Sanat

Minulla ei ollut sanoja.

Sanoja kuvaamaan sitä myrskyä

joka oli salakavalasti päässyt myllertämään sisälleni

joka huojutti minua tunteissani puolelta toiselle

kävi yhä uudelleen päälle,

sai epäröimään, pelkäämään

Minulla ei ollut sanoja.

Sanoja kuvaamaan sitä yhtäkkistä valtavaa onnea

joka suuren pilven lailla

peitti minut utuiseen verhoonsa

pyyhkäisi muita tunteita tieltään syrjään

sai unohtamaan epäolennaisen,

huolen, kaiken muun

Minulla ei ollut sanoja.

Mutta minä tiesin,

että sanat tulisivat vielä

antaisivat nimen niille tunteille

jotka päälleni olivat vyöryneet

sanoittaisivat minulle

epävarmuuden ja huolen jota olin tuntenut

mutta yhtä aikaa kertoisivat minulle

suurimmasta onnesta, ilosta ja rakkaudesta

Sillä minä pidin sylissäni

pienenpientä keskoslastani

ja tunsin että 

osaksemme on annettu

niin paljon koettavaa yhdessä

Puijataan ja koijataan

Minä tunnustan. Meillä huiputetaan, höynäytetään, huijataan ja harhautetaan lapsia. Vieläpä joka päivä. Ja nyt kun pääsin tunnustusten makuun, niin haluatte varmaankin tietää miten. Tiedätte kohta kyllä myös miksi. Ja millä menestyksellä.

Kaikki menevät nukkumaan kello yhdeksän. Meillä, ja oikeastaan muuallakin. Koko maassa, ja suunnilleen koko universumissa. Näin on yksinkertaisesti helppo selittää, ja äiditkin saavat kai joskus olla vähän laiskoja. On siihen kuitenkin yksi poikkeus - nimittäin pöllöt. Olemme lukeneet erästä ihanaa lastenkirjaa, jossa kerrotaan pöllöstä, joka haluaisi mennä aikaisin nukkumaan, mutta ei saa, sillä pöllöjen kuuluu valvoa yöllä. Pöllöt siis eivät mene nukkumaan yhdeksältä. Mutta poikkeushan vahvistaa säännön.

Meillä saa syödä vähän herkkuja, mutta vain iltapäivällä kahviaikaan. Sillä aikuisetkin syövät meillä yleensä jotain makeaa kahvin kera, niin emme henno sitä lapsiltakaan kieltää, vaikkeivät kahvia juokaan. Kaksi pienintä kyllä nukkuvat tuohon aikaan päiväunia, joten se hoituu kätevästi sillä. Voi, mitähän he ajattelisivat, jos tietäisivät, että heidän nukkuessaan isosisko saa kahvipöydässä syödä suklaakeksiä tai peräti paikallista jäätelöherkkua. Onneksi eivät tiedä. Hennommekohan koskaan kertoa, mistä he ovat toistaiseksi jääneet paitsi? Sitä ehdimme vielä miettiä. Isosiskokaan ei kuitenkaan tiedä, että joskus joku saattaa tässä taloudessa syödä jotain makeaa myös illalla, ehkä. Mutta koska kaikki siis menevät nukkumaan yhdeksältä, niin sitä ei oikeastaan lasketa.

Se, mitä on mahdollisesti ruokakomeron ylimmillä hyllyillä, tai jonkun ruokatavaran takana, ei oikeastaan ole. On helppo sanoa, että jotain ei ole, kun se on paikassa, johon alle metrin mittainen ei voi nähdä. Silloin ei tarvitse käydä joka päivä samaa keskustelua siitä, miksi päivällisaikaan ei syödä suklaakeksejä. Yritystä laajentaa ulottuvuutta yli oman pituuden on kyllä nähty, mutta silti ulottumattomiin jäävät ylimmäiset hyllyt (vielä). Pikkuisen pettävä tämä teoria kyllä välillä on, sillä joskus on käynyt niin, että jotain on hetken aikaa keittiön pöydällä ja sitten sitä ei yhtäkkiä ole ollenkaan, ei koko talossa. Joskus voi todeta lisäksi, että sitä on vain kaupassa. Sinne he eivät vielä omatoimisesti lähde. Joka tapauksessa, uskottavuus on säilytettävä. Ja mielellään pirun tarkka muisti.

Joskus on myös oltava vähän ovela. Ei aina kannata sanoa syövänsä leipää, jos sattuu mutustamaan jotakin vähän salaa. Tai muutoin voi käydä vaikkapa niin, että saa osaksensa viisivuotiaan harkitsevan katseen.

Isi, minusta ne näyttivät kyllä nallekarkeilta.



Aina ei meidän herkkukaapissa näytä ihan tältä. Nyt ovat kuitenkin Suomi-vieraat pitäneet huolta kaapin sisällöstä!

P.S. Vähän kiirellä kirjoitin tämän postauksen. Ehdin nyt kuitenkin. Epäilen nimittäin, että ihan tuossa tuokiossa voi käydä niin, että osat tässä puijaamisessa ovatkin vaihtumassa...

Tahdon hiljaisuuden

Kaunein hiljaisuus -

onko se siinä

kun hiivin hämärään lastenhuoneeseen

lattia narahtaa jalkojen alla

hiljainen tuhina, rauhaa, unta

sydämeni, täynnä rakkautta

Kaunein hiljaisuus

onko se siinä

kun lapsi juoksee syliin

ja hetki pysähtyy

ja iso ja pieni sydän lyövät

samaan tahtiin

Kaunis hiljaisuus

onko se siinä

kun ilta laskeutuu

äänettömässä talossa

hetki tässä ja pieni huokaus:

tämäkin päivä, täynnä elämää

Kaunis hiljaisuus

onko se siinä

kun katse riittää ja äänettömyys

kun sanoja ei tarvitakaan

koskettaakseen

Kaunis hiljaisuus

se on siinä

kun kaikki mitä tarvitsen

on tässä hetkessä

enkä tarvitse mitään mitään muuta

ollakseni onnellinen

 

sillä minä tunnen

hiljaisuuden

 

Sotkuinen nauha täynnä sälää!

Minun pääni on täynnä ajatuksia. Ihan hyväkin, ettei aivan tyhjänä käy, mutta jotain järjestystä pääkoppaani kaipaisin. Sieltä löytyy kasapäin selkeitä, hoidettavia asioita, lyhyen ja vähän pidemmän tähtäimen sellaisia, mutta on siellä niin paljon muutakin. Rasittaa nyt vähän edes ajatella, mutta yritetään.

Pitkään olen yrittänyt saada tähän kaaokseen jotain tolkkua, mutta aivan äskettäin pääsin sentään hieman jyvälle siitä, mistä tässä oikein on kyse. Olen pystynyt kyllä tekemään sellaisen johtopäätöksen, että tämä kaaos on lisääntynyt käsittämättömän nopeasti sen jälkeen, kun olen tullut äidiksi. Aivan sattumalta eräs hyvä ystäväni (joka on myös tullut äidiksi muutama vuosi sitten) totesi, että hänen päässään on nykyään sotkuinen nauha, joka on täynnä kaikenlaista sälää. Ja sillä hetkellä oivalsin, että tästä on siis kysymys! Ne asiat siellä päässäni eivät ole siis (valitettavasti) jäsentyneet tuon oivalluksen jälkeen yhtään sen paremmin, mutta ainakin tiedän, miten tämän asian jatkossa yritän hahmottaa. Kaunis kiitos siis ajatusteni tulkille!

Helpointa on ajatella niin, että tuossa nauhassa on lukuisa määrä hyvinkin konkreettisia asioita, joita pitää hoitaa nyt tai lähitulevaisuudessa (ilmoita lapsi kevään taidekurssille, tilaa aika kampaamoon, käy valokuvassa erästä dokumenttia varten, muista päivittää sähköinen kauppalista, äläkä vaan unohda, että se vesimittarinlukija oli tulossa kello kolme). Arjen pyörittämiseen liittyvät perusrutiinit (laita ruokaa (ajoissa), pese pyykkiä (jatkuvasti), siivoa eteinen (edes jossain vaiheessa päivää, ettei se aina näytä yhtä räjähtäneeltä), järjestä keittiö (epäsiisti keittiö on karmea) ja niin edelleen) eivät ehdi edes kiinnittyä tuohon nauhaan, ne vain välähdyksenomaisesti pyörähtävät välillä mielessä, kun taas jo siirrytään eteenpäin. Hophopheijaa.

