoelmaa, vaan lapsemme näyttävät nauttivat täysin siemauksin pelkästä polskuttelusta kellukkeiden varassa. Ja yllättävää ehkä, mutta pikkuisemme, neljävuotias tyttäremme, on selvästi etevin uimaharjoittelussa. Iloitsen hänen onnistumisestaan (ja yritän pyyhkiä pois mielestäni sen, kuinka monta kertaa hän ehtiikään haukata järvivettä).

Tiedän, etteivät lapset ymmärrä, mitä järkeä on siinä, kun aikuiset yhtäkkiä keksivätkin, että kohta lähdetään. Miksi, miksi, miksi. Meidän pitäisi olla täällä kauan aikaa! Mutta aikuisten 'kauan', se on tässä kohtaa aivan eri asia kuin lasten 'kauan'. Niitä suureita on hyvin vaikea saada kohtaamaan. Lapseni, joskus vielä ymmärrät, ettei aina voi olla sunnuntai.

Tänä viikonloppuna on ehditty kuitenkin paljon muutakin. Lauantaina pyöräilimme juhlistamaan 150-vuotiasta kotikaupunkiamme, joka järjesti kaupunkilaisilleen juhlan meidän lähipuistossamme/urheilukentällämme. Kiersimme paikallisten yritysten kojuja, kurkistelimme poliisi- ja paloautoihin ja testasimme leikkipaikkoja. Helle kuitenkin uhkasi tehdä juhlille tepposet ja uhkaili tummenevalla taivaanrannalla sen verran voimallisesti, että oli pakko suunnata kotimatkalle vähän etuajassa - sillä niin reippaita kuin olimmekin pyöriemme kanssa, oli kulkutapa vähän riskialtis ukkosmyrskylle. Kotiovesta astuimme sisään, kun ensimmäiset pisarat putoilivat. Hauska tapahtuma joka tapauksessa!

Kolme pientä onnellista uimaria uinuu paraikaa sängyissään. Näistä kesäpäivistä voisi yrittää ammentaa vielä niinäkin päivinä, kun lunta taas sataa. Jossain povattiin näille nurkille kylmää ja lumista talvea, mutta kieltäydyn vaivaamasta päätäni sillä nyt. Ehdin jupista niistä lumimyrskyistä kyllä vielä monta kertaa siinä vaiheessa, kun tuuli viuhuu nurkista sisään ja lunta sataa taas päivätolkulla. Siihen toivottavasti menee vielä ainakin kaksi kuukautta!

Bää-bää siellä ja bää-bää täällä

'Ajateltiin käväistä county fairilla katselemassa eläimiä, kun lapset niistä tykkäävät', jutteli mieheni tässä muutama päivä sitten työkaverilleen. 'Aiotteko mennä katselemaan niitä, jotka ovat häkeissä vai niitä, jotka kuljeskelevat vapaana?', kysäisi työkaveri pilkettä silmäkulmassa. 

County fair, joita ympäri Yhdysvaltoja järjestetään, on jotain markkinoiden, maatalousnäyttelyn ja huvipuiston väliltä, tai oikeastaan kaikkea niitä. Meillä täällä Vermontissa tunnetuin county fair on kesän lopulla järjestettävä Champlain Valley Fair, joka valtaa lähikaupungissamme Essex Junctionissa valtavan messualueen elokuun lopussa kaikkiaan kymmeneksi päiväksi. Champlain Valleylla itsessään tarkoitetaan luonnollisesti tuon Champlain-järven rannikkoalueita. Järvi sijaitsee Vermontin ja New Yorkin osavaltion rajaseuduilla, ja ulottuupa pohjoisessa vielä Kanadan puolelle, Quebecin provinssiin.


Mutta, eläimiä siis lähdettiin ensisijaisesti etsimään. Ja löytyihän niitä: lehmiä, hevosia, kanoja, kukkoja, possuja, lampaita, ja niin edelleen, ja niin edelleen. Tuoksumaailmakin oli varsin autenttinen, onneksi kengissä tuotiin mukanamme kuitenkin vain heinää ja pölyä (vaikka erästä lehmää pitikin aika kiireen vilkkaa väistää). Ostaakin niitä eläimiä muuten voisi, esimerkiksi näitä tipusia olisi saanut hintaan 6 kpl / $20 (ei tarttunut mukaan).

