Miten sen sanoisit

Tiesinhän minä, että sellainen aika tulee.

Ei mitenkään yhtäkkiä vaan pikku hiljaa, ja jonain päivänä huomaisin ajattelevani, että näin siinä kävi ja pitikin käydä.

Ulkosuomalaisena käyttää arjessa luonnollisesti runsaasti itselleen vieraampaa kieltä kuin äidinkieltään. Kun on pitkään asunut muilla mailla, vieraan kielen käyttö toki arkipäiväistyy, vaikkakin meillä suomalaisena perheenä suomi on pysynyt ja pysyy kotikielenä. Siitäkin huolimatta, että joillekin perheenjäsenistä on joskus vaikeaa löytää sopivia suomen kielen sanoja. Kaikki kolme teiniä kuitenkin vakuuttavat, että heidän on helppo ymmärtää meidän vanhempien suomen kieltä, vaikka he itse kokevatkin joskus hankalaksi vastata meille suomeksi. 

Mutta mitä sitten on tapahtunut? Olemme huomanneet, että yhä useammin on tilanteita, jolloin on vain yksinkertaisempaa kysyä lapsiltaan, miten sinä tämän sanoisit englanniksi ja mitä termiä käyttäisit ja että onko tämä sinun mielestäsi hyvä valinta. Myönnän, että se tuntui ensin hieman hämmentävältä, mutta sittemmin luonnolliselta. Ja totta - helpolta tavalta tarkistaa.

Minulla on kielitiedetausta ja voin sanoa olevani melko kielitaitoinen ihminen. Pystyn kommunikoimaan kolmella kielellä sujuvasti (suomi, englanti, saksa) ja kolmella muulla (ruotsi, ranska, espanja) kohtalaisesti. Muutamilla muilla sitten jotenkin auttavasti. Olen opiskellut ja harrastanut kieliä suurin piirtein koko ikäni. Olen kiinnostunut siitä, miten kielet toimivat - havaitsen logiikkaa ja opetan itselleni sillä tavalla lisää. Olen huomannut, kuinka useamman kielen osaaminen alentaa kynnystä opetella muitakin ja kuinka yhden osaaminen voi tukea toista. Tuen aina lapsiani, kun he pohtivat, haluaisivatko ottaa lisää vieraiden kielten kursseja. Silti he valitsevat itse, enkä ole koskaan ohjannut heitä opiskelemaan jotain tiettyä kieltä. He osaavat siis sekä englantia että suomea. Kaksi heistä opiskelee lisäksi saksaa ja yksi espanjaa.

Oma englannin kielen taito on hyvä. Minulla ei ole vahvaa suomalaista aksenttia, mutta kyllä vieraskielisyyteni toki useimmiten huomataan. Small talkaan useimmiten sen verran sujuvasti, etten oikeastaan erotu paikallisesta. Keskustelen monesta aiheesta joutumatta miettimään sanoja tai rakenteita. Jotkut asiat sujuvat varmasti jo paremmin englanniksi kuin suomeksi; työssä tottuu käyttämään tiettyä sanastoa ja kouluun liittyvässä viestinnässä asiat selkiintyvät jo helpommin englanninkielisin termein. Toisinaan kyllä takeltelen: jos olen väsynyt tai yhtäkkiä pitää käyttää termejä, jotka eivät kuulu päivittäiseen sanavarastoon. Kuten vaikka ongelma kodinkoneen kanssa tai koukeroinen virastoasia. 

Teinit luonnollisesti puhuvat englantia kuten paikalliset. Onhan se koulukieli, kaverikieli, harrastuskieli. He puhuvat kotona myös keskenään englantia, mutta vaihtavat sujuvasti suomeen puhuessaan meille vanhemmille. 

Ihan äskettäin 14-vuotiaani halusi näyttää minulle kirjoittamaansa esseetä, joka ollaan osana englannin tunnin ohjelmaa lähettämässä kirjoituskilpailuun. Kyseessä oli argumentatiivinen teksti, jonka aiheeksi hän oli valinnut tekoälyn hyödyntämisen opiskelussa. Luin tekstiä sekä ihaillen että hieman hämmästellen - hän oli kirjoittanut todella hyvin perustellun asiatekstin. Mieleeni juolahti, että pystyisinköhän itse samaan englanniksi? Luultavasti kuitenkin kyllä, mutta olin positiivisesti yllättynyt tekstin tasosta, vaikka tiedän hänen olevan hyvä kirjoittaja. Se oli kuitenkin taas hyvä muistutus siitä, että lasteni kielitaito kehittyy aivan omaa tahtiaan. Minä voin vain yrittää pysytellä perässä.

Viime aikoina lapset ovat olleet yhä kiinnostuneempia siitä, miksi suomen kieli on niin erilainen kuin englanti ja olemme päätyneet moniin kiinnostaviin keskusteluihin aiheesta. Kun he puhuvat suomea, he osaavat usein valita sopivat sanat ja taivutusmuodot, mutta toisinaan sattuu pieniä, joskin harmittomia lipsahduksia, kuten fall-verbin kääntäminen mielessä aina putoamiseksi. ("Vaikka en ollut pitkään aikaan luistellut, en pudonnut kertaakaan!") Tai vastaus mitä kuuluu -kysymykseen. ("Hyvin.") Ymmärrys ei kuitenkaan kärsi.

Jokin aika sitten oli puhetta teinien viikonloppusuunnitelmista, ja kerroin kaksosillemme heidän kaverinsa äidin lähettäneen minulle viestin, että hän voi viedä ja tuoda lapseni. Mainitsin asiasta jotenkin siihen tapaan, että "hänen äitinsä voi heittää teidät myös kotiin" ja minua tuijotti kaksi hämmästyneen näköistä 14-vuotiasta. "Heittää? Mitä se tarkoittaa, jos joku heittää jonkun?" Minulle täysin harmiton suomen kielen ilmaisu kuulosti heidän korvissaan joltain aivan kummalliselta. "Niin, siis tuo teidät kotiin."

Perinteitä sikin sokin

Kiitospäivän jälkeen (marraskuun viimeinen torstai) se alkaa toden teolla. On ikään kuin virallisesti taas lupa heittäytyä tunnelmaan: joulu on tulossa ja se alkaa näkyä katukuvassa. Viimeistään silloin lisääntyvät jouluvalot ja koristeet ympäri kaupunkia. Black Friday sysää joulukaupan kunnolla liikkeelle tarjouksineen ja kaikkialla mainostetaan joulua.

Meillä on kohta käsillä 14. joulu Vermontissa. Tuntuu, että se on alkanut muuttua hieman amerikkalaisemmaksi, mutta tietyt suomalaiset jouluperinteet ovat jääneet elämään. Ja vaikka kukaan lapsistamme ei ole ehtinyt viettää montaa joulua Suomessa, ovat hekin kasvaneet kiinni tiettyihin rutiineihin.

Mutta lähdetään liikkeelle siitä, miten jouluun valmistaudutaan. Joulukalenterista innostuu edelleen teinikin, vaikka ns. lasten joulukalentereista he ovatkin jo vähän kasvaneet ohitse. Mutta tykkäähän moni meistä aikuisistakin joulukalenterin suomasta pienestä ilosta jokaiselle päivälle, miksei siis teini-ikäinenkin.

Muutama vuosi sitten lapset miettivät pitkään millaiset kalenterit haluaisivat. Kun selvää ratkaisua ei oikein löytynyt, ehdotin kalenterien tekemistä itse. Ostimme päivätyt laatikot ja siitä lähtien niitä on täytetty innolla joka vuosi marraskuussa. Jokainen saa yllätykseksi omanlaisiaan pieniä juttuja: tänä vuonna laatikoista on löytynyt esimerkiksi karkkia, purkkaa, meikkejä ja hauskoja sukkia.

Laatikot ovat kestäneet yllättävänkin hyvin jo useita vuosia. Niitä tullaan luultavasti käyttämään niin pitkään kuin kiinnostusta riittää. Lisäksi ne näyttävät hauskoilta, joten olemme olleet kovin tyytyväisiä ratkaisuun.

Takaisin pakettirumbaan: niin mielellään kuin paikallista yrittäjää tukeekin, tulee monta asiaa tilattua netistä. Paketit toimitetaan aina kotiovelle, ja se tietää kiireisiä viikkoja niin postille kuin lähettifirmoille. Normaalisti jakeluautot kiertävät naapurustossamme iltapäivän tunteina, mutta joulukuussa niitä näkee aikaisintaan iltahämärissä. Joskus paketteja ilmestyy ovelle vasta kymmenen jälkeen.

Random acts of kindness on termi, josta pidän. Se voi olla pieni tai suurempi ystävällinen ele. Oma tapa (ynnä monen muun) on jättää joulukuun kiireisimpinä viikkoina ovelle laatikollinen juomia ja välipaloja kuskeille, jotka ajavat paketteja ympäri kaupunkia koko illan. Joka vuosi ne ovat kelvanneet. Täydennän laatikkoa tarpeen mukaan. Erityisen suosittuja näyttävät olevan virvoitusjuomat ja helposti syötävät snackit, kuten välipalapatukat tai keksit. Meillä Vermontissa myös sää suosii tätä tapaa joulukuussa: juomat pysyvät melko varmasti riittävän kylminä pakkasilmassa, joskin joskus on ollut huoli jäätymisestä.

Monena vuonna olemme kysyneet lapsiltamme haluavatko he, että vietämme joulua enemmän suomalaiseen kuin amerikkalaiseen tapaan. Aikoinaan meidän mukanamme muutti suomalainen perinne syödä jouluruokaa aattona ja avata lahjat sen jälkeen. Se on aiemmin kuin amerikkalaisten tapa juhlia joulupäivänä - ja toistaiseksi lapset ovat päättäneet, että jatkamme suomalaiseen tapaan. Olemme kuitenkin ottaneet käyttöön täkäläiset joulusukat (Christmas stockings), jotka roikkuvat joulukuun ajan takanreunukselta ja täyttyvät pienistä yllätyksistä ennen joulua. Arvomme perheenjäsenten kesken kuka on vastuussa kenenkin sukasta. Osa jännityksestä muodostuu epäilemättä siitä, että sukkia käydään hypistelemässä etukäteen ja yritetään arvailla mitä niissä on. Asianlaita ratkeaa meillä jouluaattoaamuna.

