Viikonloppukokkausta

Vuosia meni niin, että ruoanlaitto oli sellainen osa arkea, joka vain kuului asiaan. Pöytään keksittiin syötävää ja toivottiin, että se maistuu lapsille. Tarpeeksi terveellistä ja kasviksiakin aina tarjolle, mutta ruokalajit olivat enimmäkseen yksinkertaisia, koska yksi tärkeimmistä kriteereistä oli nopeus. Toisinaan yritin etsiä inspiraatiota reseptipalveluista tai keittokirjoista, mutta moni uutuus jäi suunnittelun asteelle. Tuskin olin ainoa pikkulapsiperheen äiti, joka ei jaksanut kovin paljon ylimääräisiä kikkailuja keittiössä.

Kuluneet vuodet ovat kuitenkin vaikuttaneet monella tavalla myös keittiössä - aikaa on enemmän, apulaiset osaavat jo paljon enemmän ja kiinnostus hyvään ja terveelliseen syömiseen on kasvanut. Meillä on pyritty syömään melko monipuolisesti ja terveellisesti aina, mutta viime vuosina on lisätty panostusta entisestään.

Jossain vaiheessa ruoanlaitosta tuli viikonloppujen harrastus. Aina se ei ehkä tunnu siltä, kun perjantai-iltana väsyneenä ei yhtäkkiä putkahda mieliin mitään hyviä ideoita viikonlopun ruokailuun. Meillä on joka tapauksessa tapana laatia kauppalista perjantai-iltana, ja aamuvirkku mieheni poikkeaa ruokakauppaan varhain lauantaiaamuna, jolloin siellä on miellyttävän hiljaista. Perjantaina siis useimmiten suunnittelemme, mitä viikonloppuna syödään. Useimmiten valitsemme kolme ateriaa, ja neljännen kyhäämme kokoon jäännöksistä. 

Vähintään yksi kolmesta on jokin tuttu ja moneen kertaan hyväksi havaittu resepti. Niitä meillä löytyy päästä, ja lisäksi parhaat reseptit on printattu aivan perinteiseen reseptikansioon. Toisinaan kaikki valinnat osuvat tuttuihin ruokalajeihin, mutta usein yritän myös etsiä yhden tai kaksi uutta reseptiä kokeiltavaksi. Meillä syödään melko paljon kanaruokia, usein kasvislisukkeita, ainakin kerran pari kuukaudessa kalaruokaa ja yhä vähemmän punaista lihaa. Jonkinlaista salaattia meillä on aina ruoan ohessa. Hyvin monissa ruoissa myös käytetään kasviksia lisänä. Parsakaalia, ruusukaalia, vihreitä papuja, tomaattia, herneitä, paprikaa ja mitä milloinkin kaapista löytyy. Sipulia ja valkosipulia kuluu paljon, samoin mausteita. Siitä kertoo se, että maustehyllyt ovat aina täynnä. Jos resepti kaipaa mausteita, meiltä todennäköisesti sellaista löytyy.

Rosmariiniperunat

Jokaisena viikonloppuna ei aikaa toki ole yhtä paljon, mutta jos on, niin erityisesti viikonlopun päivällisille valikoituu ruokia, jotka vaativat jonkin verran valmistelua, tosin harvemmin tuntikausien puuhastelua. Teinit ovat kuitenkin tottuneet siihen, että olemme viikonloppuiltapäivisin usein keittiössä. Mieheni valmistaa useimmiten pääruoan, minä keskityn enemmän lisukkeisiin. Kesäkautena käytetään paljon grilliä. 

Italian Wedding Soup

Kokkaamista helpottaa huomattavasti se, että meidän perheessä ei ole ruoka-aineallergioita. Meillä ei myöskään ole (enää) valikoivia syöjiä, vaikka pikkulapsiaikana sitäkin koettiin. Teini-ikäiset syövät paljon ja useimmiten siis melko ennakkoluulottomasti. Täällä kasvaneena he ovat luonnollisesti tottuneet paikalliseen ruokaan, vaikkakin meillä käytetään toisinaan myös suomalaisia reseptejä. Hauskinta on se, että he osaavat melkein poikkeuksetta kertoa pelkästään ruokalajin nähtyään, onko kyseessä suomalainen resepti. He toki syövät joka kesä Suomessa suomalaista ruokaa ja makuaisti on ilmeisesti hioutunut tunnistamaan suomalaisen säväyksen ruoassa. Useimmiten kyse on silloin maltillisemmasta maustamisesta.

Butter Chicken

Menneenä viikonloppuna meillä syötiin aurinkokuivatulla tomaatilla maustettuja kanaleikkeitä ja jasmiiniriisiä, perinteistä suomalaista peltijauhelihapiirakkaa sekä pestokanaa puolalaisilla kluskinuudeleilla. Lauantai-iltana söimme ravintolassa. Syömme ulkona luultavasti vähemmän kuin amerikkalaisperheessä keskimäärin, mutta muutaman kerran joka kuukausi tilaamme ruokaa kotiin tai käymme ravintolassa, useimmiten Burlingtonin puolella. 

Kaiken kaikkiaan - olen hyvin tyytyväinen siihen, että ruoanlaitto on alkanut tuntua mukavalta harrastukselta. Ja hyvin syöminen on yksinkertaisesti kivaa!

Tekoäly keittiössäni

Jääkaapissa on jauhelihaa, se pitäisi käyttää ennen päivämäärää. Vähän liikaa selleriä ja se kaikki pinaatti, joka sittenkin unohtui upottaa siihen ruokaan, jota varten se oli ostettu. Näitä tapahtuu.

Keski-ikäinen on ehtinyt elämässään laittaa ruokaa tuhansia ja taas tuhansia kertoja. Niitä tuttuja arkiruokia usein, kun ei mitään muuta keksi, mutta tulee kokeiltua myös paljon uusia reseptejä. Joskus pitää olla nopeaa, joskus voi aikaa käyttää vähän enemmän. Joskus tuntuu, ettei jaksaisi, joskus taas ruoanlaitto toimii hyvänä terapiana. Uskaltaisin väittää, että olen ihan kohtalainen kokki.

En halua heittää hyvää ruokaa roskiin. Yritän siis säännöllisesti keksiä, mihin mitäkin loppuja hyödyntäisin. Meillä ollaan melko kaikkiruokaisia ja allergioita ei ole, mikä helpottaa kuviota huomattavasti.

Sitten keksin, kuka minua voisi auttaa. Claude.

Kysytään siis tekoälyltä. Niitä jaksetaan nykyään parjata, etteivät ne osaa sitä tai tätä, ja pelkoakin ne aiheuttavat. Miten itse enää jaksamme käyttää aivojamme, kun kone tekee kaiken puolestamme? Kaikeksi onneksi se ei tee kaikkea, eikä se kaikkeen taivu. Mutta se voi kehittääkin ajatteluamme, jos muistamme arvioida sitä kriittisesti.

Kysäisen siis tekoälyltä esimerkiksi, millaisia reseptejä se ehdottaisi, jos haluan valmistaa nopeasti currykanaa. Tai mistä sekoittaisin korvaavan tuotteen, jos minulla ei ole kaapissa cajun-mausteseosta. Tai mihin kaikkeen voisin upottaa sen pinaatin, jota jääkaapissa on nyt hillittömän kokoinen pussillinen. Tai suosikkini: pyydän sitä ehdottamaan minulle yhden pannun pastaruokaa (jolla ruokkii nopeasti kolme nälkäistä teiniä) tai vaikkapa kaivamaan esiin uunitortillojen ohjeita erilaisilla täytevaihtoehdoilla. Vaihtoehtoja on loputtomasti.

Myönnän, että analysoin koko ajan (se on ammattitauti). Testaan, miten Claude vastaa ja vastaako se siihen, mitä kysytään. Ottaako se huomioon ne pienetkin seikat, jotka mainitsen vain ohimennen. Joutuuko se pois raiteiltaan, toistaako se jotain asiaa tarpeettomasti. 

Yksi mielenkiintoisimmista seikoista on, ennakoiko se oikealla tavalla, eli yrittääkö se parhaansa mukaan seurata sitä, mitä ajattelen. Tässä kohdassa sen on helppo eksyä myös hakoteille. Jos siis kysyn, mitä se ehdottaisi, että siitä pinaatista voisi tehdä, se antaa minulle useita vaihtoehtoja (listaten niin nopeita arkivaihtoehtoja, vähän enemmän aikaa vaativia ruokalajeja kuin salaattiversioita, ja muistaa myös tässä tapauksessa aamu- ja välipalat) JA sen jälkeen kysyy minulta lisää: millaista ruokaa olin mahdollisesti ajatellut - eli pyytää sopivasti lisätietoa, jotta voi kaivaa esiin mahdollisimman toimivia reseptejä juuri minun tarpeeseeni. Siitä tykkään.

Useimmiten se tekee muutaman tarkentavan kysymyksen ennen kuin tarjoaa reseptiä (ellen sitten ole pyytänyt suoraan jotain tiettyä). Sen kanssa voi chattailla, jos haluaa. Tunnustan, että joskus se on hauskaa. (Keski-ikäisen ilot, jne.)

Summa summarum: olen vakuuttunut siitä, että tekoäly on minulle verraton apulainen keittiössä. Pystyisin toki itsekin miettimään vaihtoehtoja siihen, mitä ylijäämäruoasta voi tehdä, mutta Claude on tehnyt asian vieläkin helpommaksi - ja vähän hauskemmaksi. Miksi en siis käyttäisi? Näppärää ja nopeaa ja hyödyllistä.

Onko se inhimillinen ja tarvitseeko sen olla? Saako se olla? Se on kuitenkin kone. Sillä ei tulisi olla omia mielipiteitä eikä tunteita. Joskus testaan ja lähetän sille vielä viestin senkin jälkeen, kun se on jo vastannut kysymykseeni ja auttanut minua keittiössä.