Kelpo kanan olisi saanut mukaansa viidellätoista dollarilla (ei tarttunut mukaan). Varsinaisiin karjahuutokauppoihin ei olisi uskaltautunutkaan mukaan, olisi pian viety kuin pässiä narussa. Tai sitä pässiä narussa. (No, ei tarttunut mukaan.)


Maatalousvaltaisessa osavaltiossa nelijalkaisia asukkaita riittää, mutta eläinten lisäksi näytteillä on esimerkiksi traktoreita ja erilaisia työkoneita. Ja vaikka mitä muuta. Monenlaisia näytöksiäkin on - tällä kertaa satuimme näkemään lampaiden keritsemistä, ja lypsyasemankin läpi kävelimme. 

Kyllä, tätä sai myös seurailla! Noilla pikkuisilla ei vielä ole paljon ikää.
Veikeän näköistä, kun munankuori alkaa liikahdella.

Ja mitä muuta sieltä löytyy? Ruokaa ja juomaa tietenkin. Kun periamerikkalaisesta huvittelutapahtumasta on kyse, tekee mieli todeta, ettei ruoan terveellisyysarvo taida olla tuolloinkaan painavimpia kriteereitä. Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa corn dogin (suomeksi kaiketi maissimakkara), jossa nakki on uppopaistettu maissitaikinassa. Tai Oreo-keksi, jonka voi muuten paistaa myös. Ruokakojuja katsellessa tuntuu kyllä totta puhuen siltä, että melkein mitä vaan voi halutessaan paistaa.

Messualueen reunaan on pystytetty huvipuistoalue, ja kaikenlaista myytävää (no, krääsää) löytyy tietenkin myös yllin kyllin. Tulee ihan vähän sellainen olo, että täällä voisi kojusta hankkia tuon cowboyhatun ja vetää sen vieläpä päähänsä. (Ehkä.)

Niitä toisia 'eläimiä' emme lapsiperheenä kylläkään jääneet tällä(kään) kertaa katselemaan. Sillä illan mittaan meno kuuleman mukaan yltyy riehakkaammaksi ja monenlaisia ilmestyksiä riitää. Livemusiikki ja muut esitykset valtaavat tuolloin esiintymislavat. Tarina kertoo, että tähän hulabaloohon satsaavat erityisesti vuorilla asuvat kansalaiset. Heidän kerrotaan laskeutuvan muiden joukkoon, kun county fair alkaa, ja he pistävät tuolloin 'haisemaan' oikein olan takaa. Ja jos ulkosuomalaista vähän sattuisikin hymyilyttämään tämä meno, niin vastavuoroisesti voisi vaikka tuumailla, että miltähän suomalainen kesätapahtuma keskivertoamerikkalaisen silmissä näyttäisikään. Kliseisesti voisi todeta, että maassa mennään maan tavalla. Mutta sehän tästä mielenkiintoista tekeekin!

Ja ulkosuomalaisen seikkailu jatkuu.

Kesäkausi, ethän mene vielä?

Ihan vain nurkan taakse kävi tiemme. Ovesta ulos, nurmikon poikki ja ääntä kohti. Meitä on tässä melko pitkän kadunpätkän sekä kääntöpaikan verran, ja tänään oli kesäkauden lopettajaisten vuoro. Nelisenkymmentä naapuria ja me. Ja sininen, pilvetön taivas.

Ei kesä meitä todellakaan vielä hyvästellyt, ehei. Aurinko paistoi niin kuumasti, että jotenkin ei ottanut edes uskoakseen, että koulut alkavat pian täälläkin. Vaikka aivan tavallista on, että koulujen alkaessa lämpöä vielä riittää. Helle siis hellii, vaikka illat pimenevät hyvää vauhtia. Ennen kahdeksaa pimeys putoaa jo päälle.

Tältä se sitten näyttää, amerikkalainen pihajuhla. Lapsille voi käännellä esiin taitettavat tuolit, mutta tyhjän panttina ne siinä enimmäkseen ovat. Pöydät notkuvat nyyttärisyötävää, mutta lasten paperilautaset jäävät lojumaan nurmikolle, kun on jo kiire eteenpäin. Ja tänään minä en välitä siitä, että eivät he juuri mitään syö - kun näkee, miten hauskaa on temmeltää ympäri nurmikenttää ja yrittää kommunikoida toisten lasten kanssa, vaikka kielitaito ei oikein riitäkään. Että vaikka ei niin täydellisesti osaakaan sanoa, että tekisitkö minulle vielä toisen ilmapallokoiran, niin silti saa asiansa hoidettua. Ja kuinka äiti huokaisee vähän helpotuksestakin, kun vuoden ajan koiria pelännyt esikoinen uskaltautuu viimein silittämään naapurin (huippulempeää) koiraa. Voitto kotiin tästä, ehdottomasti.