Jouluaattona keitetään myös riisipuuroa, josta löytyy useimmiten jokin pähkinä, aina ruokakomeron sisällön mukaan. Sen päälle laitetaan kanelisokeria. Jos minulta kysytään, joulu alkaa nimenomaan joulupuurosta. 

Jouluaaton iltapäivä kuluu usein keittiössä eikä mihinkään ole kiire. Joulupöytään kokoonnutaan, kun ruoka valmistuu. Siinä on tavallisesti kinkkua, kalaa, perunamuusia, amerikkalainen mac&cheese, kasvisgratiinia ja salaatteja. Suomalaisia laatikoita tai rosollia emme valmista. Illan mittaan syödään joulutorttuja ja suklaata.

Mitä sitten tehdään joulupäivänä? Syödään ja laiskotellaan. Mielestäni erittäin miellyttävä tapa, josta on hyvä pitää kiinni.

Uutta ja vanhaa

"Voinko syödä tämän?" Sanat kuulostavat korvissa niin tutuilta, että luultavasti vain nyökyttelen. "Tottakai. Haen huomenna kuitenkin kaupasta lisää."

Teini on jo jatkanut matkaansa, kuulokkeet korvilla ja välipalaa mennessään hotkien. Se sama poika, joka oli joskus ruoan suhteen valikoiva, mutta joka on tähän mennessä kyllä huomannut, että pituuskasvu vaatii polttoainetta. Hän on minua jo lähes päätä pidempi - ja itsekin olen kuitenkin ihan keskimääräisen mittainen.

Tämä talo, joka on ollut kotimme jo yli 13 vuotta (en ole koskaan asunut missään osoitteessa yhtäjaksoisesti pidempään, lapsuudenkotia lukuun ottamatta), on nykyään täynnä teinienergiaa (jonka taso voi vaihdella hämmästyttävästi, tiedostan). Kun saavuimme tänne vuonna 2012, yksi taapero ja kaksi vauvaa kainalossamme, meitä tervehti tyhjyyttä kumiseva talo ja hiostava keskikesän helle. Aloimme rakentaa elämää täällä. Nykyään me keski-ikäiset pysähdymme aika ajoin ihmettelemään missä välissä tuo kolmen pikkuihmisen kopla onkaan muuttunut kolmen teini-ikäisen komppaniaksi. Vuodet tuntuvat rullaavan ohitse yhä nopeammin. Kesät ovat olleet kuumia, syksyt kauniita ja värikkäitä, talvet välillä hyisen kylmiä ja keväät aina myöhässä.

Talvi yllätti tänä vuonna 10.11.

Teini-ikäiset ovat nyt siis lukioikäisiä eli täkäläisittäin highschoolilaisia. Heillä on omat kiinnostuksen kohteensa, aikataulunsa, kasvukipunsakin. Entä minä? Oma rooli on ja pysyy, mutta kuitenkin muuttuu tavallaan koko ajan. Kasvattamisen keskiössä kun on välillä muistutettava itseään, että oman itsenkin äärelle täytyy mennä. Olen oppinut, että sitä kautta ratkaisuja usein löytyy. Minulla on oma tila, jota toiset kunnioittavat, mutta jonka aitojen läpi he tietävät pääsevänsä aina, jos tarvetta on. Nuorimmaiseni täytti taannoin kyselyä, jossa tiedusteltiin, onko vanhempi koskaan jättänyt häntä huomiotta älylaitteen vuoksi. Tyttäreni vastasi, että "et sinä kyllä ole". Tuo on luultavasti ensiluokkainen kehu teini-ikäiseltä, joten pidän asianlaidasta pyhästi kiinni.

Työnteko jatkuu. Mies työreissaa ympäriinsä kuten aiempinakin vuosina, ja sillä aikaa olen äitinä olemisen ohessa talonmiesnainen ja niiden kuuluisien kaikenmaailmanasioiden hoitaja (lumimyrskyt, rikkoontuneet kodinkoneet, omakotitalon moninaiset huoltokohteet, mitänäitänyton). Taksikuskikin luonnollisesti, sillä kuljetan jälkikasvua edelleen sinne tänne (vaikkakin teinien ajoharjoitteluluvat jo häämöttävät ihan lähitulevaisuudessa!) Puhumattakaan kommunikoinnista koulun suuntaan ja ihan arkisista menemisistä ja tulemisista. Tai omista töistä, joita teen välillä paljon ja välillä vähän.

Toisinaan mietin sitä, miten nämä vuodet ja itse ulkosuomalaisuus ovat minua muokanneet. Olenko avoimempi? Luultavasti. Olenko rohkeampi, itsevarmempi? Epäilemättä. Olenko kyseenalaistavampi? Sitäkin. Olen toki vanhempi ja yhä keski-ikäisempi, silläkin lienee vaikutuksensa moneen asiaan. Vaihtaisinko näitä vuosia mihinkään? En vaihtaisi. Tuntuu parhaalta ratkaisulta, että on ikään kuin saanut yhdistää elämässään monta maailmaa. 

Käymme edelleen Suomessa joka kesä. Ensimmäisten vuosien aikana täältä Suomeen matkustaminen tuntui vielä vähän siltä kuin olisi ollut pitkällä lomalla ulkomailla ja palannut käymään kotona. Tänään se tuntuu ehdottomasti siltä, että jättää kotinsa ja arkensa hetkeksi tehdäkseen pienen lomamatkan Suomeen. Ja ihan parasta on sittenkin, että on siihen kaikkeen - ja valintoihinsa - tyytyväinen.

Lähtöjä

Ajattelin, että jos kirjoittaisi niistä, jotka haluavat aina lähteä. Jotka nauttivat siitä, että vanha jää taakse ja edessä on jotain uutta. Mutta aika vähän siitä sittenkään tiedän.

Jos sitten kirjoittaisi niistä, jotka rakastavat paikallaan pysymistä. Ovat kiintyneitä omaan elämäänsä siellä, missä se on aina ollut. Ovat juurtuneet paikkoihin, ympäristöön, itseä ympäröiviin ihmisiin siellä. Ajattelin joskus, että olen vähän sellainen. En niinkään paikkoihin kiintyvä, mutta tuttua ja turvallista rakastava.

Mutta ei se sitten mennyt ihan niinkään.

Kun muutin 19-vuotiaana Pohjois-Pohjanmaalta Pirkanmaalle, mukana oli makuupussi, vähän vaatetta ja evästä suuressa urheilukassissa. Muut tavarat tulivat myöhemmin perässä. En toki tiennyt silloin, että Pirkanmaa tulisi olemaan kotini seuraavat 19 vuotta. Sellainen siitä tuli.

Vuonna 2006 lupasin miehelleni, että mennään yhdessä myötä- ja vastamäet. Silloin ei ollut aavistustakaan, että yhteinen tie veisi kuusi vuotta myöhemmin valtameren ylitse. Silloinkin sanoin kyllä. Jos jotain joskus katuisimme, niin sitä emme ainakaan, että ei tullut koskaan lähdettyä. Uuden kaipuu veti mukaansa. 

Lähdön hetkissä on aina oma tunnelmansa. Kuusi vuotta sitten lähdimme matkaan kolme lasta mukanamme, ynnä aivan liian monta matkalaukkua. Se, etten tuntenut suurta haikeutta, tuntui itselle melkein kummalliselta. En tuntenut itseäni sellaisena, joka vain lähtee kohti seikkailua. Enhän minä mikään seikkailija ollut koskaan ollut. Ja sittenkin se vain kävi niin - lähdimme matkaan ja ajattelimme, että palaamme joskus. Ei ollut aavistustakaan siitä, että aiottu kahden vuoden seikkailu muuttuisi kuuden vuoden seikkailuksi. Ainakin.

Kuusi vuotta on kulunut, ja lähdön hetkistä on tullut osa elämää. Kerran kesässä lähdemme täältä ja palaamme Suomeen lomailemaan. Jokaisen loman jälkeen lähdön hetki siirtää meidät jälleen tänne takaisin. Kaksi maailmaa, kuin kaksi elämää. Jokaisen loman aikana tulee ajatus, että jos asuisimme Suomessa, näkisimme Suomessa asuvia ystäviä ja sukulaisia enemmän. Kunnes sitten marraskuu tulisi ja hukuttaisi monet aikeista syksyiseen pimeyteen. Koska kaikilla on omat perhekalenterinsa ja kiireensä. Mikä on täysin luonnollista.

Kesäisessä Suomessa unelmat ovat keveämpiä. Elämä on iloista ja valoisaa yöttömän yön taianomaisissa hetkissä. Kuitenkin se, että saan asua täällä, missä täydellisesti viihdyn, on melkoinen onnenkantamoinen. Suomessa käydessäni poimin rusinat pullasta - tai kesäiset mansikat suoraan mansikkamaalta.

Joskus sitten taas on lähdön aika. Kun tietäisi milloin, tai sittenkin - ehkä en haluakaan tietää. En ihan vielä.

Sinne ja tänne

Että kotonaan on vähän siellä ja täällä, on muuttunut olotilaksi. Se vain on. Lomaillessaan Suomessa on kuin muukalainen omassa, tutussa maailmassaan - tietää, miten siellä toimitaan ja sittenkin välillä kokee olevansa kuin turisti. Katselee tuttua ympäristöä erilaisin silmin, kuin etäämmältä. Näkee kauneutta, johon ei ole ennen kiinnittänyt huomiota. Törmää kovemmin epäkohtaan, jonka on aiemmin sivuuttanut olankohautuksella.

Kolme viikkoa myöhemmin olemme taas kotona täällä Vermontissa. Astuessani jälleen tuttuun kotiin jotain läikähtää lempeästi sisälläni, vaikka saapuessa on puoliyö ja takana on pitkä matka Atlantin ylitse. Tärkeimmät tavarat kaivetaan ulos matkalaukuista vielä ennen sänkyyn kapuamista. Uni tulee nopeasti. On pimeää, kuten näillä leveyksillä aina tähän aikaan yöllä. 