Sekavamman nauhasta tekee se, että sen lähiympäristössä, löyhästi siihen kiinnittyneenä, pyörii myös huomattavan paljon niitä enemmän ja vähemmän jäsentymättömiä, sellaisia suurempia asioita. Kuten miten lapseni mahtaakaan pärjätä koulussa tai miten uhmaikäinen lapsi kokee sen, että häntä joudutaan vähän väliä ohjeistamaan tai mikä nyt voisi olla lapselleni sellainen harrastus, joka tukisi häntä vahvoissa puolissaan, mutta haastaisi kuitenkin sopivasti. Ja ja ja ja. Sellaiset ajatukset valtaavat mielen välillä lähes kokonaan, mutta jatkuva konkreettisten asioiden vyöry kuitenkin siirtää ne aika ajoin tuonnemmaksi. Ei ulottumattomiin, mutta kuitenkin vähemmälle huomiolle. Olen kyllä varautunut siihen, että näitä isoja lapsia koskevia asioita tulee kai pyörimään mielessä enemmän ja vähemmän aina - ainakin nyt siihen saakka, kunnes osaavat itse ottaa vastuun elämästään. Ja eivät ne kai yleensä siihenkään lopu, muuttavat kaiketi vain muotoaan koko ajan. Ja kyllä, pyörii siellä mielessä myös paljon omia asioita, sillä ei itseäänkään voi unohtaa, eikä pidäkään. (Olen olemassa, ja olen muutakin kuin äiti, hei, huomasko kukaan?)

Myönnän olevani hyvin järjestelmällinen luonne, ja siksi kai aika ajoin koen häiritseväksi, etten saa otetta tuosta nauhasta, vaan se luikahtaa aina jotenkin pidemmälle! Välillä tartun ja pidän siitä hetken kiinni, kunnes taas menetän sen. Onneksi olen tähän ikään mennessä oppinut sen, ettei kaikkea tarvitsekaan yrittää hallita. Antaa nauhan liehua vaan! Ja silloin, kun yritän saavuttaa nauhani keskellä arkista hälinää ja pyöritystä, enkä taaskaan koe onnistuvani siinä, palaan tähän alla olevaan elämänohjeeseen, jonka kohtaan joka päivä monta kertaa. Se kun tuijottaa minua jääkaapin ovesta.

Ei rauha ole sitä, että olisin paikassa, jossa ei ole melua, ongelmia tai kovaa työtä. Se on sitä, että olen noiden asioiden keskellä, ja silti minulla on rauha sydämessäni.

Suurinpiirtein näin. Näin minä jaksan. Olipa se nauha sitten nätissä järjestyksessä, tai vaikka umpisolmussa. Sielläpähän on.

Ja possutkin lentää!

Joskus silloin, kaiketi muutama vuosi sitten, eleli Suomessa Pirkanmaan maisemissa eräs possuperhe. Siihen kuuluivat isäpossu, äitipossu ja pikkuruinen tyttöpossu, joka oli tähän maailmaan hyvin pikkuriikkisenä tupsahtanut. Isäpossulle ja äitipossulle tämä oli ollut hämmästyttävä, mutta samalla hyvin hämmentäväkin tapahtuma, mutta elämä oli sen jälkeen lähtenyt sujumaan aivan mallikkaaseen tapaan, vaikkei se aivan tavallista pikkupossuelämää ollutkaan.

Oli pikkuinen possuperhe

äiti ja isä ja lapsi tässä

ja sitten he salaa toivoivat

jospa vielä hetkessä tulevassa

olis pieni possu mukana kulkemassa

Sitten, vähän myöhemmin, heidän toiveensa täyttyi, mutta eipä elämä sitä yksinkertaista puolta asiasta heille näyttänyt, vaan sujautti tämän possuperheen elämään aivan uuden ulottuvuuden: pieni toive kun olikin käynyt toteen kaksinkertaisena. Ja kun he ensin asiaa aikansa ihmettelivät, niin kyllä he siihen sitten aika sukkelasti tottuivatkin, sillä elämällä vain on joskus tapana tuoda tullessaan yllätyksiä - silloin kun niitä vähiten odottaa, siltä se ainakin tuntui.

Mutta, vielä he jatkoivat totuttua elämäänsä pikkuisena perheenä, vaikka ajatuksissaan he olivatkin jo vähän isompi joukko. Tuli sitten eräs päivä, jolloin heille heitettiin elämään aivan uudenlainen ajatus. Entäpä jos elämä olisikin hetken päästä jossain muualla? Ei se ensin omalta tuntunut. Ei sellaisia asioita osannut miettiä vielä, kun ei edes tiennyt, miten pikkuruisina kaksi pientä tulevaa possua syntyisi. Niinpä he siirsivät ajatuksen tuonnemmaksi, mutta antoivat sen tulla mieleensä, silloin tällöin, aika useinkin. Meni päiviä, etteivät he puhuneet asiasta mitään keskenään, ajattelivat vain kumpikin tahollansa.

Tuli päivä, se oli kesäinen

tuli possu toinen ja kolmas

tuli elämä, se uusi ja ihmeellinen

ja kaikkeus, se oli niin kaunis

Taas elämä löysi oman uomansa, se totutti possuperheen elämään sillä tavalla, jonka se parhaaksi katsoi. Eihän se perhe muusta tiennytkään. Mutta onnellista elämää se vietti, vaikka kiirettä riitti. Ei niin kiirettä, etteikö heille aiemmin heitettyä ajatusta olisi ehtinyt sen lomassa tuumailemaan, ja mielessänsä kypsyttelemään. Tuli päivä, jolloin isäpossu ja äitipossu päättivät koota ajatuksensa yhteen. He tekivät niistä listan, niistä hyvistä puolista ja niistä ehkä huonommista. Ja he näkivät, kuinka se hyvien puolten lista kasvoi kasvamistaan ja se ohitti sen huonompien puolten listan nopeasti. Ja kun se lista oli siinä, oli se päätöskin jo lähellä.

Jos me otamme kiinni hetkestä

niin mitä se meille tuo

Jos me tartumme siihen tästä

niin otamme kopin elämästä

ja se jotain meille luo

Ja sitten kävi niin, että isäpossu ja äitipossu puhuivat ja puhuivat ja kääntelivät asiaa, ja pohtivat vielä ja miettivät yön yli - ja olivat vähän salaa toisiltansa kumpikin aivan samaa mieltä. Että kyllä se elämä kantaa, ja kun se tahtoo meille uutta antaa, niin olemme rohkeita ja otamme sen vastaan. Ja sitten se possuperhe - isäpossu, äitipossu ja kolme pientä porsasta, se otti uudesta elämästä kiinni ja antoi sen viedä seikkailuun. Se seikkailu tuntui uudelta ja ihmeelliseltä, mutta se tuntui yhtä aikaa kuitenkin myös helpolta, sillä he tiesivät tekevänsä päätöksen niin, etteivät he sulkisi mitään takanaan. Eivätkä he ole sulkeneet tänäkään päivänä.

Ja se vähän isompi possuperhe

se otti ne siivet alleen

se heilutti lähtiessään

mutta sanoi - me nähdään jälleen

Be careful, it's slöpöri!

Vaikka olemme asuneet täällä jo melkein pari vuotta, voin sanoa aivan suoraan, että emme ole liiemmin stressanneet lastemme englannin kielen oppimisprosessista. Olemme antaneet ajan hoitaa tehtävänsä, ja lasten omaksua vierasta kieltä siihen tahtiin, mikä on heille ollut sopivaa.

Esikoisemme on omaksunut kieltä eniten, ja tällä hetkellä hänellä onkin menossa kausi, jolloin hän itse iltaisin ehdottaa, että luemme iltasaduksi englanti-suomi-kuvasanakirjaa. Niinpä olemme monta viikkoa iltaisin hänen sängyssään opetelleet uusia sanoja ja esimerkkilauseita. Hänellä on myös ollut kausi, jolloin hän puhui 'omaa englantiaan', joka kuulosti lähinnä puhtaalta siansaksalta. Siihen eivät kuitenkaan kuuluneet suomen sanat missään muodossa, vaan hän keksi omia sanoja, jotka kyllä taitavasti loppuivat melkein aina konsonanttiin. Puheesta erottui kyllä myös muutamia oikeita englannin sanoja. Nykyään hän juttelee usein englanniksi, puoliksi itselleen, ja sanat ja rakenteet ovat aivan yllättävänkin oikeita. Niinpä hän joka päivä hämmästyttää minua - osaako hän jo tuon ja tuonkin sanan ja ilmaisun? Suunnitelmissa on, että esikoisemme aloittaisi ensi syksynä läheisessä yksityiskoulussa, ja jos näin käy, on aika jännittävää nähdä, kuinka pian hän alkaa puhua meillekin englantia...