Ja mitä syödään? Siis he, jotka ehtivät. Pihvejä ja kasvispihvejä, salaatteja, kasvispatoja, lihapullia, perunaa ja kananmunaa, ja kaikkea, mitä en muista. Jälkiruoaksi kuppikakkuja, brownieseja, sitruunapiirakoita, hedelmiä. Enkä taaskaan muista puoliakaan. Mutta hyviä olivat, kaikki ne, joita ehdin maistaa. Ei mitään käsitystä, montako jäi maistamatta. Taas bongasin ruokalajeja, joita en itse ole tullut ajatelleeksi kokeilla. Vaikka amerikkalaista ruokakulttuuria kuinka parjattaisiin, niin esimerkiksi salaatteja osataan tehdä hyvin monenlaisia ja hyvin ruokaisia. Ja se taito tuskin keskittyy yksinomaan meidän kulmillemme.

Tämä on vain pelkkä jälkkäripöytä.

Naapuruston ala-asteikäisillä tytöillä on oma 'toimipiste'. He vääntelevät toiveista ilmapalloista erilaisia eläimiä ja tekevät kasvomaalauksia. Jotenkin aika ihastuttavaa huomata, että he ovat myös lisänneet nimilappuihinsa omat osaamisalueensa: balloons, face painting. Liikuttavaa on sekin, kun naapurin kuudesluokkalainen tyttö jakaa vaaleanpunaisia käyntikortteja ja pyytää yhteydenottoja, jos on tarvetta lastenvahdille tai kotityöapulaiselle. Auttamisenhalu istuu jollain aika luonnolliselta tuntuvalla tavalla tähän kulttuuriin - sen olen huomannut ennenkin.

Ja taas minulla on sama fiilis kuin aiemminkin näissä kanssakäymisissä - on todella mukava jutella niitä näitä naapureiden kanssa ja kohteliaisuusfraasitkin alkavat löytyä yhä helpommin, kun pari vuotta täällä asumista on jo takana. Suurimman osan ajasta juoksen kuitenkin kolmen lapsemme perässä, mutta niin monta pienten lasten vanhempaa on mukana, että puolikkaiden lauseiden jutteleminen aikuisten kesken on melkein jokaiselle tuttua. Ja taas päädyn pohtimaan, että kas, introvertinkin on yllättävän helppo mukautua tähän joukkoon. Sittenkin. Vaikka puhuisikiin vain niillä puolikkailla lauseilla.

Ja sittenkin, on ihan parasta, kun ujo lapseni kerää kaiken rohkeutensa ja menee toisten kanssa leikkimään, koska mieli niin kovasti tekee. Vaikka kaikkea ei toisten puheesta ymmärräkään. Ja sitten hämmästyn taas, vaikka luulen jo tottuneeni. Kun kolmevuotias tyttäreni (täysin harmittomalla tavalla) keikahtaa jakkarallaan ja saa samassa rytäkässä ilmapallokoiransa puhkeamaan, tulee luokse kaksi tyttöä ja kysyy, haluaisiko hän uuden vaaleanpunaisen koiran. Minä en toki hämmästy sitä, että lapseni keikahtaa tuolillaan, minä ihastelen tapaa, jolla nuo kymmenvuotiaat tytöt tilanteen hoitavat. Ja päädyn pohtimaan, että se luontevuus ja kohteliaisuus, se taitaa tulla kulttuurista. Oli miten oli, mutta hyvä mieli siitä jää.

Ja jos lapset silmin nähden suuresti nauttivatkin ennen kaikkea tästä touhusta ja tohinasta, niin tarjoilutkin saavat ansaitut kehunsa. 'Äiti, äiti! Nämä cupcaket ovat tosi hyviä!!'

Niinhän sitä luulisi, että se on pelkkä cup holder.
Mutta kun on kekseliäs, siitä tulee cup CAKE holder.