Kesäkuu tuntuu kaukaiselta. Se on aina täynnä tekemistä ja järjestelyä. Lasten kouluvuoden viimeiset viikot ennen kesäkuun puoltaväliä on ohjelmoitu täyteen monenlaista extraa. Viimeisinä päivinä muistetaan vielä kiitellä opettajia lahjoin ja monin sanakääntein. Kun kouluvuosi viimein päättyy, siirrymme suoraan valmistelemaan pitkää lomamatkaa koti-Suomeen. Muistan, että laskin jossain vaiheessa päiviä: ehdinkö tekemään kaiken, mitä olin aikonut tehdä ennen lomaa. Olen taas tyytyväinen siihen, että osaan hallita stressiä kohtuullisesti. Minulla on siihen lyömätön keino: kaiken muistamisen, suunnittelun, ennakoinnin ja järjestelyn lomaan on aina sovitettava hetkiä, jolloin istutaan vain ihmettelemään ja tuumailemaan hetkeksi, esimerkiksi kahvikupin kera.

Heinäkuu tulee ja on helteinen. Kesä-Suomi tuntuu ihmeellisen lämpimältä, aurinkoiselta ja tällä kertaa siis vihdoin sään puolesta oikealta kesälomakohteelta. Syömme liikaa jäätelöä, pullaa, uusia perunoita, mansikoita, kaikkea. Kohtaamme ihmisiä läheltä ja kauempaa, vuosien takaa ja heitä, joita tapaamme joka vuosi. Kuulumiset vaihtuvat ja huomaan toistavani itseäni, mutta se kuuluu kai asiaan. Kuljen avojaloin nurmikolla, käytän samaa hellehametta liian monta päivää, mutta kuka tuota helleaaltoa olisi uskonut saapuvaksi. Ei ainakaan ulkosuomalainen, joka on pettynyt lomamaansa säähän viitenä vuotena peräkkäin.

Kaunis kesä, kaunis Tampere.

Kotona lattiakin narisee tutulla tavalla, kun astun tiettyyn kohtaan. Naurattaa se, että kiinnitän huomiota noin pieniin asioihin. Suomi tuntuu taas kaukaiselta, vaikka se pitääkin oman sopukkansa sydämestäni hallussaan. Koti on kuitenkin täällä Vermontissa, jossa se on ollut jo kuusi vuotta.

Muutama päivä kotiinpaluun jälkeen alan hoitaa asioita. Selaan papereita, luen syksyä koskevia sähköposteja, kerään dokumentteja koulua varten. Lähetän sähköpostia lasteni opettajalle ja tiedustelen, jatkuuko hänen pitämänsä ylimääräinen taidetunti syksyllä samaan aikaan kuin edellisenä kouluvuonna.

Hän vastaa minulle nopeasti. Kyllä jatkuu. "Tervetuloa kotiin!" Hän kirjoittaa. "Kerrothan lapsille, että olen kaivannut heitä!"

Eläköön suomen kieli!

"Äiti, mitä tarkoittaa vesi kielellä?" Iltasadun lukeminen keskeytyy, sitä tapahtuu usein. Lapset, jotka osaavat kyllä suomea, jäävät kuitenkin toisinaan pohtimaan sanojen ja erityisesti erilaisten sanontojen merkityksiä. Luen iltaisin yhteensä kolme tarinaa, sillä jokainen lapsista haluaa valita yhden. Niistä yksi tai kaksi on yleensä suomenkielisiä, vaikkakin suomenkielinen lastenkirjallisuus on meillä jäämässä käytännön syistä englanninkielisen jalkoihin. 

Meillä keskustellaan siis kuitenkin melko paljon siitä, mitä mikäkin oikein tarkoittaa. Kuusivuotiaiden tiedonjano on kyltymätön, ja kahdeksanvuotiaamme, pohdiskelijaluonne, esittää tarkoin mietittyjä kysymyksiä. Meillä on keskusteltu viime aikoina esimerkiksi siitä, mitä tarkoittaa putipuhdas tai tipotiessään, tai mitkä oikein ovat ovensaranat ja ikkunanpielet. Kaksikielisen lapsen äidinkielen sanavarasto voi olla laajakin, mutta siihen saattaa jäädä - joskus yllättävältäkin kuulostavia - aukkoja. 

Lastemme voi sanoa olevan kaksikielisiä. Esikoisemme oli 3,5-vuotias, kun muutimme tänne. Kaksosemme olivat juuri täyttäneet vuoden. Vaikka he ovatkin kasvaneet suomenkielisessä kodissa, he ovat kasvaneet englanninkielisen ulkomaailman vaikutuspiirissä. Jos heiltä kysyy, miten he kuvailisivat itseään, he sanovat aina olevansa suomalaisia. We are Finns living in the US. We can speak English AND Finnish.

Minä en ole kaksikielinen, minä vain elän kaksikielisesti. Minä ajattelen ja tunnen suomeksi. Minä hoidan asioita englanniksi. Minä luen ja kirjoitan jatkuvasti molemmilla kielillä. Minä juttelen koulun eteisessä aamuisin lapsilleni suomeksi ja yhtä aikaa kaikille muille englanniksi. Minä tervehdin vastaantulijaa englanniksi. Kielen vaihtaminen lennosta on osa jokapäiväistä elämää. Lasten kieli menee välillä solmuun ja suomenkieliseen lauseeseen sekoittuu englanninkielisiä sanoja. Minä puhun jompaakumpaa.

100-vuotispullaa

Minä en haikaile suuremmin ruisleipää enkä liioin pihasaunaa, vaikka niistä pidänkin. Nautin Suomesta ja suomalaisuudestani kesäisin synnyinmaassani, ja arkena elän elämääni täällä. Vaalin omaa suomen kielen taitoani (esimerkiksi kirjoittamalla) ja pyrin selittämään lapsilleni sanojen merkityksiä aina kun he kysyvät. Luen heille joka päivä. Haluan, että he osaavat puhua hyvää suomea.

Minun Suomeni on minun sydämessäni. Onnea 100-vuotiaalle!

Vanha viehätys

Eräänä perjantaina menin tapaamaan tuttavaani vuoden, parin takaa. Olimme tavanneet aikoinaan lasteni koululla monta kertaa viikossa, kun hän oli esikoiseni luokassa avustavana opettajana. Sittemmin hän oli jättäytynyt työstä pois ja päättänyt jatkaa opiskelua. Tiesin hänen suuntautuneen kielen kehityksen ja puheviestinnän aloille, mutta nyt olin yllättäen saanut häneltä yhteydenottopyynnön. Hän halusi haastatella suorittamaansa kurssiin liittyen jotakuta, joka asuisi täällä, mutta puhuisi englantia vieraana kielenä. Olin kyllä ilahtunut siitä, että hän oli ajatellut minua. 

Löysin pienen sivukadun keskustan tuntumasta helposti, vaikka en ollutkaan koskaan aiemmin käynyt kyseisellä alueella. Löysin kauniilta kadulta kauniin sinisen talon, jonka pihassa kasvoi auringonkukkia ja tomaatteja. Syyskuinen aamu tuntui kesäiseltä, niin täällä yleensä tuohon aikaan. Nousin autosta ja koputin ovelle. Joskus on jännittävää huomata, miten monenlaisissa paikoissa ihmisiä asuu. On paljon paikkoja, jotka ovat lähellä, mutta niissä ei välttämättä satu koskaan käymään. 

Kahvikupin ääressä oli kiva jutella - kuulumisista ja kaikenlaisesta muusta. Hän oli lähettänyt minulle jo etukäteen kysymyspatteriston, johon olin kirjannut perustietoja kielitaidostani, ulkomailla asumisesta ja vieraan kielen käyttämisestä arkipäivässäni. Vaikka omista yliopistoaikaisista kieliopinnoistani on kauan, oikeasti aika kauan, on mieleeni jäänyt kytemään kiinnostus vieraisiin kieliin ja niiden oppimiseen liittyviin prosesseihin. Niinpä minä selitin ja selitin ja huomasin olevani taas sillä tutulla maaperällä, johon kiinnostukseni oli herännyt jo lapsena, viimeistään teinivuosina. Vaikka olenkin opiskeluvuosien jälkeen löytänyt työkseni vallan muuta tekemistä (joka on vienyt mukanaan), oli sittenkin kiva huomata, että jotain tuttua tässä kaikessa on. Kutsuisinko sitä sitten sanojen viehätykseksi, ehkä.

Erityisen mielenkiintoista oli pohtia sitä, miten huomaa oman kielitaitonsa kehittyneen. Olen osannut käyttää tätä vierasta kieltä jo pitkään - siitä on pitänyt huolen jo kouluiässä herännyt kiinnostus ja työelämässä tutuksi käynyt kommunikointi ympäri maailmaa. Kuitenkin koen nyt, kun olen asunut ulkomailla yli viisi vuotta, että kielitaitoni on muuttunut. Siihen on tullut aivan erilaista sujuvuutta. Sanoinkin tälle ystävälleni, että on tiettyjä kielitaidon tasoja, joiden saavuttaminen kertoo siitä, että on omaksunut vieraasta kielestä jotain olennaista. Itselleni yksi niistä on ehdottomasti se, että pystyn hauskuuttamaan vieraalla kielellä. Pystyn valitsemaan sanamuodot niin, että ne kertovat paljon muutakin kuin pelkän asian, joka lauseella viestitään. Pystyn valitsemaan puheeseeni sävyn, joka kertoo jo paljon enemmän.

Tällä viikolla tapaamme uudelleen, sillä ystäväni kertoi, että hänelle oli vasta nyt selvinnyt, että haastatteluun liittyi lisää kysymyksiä, joita hän ei muistanut minulta viime kerralla kysyä. Jatkamme siis mielenkiintoista keskustelua ihan piakkoin, minkä lisäksi tulen saamaan vielä yhden tehtävän, jossa minun pitää arvioida, ovatko tietyt lauseet kieliopin mukaisia vai eivät. Sanokaa sitä kielihöperyydeksi tai miksi vain, mutta en ole yhtään ahdistunut ajatuksesta, että saan käydä läpi 150 lausetta ja arvioida niiden kieliopillista oikeellisuutta. 