Ja kyllä se kohtelias se osaa olla. Tuttavallinenkin. Melkein tekisi mieli kuitata vielä jälkikäteen, että kiitos, hyvää oli.

Meillä kuulee siis yhä useammin: "Äiti, onko tämä taas AI-ruokaa?" On, ja sitä tulee olemaan jatkossakin.

Ja taas mennään

Tiedättekö, kun joskus mielessä läikähtää muistoja niiltä ajoilta, kun lapset olivat pienempiä? Meillä kaikki kolme ovat jo alakouluikäisiä, mutta taaperovuosista tai vilkkaista leikki-ikävuosistakaan ei ole sittenkään vielä kulunut niin monta vuotta. Saatan ehkä naureskella äitikollegan kanssa sille, että en minä nyt niin paljon niistä vuosista muista, mutta muistan kai sittenkin. Vaikka päivät livahtivatkin välillä ohitse toinen toistaan seuranneita akuutteja tilanteita selvitellessä.

Kun ystävä kertoo käyneensä taaperonsa kanssa kirjaston satutunnilla, minä muistan kertoa, kuinka mekin olimme siellä monta kertaa. Isompien ryhmässä, jolloin esikoinen sai keskittyä ohjelmaan ja minä keskityin juoksentelemaan kahden pienemmän perässä ympäri kirjaston lastenosastoa. Kuinka kirjasto silloin vielä oli vanhassa paikassaan ja satutätinä oli se ihastuttava nuori nainen, joka pystyi nostamaan äänensä hilpeän korkealle ja kuinka lapset kuuntelivat häntä silmät innostuksesta pyöreinä. Kuinka myöhemmin kävin siellä kahden kolmevuotiaan kanssa, kun esikoinen oli jo aloittanut koulun ja kuinka kahden kanssa oli jo helpompaa, vaikka toinen heistä olikin jo karannut aikuistenosaston puolelle sillä aikaa, kun vielä etsin toisen kanssa talvikenkiä kokonaisen nurkkauksen peittävästä kasasta. 

Esikoisen kanssa löysimme paikallisen taidekoulun ja sen leikki-ikäisille tarkoitetut kokeilevat taidetunnit. Se oli vielä silloin paikassa, jossa parkkitilaa oli niukasti ja useimmiten auton joutui jättämään vilkasliikenteisen kadun varteen. Myöhemmin kahden vilkasliikkeisen kolmevuotiaan kanssa sieltä tunneille taapertaminen kävi jo päivän urheilusuorituksesta, mutta opetus oli sen arvoista. Silläkin kerralla, kun jouduimme lähtemään pois etuajassa, kun toinen lapsista sai kiukkukohtauksen, kun ei saanutkaan maalata ihan minne huvittaa.

Käymme kirjastossa edelleen lähes joka viikko. Nykyään visiitit ovat lyhyitä, kun lapset suunnistavat suoraan lastenromaanien luokse ja valitsevat lainattavat kirjat. Käymme myös taidekoululla aina silloin, kun sen kouluikäisille tarjoama ohjelma sattuu sopimaan aikatauluihimme. Edelleen kuljen säännöllisesti koko katraamme kera, sillä elämäntilanne vaatii sitä. Lapsia ei voi jättää kotiin ilman aikuista ja useimmiten olen ainoa käytettävissä oleva vanhempi harrastusmenojen aikaan. Suunnittelen lähes kaiken sen mukaan, että saan ohjelmat sopimaan omani lisäksi jokaisen lapsemme aikatauluun.

Harrastuksia on vuosien mittaan tullut ja mennyt. Olen vienyt lapsia esimerkiksi joogaan, voimisteluun ja jalkapalloharjoituksiin. Olen palellut kentän laidalla ja kirjoittanut blogipostausta hieltä tuoksahtavan liikuntasalin reunoille sijoitetuilla penkeillä. Emme ole ottaneet minkäänlaista stressiä siitä, ovatko harrastukset pysyviä. Rohkaisemme kokeilemaan useamman kerran ja ehkä suorittamaan kokeilujakson loppuun, mutta emme pakota, jos lasta ei kiinnostakaan. Aina ei tarvitse olla erityisen hyvä siinä mitä tekee, mutta mukavaa harrastuksen parissa pitää olla.

Ei meillä vältytä siltä, etteikö jollakulla olisi joskus huono päivä. Toisinaan tarvitaan rutkasti ylimääräistä aikaa, toisinaan suostuttelua ja hyviä perusteluja. Joskus on hyvä olla mukana eväitä sille, joka joutuu odottamaan. Joskus voi odotellessaan saada luvan pelata sanapeliä tai rakentaa palapelejä äidin puhelimella. Joskus väsyn kaikesta siitä suunnittelun ja aikatauluttamisen määrästä, mutta tiedän sillä keinoin helpottavani sekä omaa että lasteni olotilaa. Joskus tarvitaan suunnattomasti ajatusjumppaa nopeiden päivällisratkaisujen tai oikea-aikaisen pyykinpesun onnistumiseksi, mutta ehkä sittenkin eniten lehmänhermoja. Varsinkin silloin, kun ne ovat erityisen tiukassa.

Välähdyksittäin kaipaan niitä aikaisempia hetkiä, vaikka mitään en vaihtaisi pois nytkään. Joskus muistelen sitä aikaa, kun lapset vain kulkivat mukana, kun heitä vei eri paikkoihin (olen luultavasti tyhjentänyt muistini suurimmasta osasta taaperoraivareita) eikä aina tarvinnut perustella kaikkea niin kuin nyt. Ja kuitenkin ihailen sitä, miten perustavanlaatuisia pohdintoja lapseni osaavatkaan tehdä, kun he ilmaisevat minulle mielipiteitään vaikkapa siitä, mihin he haluavat tai eivät missään nimessä halua lähteä. He haastavat minua joka päivä, mutta yritän muistaa sen, että heistä on kasvamassa ajattelevia nuoria ihmisiä.

Ehkä tämä on juuri sitä, että huomaa kasvavansa itsekin.

P.S. Siitä yhdestä episodista voitte lukea täältä.

Booklady

Joskus silloin, kylmää talvea seuranneiden ensimmäisten kunnon rapakelien syövereissä, kun muta on autossa ja eteisessä ja vaatteissa ja ihan joka paikassa, ja kun sen tietää tulevan vielä monta kertaa, ennen kuin sää oikeasti vaihtuu kevääksi. Kun aurinko ei ole pilkahtanut muutamaan päivään, taivas tuntuu kuin roikkuvan alhaalla ja kun vuoret eivät edes näy horisontissa, vaikka tietää niiden olevan siellä.

Sellaisten päivien lomaan sopivat piristysruiskeet, totta vieköön.

Messenger-viesti kilahtaa, hiljaisesti, mutta kuitenkin. En siedä voimakkaita viestiääniä ja asetan kaikki ilmoitusäänet aina mahdollisimman huomaamattomiksi - jos edes käytän niitä ollenkaan. Introverttiä some-maailman ärsyketulva välillä ahdistaa. Älylaitteiden käyttö pysyy paremmin hallinnassakin, kun ne eivät kerjää huomiota ääntelemällä.

Bookladyllä on asiaa. Hän tiedustelee, kiinnostaako minua osallistuminen pari päivää myöhemmin järjestettävään nettimyyntitapahtumaan, josta voisin saada lapsilleni kiinnostavaa luettavaa edullisesti. Sinähän tilasit tytöllesi sitä yhtä uutta sarjaa? Jos se on ollut kiinnostava, siihen saisi nyt lisää osia tarjoushinnoilla! Samalla hän kertoo, kuinka kyseisestä myyntitapahtumasta saadaan samalla kerättyä luettavaa New Yorkin puolella sijaitsevaan uuteen turvakotiin, tuottojen suhteessa. Haluatko, että lähetän kutsun?

Lähetä vaan, katson sitten, olenko sopivasti linjoilla. Kutsu kilahtaa perille samantien, sitä klikkaamalla voi käydä ennakkoilmoittautumassa, jonka perusteella satelee sen jälkeen muistutuksia. Ärsyketulvan raja voi tulla siinäkin vastaan, mutta kaikestahan pääsee aina halutessaan eroon. Introverttihän sen tietää. 

Saattaa olla, että osallistunkin, olen kokeillut näitä joskus ennenkin. Online-lähetyksen voi laittaa pyörimään ja vilkuilla sitä, jos näkee jotain kiinnostavaa. Esitellyt kirjat asettuvat kauniisti jonoon sovelluksen alareunaan, siitä niitä voi merkitä sydämillä ja sellaiseksi merkityt kerääntyvät sinulle nätisti tilausriveiksi, jos näin haluat. Liian helpoksi tämä on tehty, mutta tiedän, että tämähän toimii. Se toimii aika hyvinkin, jos kohteena on lukemista harrastava perhe, jossa kirjallisuutta kuluu. Sitä ostetaan talouteen mutta myös paljon lainataan, ja sitä lahjoitetaan myöhemmin myös paljon eteenpäin. Niin ihania kuin lasten- ja nuortenkirjat usein ovatkin, kaikkia ei voi hyllyihin säilöä vaan järkevämpää on kierrättää niitä eteenpäin seuraaville lukijoille.