Pikkusisko on hyvä matkimaan isosiskoa puheessa (ja veljeään vähän kaikessa) ja niinpä häneen puheeseensa on alkanut myös ilmestyä siskon käyttämiä ilmaisuja. Pikkuveli on vielä siskojaan harvasanaisempi molemmilla kielillä, mutta pitkään ihmettelimme päivästä toiseen, mitä kaikkea hän oikein juttelee, kun emme oikein saaneet sanoista selvää. Kunnes äiti ja isä viimein ymmärsivät, että poika puhuu englantia lähes yhtä paljon kuin suomea. Jos sisko sanoo 'sateenkaari', veli toteaa 'rainbow'. Tai no, ehkä, paremminkin 'vinbou' tai jotain sinne päin.

Poikamme on myös yllättänyt meitä muodostamalla omanlaisiaan kysymyslauseita, ja kyseleekin usein 'where äiti go?' (vaikkei äiti nyt niin usein hukassa olekaan) tai 'where be', kun osoittaa palapeliä, josta puuttuu pala. Mitäpä sitä sen pidempiä lauseita muodostamaan, kun asia käy selväksi vähemmälläkin, tuntuu olevan poikamme kielenkehityksen ohjenuora. Olemmehan myös mieheni kanssa taitavia kommunikoimaan puolikkailla lauseilla, tyyliin 'Otatko,...' (keskeytys), 'Mennäänkö,...' (keskeytys), 'Ajattelin,...' (keskeytys). Mutta onneksi näinkin vanha aviopari osaa jo täydennellä toisiaan '...kahvia?', '...tänään kauppaan?', '...ööö, mitä sinä ajattelit?'. Ja keskeytys.

Mutta mikä ihmeen slöpöri? Sitä minäkin ensin hiukan ihmettelin, kun kuuntelin tytärtäni ulkoillessamme. Hetken kuunneltuani ymmärsin, että hän vain ohjeisti pikkusiskoaan, kun he kiipelivät peräkanaa pihamme komeissa lumikinoksissa: 'Be careful, it's slöpöri (=slippery)!' Vaikka kinaa sisarusten välillä riittääkin (huokaus), niin onneksi voin sanoa, että yhtä lailla hellyyttävää huolenpitoakin (liikutus):

Olehan siskoseni varovainen, ettet vain liukastu.

White Mountains (Valkoiset vuoret) sijaitsevat maantiedon mukaan naapuriosavaltiossamme New Hamphiressa, mutta tänä talvena ne näyttävät laajentuneen meidän pihamaallemme. Näissä kasoissa on riittänyt kiipeilemistä, ja tänä talvena on opittu ainakin sana 'snow'!

Mommy's (and Daddy's) Night Out!

Kun kirjoittaa usein lapsistaan, lienee aika kirjoittaa joskus vähän meistä aikuisistakin! Tämän perheen aikuiset käyvät olosuhteista johtuen varsin harvoin ulkosalla kahdestaan, mutta tänään oli kuin olikin sellaisen illan aika. Olkoonpa se sitten vaikkapa alku rouvan pyöristymisen juhlinnalle. Heh. Ja vaikka rouva hyvin ja hartaudella tänään söikin (oijoi), niin pyöristymistä on tapahtumassa lähiaikoina vain ja ainoastaan ikävuosien suhteen. Tosin jos jatkaisi näin hyvin syömistä useammin, voisi pyöristymistä alkaa tapahtua muutoinkin... Lapsikatraamme kuitenkin pitää siitä huolen, että kovin usein emme kaksin kovin pitkälle karkaa!

Burlingtonissa on useita kivoja ruokapaikkoja, mutta me suuntasimme omaan suosikkiimme, italialaista ruokaa tarjoavaan Trattoria Deliaan. Paikka on niin suosittu, että jos viikonloppuna haluaisi sinne herkuttelemaan, olisi pöytävaraus tehtävä viikkoja aiemmin. Nyt saimme muutaman päivän varoitusajalla pöydän torstai-illalle, tosin melko varhaiseen ajankohtaan. Mutta sehän sopii meille, sillä sen jälkeen ehtii sitten vielä kiireettä hoitamaan itse lasten iltatoimet. Olen järkevyyden etsinnässä välillä tylsä, tiedetään.

Tällä se lähti käyntiin. Pari lajia kovia juustoja ja pehmoista mozzarellaa. Balsamicoa ja makean pehmeää punasipulia. Naminaminami.

Miehelle annoin luvan syödä kaipaamiaan etanoita. Valkosipuliyrttinen voikastike olisi tosin marinoinut maukkaaksi vaikka tiskirätin.

Suoraan Secondiin! Annosten koko on sellainen, että tämä siirtymä on syytä tehdä, jos mielii kierimättä kotiin. Oma annokseni, nimeltään Saltimbocca, sisälsi vasikkaa, parmankinkkua ja kasviksia salvialla ja valkoviinikastikkeella höystettynä. Tartteeko edes mainita, oliko hyvää?

Puolisoni valinta oli Ossobuco alla Milanese, vasikasta sekin, lisänä risottoa. Ei ollenkaan hullumpi valinta sekään. Ei jäänyt nälkä tästäkään.

Ja makuelämyksen kruunasi Ripasso - mielestämme loistava hinta-laatusuhde. Oikein maittava pari liharuoalle. Suositella voi.

Mutta mikä kruunaa hyvän aterian? Liian suuri jälkiruoka. Niin herkullinen, että se on pakko tilata, vaikka tietääkin, ettei millään suoriudu siitä. Mutta kyllä, kyllä se nostaa taivaisiin, kuten lupaa. Tiramisu tietenkin!

Onneksi te ette muuten koskaan näe, miten paljon syön iltaisin samalla, kun kirjoitan. Tämä on nimittäin ainoa hetki päivässä, kun saan syödä niin, ettei kukaan revi hihasta tai pyydä jotain syötävää, tai ihan nyt mitä vain. Mutta tänään en sitten syö enää mitään. Tälle illalle kelpaa yksin luottokaverini - se on hyöryävän kuuma kupillinen vihreää teetä. Sillä olen rauhoittanut iltani jo kymmenisen vuotta, ainakin. En taida edes muistaa, kauanko. Oli miten oli, se lienee yksi parhaista hetkistä päivässä. Olipa rauhoittuminen sitten teen vaikutusta tai sen lumevaikutusta, niin hällä väliä. Toimii. Pienistä iloista ne syntyvät, ne tyytyväisyyden hetket.

P.S. Ei se kaikki ihan näin mutkattomasti mennyt. Normaalistikin minulle riittää kyllä kymmenen minuuttia valmistautumiseen (ei se naama laittamisella kummene, omassa tapauksessani ainakaan), mutta tänään sain vielä kiristää vähän vauhtia. Juuri ennen lähtöä makaronit kiehumassa yli (=lapsille päivällinen pikapikaa valmiiksi ennen lähtöä) ja vessaepisodi lapsen kanssa. Selvisin. Taitaa olla onni, että olen kehittynyt tähän mennessä jo moniajon mestariksi... ollaan me äidit aika epeleitä!