Joskus on näköjään yllättävän virkistävää palata vanhojen kiinnostuksen kohteiden pariin. Jotain on silti vuosien varrella päässyt tapahtumaan - tämäkään ei vedä vertoja projektityöskentelyn viehätykselle, jonka pariin upposin noin kymmenen vuotta sitten. Jos joku nyt kysyisi, minkä pariin haluan palata, veisi projektinhallinta voiton. Sittenkin.

Kumpikin parempi

Jos meiltä kysyy, mitä kaipaamme Suomesta, niin vastaamme yhdestä suusta että ihmisiä. Heitä, joiden kanssa meillä on yhteistä historiaa. Sukulaisia, ystäviä. Heitä, joiden kanssa voi palata saman pöydän ääreen ja jatkaa juttua siitä, mihin se joskus jäi - vaikka vuosia viime tapaamisesta olisi ehtinyt kulua ties kuinka monta. Heitä, joiden kanssa aina naurattaa. Heitä, joiden sohvalle voi istahtaa vuosi toisensa jälkeen ja tietää olevansa tervetullut.

Joskus olen kummajainen, näyttelyesine, hämmentävän kiinnostuksen kohde. Yhtäkkiä niin moni haluaa tietää, mitä meille kuuluu. "Teitä näkee niin harvoin, että kyllä teitä pitää tulla katsomaan!" "Lapset on kasvaneet taas niin paljon!" "Miten arki siellä sujuu?" "Puhuuko lapset vielä suomea?" "Ihanaa, kun kirjoitat sitä blogia!"

Mutta yhtäkkiä kukaan ei kysykään - nimittäin sitä, milloin palaamme Suomeen. Onko viisi vuotta ulkomailla jonkinlainen maaginen aikaraja? Kysymys, joka on menettänyt merkitystään. Vaikken sitä tarkoitakaan, että odottaisin toistuvasti kysyttävän. Tai että tänne jäämisestä olisi tehty minkäänlaisia päätöksiä. Ei todellakaan, sillä oleskelumme syy täällä on joka tapauksessa väliaikainen.

Kesäloman anti oli tänäkin vuonna hyvin lomamainen. Emme stressanneet mistään. Teimme mitä huvittaa, tapasimme meille tärkeitä ihmisiä ja söimme - liikaa ja liian usein. Saimme juhlia siskoni häitä ja vietimme jo perinteeksi muodostunutta kesäjuhlaa appivanhempieni mökillä. Nauroimme, kun satoi tai oli koleaa. Ei Suomeen kannata sään vuoksi lomailemaan tulla, tuli todettua moneen kertaan. Tämä oli nimittäin viides heinäkuussa vietetty Suomi-loma putkeen, kun sää oli Pirkanmaalla pääsääntöisesti joko huono tai melko huono. Toki muutama auringonpilkahdus noihin pariinkin viikkoon sentään mahtui.

Ehdimme siis mökkeilemään, saunomaan, veneilemään, onkimaan. Ylensyömään ja kahvittelemaan. Juhlimaan ja shoppailemaan. Ajelemaan sinne tänne, leikkimään puistoissa ja syömään jäätelöä. Ja vaikka mitä muuta. Ja vaikka moni asia on niin tuttua, tuttua, on siltikin yhä enemmän se tunne kuin liikkuisi turistina omassa maassaan. Hassu, vähän irrallinen tunne. Ei huono kuitenkaan, enemmänkin keveä.

Joskus tuntuu, että olenko epäsuomalainen? En romantisoi Suomen maisemia, vaikka ne mielestäni kauniita ovatkin. En kaipaa ulkomailla suomalaista saunaa. En kanna edes juurikaan suomalaista suklaata mukanani (vaikka lakritsia tuon kyllä aina vähän). Mutta sitten totean, että kaikkihan me erilaisia suomalaisia sittenkin olemme, enkä minä ole vähemmän suomalainen siksi, että en ehkä täytäkään kaikkein tavallisimpia stereotypioita ulkomailla asuvasta suomalaisesta.

Mutta näin on hyvä. Suomessa on kiva käydä, kotiin on kiva palata. 

Käännekohtia

Jo monena vuonna meillä on ollut tapana tulla maahan Bostonissa. Suomi-loma on loppunut aina heinäkuun puolivälin jälkeen. Silloin täällä kotimaisemissa on yleensä kuumaa, vähintäänkin lämmintä. Helteinen ilmamassa tuntuu hetken iholla tungettelevalta, kunnes siihen taas pikaisesti tottuu. Aikaerorasituksesta huolimatta Bostonissa alkaa tuntua, että olemme melkein kotona. Enää muutama tunti automatkaa jäljellä, pysähdys tutuksi käyneellä siistillä levähdyspaikalla, vähän evästä loppumatkaksi autoon ja sitten se on melkein siinä. 

Tuossa vaiheessa tuntuu aina myös siltä kuin kääntäisi lehteä elämänsä kalenterissa. Alkukesä on ollut kiireistä aikaa koulun päättymiseen liittyvien tapahtumien vuoksi ja sen jälkeen alkaneet lomaviikot, ne kaksi kesäkuun puolelle mahtuvaa, ovat aina täyttyneet Suomi-loman valmisteluista, kodin siivoamisesta "lomakuntoon", juoksevien asioiden perässä juoksemisesta. Ynnä siitä kaikesta ajatustyöstä koskien sitä, mitä kaikkea haluan ehtiä tehdä ennen Suomeen matkustamista ja mitä kaikkea sen jälkeen, kun palaamme tänne kotiin. 

Samalla kun heinäkuun loppu sisältää kaihoa Suomen jättämisestä taas vuodeksi taakse, on se yhtä lailla kuin uusi pieni kuherruskuukausi täällä. Tällä viikolla tuli kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun saavuimme tänne perheenä ensimmäistä kertaa. Ja vaikka tuo aika on saanut tämän ympäristön tuntumaan omalta, tutulta ja turvalliselta, huomaan edelleen ihastelevani vuorimaisemia kuin silloin joskus. Kun ajan omalta kotikadultamme kohti suuremman tien risteystä, näen horisontissa siintävän Adirondackin vuoriston. Tuijotan sitä joka kerta, enkä saa siitä tarpeekseni. 

Viisi vuotta on kulunut nopeasti, sen voin allekirjoittaa. Alunperin kahdeksi vuodeksi suunniteltu ulkomaankomennus on saanut jatkoa toisensa perään ja jatkuu vielä tästä eteenpäinkin. Havahduimme juuri siihen, että tästä väliaikaiseksi aiotusta kodista on yhtäkkiä tullutkin se, jossa olemme asuneet yhdessä pidempään kuin missään muualla tähän saakka. Lapsemme voi sanoa kasvaneen täällä, etenkin kahden pienimmäisemme, jotka eivät muista Suomea kuin lomamaana. Parisuhde ei ole horjunut yhtenäkään päivänä. Yhtenäkään päivänä en ole katunut sitä, että tulimme tänne. 

Kiidämme kovaa vauhtia kohti kuudetta vuotta tällä mantereella. Kuin tuossa tunnelissa, jota pitkin aina ajamme pois päin Bostonista kohti Vermontia. Kesästä on vielä aika ja lupa nauttia, mutta elokuussa alkaa henkinen valmistautuminen kohti uutta kouluvuotta. Aika rullaa eteenpäin hurjaa vauhtia, mutta olen oppinut nauttimaan kyydistä. Vaikka itsekin luultavasti omaksuu koko ajan yhä enemmän tätä elämäntyyliä täällä, ei suomalaisuus minusta lähde. Siinä on jotain aivan liian perustavanlaatuista, jotta se pystyisi koskaan muuttumaan.

Eikä tarvitsekaan.

Ikävä sinne, ikävä tänne!

Laukkujen pakkaaminen saa kaiken taas konkretisoitumaan selvemmin. Se saa koti-ikävän voimistumaan ja alkaa siirtää kesäloman kokemuksia mukaviksi muistoiksi. Muistuttaa, että oma arki jatkuu taas pian ja lomarytmit saavat väistyä arkisemman aikataulun tieltä. Vaikka olenkin edelleen vaiheessa, jossa osaan elää kuin kahdessa maailmassa, kertoo koti-ikävä minulle siitä, että oma koti - se on siellä, missä oma koti on. Siellä, missä keitän kupillisen kahvia ja istun keittiön jakkaralle ja katselen ikkunoistamme avautuvaa maisemaa. Siellä, minne käännyn kotikadulta, hidastaen siinä postilaatikon kohdalla. Siellä, missä elämäni on.


Olemme nauttineet yltäkylläisestä kesästä. Vieraanvaraisten sukulaisten ja ystävien tarjoamista kestityksistä ja majoituspalveluista. Olemme syöneet joka päivä liikaa herkkuja, nauraneet ystävien kanssa, jutelleet uusista ja vanhoista asioista. Olleet taas osa tätä kaikkea, näiden ihmisten elämää, ja sittenkin irrallaan kaikista, vähän kaikesta. Koti-ikävän kourissa, aina ajoittain.


Joskus on vaikea määritellä, mitä oikeastaan ikävöi. Toki, omia ympyröitä ja omaa elämäntapaa. Vastapainoksi ulkomailla arjen keskellä tulee hetkiä, jolloin kaipaa läheisiä ihmisiä koti-Suomessa. Erityisesti, kun huomaa, että läheisten elämä Suomessa kulkee eteenpäin yhtä lailla kuin meidänkin, ja kun joskus paradoksaalisesti herättää itsensä ajatuksesta, jossa miettii, miksei voisi kokea kumpaakin, vähän sitä ja tätä, jotta saisi annoksen kaikesta. Ahnehtisi, vaikka tietääkin, ettei voi sitä kaikkea saavuttaa.