Booklady on kirja-edustaja, joka tekee työtään enimmäkseen kotoaan käsin. Häneltä voi tiedustella, millaista kirjallisuutta hän suosittelisi esimerkiksi 10-vuotiaalle tytölle, joka lukee mielellään jo paksujakin romaaneja ja joka on tällä hetkellä erityisen kiinnostunut maagisista tarinoista. 7-vuotias tyttö on ikäisekseen sujuva lukija ja lukee mielellään tarinoita omanikäisten lasten seikkailuista ja pitää erityisesti päiväkirjatyyyppisistä romaaneista. 7-vuotias poika on kiinnostunut esimerkiksi numeroista ja lukee lisäksi mielellään sarjakuvaromaaneja. Naputan kiinnostuksenkohteet viestiin, bookladyni vastaa minulle viidentoista minuutin kuluessa ja lähettää samalla lukuisia kirjavinkkejä linkkeineen. Hän on uskomattoman aktiivinen, nopea vastaamaan viesteihin ja kaiken lisäksi tarkka yksityiskohdissa. Joskus en vain ymmärrä, kuinka hän tekee sen kaiken, samalla opettaen neljää (!) pientä poikaansa kotikoulussa.

Pitäisitkö joskus itse Facebook-partyn, hän kysyy. Hän kysyy sitä aina välillä, lienee kuuluu toimenkuvaan yrittää hankkia jatkuvasti uusia edustajia mukaan remmiin. Saisit samalla aika helposti kartutettua omaa kirjastoasi, sillä sinä saisit valita kirjoja sen mukaisesti, kuinka paljon myyntitapahtuma tuottaisi kirjatilauksia. En ole lähtenyt mukaan, en aiemminkaan, vaikka kirja-ala kovin kiinnostava onkin. Tällä hetkellä olen tyytyväinen tähän systeemiin, vastaan hänelle. Kiitos vain.

Mutta sinä kyllä taidat pitää tästä työstä? On pakko kysyä. Ja tottakai, tottakai hän pitää. Sitä ei ole vaikea huomata ja tähän loistavaan palveluun on helppo tukeutua, suorastaan luvattoman helppo. Täytyy vain muistaa aina välillä sanoa ei. 

Ja sohjossa kahlaaminenkin loppuu taas, ja aurinko paistaa päivisin yhä pidempään.

Hajumuisti

Aivan ensimmäiseksi haju tunkeutuu nenään. Se on melko voimakas ja se tuntuu tutulta. Mieleen nousee muistoja kouluajoilta vuosikymmenten takaa, kun saapui voimistelusaliin, jota oli juuri käytetty. Sen lisäksi, että haju tuntuu ilmassa, se tuntuu tunkeutuneen myös jokaiseen liikuntavälineeseen. Muistan, kuinka hiki teki voimistelumatoista nihkeitä ja vähän inhottavia. 

Molemmat tyttäreni ovat innoissaan. Tämä on kolmas kerta, kun olemme tulleet voimistelun alkeiskurssille ja he tietävät jo, mitä odottaa. He odottavat hieman kärsimättömästi jumppatrikoissaan tunnin alkua. Halli on suuri ja korkea ja täynnä patjoja, rekkejä, telineitä, trampoliineja. Tytöt katselevat saliin päin tietäen että edellinen tunti loppuu kohta ja että sen jälkeen ohjaajat kutsuvat heidät saliin. He riisuvat kenkänsä ja takkinsa naulakoille ja varmistavat, että minulla on heidän vesipullonsa. Tutulta näyttäviä tyttöjä saapuu aulatilaan koko ajan, heitä on yhteensä melkein kaksikymmentä. Ohjaajia näyttää olevan töissä yhteensä kolme, heistä jokainen näyttää trimmaltulta, notkealta ja hyväryhtiseltä.

Vanhempia ja pieniä sisaruksia istuu pöytien ääressä penkeillä. Täällä on tarkoitus odottaa tunnin ajan, vaikka luultavasti lapsista isommat voisi ohjaajien vastuulle hetkeksi jättääkin. Kun tunti alkaa, istun penkille odottamaan. Tunti kuluu kyllä nopeasti, kun tarkkailee tapahtumia.

En koskaan pitänyt erityisesti koululiikunnasta. Se oli aikana, jolloin kannustustakin sai perin vähän, jos ei kuulunut hyvin pärjäävien vähemmistöön, joskus enemmistöön. Jokaisen piti suorittaa koulun opetusohjelmaan kuuluneita osioita ja osallistua kaikkeen. Innolla tai hampaat irvessä. Liikunnan iloa ei aina ollut helppo löytää. Kyllä se toisinaan löytyikin. Sellaiset lajit, joissa koki olevansa ihan hyvä, olivat liikuntatuntien piristys. Minä odotin aina koko vuoden ajan pesäpalloaikaa.

Olen huojentunut ja suunnattoman onnellinen siitä, että jokainen lapsista on löytänyt liikuntalajin, jonka parissa tällä hetkellä viihtyy. Tämän ikäisillä lapsilla innostukset tulevat ja menevät, mutta pidän tärkeänä sitä, että he liikkuvat joka tapauksessa. Pidän täällä siitä, että lapsia jaksetaan aina kannustaa. Vaikka he eivät osaisikaan täydellisesti, he saavat kehuja. Uskon, että se on yksi suuri syy siihen, että liikunnan ilo löytyy. 

Ajatukset harhailevat. Salissa soi rytmikäs musiikki ja jatkuvasti kuuluu tömähdyksiä, kun salissa juostaan, hypitään ja temppuillaan. Kirjoitan kännykällä viestejä, joita olen aikonut lähettää, tässä hetkessä siihen on juuri sopivasti aikaa. Kaivan laukkuni pohjalta pienen muistikirjan ja kynän - ne ovat siellä sitä varten, että voin kirjata ajatuksiani ylös, jos siltä tuntuu. Niistä ajatuksista syntyy joskus esimerkiksi blogiteksti.

Yhtäkkiä tunti on kulunut. Tytöt rientävät alas parvelta, jossa he ovat juuri hyppineet trampoliineilla yltäkylläisesti. Heistä jokainen läimäisee ylävitosen ohjaajille, jotka kuuluvat samalla kysyvän, mikä tänään oli kenenkin mielestä hauskinta. He - nuoret, notkeat ja hyväryhtiset - hymyilevät ja toivovat näkevänsä tytöt taas ensi viikolla.

Sujautan muistikirjan takaisin laukkuuni. Olen kirjoittanut siihen ensimmäiseksi, kuinka haju tuo mieleeni muistoja.

Books, books, books

Pitkään odottelin sitä aikaa, että lapset alkavat oikeasti innostua lukemisesta itse. Meillä on luettu kirjoja aina, ja olen viimeisen yhdeksän vuoden aikana lukenut lapsilleni luultavasti tuhansia kertoja. Olen kuitenkin odottanut sitä aikaa, jolloin he osaavat itse lukea niin hyvin, että siihen on mahdollisuus syntyä luontainen kiinnostus. Olen toivonut, että he kaikki kiinnostuisivat lukemisesta.

Molemmat tyttäremme, 9- ja 6-vuotiaat, lukevat nykyään jo lastenromaaneja. Esikoisemme vaati innostuksen syntymiseen lukemisen tukiopetusta, jonka ansiosta hänen lukemisensa on lisääntynyt viimeisen puolen vuoden aikana huimasti. 6-vuotias tyttäremme oppi lukemaan 5,5-vuotiaana ja on edennyt hurjaa vauhtia - reilussa vuodessa hän on jo siirtynyt satasivuisiin lastenromaaneihin. Poikamme oppi lukemaan yhtä aikaa kaksoissiskonsa kanssa, mutta koska kiinnostuksensa on ollut siskoa vähäisempää, taito ei ole kehittynyt aivan samaa tahtia. Hän kykenee kyllä lukemaan lähes samantasoisesti kuin siskonsa, sillä erotuksella, että ei keskity ääntämään jokaista vierasta sanaa loppuun saakka, vaan etenee välillä arvaamalla. 

Olen hankkinut meille kotiin lapsia kiinnostavia kirjasarjoja (saamme esimerkiksi perin edullisesti tilattua kirjoja koulun yhteistilauksella eräästä kirjakerhosta, mikä on mitä mainion etu), mutta nyt talvilomaviikolla vein lapset pitkästä aikaa - muutaman kuukauden tauon jälkeen - kirjastoon. Jokainen heistä tutki hyllyjä innolla ja etsi omia suosikkejaan. Jokainen myös löysi niitä. Kotiin tultuamme he ryhmittyivät kuka millekin sohvalle kirjojensa pariin. Tuon hetken olisin halunnut ikuistaa: jokainen syventyneenä kirjaansa. Talossa vallitsi hetken ajan kuin mystinen hiljaisuus. Melkein piti tarkistella, ovatko he varmasti kaikki täällä.

Olen ihastellut paikallisten lasten lukemisinnostusta. Otanta toki on suhteellisen pieni, sillä tapaan lähinnä lasteni kanssa samaa koulua käyviä lapsia. Olen kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka luokkakaveri saattaa tulla kouluun joka päivä paksua pokkaria kantaen, jonka välissä vilahtelee kirjanmerkki. Kirjoja voi lukea ennen koulupäivän alkua, välitunneilla, vapaasti valittavan ohjelman aikaan tai erityisesti lukemiselle varattuna aikana. Naapurin poika on joskus tullut koululta minun kyydissäni kotiin ja tuolla muutaman minuutin matkalla hänkin ehtii jo kaivaa repustaan kirjan. Miksei älypuhelinta? Niitä ei täällä ole juurikaan alle 12-vuotiailla, koska sitä nuorempi lapsi ei yleensä tarvitse puhelinta sen perimmäisessä tarkoituksessa - eihän hän kulje ilman aikuisen seuraa. Mainittakoon, että tabletien ynnä muiden härpäkkeiden käyttämisessä näyttävät kyllä olevan aivan yhtä näppäriä kuin suomalaislapset. 