Kevättalven tyttö

 

Se oli aurinkoinen kevättalven sunnuntai

 

kun tyttö oli avannut silmänsä ensi kertaa

 

niin se tyttö oli kuullut puhuttavan

 

 

Se oli naurava pieni lapsi

 

se ilahdutti ja sai toisetkin hymyilemään

 

niin se oli kuullut puhuttavan

 

 

Se kasvoi ja siitä tuli hiljainen tyttö

 

mutta edelleen se hymyili

 

sillä hymyn taakse, sinne voi myös kätkeytyä

 

 

Koulussa se tyttö teki kaiken mitä piti

 

vähän enemmänkin kai

 

koska se tahtoi olla siellä täydellinen

 

ei sille oikein muu riittänyt

 

 

Kun se kasvoi isoksi

 

se antoi junan viedä Pohjanmaalta Tampereelle

 

ja oppi elämään siellä

 

koska se tiesi mistä se tuli

 

 

Välillä se ajelehti

 

eikä se tiennyt minne pitäisi mennä

 

mutta se pärjäsi

 

koska se tiesi mistä se tuli

 

 

Se oli hiljainen tyttö

 

mutta se kirjoitti ja kirjoitti tunteistaan

 

ja elämästä ja kaikesta

 

mitä se koki

 

mutta se kirjoitti vain itselleen

 

 

Ja sitten kun se oli aika paljon aikuisempi

 

niin se kohtasi sen mitä oli etsinyt

 

ja sitten kaikella oli merkitys

 

ja kaikella oli paikkansa

 

 

Ja vähän myöhemmin

 

se otti ja lennähti kauas kotimaasta

 

mutta jos joku kysyi mistä se tuli

 

niin kyllä, se tiesi sen

 

mutta myös sen se nyt tiesi

 

minne se halusi mennä

 

ja miksi

 

sillä maailman ääriin se seuraisi

 

sitä joka on se merkitys

 

 

Ja kun se tyttö katsoo tänään ikkunasta

 

ja näkee keväisen auringon paistavan

 

se taitaa miettiä

 

paistaako aurinko tänäänkin yhtä kauniisti kuin silloin

 

 

ihan melkein neljäkymmentä vuotta sitten

 

 

 

 

 

Hipaisu vain

Hiekka, rahinaa kenkien alla

 

kuinka olenkaan kaivannut!

 

Aurinko, tekee työtään

 

paljastaa aran maan

 

Ja ne ensi säteet

 

jotka pistelevät ihoa talven jälkeen

 

niistä kai untakin näin!

Uskallan jo sanoa, että kevät lienee ehkä aavistuksen lähempänä. Mutta vain aavistuksen. Kyllä meillä lunta on vieläkin karkeasti arvioiden puoli metriä, mutta keväisen auringon voima toimii uskomattomalla tavalla - viime viikon lumimyrskyn aikaansaamat nietokset ovat paikoitellen tipahtaneet jo aivan huomattavasti. Onneksi voima on noin suuri, sillä päivälämpötilatkin ovat kuitenkin edelleen jääneet melkein joka päivä pakkaselle. Öistä nyt sitten puhumattakaan. Lienee parasta alkaa puhua lämpötiloista Fahrenheitteina, niin pysytään sentään paremmin plussan puolella (0C kun on 32F)!

Anna hiekan rahista

 

Tuulen sitä lennättää

 

Anna auringon paistaa

 

lämmön meitä tänäänkin vahvistaa

Vaikka lunta on maassa (ja ennusteessa, uskokaa tai älkää), on kevään merkkejä jo ilmassa siinäkin mielessä, että kevät tuntuu jo allergisen nenässä ja silmissä. Mutta en välitä, en! Vuotakoon nenä vaikka koko kevään, mutta tämä talvi kyllä meille jo riittää. Ja toppavaatteet, ne haluan jo kätkeä varaston uumeniin, kevätkengätkin odottavat malttamattomina eteisessä. Lasten talvisaappaat tekisi mieli vaihtaa jo kuumeisesti kumppareihin ja lenkkareihin, ja pipot kevyempiin. Mutta ei, vieläkään ei ennuste anna meille armoa - leikittelee plussakeleillä silloin tällöin päivän pari, ja kuitenkin tuo takaisin ne pakkaskelit ja lumet. Minulla on pitkä pinna, mutta tässä asiassa sitä on nyt venytetty kyllä jo turhan paljon. Puuh. Ja taas kestän.

Katson kauas, hiljaa mietin

 

tässä on hyvä nyt

 

onni on tiensä tänne

 

meille löytänyt...

Vaikka talvi pitää meitä tiukassa otteessaan, ei se saa meiltä pois tunnetta, että täällä on hyvä olla. Se tunne, että jotain on löytänyt, se taitaa olla ihan tässä.

Ihan pienen hipaisun päässä -

 

siellä suuri onni, onhan?

 

Ota anna aikaa

Jos minulla olisi aikaa, järjestäisin kaikki lastenkirjat hyllyyn, värijärjestykseen, aakkosjärjestykseen tai ainakin korkeusjärjestykseen. Jos minulla olisi aikaa, selaisin läpi kaikki lasteni piirustukset ja muut taidetyöt, järjestelisin ja säästäisin ne kauneimmat ja rakkaimmat laatikoihin, kansioihin, seinälle, lastenhuoneen kaapin päälle. Terottaisin lasten kaikki värikynät valmiiksi taiteiljoilleni, niputtaisin piirustuspaperit, arkistoisin täydet värityskirjat ja järjestäisin uudet sievään pinoon. Astiakaappinikin järjestäisin, niin, että kaikki usein tarvitsemani astiat olisivat aina kätevimmin saatavilla. Maustepurkitkin, olisihan nekin kiva laittaa aakkosjärjestykseen.

No, ei sentään. Älkää ihan kaikkea uskoko. Kontrollifriikkikin elää täällä aivan normaalia elämää tavallisine arkisine murheineen ja iloineen, eikä useimmiten ehdi edes ajatella, missä välissä ne kirjat järjestäisi. Ja värikynät, siinä ne pyörivät iloisesti ympäri lattiaa, taaskin.

Jos kuitenkin järjestäisin meidän täyteen ahdetun kirjahyllyn, aihepiireittäin, tyylilajeittain, kirjailijoittain. Ja sitten ottaisin joka ilta, tai joka viikko nyt ainakin, yhden kirjan ja uppoutuisin siihen. Valitsisin aina vähän erilaisen, jotta saisin aina uudelleen upota uusiin maailmoihin, kuvitella näkevänsä sen kaiken ja tuntevansa ne tunteet, joita niissä tulkitaan. Jos lukisi lapsellekin sen lempikirjan vaikka kymmenenteen kertaan peräkkäin, jos hän niin toivoisi. Piirtäisi lapselle sitä, mitä lapsi pyytäisi. Auttaisi vaikeassa palapelissä. Askartelisi sen norsun, josta lapsi haaveilee.

Mutta ei elämä aina niin mene. Ei kaikkea ehdi, ehkäpä ei usein pidäkään. Ehkä se onkin niin, että unelmille pitää toisinaan jättää tilaa pysyä unelmina. Lapsikaan ei kasva vinoon, vaikkei äiti aina ehdi tehdä kaikkea, mitä lapsi pyytää. Ei juuri nyt, joskus ei koskaan. Elämä on valintoja, ja lapsenkin on kaiketi hyvä oppia niin.

Aikaa voi kuitenkin ottaa. En usko siihen, että kaikkeen haluaamansa voi sitä aina ottaa, vaan välillä asioiden tekemistä täytyy vain siirtää. Joskus on kiva tehdä jotain aivan itseään varten, varastaa itselleen hetken tai useamman, jokainen toki tyylillään ja tarpeidensa mukaan. Ja se pyykkivuori, sen harjalle voi yrittää kiivetä huomennakin. Kyllä se vielä pystyssä pysyy.

Niinpä, otin hetken, ja katselin. Ja olin niin kovin onnellinen.

 

Pienen hetken,

ja toisenkin varastin

ja huomasin -

niistä syntyy

hetki onnellisin



Heinän makua suussa

Vaikka en olekaan suuremmin keittiöihmisiä, niin alkoipa houkuttaa juttu siitä, millaisilla makupaloilla meidän keittiössämme arkisin herkutellaan. Ehkäpä juuri siksi puikahtikin tämä ajatus mieleeni. Tai - olenhan minä oikeastaan keittiöihminen aika paljonkin, jos nimittäin lähtisi mittaamaan aikaa siihen, kuinka paljon päivittäin vietän aikaa keittiössä. Kun yrittää tarjota lapsukaisilleen viisi ateriaa päivässä, ruokkia siinä ohessa vielä itsensä ja välillä muutaman muunkin, lisäksi siivoaa keittiön sen viisi kertaa päivässä, käyttää tiskikoneen ainakin parin päivän välein, tiskaa koneeseen sopimattomat astiat (joita ilmestyy vähän väliä jostain) ja niin edelleen ja niin edelleen - niin olenhan minä siinä mielessä hyvinkin keittiössä viihtyvää tyyppiä. Osansa lienee silläkin, että läppäri ja muut vastaavat härpäkkeet lojuvat myös jatkuvasti keittiön tasoilla. Niiden kai on oltava siellä, missä minäkin.