Laukkujen pakkaaminen on tylsää hommaa, mutta merkityksensä silläkin on, muukin kuin silkat käytännön syyt. Se tuo kyllä koti-ikävän vielä voimakkaammin esiin, tekee kärsivällisestäkin kärsimättömän, mutta jotain huojentavaakin siinä lopulta on. Sen avulla on helppo kertoa itselleenkin, että taas on aika jatkaa matkaa, aika pistää loma pakettiin, aika sanoa heihei ja nähdään taas.

Sillä hyvästelystähän voi ajatella niinkin, että sen jälkeen onkin taas aika kohdata jälleen. Ehkä ensi vuonna, ehkä aiemmin, ehkä myöhemmin.


Mutta kuitenkin.

Hämmentyneen mieli kesäyössä

"Äiti, laita kaikki verhot kiinni!" Mökin rullaverhot on vedetty alas saakka, mutta kesäisen illan valo tulvii niiden läpi vielä sisään. "Äiti, laita kaikki valot pois!" Pimeisiin iltoihin tottuneet lapsoseni eivät millään tunnu käsittävän, miksi nukkumaanmenoaikaan ei olekaan pimeää. "Kaikki verhot ovat kiinni ja mitään valoja ei ole päällä", totean ihmetteleville viisivuotiaille. Otaksun, että seuraava kysymys tulee olemaan se, miksi ihmeessä heidän pitäisi mennä nukkumaan, kun ei ole edes pimeää. Onneksi mökkimaastossa ympäriinsä juoksenteleminen on väsyttänyt pienet ihmiset sen verran hyvin, että pimeyden ja valoisuuden pohtimiseen ei lopulta jää paljon aikaa.


Ulkosuomalaisen kesäloma synnyinmaassa on täynnä tuttuja, mutta toisaalta jo vieraaksi käyneitä ilmiöitä. Olen onnekseni saanut hyvät unenlahjat enkä yleensä ole häiriintynyt siitä, onko nukkumistilassa ollut pimeää tai valoisaa. Mutta yhtäkkiä huomaan ajattelevani, että pimeys olisi yöllä kyllä kivakin asia. Selkeämpää lapsille. Rauhoittavaa itselle. Kesäyön hämäryydessä on kuitenkin jotain taikaa. Taidan tavoittaa jotain siitä ihmetyksestä, jota Suomeen matkaavat turistit kokevat.


Tienvierustoiden puskat häiritsevät (miksei näitä siistitä?). Ruokakaupassa pakkaukset ovat pieniä (ei tämä yksi paketti taida oikein riittää?). Kauppakeskus on jo alkuillan tunteina hiljainen (eivätkö nämä liikkeet olekaan enää auki?). Liikenne on entisessä kotikunnassa hiljaista. Tekee suunnattomasti mieli kääntyä punaisia pain oikealle, mutta yritän pitää liikennesäännöt tiukasti mielessä. Kauppojen ostoskärryt eivät irtoa käyttöön ilman kolikkoa. Vihannes- ja hedelmävalikoima kaupoissa tuntuu hieman suppealta, mutta karkkivalikoima valtavalta. Leipähyllyn pituus on huima, eikä siellä tuoksu pähkinä, hunaja eikä rusina. Palvelutiski on mennyt jo illalla kiinni, vaikka kauppa ei ole vielä sulkeutunut. Kaupan muovikassi maksaa. Kukaan ei pakkaa ostoksiani. Keräilen ne kiltisti kassiini aivan itse. Ihmettelen, kuinka Suomen kesässä sataa taas.

Esikoistyttäremme suunnittelema hedelmälautanen kesäisiin juhliin.

Tuttuja ja läheisiä ihmisiä on mukava nähdä pitkästä aikaa. Perhejuhlat tuntuvat oikein miellyttäviltä kohtaamishetkiltä. Sekään ei haittaa, että jokainen kyselee meiltä vähän samoja asioita, sillä rupattelu suomeksi on aivan virkistävää. Oma suomen kieli on sentään pysynyt hyvällä tasolla, sillä kotona puhumme kyllä pelkästään suomea, me aikuiset siis. Lapsilla kieli lipsahtelee nykyään kotona jo suomen ja englannin sekoitukseksi, mutta hekin puhuvat kaikkien suomalaisten kanssa täällä sujuvasti lähes pelkkää suomea. Kuuntelen kuitenkin sivukorvalla kiinnostuneena, kuinka heidän keskinäisen leikkinsä kieli on englanti, myös täällä. Se on uusi piirre tässä ympäristössä. Olen kuitenkin aika ylpeä heidän kaksikielisyydestään.


Hirveän tuttua ja yhtä aikaa yllättävän outoa. Tuntuu hämmentävältä. Nykyään on myös alkanut tuntua kuin eläisi kahta elämää kahdessa eri ympäristössä. Arkielämää ja lomaelämää. Suomi-elämää ja Amerikka-elämää. Hyppäys lentokoneella yli Atlantin siirtää minut vuorokaudessa elämästä toiseen, riuhtoo identiteettiäni siinä matkalla kuitenkin vähän suuntaan jos toiseen. Ja sittenkin solahdan edelleen varsin helposti mukaan molempiin.

Aika hyvä näin. Mutta vähän jännittää, mitä tulevaisuus tuo.

Oi synnyinmaa

"No, tänne on pohjoismaalaisen kuitenkin aika helppo sopeutua - ei elämä niin kovin erilaista ole. Kun vuodenaikojen vaihtelukin on tuttua." Hymyilen tuolle herttaiselle vanhemmalle rouvalle. Tämä on ehkä sadas kerta, kun kerron, miten olemme tänne sopeutuneet. Saan tietää, että hän ei olekaan alunperin paikallisia, vaan tullut tänne Uudesta Seelannista saakka. "Minulle täällä on kyllä ehdottomasti liian kylmä!" Rouva naurahtaa. Hymyilen pohjoismaalaista hymyäni - meillä ollaan totuttu kylmään. Ja katin kontit. Muistelen sitä, kun tuuli puhaltaa talvikuukausina Kanadasta ja autosta kauppaan juokseminen saa riittää päivän ulkoiluksi. Ja minä, paraskin puhuja, muutenkin. Hiippailen kotonani aina villasukissa. Talvella lattiat ovat kylmät, sillä nurkista vetää niin vietävästi. Kesällä ilmastointi puhaltaa siihen malliin, että varpaat jäätyvät ilman sukkia. Niin että muka tottunut kylmään.

"Meillä on tapana matkustaa Suomeen aina heinäkuussa muutamaksi viikoksi. Kyllä Suomessa talvella on kylmä, mutta kesällä on yleensä lämmintä, heinäkuussa nyt ehkä todennäköisimmin. Ihan oikeasti lämmintä siis, hellettäkin voi olla." Maalailen kaunista kuvaa kesäisestä Suomesta. Heinäpellot, järvivedet, metsät, kesäiset kaupungit, niin edelleen. Muistelen viime vuoden heinäkuuta. Makasin anoppilassa hereillä keskellä yötä, jet lagin kourissa, ja kuuntelin, kun vettä satoi kaatamalla, ties monettako päivää. Oi ihana kesäinen Suomi, missä oot.

"Kyllä Suomessa on oikeasti valoisaa yöllä keskellä kesää. Eteläisessäkin osassa yö on hyvin lyhyt, sellainen hämärän hiljainen hetki, joka on nopeasti ohitse, kun aamu taas jo sarastaa. Kyllä, on se aika erikoistakin. Kuuluu kyllä kesään ja on siihen toki tottunut. Suomalainen harvemmin kokee sitä paitsi sitä yhdistelmää, että olisi pimeää ja lämmintä. Jos on lämmintä, on myös valoisaa." Niin, onhan sitä tottunut. Mutta kun palaa kerran vuodessa Suomeen ja on ollut jo useita vuosia poissa, ja kieriskelee yöllä sen jet lagin kourissa, olisi kiva, kun olisi pimeää. Oikeasti. Sillä kun olet valvonut kolme tuntia, herännyt siis kesken unien siinä hämärässä hetkessä, niin olisi oikeasti kiva jatkaa unia pimeässä. Eikä huomata, että kas, aamuhan se sieltä jo sarastaa.

Alkukesä on täällä Vermontissa yksinkertaisesti ihana. Kun vihdoin kaikki on taas vihreää ja kukkaloisto paranee päivä päivältä. Tässä vaiheessa ajatukset kuitenkin jo vaeltavat kohti Suomea, sillä loma-aika lähestyy. Koti-Suomi odottaa taas ulkosuomalaista. Olo on vähän jännittynyt. Mikähän onkaan muuttunut vai onko mikään. Olenko minä. Jos olenkin jo vähän sellainen muukalainen maailmalta.

Ehkä Suomessa on heinäkuussa oikeasti lämmintä. Ettei ainakaan sataisi joka päivä, ei ainakaan kaatamalla. Ja jos vaikka hankkisi silmälaput silmilleen, jotta saisi kesäöinä myös nukuttua. Tai jos se ei onnistu, niin söisi sitten posket pullollaan ruisleipää ja mansikoita. Ihan kelpo suunnitelma sekin.

Kevät toi, kevät toi...

Naapuri korjauttaa talonsa julkisivua. Ylipäätään, kadun varsilla on jokaisena aamuna työmiesten autoja, sillä kevät on selvästi remonttitöiden sesonkiaikaa. Uutta pitää saada, ja talot ja puutarhat kohennetaan uuteen uskoon. Yksi naapuri näyttää myyvän taloansa, siellä on todellinen uusi alku tiedossa. Viereisen naapurin pihassa on muuttoauto.

Minä ajelen tottuneesti tätä väylää, neljättä vuotta jo, joten tässä ei ole mitään uutta vaan jo perin tuttua on kaikki. Minä olen vanha, tällä kadulla jo pitkään asunut, siltä ainakin tuntuu. Eihän siitä kauaa ole, kun olin se uusi, mutta nyt tämä on jo niin tuttua, että jos olisi nyt määrä palata kotimaahansa, epäilenpä, että se ei olisikaan enää sitä niin tuttua. Se olisi uusi alku, taas. Sillä sittenkin, aika kauan on siitä, kun tuntui vielä kuin olisi ollut pitkällä lomalla ulkomailla.