Summa summarum, olen todella tyytyväinen, että olen saanut tartutettua lapsiini lukemisinnostuksen, vaikkei se pelkästään minun ansiotani olekaan. Kirjat ovat aina kiehtoneet minua, vaikka en vuosiin ole ehtinyt lukea ollenkaan niin paljon kuin haluaisin. Aloitan kirjoja, mutta en ehdi jatkaa niitä, ennen kuin olen jo unohtanut, mitä kirjassa on aiemmin tapahtunut. Hypistelen kirjoja joka paikassa, luen niiden takakansia ja haaveilen niiden lukemisesta. En kykene kävelemään kirja-alennusmyynnin ohi tutkimatta sen valikoimaa. Bongaan jatkuvasti netistä kirjoja, joita haluaisin lukea. Ja sitten kun joskus ehdin lukea, en pystyisi jättämään kirjaa käsistäni.

Lähellämme on ison ketjun kirjakauppa, jossa on kaksi kerrosta täynnä kirjoja. Myös lehtiä, kirjallisuuteen liittyvää oheistavaraa, käytettyjen kirjojen osasto ja valtava alennuskirjanurkka. Pelejä ja palapelejä (jotka myös ovat "salainen" intohimoni), kalenteritavaraa ja ihania, kirjoittamiseen liittyviä pieniä esineitä. Ja vaikka mitä muuta. Olen jokseenkin varma, että tuo paikka olisi minulle mitä osuvin escape room -kokemus: minut voisi sujauttaa hyllyjen väliin ja antaa esimerkiksi tunnin aikaa selvitä ulos (rakennuksesta, jossa on monta exit-kyltein merkittyä uloskäyntiä). En luultavasti selviäisi tehtävästä!

Äiti, mennään!

Mennään, kyllä mennään. - Mennäänkö äiti, mennäänkö me sinne food partyyn, se on sellainen harvest meal! (Tässä puhuu kuusivuotiaani, jonka kielitaitoa olen aina kehuskellut, hän kun ei ole yleensä edes sekoittanut näitä kahta käyttämäänsä kieltä... hmm.) - Kyllä me mennään, se on varmasti kiva juttu. Olin epäröinyt osallistumistamme jonkin verran, sillä ajankohta tuntui olevan hieman haastava mieheni matkustuskalenterin puitteissa, mutta päätimme osallistua kuitenkin. Matkustavainen vain saa kiitää paikalle suurin piirtein suoraan lentokentältä, mutta kun lasten innostus on ilmennyt niin voimakkaana, emme aio jättää tätä väliin. Ja minua kyllä ajatus oli houkuttanut koko ajan, sillä kyseessä on ns. sadonkorjuujuhlinta, jossa juhlistetaan koulun ympärivuotista maatila/metsä/ruokaprojektia ja jonka menyyn ainekset saapuvat koulun yhteistyömaatilalta alle mailin etäisyydeltä. Todellista lähiruokaa siis. Kokkina toimii koulussa juuri aloittanut uusi keittäjä. Joten varsin maistuvalta kuulostaa, ja mikäs sen houkuttelevampaa.

Samaan hengenvetoon täytyy tunnustaa, että en minä aina jaksa. Ihan aina ei jaksa olla aktiivinen eikä täyttää kalenteria umpitäyteen, sillä meidän lastemme kohdalla sellainen usein purkautuu väsymyksen sekaisella kiukuttelulla ja sitähän on joka tapauksessa aina ilmassa riittävästi muutenkin. Mutta jos aikatauluumme sopii ja erityisesti jos lapsemme ovat innolla lähdössä matkaan, osallistumme kyllä monenlaisiin juttuihin, enenevässä määrin. Erityisesti kaikki koululla järjestettävät tapahtumat kiinnostavat lapsia, sillä he imevät itseensä kaiken tiedon, mitä koululla jaetaan. Joten jos en muistakaan lukea jokaista tiedotetta tulevista tapahtumista, on minulla monta muistuttajaa.

Nelivuotiaat kaksosemme ovat kolmena arkipäivänä preschoolissa, joten he ovat kahtena päivänä kotona minun ilonani. Toisena päivänä niistä pidämme useimmiten harrastuspäivän, käymme esimerkiksi kirjastossa tai leikki- ja askartelustudiolla. Ulkoilemme molempina päivinä, jos sää sen vain sallii. Toinen päivä on useimmiten kauppapäivä, siivouspäivä, mitä näitä nyt on. Olen ajatellut, että koska he saavat paljon virikkeitä preschool-päivinä, on aivan hyvä, että pysytellään välillä myös kotimaisemissa. Mutta kuinkas kävikään - nykyään tavallisin kysymys vapaapäivinä onkin: Mihin me äiti tänään mennään??

Löysimme äskettäin tällaisen leikki- ja askartelustudion.
Siitä päivästä lähtien he olisivat menossa sinne joka päivä.

Joten kyllä meillä mennään, koska he näin haluavat. Sen, jaksavatko he, päätän minä, sillä tämän ikäisiä pystyy sentään lukemaan vielä aika hyvin. Valmiiksi väsyneiden lasten raahaaminen jonnekin on kuin kaivaisi verta nenästään. Mutta ihmeesti he usein jaksavat, sittenkin. Olen ollut aina vähän sellainen, että olen halunnut pitää tasapainon kaikessa tekemisessä niin pitkälle kuin se mahdollista on, sillä meillä se on ollut toimivin ratkaisu arjen sujuvuuden kannalta. Mutta kasvavat isommiksi näköjään koko ajan, ja omien mielipiteidensä ilmaiseminen tekemisten ja menemisten suhteen tuntuu olevan selvässä kasvussa. 

Sanomattakin on selvää, että arki se vain sujahtelee eteenpäin huimaa vauhtia. Aina käy niin, että kun uusi viikko polkaistaan käyntiin, huomaakin yhtäkkiä, että taas ollaan jo torstaissa ja sitten onkin jo viikonloppu kohta ovella. Jos haluaisin kuulostaa kliseiseltä, toteaisin varmaankin, että kohta sitten jo pohdin, että missä välissä minä nuo aikuiset kasvatinkaan.

Mutta ovat ihanan pieniä vielä. Sittenkin, vaikka osaavat päivä päivältä enemmän ja ymmärtävät maailmasta jo ihmeen paljon. Ja ne menemiset ja tekemiset ovat selvästi tärkeitä, sillä nelivuotias poikamme pohti eilen nukkumaan mennessäänkin, minne voisimme mennä. -Äiti, me voidaan mennä kouluun tai kauppaan tai leikkipuistoon tai pyöräilemään tai eläimiä katsomaan tai Suomeen tai Floridaan tai kirjastoon tai... nukkumaan. - Nukkumaan, se onkin hyvä ajatus. Mietitään sitten taas huomenna lisää, eikö niin.

Biitsikelit!

Kyllä tarkenee, tällainen viluisempikin nyt. Muutaman päivän on lämpötila kivunnut meillä yli +30 celsiusasteen, ja sama kuumuus on jatkumassa ensi perjantaihin saakka. Minkä jälkeen viilenee parilla hassulla asteella, joten vielä ei takkeja tarvitse etsiskellä. Öisinkin lämpötila on siinä kivan suomalaisen kesäpäivän tietämissä, mikä on oikeastaan jo aika erikoista täällä. 

Joten, paikallisten tapaan, on aika ottaa suunta veden äärelle, jota täältä kyllä mukavasti löytyy. Lapset ovat odottaneet uimareissua tänä viikonloppuna niin innokkaasti, etten edes tee suurta numeroa siitä, että alan keräillä uimavarusteita ja pakata koriin pientä evästä. Muutoin minulla on heti kolme ylitsepursuavan innokasta apulaista. He kuitenkin huomaavat uimavaatteet keittiön nurkalla ja ne ovat päällä sellaista vauhtia, ettei mitenkään voisi uskoa, että aamuisin vaatteiden päälle saaminen on ehkä noin viisitoista kertaa pidemmän ajan vaativa urakka.

Suuntaamme kohti pientä järveä, jonka nimi on Lake Iroquois, ja joka sijaitsee neljän kunnan alueella. Meiltä sinne ajaa reilun vartin verran (ellei sitten unohda pyyhkeitä ja palaa puolimatkasta takaisin kotiin). Portilla meidät vastaanottaa leppoisan näköinen herrasmies, joka laskuttaa meitä 8 dollarilla per aikuinen (jos asuisimme jossain noista neljästä kunnasta, pääsisimme alueelle pari dollaria halvemmalla). Järvi on pieni ja matala - ja maisema kaunis kuin postikortissa.

Olemme tulleet ensisijaisesti uimaan. Niinpä meidän varustuksemme näyttää erittäin köykäiseltä beachin 'normaalivierailijaan' verrattuna, joka on raahannut mukanaan ehkä kolmasosan omaisuudestaan. Meidän pieni piknik-korimme ja vaatimattoman kokoinen kylmälaukkusemme kalpenee ehkä suurten kylmäsammioden ja valtavien ruokakassien rinnalla, mutta meille siinä on riittävästi - pientä välipalaa ensisijaisesti lapsille ja juotavaa kaikille. Askeettisesti emme ole kantaneet mukanamme myöskään valtaisaa hiekka- ja vesilelujen kokoelmaa, vaan lapsemme näyttävät nauttivat täysin siemauksin pelkästä polskuttelusta kellukkeiden varassa. Ja yllättävää ehkä, mutta pikkuisemme, neljävuotias tyttäremme, on selvästi etevin uimaharjoittelussa. Iloitsen hänen onnistumisestaan (ja yritän pyyhkiä pois mielestäni sen, kuinka monta kertaa hän ehtiikään haukata järvivettä).

Tiedän, etteivät lapset ymmärrä, mitä järkeä on siinä, kun aikuiset yhtäkkiä keksivätkin, että kohta lähdetään. Miksi, miksi, miksi. Meidän pitäisi olla täällä kauan aikaa! Mutta aikuisten 'kauan', se on tässä kohtaa aivan eri asia kuin lasten 'kauan'. Niitä suureita on hyvin vaikea saada kohtaamaan. Lapseni, joskus vielä ymmärrät, ettei aina voi olla sunnuntai.