Parhaiten meillä toimii se, että ruoanlaitto on sukkelaa. Puoli tuntia kokkausta on maksimiaika, viisitoista minuuttia on tavoite. Uuniin voi tietysti tyrkätä pitempääkin aikaa vaativaa sapuskaa, mutta sellaisina päivinä on pakko olla kuitenkin ajoissa kotona, jos aamupäivällä mielii jossakin käydä. Meillä nimittäin elellään edelleen hyvinkin kellontarkasti päiväunirytmin mukaan. Kannattaa myöskin valita ruokalajeja, jotka voi jättää hetkeksi yksin, tai jotka voi kohtuullisen helposti keskeyttää odottamaan seuraavaa vaihetta. Jos käytän ruoanlaittoon noin viisitoista minuuttia, poukkoilen sen aikana keskimäärin kymmenen kertaa tekemässä välillä jotain muuta. Nostelen myös vuorollaan jokaisen pienen uteliaan nenän kurkistamaan kattiloihin, sillä heistä jokainen on hämmästyttävän samaan aikaan alkanut kovasti kiinnostua ruoanlaitosta. Vaikka en suuria kulinaristisia nautintoja osaakaan tarjota, en kyllä kiellä lastani kurkistamasta tai kyselemästä ruokaan liittyviä yksityiskohtia! Joten nostelen heitä siis kärsivällisesti vähän väliä katselemaan. Saattaahan olla, että he kiinnostuvat niin, että jonain päivänä he laittavat minulle ruokaa!

Voin ihan suoraan tunnustaa, että takuuvarmin tapa saada lapset nätisti, omatoimisesti kerääntymään pöydän ääreen odottamaan ruokaa, on luvata ranskanperunoita. Sen verran kiillotan itseäni, että kovin usein en kuitenkaan tätä hullunhelppoa keinoa käytä. Spagetti on toinen hitti, joka menee aina. Ja vaikka se meneekin joka paikkaan, niin erottelen siivouksen mielessäni myöhempään vaiheeseen - nautin vain siitä, että syövät, eivätkä ala hosumaan kaikkea muuta mahdollista. Sitä paitsi, kun härkäpäisesti syö itse samaan aikaan lasten kanssa, ei kannata vilkuilla pöydän alle kesken kaiken. Siivous on ihan eri homma, ei sillä kannata ruokahetkeä pilata, jollei pakko ole. Ja kyllä, on välillä pakkokin, sillä meillä kaatuu maitomukeja epäilemättä aivan keskivertomäärä. Joskus äiti kuitenkin yllättää itsensäkin: keittää pikaisesti pussin nuudeleita, heittää sekaan edellispäivältä tähteeksi jääneet lohet, lorauttaa sekaan kermaa ja ripauttaa juustoraastetta - ja kas, lapset syövät kuin eivät olisi viikkoon ruokaa nähneet. Näitä kun keksisi lisää.

Mutta jotta pääsisin myös itse ruokalajeihin saakka, niin mitä meillä syödään arkena? Hyvin tavallista ruokaa. Olen kyllä vähän laiska ruoanlaittaja, ja nopeus on kriteeri, joka vain on tässä hurlumheissä toteuduttava. Siis pastaa, perunamuusia, lihaa, lohta, kanaa, kananmunia, sen sellaista. Niistä tulee lihapullia, munakkaita, kanapastoja, kanapaistoksia, tomaattipohjaisia jauhelihakastikkeita, uunilohta. Ja koska äiti on salaatin ystävä, niin jokaisella aterialla on salaattia, tai jos ei ole, niin sitten kasviksia on jossain muodossa itse pääruoassa. Kuvittelin joskus, että lapsia vain opetetaan syömään kasviksia. Sitten sain aistiyliherkän keskoslapsen, jolle syöminen oli enemmän ja vähemmän vaikeaa kolmen ensimmäisen vuoden ajan. Kun suutuntuma on hyvin herkkä, kasvikset eivät useinkaan olleet niitä helpoimmin nieltäviä. Tuputtamisen kannattaja en ole ollenkaan, joten en tuputtanut. Edelleen hän on äärimmäisen taitava löytämään ruoasta pieneksikin pilkotut kasvikset, ja edelleen hän kieltäytyy salaatista. Muutoin hän syö nykyään varsin hyvin, joten kasvisten aikakin on vielä tulossa. Se, että parsakaali näyttää vähän puulta, voi kuitenkin olla joskus se avain - joten parsakaalikin on suuhun jo eksynyt. Hiljaa hyvä tulee.

Taaperokaksostemme kohdalla toimii, no, harhautus ja huijaus (jos toimii). Jos ruoka ei kelpaa, voi kertoa tarjoavansa lautasta toiselle. Siinä vaiheessa oma lautanen kiinnostaakin jo taas paljon enemmän. Keittiön tasoille kannattaa myös piilottaa sellaista syötävää, jota toivoo taaperoiden maistavan. Esimerkiksi salaattia. Kun salaattikulho on sivupöydällä, pyydetään sitä varmasti. Ja siten meidän 2,5-vuotias tyttäremme syökin vaikkapa salaattia, tomaattia, paprikaa, herneitä, kurkkua, mitä nyt kulhossa sattuu olemaan. Retiisinkin on poiminut. Kunhan kulho on siis vähän piilossa. Äidit ovat nokkelia, eikö.

Ruokalajit, joita en muista tehdä, ovat keitot. Ne olisivat kai helppoja ja nopeitakin, mutta ne eivät vain pälkähdä mieleeni. Olen ajatellut sen johtuvan siitä, että lapsena en itse pitänyt keittoruoista. Jostain syystä en. Olemme kyllä nyt löytäneet muutaman keiton, jotka ovat ihania ja, niin, jopa helppoja. Tämä tässä, on keitto, joka oli niin järjettömän hyvää, että siitä oli pakko ottaa kuva.

Our very first Italian Wedding soup!

Mutta mikä maistuu heinältä? Pinaatilla värjätty kierremakaroni kuulemma. Ainakin tarkan ja herkän esikoisemme mielestä. Hän kuitenkin söi makaronit, jättäen lautaselle mielenosoituksellisesti vain yhden noista vihreistä makaroneista. 'Mutta äiti, miksi tämä maistuu heinältä?' En minä oikein osannut vastata. Mutta eihän äitienkään tarvitse ihan kaikkea tietää. Äidit vain joskus keittävät vihreitä makaroneja.

Aistit herkimmillään

Pieni, keskosena syntynyt lapsi säpsähtää, kun kuulee äkillisen äänen. Ei äänen tarvitse kovakaan olla, mutta se yllättää lapsen. Ruokapala menee suuhun hitaasti, sillä sitä täytyy tunnustella, varovasti ja kiireettä. Housunlahje nousee leikin lomassa ylöspäin, mutta pieni käsi vetää sen nopeasti takaisin paikoilleen. Ja niin edelleen. Lukuisia pieniä asioita. Pieniä asioita, jotka aikuiselta voivat jäädä aivan huomaamatta.

Esikoistyttäremme, joka syntyi raskausviikolla 28+3, on aisteiltaan yliherkkä. Olen ollut asiasta tietoinen suunnilleen hänen syntymästään lähtien. Luin äskettäin yle.fi -sivustolta aistiyliherkkyyttä koskevan artikkelin, jossa kerrottiin, että näille tuntemuksille ei edelleenkään ole olemassa diagnoosia, vaikka aistiyliherkkiä ihmisiä on varmasti joukossamme ollut aina. Tutkimuksia asiasta on kyllä jo pidemmän aikaa tehty. Ennen vanhaan taidettiin ajatella, että tuollaisella ihmisellä nyt vain on jonkinlaisia ongelmia. Keskosena syntynyt lapsi on tavallista herkempi kokemaan aistien yliherkkyyttä.