Koululla eräs äiti juttelee ohimennessään, että kauanko olemme olleet täällä jo. Jostain syystä otan sen niin, että kuinka kauan siis, että emmehän me aivan tuoreita täällä enää ole. Neljä vuotta kohta, vastaan, ja selitän, kuinka tulimme pariksi vuodeksi, jonka jälkeen oleskelu on sittemmin jatkunut aina vuoden kerrallaan lisää. Kauanko te ehkä olette täällä vielä vai tietääkö sitä, hän kysyy. Ja jatkaa itse: "Like forever?" Naurahdan. En minä vaan tiedä.

Tuleehan sitä itsellekin sellainen uuden tarve tai kaipuu, kevät on sellaista aikaa. Kesän suunnitelmat ovat tutut, sillä Suomi kutsuu taas, samaan aikaan kuin aiempina vuosina. Sen jälkeen lapset pääsevät kesäleireille ja lomien jälkeen syksyllä jälleen kouluun. Uutta on tiedossa, kun esikoinen siirtyy toiselle luokalle ja saa uuden opettajan, ja kaksosemme aloittavat elementary schoolin puolella kindergartenin eli ns. esikoulun. Ja äitikin ehkä aloittaa jotain uutta, jos saa mutkat suorittua.

Joillekin kevät toi maalarin, mutta minulle se toi auringon ja sen myötä piristyneen mielen. Luultavasti keski-ikäistyvä olemukseni kaipaisi julkisivuremppaa sekin, mutta kokeilen nyt virkistäytymistä näillä pään sisäisillä keinoilla. Uutta kohti siis!

Tässä, tuolloin ja silloin

Sellainen tuppisuu suomalainen, seinäkukkanenkin vähän, ei ruusu eikä horsmakaan mutta sellainen tavanomainen jokin. Jää vähän pohtimaan, olisiko älykästä sanottavaa, sellaista muitakin kiinnostavaa. Mutta yhtäkkiä huomaakin, vähän kuin kuuntelisi itseään ulkopuolelta käsin, että tuleehan sitä puhetta, aika paljonkin välillä, ainakin jos peilaa itseään omiin pohjalaisjuuriinsa. Mutta toisaalta, kun toteaa olevansa keskellä amerikkalaista elämänmenoa, ei tunnekaan itseään kovinkaan puheliaaksi.

Kun muutti ulkomaille, oli tietoinen siitä, että jollain tavoin aloitetaan vähän kuin alusta. Toki oma perhe on yhtä tuttu kuin ennenkin, ja omat tavat ovat ja pysyvät, tuovat sitä tuttua turvallisuutta. Mutta sitten kun hankkiutui ihmisten ilmoille, alkoi hoitaa asioita täkäläisten kanssa, tutustutti itseään tähän elämänmenoon täällä, sai tuttuja ja ystäviäkin, sai päähänsä sellaisen jotenkin hassultakin kuulostavan ajatuksen: millaisena nämä ihmiset minut oikein tuntevat? Sellaisena, joka on tullut pitkän matkan päästä, saanut osoitteen ja vähän kuin pudotettu tähän elämään mukaan, opetellut tuntemaan tätä kaikkea ja etsinyt sieltä omaa paikkaansa. Sellaisena, joka puhuu kyllä hyvin tätä toisten puhumaa kieltä, mutta joutuu toisinaan kiertelemään, jotta saa asiansa sanottua siten kuin haluaisi. Se ei mikään ongelma tunnu kyllä kenellekään olevan, ehkä itselleen vain, kunnes siitä pääsee eroon. Vaikka vaivaa se joskus, sillä pieni perfektionisti jostain välillä vilkuttelee. Mutta että nämä ihmiset täällä, oppivatko he tuntemaan minut jotenkin erilaisena kuin ne ihmiset siellä koti-Suomessa, jotka tuntevat minut vuosien takaa.

Siellä kotona, lapsena, kasvoi siinä tutussa ympäristössä, Pohjois-Pohjanmaalla, eikä oikein tiennyt edes eteläsuomalaisesta elämänmenosta paljoakaan. Hyvä ystävä kyllä, joka asui Etelä-Suomessa, tutustutti siihen elämään sittemmin, kuljetti paikasta toiseen, kertoi, mitä kaikkea he siellä tekevät. Ja miten isolta tuntui Tampere, kun siellä pääsi käymään! Eikä silloin tiennyt vielä, että sinne tulisi myöhemmin asettumaankin, vieläpä melko pitkäksi aikaa.

Omat lapseni kesällä 2015 omissa lapsuusmaisemissani.

19-vuotias kolkutteli 90-luvulla junalla Tampereelle asumaan, kun sai opiskelupaikan yliopistosta. Yksi kassi mukanaan ja makuupussi seuranaan asettui opiskelija-asuntoon ja alkoi ihmetellä uutta maailmaa ympärillään. Olisivatko ihmiset täällä jotenkin erilaisia kuin lapsuuden kotiseuduilla? Samasta talosta löysi ystävän, joka oli samalla vuosikurssilla, ja sittemmin tutustui moneen muuhunkin ja sillä tavoin elämä löysi taas uomansa. Kotiseutu tuntuikin vähän kaukaisemmalta sitten, vaikka mukavahan sinne oli aina palata. Oli kuitenkin aloittanut jotenkin alusta, opetellut tuntemaan uusia ihmisiä ja halunnut sulautua siihen joukkoon. Puheesta jäi vanha murrepainotuskin pois, aivan huomaamatta. Muutamaa vuotta myöhemmin ei kukaan enää tunnistanut puheesta, mistä päin Suomea matka oli tuonne johtanut.

Kesällä 2015 terassikahvilla Tampereen keskustassa,
kuuleman mukaan kaupungin parhaassa kahvilassa.
Eväät olivat hyvät, mutta heinäkuisen Suomen kelit surkeat.

En tiedä, missä vaiheessa aloin mieltää itseni tamperelaiseksi, tai pirkanmaalaiseksi. Juuriltani olen aina pohjoispohjalainen, mutta vuodet ovat muokanneet, epäilemättä. Siitä on kohta 23 vuotta, kun muutin kotiseudultani etelämmäksi, ja yhä pidemmälle on matka vienyt, heittänyt jopa tähän suureen seikkailuun ison veden tälle puolen.

- Hi, I'm Maria. Yes, we live here, we moved from Europe almost four years ago. We are Finnish. Oh yes, we like it here, very much. It's actually pretty easy for a European to get settled over here, I mean New England. It's not that different, really. And I think it is so interesting to learn to know new people. Do I miss my home country? Sure, I do, sometimes. Not very often, though. Life is good.

Koska minun mielestäni, on erittäin kiinnostavaa, hyödyllistä ja avartavaa oppia tuntemaan ihmisiä, jotka tulevat erilaisista paikoista kuin sinä, jotka ovat eläneet toisenlaista elämää kuin sinä, asuneet vaikka aivan erilaisissa maissa kuin sinä. Aivan kuten on kiinnostavaa oppia tuntemaan ihmisiä, jotka ovat eri-ikäisiä kuin itse tai aivan eri elämäntilanteessa. 

Uusissa aluissa on aina jotain haastavaa. Mutta niissä on myös jotain kiehtovaa. Voikohan niihin jäädä koukkuun, ihan pikkuisen vaikka?

Tarttumakohtia

Ajattelin ottaa selvää, mistä niitä levyjä saa. Kun olimme olleet eräässä lastenkonsertissa, jossa musisoi tuttu isä koulumaailmasta. Jonka toinen elanto tulee perheen maatilalta, jonka kanssa koululla on tiivistä yhteistyötä. Joiden järjestämiin suosittuihin burger-iltoihin tekisi mieli käydä tutustumassa, siellä on burgereita myytävänä ja musiikkia viihdykkeeksi. Olen aikoinut poiketa myös heidän maatilamyymäläänsä, sinne on meiltä matkaakin vain sellaiset viisi minuuttia tuonne maalle päin. Sen albumin haluaisin siksikin, että siellä on yksi kappale, johon taustalaulu on tehty meidän koulullamme. Johon esikoisemmekin piti aikoinaan osallistua, mutta harmittavasti sairastui juuri tuolloin. 

Haluan muistella sitten joskus sitä, että tämä levy kertoo siitä sympaattisesta perheestä. Sitten joskus, jos emme asukaan enää täällä. Sitten kun aikaa on kulunut, ja haluan muistella aikaa, kun olimme täällä. Haluan liimata tämän muistoihini.

Haluan säilyttää sen avaruudesta kertovan lastenkirjan, jota lapsemme ovat tutkineet ja tutkineet. Esikoinen valikoi viime syksynä esitelmäaiheekseen Marsin, ja meillä vallitsi monen viikon ajan oikea avaruusbuumi. Haluan muistaa, kuinka tyttäreni rakensi kokonaisen aurinkokunnan paperipalloista, ja kuinka neljävuotias poikamme harjoitteli kirjoittamaan planeettojen nimiä kopioimalla niitä tuosta kirjasta. Samoin, säilytän sen kiinalaisesta uuden vuoden juhlinnasta kirjoitetun kivan kirjan, jonka sivuilta esikoinen ihasteli kerta toisensa jälkeen kiinalaisia paperilyhtyjä, kun perehtyi silloiseen esitelmäaiheeseensa. Kuinka hänestä muutamassa viikossa kehittyi noiden lyhtyjen askartelutaituri.

Ja ne valokuvat. Kuinka neljävuotias, pieni keskostaustainen tyttönen, oppi Champlain-järven rantaa reunustamalla kävelytiellä polkaisemaan pyöräänsä vauhtia. Kuinka se paikalle osunut vanhempi herrasmies kannusti häntä. Kuinka pienen ihmisen silmät loistivat, kun leija nousi korkeuksiin ja hän huomasi itse pitävänsä siitä kiinni. Kuinka lapset riemuitsivat, kun pääsivät opettelemaan uimista. Kuinka ylpeän näköisiä he olivat, kun ensimmäisenä koulupäivänään seisoivat rivissä reput ja eväslaukut käsissään. Kuinka onnellisia olivat, kun saivat kutsuja uusien kavereidensa syntymäpäiväjuhliin. Niitä kuvia minä katselisin, sitten joskus.