Järvimonsterit ja me

'Mihin ihmeeseen täällä voi parkkeerata?' Ollaan paikallisen baseballpyhätön, Centennial Fieldin laitamilla, pitkänpitkässä autojonossa. Jonka pitäisi viedä kentän laidalla sijaitsevalle parkkialueelle, mutta jokin tässä nyt mättää. Sen lisäksi, että meitä on tästä jonosta päätellen menossa sinne käsittämättömän paljon, on takaisin päin tulossa myös valtaisa määrä autoja. Miksikö? Siksi, että ne pelikatsojien tavalliset parkkipaikat ovat aivan täynnä ja ihmiset ajelevat edestakaisin yrittäen löytää sopivaa lokosta autollensa. Joka paikassa silmissä vilkkuvat vain pysäköinninkieltomerkit tienvarsilla. Ja lisäksi tuo täällä yleinen 'tow-away-zone'. Sen kanssa ei todellakaan viitsi alkaa riskeeraamaan - hinaavat nimittäin aivan oikeasti autoja pois kielletyiltä paikoilta, kun näin kerran lupaavatkin.

Pelin alkuun on vielä tunti aikaa. Vihdoin saamme autolle paikan jostain puolen mailin päästä, joten siitä sitten vain reippailemaan lasten kanssa kohti kenttää. Meillä on mukana kolme niin innokasta fania, että askel taittuu lennokkaasti. Vermont Lake Monsters, täältä me tullaan!

Paikallisen baseballjoukkueen, Vermont Lake Monstersin vastassa on tänään Staten Islands Yankees, New Yorkin puolelta. Pelataan yliopistosarjaa, ns. seuraavaa heti ammattilaisten jälkeen. Lake Monstersin historia ulottuu vuoteen 1977 saakka, tosin tällä nimellä ovat pelanneet vasta vajaat 10 vuotta. Nimi juontaa juurensa tuon Champlain-järven kuuluisaan järvihirviöön, jota Champiksi kutsutaan (tästä kerroin jutussani Vähän erikoisempaa nähtävää). Ei tarvitse varmaankaan arvuutella, mikä hyppelee joukkueen maskottina!

Yksi mahdollinen syykin selviää, miksi väkeä oli saapumassa paikalle näinkin paljon. Onhan se tietysti totta sekin, että amerikkalaiset rakastavat (myös) baseballia, ja urheilutapahtumat ovat yleensäkin ottaen suosittuja. Mutta kuulemme, että paikalla olisi joku Boston Red Soxin edustaja (anteeksi, en tiedä kuka!) jakamassa nimmareita. Ja sellainen esiintyminen kyllä vetää väkeä paikalle.

Ja mitä baseballmatsissa syödään? Jotain periamerikkalaista? Kylläkylläkyllä. Suunta kohti aluetta, jossa käryää. Siis ns. VIP-aluetta (tai 'VIP'-aluetta). Tiedämme kokemuksesta, että kovin ihmeellisestä paikasta ei ole kyse, mutta tämä sopii vallan hyvin paikan tunnelmaan. Kouraan heppoinen pahvilaatikko, johon on jo valmiiksi aseteltu sipsipussi (no, tietenkin) ja pieni cookie-paketti (no, tietenkin), sen jälkeen valinta muutaman virvoitusjuoman väliltä ja kohti käryä. Jokaiselle hampurilainen ja hodari, ja kohti penkkirivistöä. Käsittämätöntä, lapset onnistuvat kantamaan omat laatikkonsa kaatamatta, jotain edistystä on mahtanut tapahtua. Suuresta gourmeesta ei ole kyse, sillä tuo pehmoisen pullasämpylän sisällä oleva nakki/jauhelihapihvikin ehtii jäähtyä kymmenen metrin matkalla. Tuunaukseksi saa riittää ketsuppi ja sinappi, niistä pikkuruisista pusseista, joita on mahdoton avata sotkematta sormia. Mutta oma fanijoukkomme mussuttaa tyytyväisinä ja lystiä riittää! Kahmivat sipsejäkin kaksin käsin, niitä kun eivät kotona normaalisti saa :)

GO-GO-GO!!

Hämäräkin ehtii tulla, ennen kuin kotiin ennätämme. Vaikka aivan kesken peliä me lähdemme, kun nukkumaanmenoaika lähestyy. Pelit saattavat kestää jopa lähes neljä tuntia, joten ihan siihen ei tällä kokoonpanolla kärsivällisyys riitä. Ja jos nyt ulkosuomalainen uskaltaa jotain sanoa, niin hmm... peli on aika tylsää katseltavaa. Mieleni saattaisi muuttua, jos kävisimme peleissä useammin, ja ainakin tästä hurraavasta tytöstämme voisi päätellä, että uudemmankin kerran saadaan tulla. Tämä on nyt muodostunut 'kerran-kesässä'-perinteeksi, mutta kukapa tietää, mitä ulkosuomalaiselle vielä ehtii täällä tapahtua... :)

Super-duper Saturday!