Herkkyyttä voi olla monissa aisteissa. Meidän keskoslapsellamme herkkyys tuntuu erityisesti tuntoaistissa sekä kuuloaistissa. Se, että tyttäremme on usein kesälläkin puettu pitkähihaisiin ja -lahkeisiin vaatteisiin, johtuu yksinkertaisesti siitä, että hän tuntee olonsa niissä turvallisiksi, kun vaatteet suojaavat häntä. Paljaalle iholle paistava aurinko, kesäinenkin tuulenhenki tai polviin rahiseva hiekka ovat epämiellyttäviä. Tyttö on myös herkästi paleleva, joten pitkähihaisuus ei todellakaan häntä häiritse. Äiti on jo aika haukka etsimään kesävaatteita, jotka ovat keveitä, mutta pitkähihaisia. Avojaloin en oleta tyttäreni kulkevan, ennen kuin hän on siihen valmis. Kylpy on toistaiseksi ainoa hetki, jolloin hän viihtyy ilman sukkia tai kenkiä, silloin vesi pehmentää tuntemuksia. Kuuloaistin yliherkkyys taas tulee esiin siinä, että tyttäremme on hieman valikoiva musiikin suhteen - musiikin ei sovi olla liian kovaäänistä. Hän kuitenkin kuuntelee lastenmusiikkia nykyään jo aivan mielellään. Äkilliset, kovat äänet saavat tytön säpsähtämään, toisinaan jopa pois tolaltaan. Silloin hiljainen hetki sylissä saa hänet jälleen rauhoittumaan.

On kuitenkin asia, joka saa lapsemme voittamaan monta pelkoa. Se on maalaaminen. Hän levittää väriä silmät säihkyen, innosta väristen, kokeilee ja taiteilee. Hän voisi maalata ja maalata, pitkästymättä. Sitä innostusta, jonka näen silloin hänen silmissään, voisin katsella loppuikäni.

Tämän teoksen tyttäremme loihti taidekoulussa. Hän antoi työlle nimen 'Rainbow'.

Keskosen vanhemmaksi ei tulla opettelemalla etukäteen, vaan aivan yhtäkkiä. Keskosen vanhemmaksi kasvetaan oppimalla yhdessä lapsen kanssa. Paljon olen oppinut keskosen äitinä, mutta erityisesti sen, että tarkkailemalla rauhallisesti omaa lastani, näen, mikä on hänelle hyväksi. Ja sitten teen sen, minkä voin, auttaakseni häntä ottamaan tuntemuksensa vastaan. Keskoslapsen äiti oppii sen, että elämästä tulee nauttia juuri nyt, tällä hetkellä. Tulevia murheita ei kannata surra, eihän voi tietää, mitä eteen tulee  - tai ei koskaan tule.

Mutta kevät tulee. Mitä jos ottaisit sen tänä vuonna vastaan aistit herkimmillään? Ehkä lintujen laulu ja tuulen suhina kuulostavatkin silloin erilaiselta. Ehkä ne kuulostavatkin vähän siltä, kuinka pieni, aisteiltaan yliherkkä, lapsi ne kokee.

Minä ajattelin ainakin kokeilla, saavutanko sen.

Myrskyä ja mittayksiköitä

Piti kirjoitella siitä, kuinka eurooppalainen edelleenkin välillä hieman kummastelee näitä amerikkalaisten käyttämiä mittayksiköitä, kun oikein mikään yksikkö ei ole sama kuin se, jota Suomessa on tottunut käyttämään. Koska kuitenkin ulkona viuhuu talven kovin ja toivottavasti myös talven vihoviimeinen lumimyrsky, voi jutun aihe vähän poukkoilla. Joo, lupasin jo kertaalleen, että en enää puhu säästä. Mutta tällainen 'ultimate late-winter snow storm' talven päätteeksi ansaitsee ehkä kuitenkin muutaman rivin. Pieni muistutus: olemme siis muuttaneet Suomesta etelään, ja leveysasteilla olemme suunnilleen samalla korkeudella kuin Pohjois-Italia. Mitä on nyt tällä hetkellä äärimmäisen vaikea käsittää.

Aivan tavallisena kauppapäivänä ajelen ehkä reilun mailin matkan (= 1,609 km) läheisen ostarin nurkille, matkalla saan päästellä vaihtelevasti 35-40 mph (miles per hour), sellaista 56-64 kilometriä tunnissa. Tänään en ole viitsinyt edes ajatella auton ulkoiluttamista, vaikka neliveto tuolla lumimyräkässä varmaan kulkisikin. Täällä päin kuitenkin on edelleen monta sellaista, jotka eivät talvirenkaita käytä, ja heitäkin saattaa liikenteeseen eksyä, vaikka moni näinä myrskypäivinä liikkumista välttääkin. Koulujakin on tänään ollut suljettuina, vaikka täällä USAn koillisnurkilla lumeen on totuttukin, ja ihan pienen lumisateen takia mitään paikkoja ei suljeta.

Kaupassa suuntaan alkajaisiksi deli-tiskille, josta leikkeleet ja juustot saa siivutettuina. Kelpo määrä kumpaakin meidän perheelle muutamaksi päiväksi on helppo pauna (pound, lb), joka on 454g. Maitoa tarttuu mukaan kanisteri taikka kaksi, onpahan yhdessä vetoisuutta gallonan verran eli suunnilleen 3,785l. Eipä tarvi kanniskella kahdeksaa erillistä maitopurkkia. Tästä tykkään, kun talouteen kuuluu kolme kunnon 'maitokissaa'. Ja kun te siellä Suomessa saatte tuota meidän jäätelöherkkuamme vain pintin (=0,473l) purnukoissa, niin meilläpä paria B&J:n suosikkimakua löytyy myös kvartin purkeissa (=0,946l). Hähhähhää.

Olen kuulemma suunnilleen 5 jalkaa ja 6 tuumaa pitkä. Kuulostaa älyttömän hankalalta, jos minulta kysytään. Mutta tämän sain sattumalta tietää - katsastuskonttorissa. Samalla sain tietää painonikin paunoina. Why on earth?? Kun aikoinaan hain ajokorttia tässä maassa, jouduin byrokratian kiemuroissa täyttämään hakukaavakkeen ainakin kolme kertaa, jokaista hakuprosessin vaihetta varten. Kiltisti täytin painoni ja pituuteni jokaiselle kaavakkeelle, kun niitä kerran kysyttiin, ja selvisihän se lopulta miksi - nyt ne tiedot komeilevat ajokortissani. Sitä en tiedä, pitäisikö kortti uusia, jos tässä alkaisi painoa kerryttämään. En kyllä aio kokeilla, ainakaan tietoisesti.

Tuuli viuhuu ulkona, myrsky nimeltä Vulcan alkaa olla Vermontin päällä todenteolla. Lunta on satanut jo n. 15 tuntia, ennusteen mukaan jäljellä on vielä n. 18. Hipheihurraa. Tuuli on yltynyt päivän aikana myrskylukemiin ja pyörittää lunta nyt sellaisella voimalla, ettei enää pysty sanomaan, paljonko taivaalta tulee. Paljon, todennäköisesti. Kolme kertaa olen käynyt lumikolan ja lapion kanssa pihalla huhkimassa, viimeksi pari tuntia sitten, mutta rappuset ovat taas sen näköiset, että töitä olisi lisää. Kello kuitenkin lähentelee yhtätoista illalla, joten jätän lumityöt - riskilläkin - huomiseen. Koko yön ajan lunta pitäisi tulla vielä runsaalla mitalla. Huhhuh. Vaikka suomalainen on lumeen tottunutkin, niin enpä ole tällaista lumisademäärää tainnut juuri ennen nähdä. Jotta en kiillottaisi omaa nahkaani aiheetta, niin tunnustan, että olen kolannut ja siivonnut vain autopihasta ovelle johtavaa kävelykäytävää ja ulko-oven edessä olevia rappusia. Sekä autotallin sivuoven vieressä olevaa pientä aluetta, sillä en päässyt ovesta ulos lapioimatta ensin lumia syrjemmälle. Autopihaa siivoaa sama puutarhurifirma, joka tekee meille sulana kautena puutarhatöitä. Kohtuullisen pitkää työrupeamaa tekevät nyt! En viitsi edes ajatella, millaista olisi hoidella koko piha kolan kanssa tällä kelillä. Olisin varmaankin viettänyt tuolla tuulessa ja tuiverruksessa koko päivän, sillä olo olisi ollut vähän niin kuin sillä 506 ikkunaa pesseellä ikkunanpesijällä.

No, paljonko sitä on jo tullut? Villi veikkaukseni on suunnilleen 12 tuumaa, joka siis on 30,5 cm. Alan uskoa siihen ennusteeseen, joka uhkasi meille jotain 18 ja 24 tuuman välillä, siis 45,7 - 61 cm. Jokin osa Vermontia saattaa saada jopa 30 tuumaa, eli 76,2 cm. Järjetöntä, sanon minä.

Kotirouvan talonmiesarki.

18 tuntia, se on muuten pirun pitkä aika sataa lunta. Puuh.

P.S. Yleensä mieheni tekee meillä lumityöt. Nyt hän kuitenkin sopivasti työreissailee keväisessä Suomessa. Kotirouva rules!