Tänä viikonloppuna on ehditty kuitenkin paljon muutakin. Lauantaina pyöräilimme juhlistamaan 150-vuotiasta kotikaupunkiamme, joka järjesti kaupunkilaisilleen juhlan meidän lähipuistossamme/urheilukentällämme. Kiersimme paikallisten yritysten kojuja, kurkistelimme poliisi- ja paloautoihin ja testasimme leikkipaikkoja. Helle kuitenkin uhkasi tehdä juhlille tepposet ja uhkaili tummenevalla taivaanrannalla sen verran voimallisesti, että oli pakko suunnata kotimatkalle vähän etuajassa - sillä niin reippaita kuin olimmekin pyöriemme kanssa, oli kulkutapa vähän riskialtis ukkosmyrskylle. Kotiovesta astuimme sisään, kun ensimmäiset pisarat putoilivat. Hauska tapahtuma joka tapauksessa!

Kolme pientä onnellista uimaria uinuu paraikaa sängyissään. Näistä kesäpäivistä voisi yrittää ammentaa vielä niinäkin päivinä, kun lunta taas sataa. Jossain povattiin näille nurkille kylmää ja lumista talvea, mutta kieltäydyn vaivaamasta päätäni sillä nyt. Ehdin jupista niistä lumimyrskyistä kyllä vielä monta kertaa siinä vaiheessa, kun tuuli viuhuu nurkista sisään ja lunta sataa taas päivätolkulla. Siihen toivottavasti menee vielä ainakin kaksi kuukautta!

Pahvilaatikot ja minä

Myönnän, etten ole luova. Tämä kirjoittaminen sujuu kyllä, mutta kun pitäisi käsillään jotain saada syntymään, niin puolitiehen jää, tai lopputulos on jotain muuta kuin mielessäni kuvittelin.

Sitten minulla on nämä kolme lasta, jotka luovat koko ajan jotain, sanotaan nyt ainakin joka päivä. Meillä järjestyy päivän aikana vähintään viisi sessiota, jossa syntyy jotain pahvista, paperista, naruista, tarroista ja milloin nyt mistäkin. Ennen kaikkea teipistä, jota kuluu metrikaupalla joka päivä. Erikoisesti esikoinen on haukkana paikalla, jos yritän vaivihkaa heittää pois pahvilaatikkoa / karkkipaperia / talouspaperirullaa / vitamiinipurkkia, you name it. 'Äiti, minä haluan tehdä tuosta jotain!' Mikä sinänsä on hieno asia kyllä, myönnän senkin. Hän on jo tuossa iässään ehkä ymmärtänyt kierrätyksen jalosta aatteesta jotain, enkä mitenkään tohtisi kieltää askartelua. Mutta sen verran niuho olen, että en ihan oikeasti jaksaisi niitä materiaaleja ihan joka nurkassa ihan koko ajan. Joten toisinaan iltaisin täällä käy äänetön pyörremyrsky, kun keräilen tarpeettoman näköisiä pahveja sun muita sekä lukemattomia keskeneräisen näköisiä tekeleitä, sinne kierrätysroskiin kyllä. Ja joskus ihan pikkuisen vihlaisee jossain, mutta olen päättänyt, että ihan kaikkea ei vain voi säästää.

Mutta paljon meillä myös säästetään. Esikoisen kirjahyllyn päällä on vaihtuva näyttely parhaista tai rakkaimmista töistä. Niitä on kertynyt esimerkiksi erään askertelukaupan Kids' craft -tunneilta, taidekouluvuosilta sekä koulusta. Lisäksi on muovilaatikoita jokaiselle lapselle, joihin on kerätty muita säästettäviä askarteluja. Enkä pysty kuvittelemaan, millainen määrä niitä on esimerkiksi siinä vaiheessa, kun täältä muuttokonttia jossain vaiheessa pakataan. Jos nimittäin tehokkuus säilyy samanlaisena. Niin, ja kohtahan meillä on kolme lasta koulumaailmassa, joten taidan tarvita oman kassin askartelujen siirtämistä varten, kun niitä tähänkin saakka on jo yhdeltä lapselta tullut (vähintään) sylillisen verran joka viikko.

Joka tapauksessa, samaan hengenvetoon voin todeta, että ihailen sitä innokkuutta, jota täällä lapsiin luodaan omaan tekemiseen kannustamalla. Askarteluun ja taideaineisiin liittyviä harrasteita on tarjolla pilvin pimein, jopa kaupoissa. Askartelukauppa piti lapsille kerran viikossa askarteluohjausta, josta sai opastuksen ja itse työn luonnollisesti mukaansa 3-5 dollarilla (ylläolevan kuvan askartelut ovat sieltä). Rautakauppa pitää kuulemma jonkinlaista nikkarointiopastusta lapsille, ja puutarhakauppa opettaa helppoja puutarhahommia sekä rakentelua luonnonmateriaaleista.

Askartelukaupat ovat täällä todella ihania paikkoja - myös tällaiselle, joka jättää askartelun mieluusti sen paremmin taitaville. Lasten kanssa olen toki monta kertaa niissä käynyt, ja lasten into tarttuu kyllä minuunkin silloin. Nuo kaupat ovat myös yhtä lailla täynnä käsityötavaroita, koriste- ja sisustustavaraa, kehittäviä leluja sekä leivontavälineitä, muun muassa.

Joten olen minä oikeasti kuitenkin todella iloinen siitä, että lapseni aidosti tykkäävät näpertää kaikesta mahdollisesta jotain. Olkoonkin, että keittiön lattia ei ole koskaan siisti, sillä kerääntyvät siihen leikkaamaan, teippaamaan, piirtämään ja maalaamaan. Minä saan toimia materiaalivastaavana sikäli, että hankin jatkuvasti lisää piirustuspaperia, kyniä, vesivärejä, tarrakirjoja ja mitä nyt ikinä (sitä teippiä). Ja kyllä, toisinaan katselen pahvilaatikoita sillä silmällä. Saatan jopa nähdä niissä aivan selvästi kissojen talon tai autoille loistavan parkkipaikan, minäkin.

Luetaan vielä yksi kirja!

Aika usein huomaan selitteleväni sitä, että hän on pieni. Että hän on niin pienikokoinen siksi, että hän on syntynyt melkein kolme kuukautta liian aikaisin ja keskosilla on usein paljon kirittävää. Huomaan siis nykäiseväni ns. keskoskortin hihastani aika huomaamatta, vähän kuin automaattisesti. Alan tiputella faktoja keskosuudesta kuulijan niskaan kuin suoraan apteekin hyllyltä. Onhan minulla siihen jo reilun kuuden vuoden kokemus.

Ei kaikilla keskosena syntyneillä niin paljon haasteita ole, mutta toisilla on. Haasteet voivat olla moninaisia, ja keskosvanhempi saa tottua siihen, että niitä voi tulla matkan varrella lisääkin, vaikka toiset haasteet jäävätkin taakse alkutaipaleen jälkeen. Vaikka eihän keskosuus kaikkeen vaikuta, niin aika usein tulee silti ajateltua jotenkin turhan mutkikkaastikin, että liittyyköhän se tai tämä asia kuitenkin jotenkin välillisesti siihen, että lapseni on syntynyt liian aikaisin.

Meidän hyvin pienenä keskosena syntynyt esikoisemme on aina rakastanut kirjoja, siitä lähtien nyt ainakin, kun alkoi ymmärtää, mitä kansien sisältä löytyy. Hänellä ei ollut kiirettä liikkeelle, ja keskosuuden haasteet näkyivätkin hänen kohdallaan aivan erityisesti motoriikan kehityksen hidastumisena. Sen sijaan hän tutki kirjoja. Oppi istumaan, ja katseli kuvia. Istui paikallaan pitkiä aikoja ja seurasi silmä kovana, kun hänelle luettiin. Ja hän oli vasta yksivuotias. 

Kun hän oli lähes kaksivuotias, hänelle luettiin jo monta kirjaa samalta istumalta. Hän kuunteli ja katseli, ja oppi sanoja hurjaa vauhtia. Hän saattoi käyttää jopa aikuismaisia virkkeitä ja ilmaisuja, jopa hauskoja sanontoja. Muistan kun hän n. 2,5-vuotiaana yritti nostaa paketillista pillimehuja. Luovutti sitten kuitenkin ja totesi, että 'painaa kuin synti'.

Minä tapasin selittää hänen kiinnostustaan kirjoihin ja lukemiseenkin jotenkin keskosuudella. Että välillisesti siksi, että hän ei ollut vielä valmis liikkumaan, hänellä oli aikaa ja kiinnostusta keskittyä kirjoihin. Mutta aika varmasti, tuo kiinnostus on hänelle myös luonteenomaista. Ja niin me luimme, luimme ja luimme. Olohuoneen sohvannurkassa oli aina iso pino lastenkirjoja. Niitä luimme pitkin päivää, ja erityisesti illalla ennen nukkumaanmenoa. Silloinkin, kun kaksosemme olivat vauvoja ja vaativat kyllä oman huomionsa, tein kaikkeni, että löysin jostain välistä aikaa lukea hänelle. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kaksosemme torkahtivat sittereihin ennen sänkyihin kantamista, me luimme esikoisen kanssa hiljaa sohvalla, vähän kuiskatenkin, mutta hyvin keskittyen, me molemmat.

Tänään hän on kuusivuotias, joka rakastaa kirjoja ehdoitta edelleen. Illalla ennen nukkumaanmenoa luemme aina yhdessä, kirjan, jonka hän valitsee. Välillä kirja vaihtuu joka päivä, välillä luemme monena iltana peräkkäin saman tarinan. Hän ei osaa vielä lukea itse, mutta lukee siitä huolimatta toisinaan sisaruksilleen. Mitenkö? Muistamalla tekstejä ulkoa tai - keksimällä omia. 