Ja näitä vuorimaisemia, näitä en saisi mielestäni. Enkä haluaisikaan, sillä ne kuvaavat minulle tätä nykyistä kotimaisemaa, mutta yhtä lailla sitä rohkeutta, jonka itsestäni löysin, kun aloitimme täällä uuden elämän. Mykistyn niistä yhä uudelleen ja uudelleen. Toisinaan olen miettinyt, että vaikutunko vuorimaisemista aivan erityisesti sen vuoksi, että olen tasaistakin tasaisemman Pohjanmaan kasvatti. Voisin katsella vuoria vaikka kuinka pitkään, kyllästymättä. Haluan muistaa ne aina, kuinka ne tuntuvat ympäröivän sitä aluetta, jossa asumme.

Voisi ehkä ajatella, että olemmeko siirtymässä täältä johonkin. Ei, tällä hetkellä emme ole. Olemme ilmoittaneet lapsemme kouluun myös ensi vuodeksi ja elämämme jatkuu täällä siten myös ensi vuonna. Eräs täkäläinen tuttavani, joka on asunut pitkään samoilla seuduilla, kysyi minulta kerran, miten sellaista elämää oikein eletään, kun ei tiedä, tuleeko siirtymään kohta jonnekin muualle. Minua paljon kokeneempia paikanvaihtajia kyllä tästä maailmasta löytyy, mutta omaksi ohjenuorakseni on osoittautunut eläminen siinä hetkessä, jossa on. Ja tulevaisuuden suunnitteleminen siinä aikaikkunassa, joka eteesi samoissa ympyröissä on nähtävästi vielä avautumassa. 

Mutta tärkeintä on kuitenkin - onnellisuus. Siellä, missä se on.

Vaivihkaa

Iltapalan aika, se on meillä siinä seitsemän nurkilla. Lapset saavat silloin vielä vähän purtavaa ennen iltapesuja ja nukkumaanmenoa. Esikoinen pyytää leivän päälle maapähkinävoita, peanut butteria, löytyy sitäkin jääkaapista useimmiten nykyään. Sama tyttö kyselee, miksi en laita koskaan hänen eväslaukkuunsa suklaalla päällystettyjä patukoita. Tiedän, niitä on monella. Sillä vaikka karkki on eväänä jos ei nyt aivan täysin kielletty, niin vahvasti ei-suositeltu, ei sama päde suklaaseen. Suklaata on lasten eväissä mukana siellä sun täällä, sillä on kuorrutettu välipalapatukat ja suklaatahnaan voi dipata pretzel-naksuja. Tai bagelin väliin voi pyyhkäistä kerroksen Nutellaa. Mutta niin, en ole toistaiseksi sujauttanut lasteni eväiden joukkoon mitään suklaista. Myönnän, olen lähellä taipumista. Perjantaisin saatan pakata jokaiselle kaksi pientä Carneval- tai Muumi-keksiä, joita kuljetutan Suomesta saakka.

Hymyilyttää kuitenkin siinä vaiheessa, kun samainen tyttö ehdottaa eräänä päivänä, että meille voisi hankkia pick up truckin. Toisille sentään kelpaisi uusi auto jollain uudella värillä. Nykyiset, musta ja valkoinen, ovat lasten mielestä kaiketi turhan tylsiä. Mutta edelleen, autotallissa pysyvät nämä kaksi, sillä autonvaihto ei ole juuri suunnitelmissa. Tyttäreni on myös selvästi pohtinut asiaa, sillä hän on ajatellut, että isänsä auto voitaisiin vaihtaa. "Koska äidin auto on isompi, ja ilman sitä me ei voitaisi kuljettaa mummuja ja pappoja tai muita vieraita."

Lakanoita vaihtaessa tulee mietteliäs olo, joko pitäisi antaa periksi. Suomesta tuodut lakanat ovat naurettavan lyhkäisiä ja kapeahkoja king size -sänkyyn, mutta tuntuu, ettei viitsisi niitä käyttämättäkään jättää. Muutama paikallinen tarpeeksi leveä, fitted sheet (muotoonommeltu lakana) on tullut hankittua, menevät niin näppärästi paikoilleen. Pussilakanasta luopuminen tuottaisi kuitenkin tuskaa, joten venytän päätöstä. Tekisi mieleni ostaa joskus sellainen kokonainen setti, jossa kaikki osaset sopisivat yhteen. Ne aluslakanat toimivat hyvin, samoin tyynyliinat, sillä olemme päivittäneet tyynymme amerikkalaiseen kokoon, mutta peiton alle sujautettava välilakana (tai mikä se ikinä onkaan suomeksi!) ei tunnu käytännölliseltä. Sillä sitä keräiltäisiin kuitenkin aamuisin ryppyisenä jalkopäästä. Mutta esteettinen minäni saattaa vielä taipua, sen verran se kaipaa yhtenäistä ilmettä.

Silloin, kun olimme vasta muuttaneet tähän taloon, tuijottelin hieman ihmetellen lastenhuoneiden komeroihin, joissa on vain yksi hylly, korkealla vaatetankojen yläpuolella. Vaatetankoa siis riittää koko komeron leveydeltä, mutta lastenvaatteita ei, sillä suurin osa niistä on nimenomaan sellaisia, jotka eivät tarvitse vaatetankoa. Vasta myöhemmin keksin, että mikäli niihin haluaa muunlaista säilytysratkaisua, on hankittava erillisiä, tangoista roikkuvia kankaisia 'säilytyslokerikkoja' (joilla todennäköisesti on myös jokin oikea nimi). Lisäksi myydään monenlaisia oven sisäpuolelle ripustettavia koukkuja ynnä muuta. Joten luovuuttakin välillä tarvitaan, ja minulla sitä on riittänyt esimerkiksi tämän verran.

Pöllö eteiskomerossa

Oven takaa nappaan lähettipalvelun toimittaman paketin, se näyttää tulleen luvatusti. Ne asetetaan oven taakse useimmiten näppärästi siten, että oven reunoilla olevista kapeista ikkunoista näkee, jos jotain on ilmestynyt. Netistä tilaaminen on käynyt naurettavan helpoksi, kaikki tulee aina kotiovelle saakka. Useimmiten paketit jätetään automaattisesti oven taakse, joskus lähetti soittaa kertaalleen ovikelloa tai kopauttaa oveen merkiksi. Jos paketti sattuisi tarvitsemaan kuittausta, lähetti soittaa kyllä kelloa ja pyytää allekirjoituksen - jos kotona ei olla, yrittävät yleensä kolmena peräkkäisenä päivänä, jonka jälkeen paketti pitää sitten viimein itse noutaa, jos vastaanottajaa ei tavoiteta.

Arkeensa siis tottuu, elelipä sitä missä maailmankolkassa tahansa. Ne monet asiat, joita itse ensin hämmästeli, ovat käyneet tutuiksi ja arkisiksi, huomaamattomasti. Ne huomaa vasta siinä vaiheessa, kun joku suomalainen tulee kylään ja ihmettelee asiaa ääneen. Silloin saattaa muistaa, että niinhän minäkin silloin, alussa. 

Mies meni ja haki take away -sapuskaa läheisessä ostoskeskuksessa sijaitsevasta ravintolasta. " Jouduin hakemaan ruoan sisältä ravintolasta." "Mitä? Eikö curbside ollut käytössä?? Olisiko ollut ruuhka-aika." Niin että näin se keski-ikäinen suomalainen integroituu asuinpaikkaansa. Muutama vuosi taaksepäin, enkä edes tiennyt, mitä tarkoittaa curbside parking ravintolan edessä.

Joten ehkäpä menen kohta ostamaan lakanoita. Never say never, vai mitä näitä loppuunkulutettuja sanontoja nyt olikaan. Hassua tämä integroituminen!

Huolen häivät, minne jäivät

Noin neljä vuotta sitten taisi jännittää. En oikeastaan muista, kuinka paljon, mutta jonkin verran varmasti. Jäljellä oli muutama kuukausi Suomessa ennen muuttoa tänne valtameren toiselle puolen, ja monia asioita oli jo järjestelty tulevaa varten. Mietitytti kuitenkin vaikkapa se käytännön asia, miten kahden yksivuotiaan ja yhden kolmevuotiaan kanssa lennettäisiin tänne saakka niin, ettei kukaan saisi hermoromahdusta. Ei ainakaan kukaan ulkopuolinen, joka saisi istua pesueemme vieressä koko kahdeksan tunnin lennon ajan.

Miten elämä lähtisi käyntiin uudessa paikassa. Miten pärjäisimme lasten kanssa, kun talo olisi vielä melkein tyhjä ja suurin osa omista tavaroista vasta matkalla kohti uutta kotia. Miten lapset nukkuisivat uudessa kodissa, mitä he suostuisivat syömään, kun ruoka olisi vähän erilaista. Mitä pitäisi hankkia heti pikimmiten uuteen kotiin. Mitä käytännön asioita pitäisi hoitaa. Miten miten miten.

Sitäkin pohti, miten sitä vieraalla kielellä asioita hoitelisi. Vaikka englanti on kielenä tuttu ja aikapäiviä sitten kuvitteli päässeensä siitäkin epävarmuudesta, joka syntyy, kun ei osaakaan sanoa jotain täydellisen oikein. Vaikka tiesi, että kyllä oma kielitaito sellainen on, että jos ei nyt ihan oikeaa sanaa aina heti löytäisikään, niin selittämään pystyisi aina jollain tavalla asiaa kierrellen. Miten lapset reagoisivat, kun ihmiset ympärillä puhuisivat vierasta kieltä. Ja kun huomiota kyllä tulisi, sehän tiedetään. Kolme pientä lasta, ja kaksi heistä vieläpä pellavapäisiä, sinisilmäisiä.

Ja niin edelleen. Sitten siirtyy vain aina eteenpäin, huolinensa ja ajatuksinensa. Huomaa, että moni asia löytää uomansa jos ei nyt melkein itsekseen, niin vähällä vaivalla kuitenkin. Huomaa tottuneensa uuteen elämäänsä, jo ennen kuin ehti oikeasti pohtia, miten siihen tottuisi.