Hei, mä small talkkaan!

Kun on syntyjään vähän jäyhä pohjalainen, ja sen jälkeen käynyt noin parinkymmenen vuoden pirkanmaalaistumisintensiivikurssin, ja sitten päätynyt toiselle puolelle Atlanttia, ovat keskustelutavatkin saaneet matkan varrella vähän muokkautua. Täällä sitä nyt sitten ollaan, small talkin luvatussa maassa!

How are you today? Found everything you were looking for? Niin, ollaan ihan ruokakaupassa. Minulla on tapana käydä pari kertaa viikossa samassa kohtuullisen kokoisessa marketissa, ja alan myöskin käydä jo naamana tutuksi henkilökunnalle. Is it still snowing outside? Lihatiskillä kysyttyä. Ja tänä talvena aika relevantti kysymys, johon on melkein joka kerta voinut vastata myöntävästi. Ostan leikkeleet ja juustot useimmiten deli-tiskiltä suoraan siivutettuina, ja asiakaspalvelijalla on tapana jutustella kaikenlaista siinä työskentelynsä ohessa. Ja sitten me huutelemme siinä kommentteja vähän edestakaisin, ja taitaa mennä keskustelukin vain vähän sinne päin, sillä ne leikkuukoneet ja kylmäkoneet siinä hurisevat ja vingahtelevat vähän häiritsevästi. Mutta tarkoitus lienee onkin, että tulee vähän jutusteltua, ei sen keskustelun loogisuudella niin väliä. I'm good, thank you. And you? - And yes, it is still snowing outside.

Do you know, I was thinking about you yesterday! Edelleen ruokakaupassa, tällä kertaa kassalla. Mieshenkilö. Iäkkäämpi. Epäilyttävää? Ei toki. Where did you get that scarf? Ja sitten me juttelimme hänen kanssaan pitkän tovin siitä, kuinka hänen vaimonsa tekee juuri samanlaisia huiveja kuin minulla on kaulassa, ja että voisiko minunkin huivini olla hänen vaimonsa käsialaa, sillä hän on tehnyt niitä monelle, esimerkiksi kampaajalleen. Ei, minun huivini on lahja kyllä, mutta Suomesta (kiitokset vaan Merville). It looks very nice and warm! Se villapaita nimittäin, joka herralla oli myös mukanaan töissä ja jonka hän ehti siinä myös minulle esitellä. Your wife is very talented!

You look so good! Do you know, as soon as you get home, you'll tell your husband to call a babysitter, and you'll go out for a date tonight! Että mitäkö? Tämä on vain minun ihanan luottokampaajani puhdasta ammattiylpeyttä. Hän on ihastuttava, ja vaikka hän on bosnialaista syntyperää, on hän kasvanut amerikkalaisuuteen. Ja osaa small talkin, ja työnsä. Olen joka kerta lähtenyt hänen luotaan tyytyväisenä tulokseen. Niin - ja tuona kyseisenä iltana jäi kyllä deittaaminen väliin, niin minulta kuin mieheltänikin. Toisaalta, oltiin kyllä samalla kotisohvalla illalla, joten eikö se melkein lasketa deittaamiseksi tällä iällä.

How old are you? You seem to like coloring! 4- ja 5-vuotiaat tytöt eräässä koulussa, johon kävimme esikoisemme kanssa tutustumassa tällä viikolla. Minusta oli aivan liikuttavaa, että nuo kaksi tyttöä tulivat oma-aloitteisesti pyytämään meidän tyttöämme piirtämään kanssaan. Ja yrittivät kovasti jutellakin, ja vaikka esikoisemme ujosteli vielä vähän kankealla englanninkielentaidollaan, ei se tyttöjä haitannut. He neuvoivat ja opastivat reippaasti, mistä mitäkin tarvikkeita löytyy. Jos tyttäremme pääsee tuohon kouluun (mikä ei ole vielä aivan varmaa), haluaisin minä olla kärpäsenä katossa kuuntelemassa, kun nämä tyttöset small talkkaavat keskenään. She is five years old now. And she is very happy that you asked her to draw with you.

Sanotaanhan, että vanhakin koira oppii vielä uusia temppuja. Oppii se näköjään keski-ikäistyvä kotirouvakin.

Opin

Yksi vähän isompi

ja kaksi pientä tässä

kaikki kolme yhtä lailla

samaa kinaa pystyttämässä


Anna tänne

mulle ensin

älä ota älä

miksi taas

miksi aina

- äidin huokaus syvä


Kun iso onkin vielä pieni

ja sisko siinä ja veli

ei aina helppoa tietä ole

kulkea hetkeen seuraavaan

ja unohtaa - se kina joka oli ja meni


Mutta tulee tulee hetki

kun sisko isompi istahtaa

ja veljenkin pyytää siihen

ja siskolle huikkaa

tule tänne

sinäkin mahdut siihen


Ja niin minä, minäkin

nyt sen taas kerran opin:

pitkävihaisuus, kyllä se kuuluu

tunteista aivan turhimpiin

Let's go shopping!

'Mennään ostamaan kaupasta uokaa (=ruokaa)!', tapaa meidän nuorempi tyttäremme sanoa innoissaan. Neidistä lienee kasvamassa meidän innokkain shoppaajamme, sillä hän on aina etunenässä lähdössä ostoksille. Niin, ruokakaupasta ruokaa, kenkäkaupasta kenkiä, lelukaupasta leluja ja niin edelleen. Ja mitäkö raportoimisen arvoista tässä oli?

Ei varmaankaan paljon mitään, mutta aina kaikki ei olekaan niin yksinkertaista kuin kuvittelisi. Taannoin olen esim. vieraiden kanssa etsiskellyt ympäriinsä niinkin tavallisia juttuja kuin postikortit. Kun kaikki mieleen juolahtaneet ostospaikat oli koluttu, löytyi kortteja viimein apteekista. Täällä päin apteekit ovat usein sellaisia sekatavarakaupan oloisia, joten niitä on vaikea oikeastaan kutsua apteekeiksi. Suomalaiselle apteekki kun on mielikuvissa yleensä siisti, melkein suorastaan steriilin oloinen paikka lääkkeiden ja terveyteen liittyvien oheistarvikkeiden myyntiin. Mutta täällä apteekeista saa siis vaikka sun mitä: kaikenlaista pientä tavaraa niistä korteista leluihin, mutta myös esim. pakasteruokaa tai vaikkapa olutta. Minäkin olen ostanut kerran sieltä olutta. Törmättyäni nimittäin sattumalta paikalliseen merkkiin, jota ei joka kaupasta saa, ja joka, pirteänä poikkeuksena amerikkalaisessa olutvalikoimassa, on todella hyvää. Mutta, saa sieltä apteekista toki myös niitä lääkkeitä. Samasta putiikista voi siis ostaa sekä olutta että päänsärkylääkettä, joten onkohan tämä sitä amerikkalaista kätevyyttä? Jollekulle voi tietysti se alkoholipitoinen juoma olla itsessäänkin lääkettä... sillä voi lähteä monet surut ja vaivat. Vaikka tuppaavatkin tulemaan takaisin, kun vaikutus lakkaa.

Toinen kauppa, joka itseäni melko lailla hämmentää, on eräs huoltoasema. Se näyttää ulospäin aivan tavalliselta huoltoaseman tarvike- ym. kaupalta, mutta oven päällä roikkuu kyltti, jossa selvästi sanotaan, että kaupan on myös aseita. Vermontissa aseen voi ostaa 18 vuotta täyttänyt nuhteeton kansalainen. Osavaltion aselaki kuuluu liittovaltion löyhimpiin, ja täällä asetta saa käsittääkseni kantaa sekä esillä että myös piilotettuna. Toisaalta, osavaltio kuuluu henkirikostilastoissa sinne vähäisimpiin. Vertailun vuoksi, alkoholipitoisia juomia voi ostaa 21 vuotta täyttänyt henkilö. Nuhteettomuudesta ei varmaankaan kukaan kysele yhtään mitään.