Hän on myös alkanut tuottaa kirjoja. Hän piirtää monta kuvaa valmiiksi, teippaa ne yhteen ja pyytää minua sen jälkeen kirjoittamaan lauseet, jotka hän sanelee. Kirjoja on syntynyt esim. hänestä itsestään, lomastamme Floridassa, hänen päivärutiineistaan sekä hänestä ja parhaasta ystävästään. 

Tämä kirja kertoo hedelmistä.

Myönnän, että odotan hieman malttamattomana, että hän oppisi lukemaan. Toistaiseksi hän ei ole osoittanut suoraa kiinnostusta lukemisen opettelemiseen, vaan vaikuttaa kokevan rimakauhua. Mutta kaikki tapahtuu varmasti sitten, kun aika on sopiva. Monen asian opettelu on vaatinut häneltä pitkän ajan - saattaahan olla, että tämäkin. Onneksi on niin, että hitaamminkin ehtii.

Koska hän käy koulua englannin kielellä, on todennäköistä, että hän oppii lukemisen alkeet ensin englanniksi. Itse olen kiinnostunut kovasti viime aikoina täkäläisistä lukemaanopettelun keinoista, ja innostukseni harjalla hankin meille jopa nk. sight words -kortit, joita käytetään täällä yleisesti. Sight words tarkoittaa sanoja, joihin lapsi törmää usein. Sanoja, jotka toistuvat kirjoitetussa kielessä useasti. Kuten esimerkiksi:

Pidän itse erityisesti visuaalisesta tavasta oppia, se on ollut minulle aina tuloksekkain tapa. Näillä korteilla lapsi voi ensin opetella näkemään sanan ja tunnistamaan sen. Näillä voi myös pelata vaikkapa siten, että pyritään etsimään samalla alkukirjaimella alkavia sanoja. Tässä paketissa oli yhteensä 110 sanaa, joista pystyy myös muodostamaan yksinkertaisia lauseita. 

Joten monenlaisia iltapuhteita on luvassa. Mutta iltasadun lukemisesta tuskin luovumme vielä pitkään, pitkään aikaan. Vaikka toivonkin, että esikoiseni oppii seuraavan kouluvuoden aikana lukemaan, ei iltasadun luomaa tunnelmaa oikein voi päihittää. Joten niin kauan kuin hän vain haluaa, luemme varmasti yhdessä. Tai ehkä hän sitten joskus lukeekin minulle? Sitäkin on aika kiva odotella.

Känkkäränkkä kyläilee

'Sinä et pääse kyllä enää minnekään!'

Jaa, mitä? Palaan tänään hetkeksi eilisaamun tunnelmiin. Ylläolevan painokkaan ilmaisun olisi voinut tietysti kiukuspäissään yksi äiti tai isäkin ilmoille laukaista, kun känkkäränkkä ilmaantuu talouteen pyytämättä ja yllättäen. Mutta ei, vanhempi piti kyllä päänsä kylmänä.

Aamu oli alkanut tavalliseen tapaan. Vähän nahinoita aamuherätyksen aikaan, kun kaikkia väsyttää, mutta äiti on velvoitettu pistämään tiistain rullaamaan, jotta ehditään tehdä kaikki suunniteltu. Esikoinen kouluun kirpeässä pakkasaamussa, joka ei tunnu enää missään, onhan näistä kärsitty jo lähes koko tammikuu. Sen jälkeen pikaisesti takaisin kotiin ja kohti seuraavaa aktiviteettia: kahden kolmevuotiaan kanssa Preschool Art -kurssille Burlingtoniin. 

Kävin viime vuonna ahkerasti esikoisemme kanssa tuota 3-5-vuotiaille tarkoitettua taidekurssia ja tänä vuonna lanseerasin saman aktiviteetin pikkuveljelle ja -siskolle. Ovat aika tomeran oloisia, kun pääsevät taidekouluun (sehän on melkein kuin isosiskon koulunkäynti, josta ollaan suorastaan vähän kateellisia). Mutta kun esikoinen aikoinaan keskittyi kurssilla ihailtavasti, on taidekoulussa käynti näiden kahden nuoremman kanssa vähän jännittävämpi seikkailu. Etukäteen tulee useimmiten juteltua vielä autossa, että miten siellä sitten kuuluu käyttäytyä. ('Miten siellä käyttäydytään? - Nätisti!' 'Mitä siellä ei saa tehdä? - Ei itketä! Ei huudeta! Ei kinata!'). Joopajoo.

Kyllähän siellä kivaa oli. Ihailen sitä, että taideopettajat loihtivat askartelutöitä milloin mistäkin ja milloin milläkin. Kuten että maalausvälineenä voi käyttää vaikkapa pientä ilmapalloa tai selleriä. Tai mitä kaikkea voikaan tehdä tavallisesta paperilautasesta. Tai kuten kuvasta näkyy, miten voi hyödyntää vanhoja pahvinpalasia. Onneksi minun ei tarvitse kehitellä noita ideoita, kyllä löisi nimittäin pääkopassa ihan tyhjää, niin että kolina vain kävisi.

Kurssi kestää kerrallaan tunnin verran, se on aivan riittävä aika tuonikäisille. Noin kymmentä minuuttia ennen päättymistä päädymme kuitenkin poikani kanssa lukkotilanteeseen. Kolmevuotiaan sinnillä hän väittää, että hänen pitää saada maalata aivan erilaiselle alustalle kuin oli tarkoitus - siis sellaiselle, johon ei ollenkaan sovi maalata. Ja kolmevuotiaan voimalla ja uhmalla hän heittää ilmoille kunnon känkkäränkän. Ja siinä vaiheessa äidillä on vain se vaihtoehto, että nyt me sitten lähdemme käytävälle tuulettumaan ja tulemme ensi kerralla uudelleen, kiitos vain ja heipähei ja nähdään taas.

Käytävällä kerään lehmänhermojeni viimeisetkin rippeet ja selitän pojalleni kohtuullisen monta kertaa, miksi hän joutui ulos. Ja se joko menee jakeluun tai ei, sen näemme taas ensi kerralla. Kolmevuotias on salaisuuksia täynnä. Kuulin äskettäin loistavan kielellisen (uus)ilmaisun tämänikäisestä - threeager. Taidanpa tietää, mitä sillä tarkoitetaan.

Mutta jutun huipennus on vasta tulossa. Kotimatkalla autossa kuuntelen nuorimmaistani, toista kolmevuotiasta, joka näkee tilaisuutensa tulleen ja kääntää moodinsa oikopäätä moralisointikanavalle (hän on siinä, hmm, huvittavan hyvä).

- Miksi sinä itkit taidekoulussa? Ei siellä saa itkeä!
- Haluan maalata!
- Sinä et pääse taidekouluun, jos sinä itket!
- Haluan maalata!
- Sinä et pääse Lolidaan (=Floridaan)!
- Haluan maalata!
- Sinä et pääse kyllä enää minnekään!

Mutta kyllä me menemme vielä. Sillä lapsille on annettava uusia tilaisuuksia, aika useinkin. Mutta jatkossakin keskustellaan menomatkalla siitä, miten siellä käyttäydytään. Saattaa se jakeluunkin mennä, ainakin sitten joskus. Ainakin olen kuullut, että nelivuotiaat ovat jotenkin säyseämpiä. Sitä odotellessa sitten.

Alkajaisiksi

On taas se aika, kun vähän ihmettelee, että onko nyt jo taas tammikuu. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä useammin huomaan kliseemäisesti toistelevani, että onpas aika mennyt taas nopeasti (kysykää vaikka mieheltäni). Tällä kertaa aika oli päässyt livahtamaan niin nopeasti, ettemme olleet käyneet yhdessä lastemme suosikkipaikassa yli puoleen vuoteen. Joten kun lapset itse alkoivat ehdottaa, että 'Mennään tänään akvaarioon!', niin oikeastaan oli aivan sopiva ajankohta siihen.

Uudenvuodenpäivä on täällä yleinen vapaapäivä. Ei se kuitenkaan sikäli kovin hiljainen ole, että monet kaupat ja monet muutkin paikat ovat kyllä auki, vaikka saattavatkin noudattaa sunnuntain aukioloaikoja. Paikallinen akvaariomme, Echo Lake Aquarium and Science Center, oli kyllä auki. Se sijaitsee kauniilla paikalla Champlainjärven rannassa.

Tämä kuva ei ole tältä päivältä.
Mutta se on aivan sen paikan tuntumassa, jossa tänään kävimme.
Kaunista - kaikessa hyytävyydessään.

Echo Aquarium ei ole suuren suuri. Se ei ole paikka, jossa ihmetellään toinen toistaan kauniimpia kaloja, sillä se kertoo juurikin siitä kalalajistosta ja niistä vedenelävistä, joita Champlainjärvestä tai sen liepeiltä voi löytää. Siellä on kalojen lisäksi kilpikonnia ja sammakoita - joita esikoistyttäremme ehdoitta rakastaa. Hän on, syystä tai kolmannesta (jota en todellakaan tiedä), aina ollut ihastunut esimerkiksi kaloihin ja sammakoihin. Joten hänen mielestään tuo paikka on äärimmäisen kiehtova ja jokaisen altaan luona hän hihkaisee innosta. Kuten myös pikkusisaruksensa, joihin hän on ihastuksensa tartuttanut. 

Paikka on lapsille kiva, erityisesti siksi, että siellä on paljon tekemistä. Melkein kaikkeen saa koskea ja siellä täällä on puuhapisteitä tai vaikkapa taikahiekkaa, josta saa muotoiltua vuoria ja laaksoja, eikä se edes tartu käsiin. Siellä saa uittaa puuveneitä ja koskettaa varovasti meritähteä. Ja vaikka emme ole vielä koskaan selvinneet reissusta niin, etteivätkö jonkun hihat tai koko vaatekerta olisi kastuneet uittoleikeissä, on se sen arvoista.