Ja tulee aikoja, jolloin pohtii sosiaalisia suhteita. Oppiiko itse tuntemaan uusia ihmisiä uudessa paikassa, solmiiko uusia ystävyyssuhteita. Miten suhteet Suomessa asuviin sukulaisiin ja ystäviin elävät, muuttuvatko ajan myötä. Miten lapset tutustuvat paikallisiin lapsiin, saavatko he kavereita, miten kielitaidoton lapsi otetaan vastaan. Miten pieni löytää oman paikkansa toisten joukossa, miten alkaa tuntea olonsa tutuksi ja turvalliseksi. 

Miten lapsi sopeutuu paikalliseen kouluun, miten kokee uusien asioiden opettelemisen vieraalla kielellä. Miten osaa kertoa opettajalle, jos tarvitsee jotain. Miten pärjää, jos ei kaikkea ymmärrä.

Ja niin. Huolet kulkevat mukana ajatuksissa, joskus ne tuntuvat raskailta kyydissä, toisinaan ne lehahtavat nopeasti lentoon, kauas pois, kuin itsekseen. Monet niistä joka tapauksessa pienenevät ajan myötä, unohtuvatkin. Palaavat hetkittäin mieleen, kun muistaa yhtäkkiä, että tästäkin minä huolta kannoin, ja katso, miten kaikki kuitenkin sujuu.

Huolehtimisen täytyy olla äitien sisäänrakennettu ominaisuus. Joskus tahtoisi niin kovasti pyrkiä siitä eroon, mutta en minä ainakaan osaa. Välillä kyllä. Mutta pääasia, että osaan tulla huolieni kanssa toimeen. Kohdata ne, enkä antaa niille ylivaltaa. Ottaa askeleita, vaikka se joskus vaikeaa onkin. 

Kun katson nyt taaksepäin noihin hetkiin, joita tämän tekstin alussa kuvailin, huomaan kulkeneeni eteenpäin pitkän matkan. Ja se on ollut hyvä matka. Toisinaan mietin, onko ulkomaille muuttaminen ollut tähänastisen elämäni suurin muutos. Se saattaa olla, mutta yhtä lailla sellainen on ollut ensimmäisen lapsen syntymä pienenä keskosena kuin yllätyksellinen tuleminen kaksosten äidiksi pari vuotta sen jälkeen. Muutoksia, jotka ovat muuttaneet elämässä jotain aivan perustavanlaatuisesti. Uuden uusia tilanteita, mutta erittäin onnellisia ja onnekkaita sellaisia, joka tapauksessa.

Mitähän elämä seuraavaksi tuo. Sitäkin miettii joskus. Huolehtiiko? Ehkä vähän.

Koskas tavataan?

Se on introvertille aina vähän sellainen kinkkisempi juttu, tai miten sitä nyt sitten kuvailisikaan. Tai oikeastaan, nykykieleen taitaa olla jo vakiintunut myös termi ambivertti, sellainen vähän niin kuin välimuoto, ja ehkä olen enemmän sellainen - se introvertti minussa kyllä haluaa välillä pysytellä visusti omassa rauhassaan, mutta extroverttejä piirteitäkin löytyy, kun tilanne on sopiva, ja sopivan miellyttävä.

Minusta on ehkä tullut jo monella tapaa jonkinlainen välimuoto. Suomalainen olen toki, mutta ulkosuomalaisuus alkaa lyödä jonkinlaista leimaa otsaan. Amerikkalaisten joukossa olen epäilemättä edelleen keskimääräistä hiljaisempi (vaikka olen, todellakin, tavannut myös hiljaisia amerikkalaisia), mutta alkuperäiseksi pohjoispohjalaiseksi olen todennäköisesti jo melko puhelias. Äänekäs en kylläkään.

Kun muuttaa ulkomaille, on useimmiten monella tavalla otettava ikään kuin uusi startti. Etsittävä, sopeuduttava, tutkittava ympäristöä. Nähtävä vähän enemmän vaivaa, että saa arjen sujumaan. Opeteltava uutta. Totuteltava uusiin asioihin. Opeteltava taas tutustumaan ihmisiin.

Sillä ei tällainen, jokseenkin introvertti, osaa aina kommunikoida siten kuin haluaisi. Ei osaa oikein aina sanoa sitä, mitä haluaisi tai mitä oikeasti tarkoittaisi tai miten nyt olisi oikeastaan sosiaalisesti sopivinta. Joutuu siis näkemään hieman vaivaa, että arjen lisäksi myös uudet ihmissuhteet loksahtavat kohdilleen. 

Introvertilla ei kuitenkaan ole kiire. Kun osaa olla niin hyvin itsensäkin kanssa, eikä aina niin suuresti edes kaipaa ympärilleen sitä toisten ihmisten säpinää. Mutta onhan se mukavaa, ainakin ambivertille, että elämään tulee kuitenkin mukaan uusia ihmisiä. Sillä tavalla sopivasti. Vaikka ei niitä laskea tarvitse, ihmisiä tulee ja menee jokaisen elämässä. Olen taipuvainen uskomaan, että ihmiset tulevat elämääsi jostain syystä, vaikket sitä syytä aina näkisikään. Ehkäpä myös - ihmiset lähtevät elämästäsi syystä.

Introvertti minäni kaipaa välillä sitä, että joku toinen pyytää, kysyy ja ehdottaa. Ja sitten saattaa käydä niin, että löytyykin ihmisiä, joiden kanssa huomaat viihtyväsi ja haluat viettää aikaa. Ja sitten yhtäkkiä, onkin paljon helpompaa vastata itsekin, ja kaikki lähtee sujumaan. Ja huomaa, että olo on aika iloinen ja tyytyväinen, ja siitä tulee todella merkityksellistä, että saa uusia ihmisiä elämäänsä.

Tyttäreni kasteli tänään housunsa pulikoidessaan pienen järven rannassa, jonne olimme saapuneet uusien ystäviemme kanssa piknikille. Olimme unohtaneet lasten uimavaatteet, mutta jälkikasvua se ei haitannut, sillä he nautiskelivat täysin siemauksin. Suunnitellessamme kotiin lähtöä nelivuotiaani valitteli, että housut ovat kyllä aika märät. Vaihtovaatteet olivat kotona nekin. Ystäväni kaivoi laukustaan oman tyttärensä varahousut. Haluatko lainata näitä? - Kiitos, se olisi kyllä hienoa, vastasin ilahtuneena. Palautan ne sinulle kyllä ensi tilassa! - No worries. I know you will.

Löysimme tänään ihastuttavan paikan.
Pieni järvi, matala ranta. Ja ilma kuin linnunmaitoa.

Oma maa, lomamaa

Otin tänään uuden polkupyöräni alle ja polkaisin järven rantaan näköalapaikalle. Pyöräilyä on ollut viime aikoina vähän ikävä, ja siksikin kulku tuntui kovin miellyttävältä. Lämmintäkin meillä riittää edelleen - hellelukemat oli ylitetty tänäänkin ja pieni tuulenvire siinä sivussa teki ajamisen iltakuuden aikaan erittäin leppoisaksi.

Pysähdyin katselemaan maisemaa, jossa Champlain-järvi kimmelsi kirkkaassa auringossa ja Adirondackin vuoristo siintää horisontissa. Hoidetut nurmikentät sekä kukkien rivistöt antoivat silmien levätä. Vaikka nämä maisemat ovat minulle kolmen vuoden jälkeen jo niitä tuttuja kotimaisemia, vaikutun niistä joka kerta. Ikään kuin olisin - lomalla. Etenkin kun lomaan tulee usein yhdistettyä miellyttävä lämpöinen säätila, jollainen meitä täällä nyt ylenpalttisesti hellii.

Tulimme kuitenkin juuri - lomalta. Maasta, joka on vielä tutumpi, mutta joka on mielessäni muuttumassa. Se on toisaalta menneisyyteni maa, toisaalta se on enenevässä määrin mieltymässä omassa päässäni lomamaaksi - lasteni tapaan. He näkevät Suomen paikkana, jossa vietetään vieraselämää mummulassa, nähdään paljon sukulaisia ja suomalaisia ystäviä. Mökkeillään, herkutellaan, käydään huvipuistoissa ja kotieläintarhoissa. Valvotaan vaaleina kesäiltoina ja nukutaan aamulla pitkään.

Kalajoen Hiekkasärkät

Joskus tuntuu kuin olisi monta elämää. Sellainen arkielämä, joka rytmittyy koulun, siihen liittyvien aktiviteettien sekä mieheni työn ja työreissujen mukaan. Arkiset askareet, joita tehdään päivästä toiseen ja viikonloppujen hengähdyshetket, jolloin pyhitetään aikaa perheelle. Sitten on se lomaelämä, joka on tähän saakka tarkoittanut melkein poikkeuksetta matkaa Suomeen sekä siihen liittyviä toimia. Haaveissa on myös tulevaisuudessa löytää aikaa lomailuun tällä mantereella, sillä siihen ei ole ollut toistaiseksi kovin paljon mahdollisuuksia.

Alan huomata, että näiden elämien ero on yllättävän iso. Sen saa aikaan luonnollisesti pitkä etäisyys, joka jakaa kanssakäymiset toisten kanssa kahteen laariin: kesän tekemiset suomalaisten sukulaisten ja ystävien kanssa ja arkielämän kohtaamiset paikallisten kanssa täällä kotinurkilla. Olen päivittäin yhteydessä Suomeen monta kertaa viestien sekä sosiaalisen median kautta, mutta arkisen elämän iloja ja harmituksia koen ja jaan oman perheeni lisäksi täkäläisen tuttavapiirini kanssa. Pidän sitä suurena ilona, että olen oppinut näkemään tämän kaksijakoisuuden (jos sitä niin haluaisin edes kutsua) pelkästään rikkautena. 

Se kliseiseltä kuulostava maailmankuvan avartaminen - se taitaa tehdä hyvää myös keski-ikäiselle.