Tavallisen ruokakaupan kassajonossa notkuessa ehtii myös tutkailla niitä telineitä, joille herkästi heräteostoksiksi tarttuvat artikkelit usein sijoitetaan. Monta kertaa olen tutussa ruokakaupassa miettinyt, missähän järjestyksessä kolme vierekkäin asetettua pikku purnukkaa pitäisi nauttia - siinä on aivan vieri vieressä kofeiinipitoinen virkistysaine, nukahtamiseen tarkoitettu apu sekä 5 minuutissa toimiva 'ihmeaine' krapulaan. Mitään noista en ole itse kokeillut, ja sitä itse krapulaakin varsin harvoin. :)

Mutta, palataan vielä hetkeksi sinne apteekkiin. Olimmepa kerran mieheni kanssa kahden liikkeellä kaupungilla, ja minun piti poiketa eräässä apteekissa etsimässä lempikosmetiikkaani. Minä tutkin purkkeja siis kosmetiikkahyllyillä, ja mieheni pälyili sillä aikaa ympäriinsä, ihmetellen sitä mahdotonta tavaramäärää, jota apteekin hyllyt notkuivat. Aikansa pälyiltyään hän kiinnitti myyjän huomion, joka ystävällisesti ohjasi hänet - mitään kyselemättä - perhesuunnitteluosastolle. Tästä saatiin vielä hyvät naurut - eihän meillä ollut edes jälkikasvukolmikkoa mukana! Kyllä mä sitten oisin ymmärtänyt...

Mutta tiedättekö, mitä saa ihan lähes joka kaupasta? Tietenkin naposteltavaa ja juotavaa. Jotainhan on käden ulottuvilla oltava. Ja naposteltavaa voi toki alkaa tehdä mieli vaikkapa rautakaupassa. Tai puutarhakaupassa. Tai... whatever.

Äiti, tuu kattoon!

Yläkerran leikkihuoneessa on... no, sekaista. Siellä lienee tällä hetkellä niin pitkä junarata kuin saatavilla olevista raiteista pystyy rakentamaan. Kompleksiin näkyy kuuluvan myös pitkät rivit rakennuspalikoita ja legojakin on siellä täällä. Juna-aiheesta on tehty monta piirustusta, ne on sijoiteltu ympäri leikkiä (äh, kohta joku 2,5-vuotias tulee ja liukastuu niihin) - samoin juna-aiheiset kirjat, joita talostamme löytyy, ovat levitettyinä pitkin lattiaa (mun mielestä kirjat kuuluu kyllä kirjahyllyyn). Jaahas, tuolla on legorasia tyhjennettynä ja käännettynä nurinpäin (mihinkähän sisältö on kumottu). Kai sekin kuuluu leikkiin. Pikkuveljen rakkaat kaivuritkin on liitetty leikkiin (ja kohta poika varmasti huomaa sen, eikä ole ollenkaan samaa mieltä). Kaiken kaikkiaan, leikki on niin laaja, että se hädin tuskin mahtuu huoneeseen, ja pyrkiikin tämän tästä laajenemaan käytävän puolelle. Ja mun piti just tänään ottaa imuri ja yritän nyt päättää, voisiko leikin sekaan pujahtaa sen kanssa, sotkematta mitään ratkaisevaa. Imuroinnin tulos tuskin on kovin kummoinen, jos yritän varoa jokaista rakennelman osaa. Ja pieni huokaus.


Äiti, äiti, kato mä oon tehnyt näin pitkän junaradan! Ja sitten kun mulla ei ollut enää raiteita, niin mä otin palikoita lisäksi ja sitten mä vielä piirsin lisää raiteita. Ja kato äiti, nuo legoukot, ne on kaikki tuolla piirissä ja ne laulaa 'piiri pieni pyörii' ja sitten ne laulaa 'mörkö se lähti piiriin'. Ja sitten mä laitoin kaikki pikku veturit tuonne veturitalliin, mutta kun tuolle yhdelle ei ollu paikkaa, niin sitten mä rakensin noista pienistä tuoleista sillekin nukkumapaikan. Tuo legorasia tuolla, se on noiden talo. Ja nuo kaivurit tekee puutöitä. Äitiiii, tuu kattoon!


Alakerrassa, keittiön lattialla, taiteilee pieni 2,5-vuotias tyttönen. Värikynät on kumottu pitkin lattiaa, siinä ne pyörivät sinne tänne ja seuraavaksi varmaan jääkaapin alle. Terotintakin on tarvittu, ja koska olen opettanut, että se pitää täyttymisen jälkeen tyhjentää, niin se on tyhjennetty. Lattialle kylläkin (taisin kyllä opettaa, että roskikseen). Piirustuspapereita on hujan hajan, neiti kaiketi tarvitsee monta luonnostelua. Pitiköhän mun imuroida tänään täälläkin? Ja pieni huokaus.


Äiti, kato! Mä piirsin sateenkaaren, se on hieno! Äiti, kato!! Äiti, mä piirsin äidille tikapuut. Äiti tarvii tikapuut, että äiti voi kiivetä yläkaapille. Äiti, mä laitan ne tähän, niin äiti voi kiivetä. Äiti kiipeää! Äitiäiti!!

 

 

Ja äiti istuu lattialle ja antaa imurin vielä odottaa. Sillä odottaahan se. Joskus olen kokeillut, odottaako se kauankin - ja samasta paikastahan sen olen löytänyt, minne sen olen jättänytkin. Joten odottaahan se.

 

 

 

Vähän erikoisempaa nähtävää

Kevyen turistipläjäyksen aika! Tämä pikkuinen Vermontin osavaltio, johon ulkosuomalaisina olemme majamme asettaneet, on Yhdysvaltojen osavaltioista asukasluvultaan toiseksi ja pinta-alaltaan seitsemänneksi pienin. Täältä kuitenkin löytyy yhtä sun toista mukavaa. Ja herkullista. (Ei, en aio tänään puhua jäätelöstä. En ainakaan kovin paljon.) Mutta, asiani oli siis se, että täältä löytyy vähän jotain kummallistakin - joista tänään muutaman rivin voisin tarinoida.

Mennään Burlingtoniin, Vermontin suurimpaan kaupunkiin (no, ainoaan mainittavan kokoiseen, voisi joku sanoa). Etsitään väylä nimeltä Interstate I-189. Siinä ei luulisi olevan mitään kovin ihmeellistä, mutta arvaatteko, miten tämä kuva siihen liittyy?

No, en moiti, vaikkei aukene. Tuo väylä oli määrä joskus kauan, kauan sitten rakentaa kulkemaan lähemmäksi Burlingtonin ydintä, mutta sitä pätkää ei koskaan rakennettu. Ja miten tämä ruostuneiden arkistokaappien muodostama torni siihenkään liittyy? Siten, että suunnitelma kohtasi valtavasti vastustusta, ja tuo arkistopömpeli kuvaa niitä tuhlattuja papereita, valituksia ja kiistoja, joita prosessi sai aikaan. Laatikoita on päällekkäin kuulemma yhteensä 38. Niiden väitetään kuvaavan niitä 38 vuotta, joina tuota asiaa vatvottiin. Että vähän tämmöinen erikoinen nähtävyys tämä. Voihan se jotakuta viehättääkin. On kaiketi maailman korkein arkistokaappitorni.

Mutta, onpa Vermontilla oma hirviönsäkin! Vermontin ja New Yorkin osavaltion rajamaisemissa sijaitsee pitkulainen Lake Champlain eli Champlainjärvi. Järvessä sanotaan elelevän suurikokoisen, pitkänomaisen matelijan, jolla on samanmuotoinen pää kuin hevosella. Hirviö on nimetty, tietenkin, Champiksi (tai Champyksi). Sanotaan, että siitä olisi tehty n. 300 silminnäkijähavaintoa. Hauskinta tässä jutussa on kuitenkin se, että vuonna 1983 järvihirviö Champ on julistettu rauhoitetuksi lajiksi, vaikka sitä ei ole tutkimuksissa löydettykään. Näin vain Ameriikassa :)

 

 

Ei, ei sitä kannata tuosta kuvasta etsiä. En minä kuulu nimittäin noihin 300 silminnäkijään, minä olen vain kuvannut kaunista järveä! Mutta ensi kesänä, sitten me lähdemme taas ihastelemaan kesäistä järvimaisemaa ja ehkäpä me sitten... never say never.

 

Jäätelö? No, on se hyvää. Kyllä nuo tämän kulmakunnan kundit Ben ja Jerry ovat osanneet hommansa, ei käy kieltäminen. Minä taisin viimeksi maistaa Cheesecake Brownieta. Vai oliko se Chunky Monkey vai Strawberry Cheesecake vai Half-Baked vai Milk & Cookies? Who cares. Ei ole nimittäin vielä huonoja makuja löytynyt.

 

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.