Snapping turtle eli näykkijäkilpikonna.
Aggressiivinen amerikkalainen kilpikonnalaji.
Ei kannata joutua näykätyksi.

Ja eihän se Champlainjärvestä kaikkea kertoisi, jollei järven ikioma monsteri saisi omaa esittelyään. Aika jännä tyyppi se näkyy olevan. Yli 300 silminnäkijähavaintoa on kuuleman mukaan tehty, mutta emme kuulu kyseiseen joukkioon. Tästä kaverista kyllä kerroin jo joskus aiemminkin - täällä.

Mutta kaiken kaikkiaan, tämä oli oikein mukava tapa aloittaa uusi vuosi. Hankimme samalla paikkaan uuden kausikortin koko perheelle, jolla saa käydä siellä vaikka joka päivä. Jospa tänä vuonna tulisikin vaikka käytyä suurin piirtein aina, kun lapset sitä itse ehdottavat. 

Vielä oli vähän jouluakin nähtävissä. Juuri tämän verran sitä vielä katseleekin, ennen kuin antaa juhlakauden mennä menojaan. Tammikuu on mielessäni aina jotenkin ankara ja kylmä ja arkinen. Mutta kuitenkin jännittävä, sillä kalenterista on kääntynyt puhdas sivu. Ottaisiko sen kuitenkin mahdollisuutena?

Opin ja oivallusten tiellä

Sitä lähettää kouluun viisivuotiaansa ja huomaakin hetken päästä ihmettelevänsä, että viisivuotiasko hän vasta onkin. Ajattelee, että niin pieni vielä ja avun ja tuen tarpeessa, ja sittenkin kykeneväinen moneen pieneen asiaan, joita en oikein ymmärtänyt hänen vielä hallitsevan. 

Ujo, pieni suomalaistyttö on osoittanut olevansa välillä paljon rohkeampi kuin äitinsä uskalsi toivoakaan. Ujo tyttö, joka joutuu koko koulupäivän ajan suoriutumaan vieraalla kielellä, on alkanut osallistua keskusteluihin, rohkaistunut sanomaan mielipiteensä, oppinut viittaamaan puheenvuoroa pyytäessään ja kertonut suurella innolla asioita luokkakavereilleen ja opettajille. 

Hän on oppinut puolentoista kuukauden aikana hurjan paljon kirjaimista, kirjoittamisesta ja matematiikasta. Hänen sanavarastonsa on kasvanut uskomattomalla tavalla. Päivittäin kuulen hänen puhuvan pikkusisaruksilleen lausein ja fraasein, joita en uskonut hänen osaavan. Iltaisin hän laulaa uusia musiikkitunnilla oppimiaan lauluja. Hän on aina pitänyt piirtämisestä, mutta aiemmat epäselvät luonnokset ovat viime viikkoina muuttuneet paljon tarkkarajaisimmiksi ja selkeämmiksi. Ja jos minä lounasaikaan koululla poiketessani satunkin avaamaan tyttäreni eväspakkauksia valmiiksi, saankin napakan vastauksen 'Mutta äiti, minä osaan kyllä avata tuon jo itse.'

Niin, mitähän näille lapsille oikein tapahtuu, kun he aloittavat koulun. Olin kyllä kuullut siitä juttuja, mutta enhän minä oikein mitään uskonut etukäteen. Pienen keskoslapsen äiti ajattelee huomaamattoman helposti, ettei pikkuinen olisi vielä valmis siihen eikä tähän. Ja siksi tämä ehkä onkin vielä tavanomaista hämmästyttävämpää. 

Vieraan kielen taitaminen on ihmeellinen juttu. Ja ennen kaikkea se, kuinka nopeaa oppiminen on, kun ympärillä puhutaan koko ajan vierasta kieltä. Kuinka passiivinen kielitaito nousee hämmästyttävän helposti aktiiviseksi, kun tilanne vaatii kielen käyttämistä. Kuinka lapsi yhtäkkiä käyttää määräistä ja epämääräistä artikkelia aivan oikein, vaikkei suomen kielessä moista eroa artikkeleiden avulla tehdäkään. Tässä voisi suorastaan olla vähän kade hänen kielitaitonsa kehittymisen vauhdista!

Viisivuotiaallamme on myös yksi uusi mielenkiinnon kohde. Koulussa on eräs noin 10-vuotias poika, joka on todella näppärä käsistään ja esittelee usein erilaisia askarteluja koulukavereilleen. Tämä poika on levittänyt tänä syksynä kouluun valtaisan innostuksen origami-paperiaskarteluihin, jopa organisoinut välitunneilla kokoontuvan origamiklubin. Ja niinpä meidänkin pieni viisivuotiaamme pohtii iltaisin, miten taittelisi paperista kirahvin tai pingviinin. Ja kun tänään kaupassa törmäsimme tähän, tuntui aika sopivalta poimia tämä pakkaus ostoskärryyn.

Ja niinpä esikoiselle ja äidille taitaa olla kehittymässä uusi yhteinen harrastus.

Tiedättekö - äitikin nimittäin oppi tänään taittelemaan paperista pingviinin. Tähän amerikkalainen ei voisi kai muuta todeta kuin että Great job!

Se mysteeri on melkoinen

Mikä mysteeri? No, aloitan sillä, että kerron pitäväni lastenkirjoista (se ei ole se mysteeri). Pidän kirjoista muutenkin, mutta myös hyvistä lastenkirjoista. Sellaisia ovat mielestäni esimerkiksi ne, joissa on järjellinen juoni, jotain lystikästä sekä joissa on käytetty ilmaisurikasta, sanoisinko jopa ilmeikästä, kieltä. (Joo, kielitieteilijä täällä päivää, taas.)

Luen lapsille paljon. Yksi meidän suosikeistamme on Jujja Wieslanderin ihana Mimmi Lehmä ja ystävänsä Varis. Luimme juuri (no, ehkä noin kahdennensadannen kerran) kirjaa nimeltä 'Mimmi Lehmä lukee', jossa Mimmi on löytänyt uuden harrastuksen. Se on päässyt käymään kirjastossa ja on innostunut lukemisesta. Varis ei oikein tunnu ymmärtävän tätä uutta innostusta, mutta selvästi kadehtii Mimmin uutta taitoa oppia lukemalla uusista asioista. Varis alkaa pohtia, mahdetaanko kirjoissa kertoa aivan kaikesta, ja sen ajatuksen innoittamana ryhtyy tekemään empiiristä tutkimusta siitä, miten lehmän syömä vihreä ruoho voi muuttua valkoiseksi maidoksi. No, asia ei aivan selväksi tule, mutta lystikäs kirja kyllä on. 

Mysteereistä pääsenkin luontevasti hyppäämään omaan mieltäni askarruttaviin mysteereihin. Olen nimittäin törmännyt viime vuosina useampiin, ja syynä siihen taitavat olla suurimmat inspiraationi lähteet, eli kolme kultaista lastani.

Kun ollaan lähdössä ulos talosta, ovesta tunkeutuu yhtä aikaa kolmen alle metrinmittaisen lapsen levyinen panssari. Tämä panssari ei koskaan muuntaudu jonomuotoon, jolloin se aikuisen käsityskyvyn mukaan mahtuisi oviaukosta huomattavasti paremmin. Ei koskaan. Mutta päät kolisevat. Aina.

Olemme pikku hiljaa pääsemässä eroon päiväunillisesta arjesta. Nuorimmaisemme ovat nyt kolmevuotiaita ja eivät nuku päiväunia enää viikonloppuisin. Nukkumiseen liittyy kuitenkin yksi yhtälö, jota en tähän päivään mennessä ole saanut itselleni täysin aukottomasti selitettyä. Jos lapset nukkuvat päiväunet huonosti tai jättävät ne kokonaan väliin, se ei tarkoita, että he nukahtaisivat illalla sujuvammin tai että nukkuisivat koko yön sujuvasti. Yleensä päinvastoin. Voi joskus niinkin käydä, että nukahtavat nopeastikin, mutta yleensä tämä yhtälö on täysin selittämätön. Eli kaikki ratkaisut ovat mahdollisia. Voi satunnaisuus sentään. En siis koskaan oleta mitään, mönkään se menee kuitenkin. Selvä lainalaisuus tästäkin asiasta kuitenkin löytyy: jos lasten päiväuniaika menee mönkään, tarvitsisi äiti päiväunia. (Siis tarvitsisi, mutta ei saa.)

Jos on olemassa kolme täysin identtistä esinettä, jotka annan lapsille, voisi olettaa, että sopu säilyy. Mutta niistäkin saa riidan aikaiseksi, muhevankin. On nähty. Liian monta kertaa. Ei selityksiä.

Ruoka voi maistua paremmalta punaiselta kuin siniseltä lautaselta. Paitsi jos toisella on sininen, ja toisenkin tekee mieli sinistä lautasta. Tätä en edes yritä ymmärtää, saati selittää. Eilisen lempiruoka voi tänään olla inhokki. Eilen viinirypäleet maistuivat paremmilta halkaistuna, tänään niitä ei missään nimessä olisi saanut halkaista. Hapankorpun maistuvuus voi riippua siitä, onko se kokonainen vai puolikas. Riittäisihän näitä.

Oho, tästähän voisi jatkaa vaikka koko illan. Mutta jaaritteluksi menee, joten jatkan vain mysteerien ihmettelemistä. Mimmi Lehmän sanoin:

Se mysteeri on melkoinen,

ja se salaisuudeksi jää

P.S. Antaa jäädä vaan. Eihän meidän aina tarvitse kaikkea kaikesta tietää.

P.P.S. Kiitos, ruotsalaiset (uskokaa tai älkää)! Kirjoitatte upeita lastenkirjoja.