Ja hypehype. Ihan melko tavallinen lauantai tämä on ollut, mutta olipahan herkullinen otsikko. Mutta kuten joskus aiemminkin olen tainnut mainita, lauantait ovat päiviä, jolloin yritämme tehdä perheen kanssa jotain mukavaa ja jätämme siivoukset vähän vähemmälle. Arkena jaksan sitä siivoustakin paremmin, kun tiedän, että lauantaina saan sitten taas aikaa löysäillä. #ilovesaturdays

No, tänään oli kuuma. Jos Suomessa alkavatkin helteet viimein hieman hellittää, niin meillä lämpötilat ovat taas vaihteeksi nousussa. Vaihteeksi, sillä koko kesä on ollut kyllä oikein mukavan lämmin, mutta vaihteleva. Muutaman päivän kuumuuden jälkeen on aina hellittänyt hetkeksi. Sellaista vuoristorataa siis, mutta oikeastaan aika miellyttävää, kun ei ehdi kyllästyä. #kesäsääonkivasää

Kuumuudesta huolimatta päätimme suunnata tänään kohti Burlingtonin keskustaa, tai oikeammin kohti Champlain-järven rantaa. Käynnissä on vuosittainen Lake Champlain Maritime Festival, joka kerää yhteen monenlaista veneilykalustoa ja niitä ihastelevia ihmisiä. #kyllämullekintuollainenkelpais

Tämän festivaalin kannalta sää oli kyllä mitä parhain, sininen taivas kevyine pilviverhoineen ja sinisenä hohtava järvimaisema. Ohjelmaan kuului myös monenlaisia näytöksiä, ja meidän osuessamme paikalle oli käynnissä helikopterinäytös, jossa armeijan helikopteri suihkutti riiputtamastaan vesisäiliöstä vettä, kuten pelastustehtävissä tehdään. Kaiketi sillä säiliöllä ja koko operaatiollakin on oma nimensä, mutta tunnustan tässä suoraan tietämättömyyteni. Mielenkiintoisen näköistä se kuitenkin oli, kun kopteri aina uudelleen täytti säiliötä ja suihkutti sitten sen sisällön takaisin järveen. #huikeetakatseltavaa

Kuumuutta piti kuitenkin jossain vaiheessa lähteä hieman pakoon. Koordinaateiksi valitsimme jäätelöpisteen. Koska keskustan kävelykadulla sijaitseva tunnetumpi jäätelökuppila oli ääriään myöten täynnä (arvaatte ehkä mikä), päätimme kokeilla jotain uutta. Burlingtonista vähän pohjoiseen päin sijaitsee Colchesterin pikkukaupunki, josta kuuleman mukaan löytyy mukava drive-in-jäätelöbaari. No, kolmen pienen lapsen kanssa ei lähdetä niin uhkarohkeaan yritykseen kuin drive-in-ice cream, joten päätimme kokeilla baarin pihamaan istuskelupaikkoja. Ja, kyllä, the Village Scoop ansaitsee ilman muuta paikkansa varsin herkullisena jäätelöpaikkana. #eisenainatarviollabenandjerrys #miksmäenymmärräottaasitäpienintäjätskikokoatäälläameriikassa #laitaselusikkanytnopeestisuuhun #tippuutippuu #yummy

Chocolate chip cookie dough sen olla pitää,
sanoo viisivuotias.

Eikä me nyt lauantaisin pelkästään ihastella maisemia tai herkutella. Tänään on käyty myös rautakaupassa kylpyhuonetarvikeostoksilla (#äitiiiimemennäänrautakauppaan!!!) ja elektroniikkakaupassa ostamassa kotirouvalle lisää ulkoista kovalevyä, jotta nämä rouvan räpsimät kuvat mahtuisivat johonkin (#äitiiiimemennääntelevisiokauppaan!!!). Ja koska tämä ei edes yritä olla sisustusblogi, niin siitä (vieläpä edelleen keskeneräisestä) pääkerroksen vessakopperosta ei ole kuvaa. Ja jos tämä vaikka yrittäisi olla sisustusblogi, niin en kai minä sitä kuvaamista vessasta aloittaisi. #lukekaaniitävessanentrausvinkkejämuualta

Noh, onneksi rautakaupasta löytyi muutakin, sellaista siis, jota kelpaa kuvaillakin. Pimenevät loppukesän illat saavat tästä kivasti tunnelmaa - tämä oli ns. ihan minun näköiseni, joten sen ohi ei voinut kävellä. #hämärähommiatiedossa

Päivän triviatieto:
aurinko laski näillä leveyksillä tänään klo 20:07.