P.P.P.S. Jos osaat selvittää esittelemäni mysteerit, senkun kilauttelet kommenttilooraa :)

Suurella sydämellä

Kuva on hämärä, mutta nämä ovat vähän sellaisia hämärähommia. Kun saan lapset nukkumaan, on näillä leveysasteilla aina vähintäänkin hämärää, kesät talvet. Mutta tuo hiljainen hämärä, se on minulle se hetki, jolloin ajatus useimmiten alkaa virrata.

Toisinaan on kysytty, kuinka paljon aikaa käytän blogipostauksen kirjoittamiseen. Ja kun on kysytty, niin ajattelin vastata. Tavallisimmin kirjoitan yhtä juttua noin puolisen tuntia. Kirjoitan sen aina yhdeltä istumalta ja saman tien koko tekstin jäämättä viilailemaan sitä sen enempää siinä vaiheessa. Sen jälkeen katselen jutun läpi esikatselussa, korjaan muutaman kirjoitusvirheen, säädän muutamaa ilmaisua ja sellaista muuta pientä. Ja laitan tulemaan. Olen aina ollut siinä uskossa, että parhaat tekstini syntyvät, kun annan ajatuksen vain virrata, enkä jää säätelemään hienouksia sen enempää. Ensimmäiset ajatukseni ovat kaiketi niitä aidoimpia. Ai entä ne runot? Ne syntyvät yleensä vielä vähän nopeammin, ne kun ovat sitä tajunnanvirtaa aidoimmillaan.

Mistä niitä juttuja sitten oikein tulee? Arkipäivästä ne enimmäkseen syntyvät, ja kyllä, kolme pientä lastamme ovat yleensä ne suurimmat inspiraation lähteet. Aika usein saan hyviä juttuideoita ihan vain tarkkailemalla ympäristöä. Toisinaan joku sanoo jotain nasevaa, ja ajatus jää pyörimään mieleeni niin pitkäksi aikaa, kunnes sen ympärille kehittyy juttu. Otsikot hypähtävät mieleeni yllättävän usein melko irrallisina, millä tarkoitan sitä, että keksin täysin yhtäkkiä hyvän otsikon ja pureskelen sitä päivän, viikon tai kolme, ja sen jälkeen se useimmiten on saanut mielessäni kokonaisen jutun muhimaan. Toisinaan käy kyllä niinkin, että kirjoitan jutun, joka on pyörinyt aiheena mielessäni jo pitkään, mutta jään jumiin otsikointivaiheessa. Eli viimeinen kymmenminuuttinen saattaakin kulua siihen, että se oikea otsikko löytyy. Otsikointi on minulle tärkeää - sekä useimmiten vieläpä hulvattoman hauskaa.

Miksi minä sitten kirjoitan? Sitäkin aika usein tavalla tai toisella kysellään. Kirjoitan ensisijaisesti siksi, että se on aina ollut minulle yksi parhaita keinojani ilmaista itseäni ja avata omia ajatuksiani. Se on minulle huomattavan terapeuttista, se illan rentouttava hetki, jolloin rauhoitun päivän tohinoiden jälkeen. Ja niinhän me ihmiset mielellämme toimimme - haemme hyvää mieltä itsellemme omalta mukavuusalueeltamme. Tämä on minun alueeni. Voitte te pyytää minua puheenkin pitämään, mutta todennäköisesti ilmaisen itseäni huomattavasti paremmin kirjallisesti. 

Nykyään uskallan myös jo todeta, että kirjoitan myös muille, eli teille blogini lukijat. Sillä se, että joku lukee näitä postauksiani, saa minut kirjoittamaan lisää. Ja voin minä senkin luvata, itselleni ja muillekin, että ei minulla ainakaan ole mitään aikomusta lopettaa. On tämä vaan niin hauskaa!

Näihin tunnelmiin. Suurella sydämellä.

Saa pysyä kanavalla. Kiitos.

Leppäkerttulounas ja pingviinikävelyä

On aika tunnustaa, että olen vähän tylsähkö aikuinen. Olen ainakin ollut, mutta ehkä muutosta on vähän tapahtunut sen jälkeen, kun tulin äidiksi ja pääsin kurkistamaan lasten maailmaan. Ja niin vain siihen seikkailuun solahtaa mukaan, niin ettei tahdo enää muistaa, millaista sitä ennen oli. Luulin kai, ettei näin käy, mutta kerrankos sitä ihminen väärin luulee.

Lasten kanssa olisi aina paljon tekemistä, sen olen ainakin oppinut. Ja jos rutiinien hoitaminen jätetään nyt tästä aiheesta sivuun, niin aika paljon kaikkea mukavaakin mahtuu lasten kanssa vietettäviin päiviin. Suuren suuri ilonaihe meille on aika lähellä: se on pikkukaupunkimme kirjasto.

Olen ollut sekä valtavan ilahtunut että suunnattoman hämmästynyt siitä, miten monipuolista toimintaa kirjasto järjestää kaikenikäisille. Koska perheestämme kolme viidesosaa kuuluu alle metrinmittaisiin, olemme tutustuneet nimenomaan lapsille järjestettyyn toimintaan. Jokaviikkoisiin tapahtumiin kuuluvat esim. tiistaiaamupäivien Taaperotunnit sekä perjantaiaamujen Satuseikkailut. Kun olimme ensi kertaa menossa käymään näillä tunneilla, mielessäni taisi leijua näkymä lapsuuden satutunneista, joissa istuttiin hiljaa ringissä kuuntelemassa, kun kirjastontäti luki satua.

Kuinka erehdyinkään! Kyllä niitä satuja tietenkin luetaan, ja kuunnellaan, mutta ne ovat vain osa lastentuntien ohjelmaa. Jaksan aina uudelleen ihailla meidän kirjastomme lastenvastaavaa, joka on jokaisella kerralla suunnitellut ohjelman tietyn teeman ympärille. Jos teemana on pingviinit, luetaan toki muutama pingviineistä kertova kirja, mutta vasta kun on laulettu alkulaulut (soiko päässäni jo 'if you're ready to read a book, clap your hands'), hypitty ja venytelty ja herätelty Mr. Monkey päiväuniltaan (ai kuka? Siis sellainen pehmoapina, joka valitsee luettavat kirjat, valmistelee ja neuvoo aiheeseen liittyvässä askartelussa. Tietenkin.) Ja jos aiheena siis ovat ne pingviinit, niin tietenkin opettelemme myös kävelemään kuten pingviinit. Ja niin, ennen varsinaisen ohjelman alkua voi myös käydä värittelemässä pingviinien kuvia piirtämiseen varatussa nurkkauksessa. Ja niin edelleen. Tiedoksenne, olemme olleet muuten myös elefantteja, lumiukkoja, hirviä ja kasveja. Ainakin.

Mutta jokaviikkoiset lastentunnit ovat vain pieni osa toimintaa, sillä niiden lisäksi kirjasto järjestää esimerkiksi lasten musiikkitapahtumia, yhteisiä lastenelokuvasessioita sekä kaiken maailman puuhapäiviä. Musiikkitapahtumiin olemme osallistuneet useasti, ja niistä tuleekin mieleen suomalainen musiikkileikkikoulutoiminta. Meidän kirjastossamme näitä tunteja käy pitämässä ihastuttava harmaahapsinen rouva, joka saa lapset ihailtavasti innostumaan laulusta ja leikistä, jopa viimein meidän herkästi ujostelevan esikoistyttäremme!

Ei tarvitse varmaankaan erikseen mainita, miten ihastunut olen kirjastoon. Ja miten hienoa on, että tämä kaikki on tarjolla ilmaiseksi. Kirjaston toimintaa rahoitetaan normaaliin tapaan verovaroin, mutta olennaisena rahanlähteenä ovat myös lahjoittajat, joiden avustuksella kirjastolle on esim. hankittu yhtä sun toista puuhailtavaa lapsille. Sillä vaikka tuo kirjaston lastenosasto on lastenkirjojen ystävälle oikea aarreaitta (voisin itsekin viettää siellä vaikka päivän), on siellä paljon muutakin puuhaa tarjolla, kuten palapelejä, muistipelejä tai magneettitauluja. Ja jos minä tykkään, niin kyllä moni muukin:

Mutta mikä ihmeen Leppäkerttulounas? En minäkään vielä tiedä. Mutta sen sain juuri tietää, että ei kirjaston lastentoiminta kevääseen lopu, vaan pitää vain tauon ja jatkaa sitten ulkosalla. Meidän lähettyvillämme on kunnallista puutarhatoimintaa, jonka puitteita on tänä keväänä urakalla kunnostettu. Kirjasto tekee yhteistyötä tuon paikan kanssa ja pitääkin kesän lastentunnit ulkona, tuossa ympäristössä. Lapset pääsevät jopa mullan kanssa tekemisiin, istuttamaan ja tutkimaan viljelmien tuloksia. Joten kyllä, minäkin haluan kyllä mukaan ja ehdottomasti ottamaan selvää, mikä on Leppäkerttulounas. Ja Kupla-aamupäivä ja Teekutsut Hatuntekijän kanssa, eivätkö nekin kuulosta ehdottomasti tutustumisen arvoisilta!

Vielä hetkeksi musiikin lumoihin. On liikuttavaa huomata, kuinka esikoisemme nykyään osallistuu musiikkihetkiin. Ja kun ensi kertaa kuulin hänen osallistuvan lauluun rohkeasti englannin kielellä, taisin huomata jotain liikahtavan. Ja mitä suomalainen silloin tekee? Etsii äkkiä jonkin sijaistoiminnon, eli ottaa älypuhelimensa esiin. Ja ihan pikkuisen hetken selaa sitä puhelintaan, ja huomaa vain itse, kuinka ne liikutuksen kyyneleet putoavat sen puhelimen ruudulle. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten tulen ikinä selviämään vetistelemättä lasten kevätjuhlista tai muista vastaavista tapahtumista. Tätä se äitiys, minulle ainakin, näköjään teettää.

Ihanaa kesää!