Tämän myötä - kaunista loppukesää kaikille!

Vekkuli festivaali ja vähän muita juttuja

Satuttiin tänään sunnuntaina Burlingtonin keskustaan. Ei menty sinne oikeastaan minkään perässä, oli vain ajateltu viettää vähän aikaa katsellen ihmisvilinää kauniissa kesäkaupungissa. Jostain muistin lukeneeni, että käynnissä olisi Festival of Fools, mutta eipä minulla ollut käsitystä, mitä se tarkoittaisi. Jonkinlainen käsitys kuitenkin tänään siitä saatiin.

Ydinkeskustan yksi puistoalue, jota City Hall Parkiksi kutsutaan, oli täynnä hilpeitä ihmisiä. Täällä hilpeys ei useinkaan tarkoita sitä, että nautintoaineita olisi liieemin nautittu - ihmiset vain pitivät hauskaa katsellen ja kuunnellen esityksiä ja nautiskellen myydyistä ruoka-annoksista. Tuli vastaan katusoittajia ja trubaduureja, pellejä ja pelimanneja, yksisilmäisiä avaruusolentojakin. Tuli suorastaan hullunkurinen olo tätä katsellessa - mutta se oli kaiketi festivaalin tarkoituskin. 

On kehaistava, että Burlington on oikeasti kiva kesäkaupunki. Ei siinä talvellakaan vikaa ole, mutta viihtyisä kävelykatu Church Street pääsee kyllä enemmän oikeuksiinsa kauniina kesäpäivänä kuin hyytävän viimaisina keskitalven päivinä (kiitos vuodenajoista, kuitenkin). Kesällä keskusta on lähes aina täynnä elämää, terassit täyttyvät ihmisistä ja kävelykadun kaupat laajentavat myyntikojunsa ulkosalle. Tällä kävelykadulla voi viettää aikaa ihan vain kuljeskellen ja katsellen - näin teemme mekin melko usein.

Tänä hullunkurisena päivänä olivat kaupatkin samassa hengessä mukana - tästäkin telineestä olisi voinut ostaa ihan veikeän värikkäitä vaatekappaleita. Monenlaista muutakin bongasin, kuten polviin ulottuvat Supermies-sukat, mutta ne jäivät kuitenkin kauppaan.

Kerrassaan hauska sattuma kuitenkin se, että satuimme piipahtamaan keskustaan tämän festivaalin aikana, tulipa tällainenkin nähtyä. Kuten jo mainitsinkin, on Burlington vilkas kesäkaupunki, jossa on tapahtumia melkein joka päivälle. Ja kun kesäsäät meitäkin hellivät, niin mielelläänhän kaupungin menoa käväisee aina välillä katsomassa. Aina se ei ole näin hullunkurista, mutta mielenkiintoista kyllä.

Toisinaan päätyy sitäkin miettimään, että ollaankohan sitä itsekin joskus vähän hullunkurisia. Sekin varmaan riippuu siitä, keneltä kysytään. En minä avaruusolioksi enkä trubaduuriksi sonnustautuisi, mutta ehkäpä me olemme niitä poikkeavia, kun emme ole ihan joka päivä, joka paikassa, liikkeellä lenkkareilla. Tai varvastossuilla. Välillä tuntuu vähän siltäkin, että vaikka olisi pukeutunut melkoisen casuaalisti (tarkoitan tässä kohtaa siistejä vapaa-ajanvaatteita), kokee olevansa ylipukeutunut, kun silmäilee kanssakulkijoita. Täällä sopeutuisi joukkoon ihan melkein millaisessa vaatetuksessa tahansa, ihan niinä tavallisina päivinäkin, jolloin ei ole näitä trubaduureja ynnä muita liikenteessä. Eipä silti, ketä se haittaisi.

Summa summarum, sulaudun siis joukkoon. Ja kukapa sitä tietää, etten minä syö lounaaksi perunalastuja enkä aamupalalla makeita herkkuja. Enkä pidä laihasta kahvista, enkä juo sitä suuresta tuopista pitkin päivää. Eikä minulla ole edes niitä varvastossuja.