Miten sen sanoisit

Tiesinhän minä, että sellainen aika tulee.

Ei mitenkään yhtäkkiä vaan pikku hiljaa, ja jonain päivänä huomaisin ajattelevani, että näin siinä kävi ja pitikin käydä.

Ulkosuomalaisena käyttää arjessa luonnollisesti runsaasti itselleen vieraampaa kieltä kuin äidinkieltään. Kun on pitkään asunut muilla mailla, vieraan kielen käyttö toki arkipäiväistyy, vaikkakin meillä suomalaisena perheenä suomi on pysynyt ja pysyy kotikielenä. Siitäkin huolimatta, että joillekin perheenjäsenistä on joskus vaikeaa löytää sopivia suomen kielen sanoja. Kaikki kolme teiniä kuitenkin vakuuttavat, että heidän on helppo ymmärtää meidän vanhempien suomen kieltä, vaikka he itse kokevatkin joskus hankalaksi vastata meille suomeksi. 

Mutta mitä sitten on tapahtunut? Olemme huomanneet, että yhä useammin on tilanteita, jolloin on vain yksinkertaisempaa kysyä lapsiltaan, miten sinä tämän sanoisit englanniksi ja mitä termiä käyttäisit ja että onko tämä sinun mielestäsi hyvä valinta. Myönnän, että se tuntui ensin hieman hämmentävältä, mutta sittemmin luonnolliselta. Ja totta - helpolta tavalta tarkistaa.

Minulla on kielitiedetausta ja voin sanoa olevani melko kielitaitoinen ihminen. Pystyn kommunikoimaan kolmella kielellä sujuvasti (suomi, englanti, saksa) ja kolmella muulla (ruotsi, ranska, espanja) kohtalaisesti. Muutamilla muilla sitten jotenkin auttavasti. Olen opiskellut ja harrastanut kieliä suurin piirtein koko ikäni. Olen kiinnostunut siitä, miten kielet toimivat - havaitsen logiikkaa ja opetan itselleni sillä tavalla lisää. Olen huomannut, kuinka useamman kielen osaaminen alentaa kynnystä opetella muitakin ja kuinka yhden osaaminen voi tukea toista. Tuen aina lapsiani, kun he pohtivat, haluaisivatko ottaa lisää vieraiden kielten kursseja. Silti he valitsevat itse, enkä ole koskaan ohjannut heitä opiskelemaan jotain tiettyä kieltä. He osaavat siis sekä englantia että suomea. Kaksi heistä opiskelee lisäksi saksaa ja yksi espanjaa.

Oma englannin kielen taito on hyvä. Minulla ei ole vahvaa suomalaista aksenttia, mutta kyllä vieraskielisyyteni toki useimmiten huomataan. Small talkaan useimmiten sen verran sujuvasti, etten oikeastaan erotu paikallisesta. Keskustelen monesta aiheesta joutumatta miettimään sanoja tai rakenteita. Jotkut asiat sujuvat varmasti jo paremmin englanniksi kuin suomeksi; työssä tottuu käyttämään tiettyä sanastoa ja kouluun liittyvässä viestinnässä asiat selkiintyvät jo helpommin englanninkielisin termein. Toisinaan kyllä takeltelen: jos olen väsynyt tai yhtäkkiä pitää käyttää termejä, jotka eivät kuulu päivittäiseen sanavarastoon. Kuten vaikka ongelma kodinkoneen kanssa tai koukeroinen virastoasia. 

Teinit luonnollisesti puhuvat englantia kuten paikalliset. Onhan se koulukieli, kaverikieli, harrastuskieli. He puhuvat kotona myös keskenään englantia, mutta vaihtavat sujuvasti suomeen puhuessaan meille vanhemmille. 

Ihan äskettäin 14-vuotiaani halusi näyttää minulle kirjoittamaansa esseetä, joka ollaan osana englannin tunnin ohjelmaa lähettämässä kirjoituskilpailuun. Kyseessä oli argumentatiivinen teksti, jonka aiheeksi hän oli valinnut tekoälyn hyödyntämisen opiskelussa. Luin tekstiä sekä ihaillen että hieman hämmästellen - hän oli kirjoittanut todella hyvin perustellun asiatekstin. Mieleeni juolahti, että pystyisinköhän itse samaan englanniksi? Luultavasti kuitenkin kyllä, mutta olin positiivisesti yllättynyt tekstin tasosta, vaikka tiedän hänen olevan hyvä kirjoittaja. Se oli kuitenkin taas hyvä muistutus siitä, että lasteni kielitaito kehittyy aivan omaa tahtiaan. Minä voin vain yrittää pysytellä perässä.

Viime aikoina lapset ovat olleet yhä kiinnostuneempia siitä, miksi suomen kieli on niin erilainen kuin englanti ja olemme päätyneet moniin kiinnostaviin keskusteluihin aiheesta. Kun he puhuvat suomea, he osaavat usein valita sopivat sanat ja taivutusmuodot, mutta toisinaan sattuu pieniä, joskin harmittomia lipsahduksia, kuten fall-verbin kääntäminen mielessä aina putoamiseksi. ("Vaikka en ollut pitkään aikaan luistellut, en pudonnut kertaakaan!") Tai vastaus mitä kuuluu -kysymykseen. ("Hyvin.") Ymmärrys ei kuitenkaan kärsi.

Jokin aika sitten oli puhetta teinien viikonloppusuunnitelmista, ja kerroin kaksosillemme heidän kaverinsa äidin lähettäneen minulle viestin, että hän voi viedä ja tuoda lapseni. Mainitsin asiasta jotenkin siihen tapaan, että "hänen äitinsä voi heittää teidät myös kotiin" ja minua tuijotti kaksi hämmästyneen näköistä 14-vuotiasta. "Heittää? Mitä se tarkoittaa, jos joku heittää jonkun?" Minulle täysin harmiton suomen kielen ilmaisu kuulosti heidän korvissaan joltain aivan kummalliselta. "Niin, siis tuo teidät kotiin."

Kielet ja käsitteet solmussa(ko)?

Huomaan kirjoittavani muistilappuja englanniksi. Tehtävälistat ja kauppalistat ovat muuttuneet myös, mutta missä vaiheessa, sitä en enää tiedä. Melkein yhdeksän vuoden asuminen tässä maassa tietysti totuttaa englannin kieleen koko ajan yhä enemmän, vaikka puhummekin joka päivä suomea. Puhumme sitä keskenämme kotona, ja tietenkin, kun olemme yhteydessä suomalaisiin.

Pidämme edelleen kiinni siitä, että lapsemme altistuvat kotona joka päivä suomen kielen kylvylle. He ymmärtävät suomea hyvin, vaikka uusien termien sisäänajo onkin joskus konstikasta. Huomaan, että on toisinaan helpompaa selittää jokin asia siten, että täydentää puhumaansa englanninkielisillä termeillä. Lapset ovat jo niin isoja (9-12-vuotiaita), että keskustelunaiheet ovat usein jo melko monitahoisia ja monimutkaisiakin. Etenkin viime kuukausien (ja vuosienkin) tapahtumien valossa monet poliittiset tai yhteiskunnalliset asiat ovat herättäneet keskustelua, ja niinpä meillä on välillä puhuttu päivällisen lomassa vaalijärjestelmistä, oikeusvaltion periaatteista tai siitä, mitä tarkoittaa salaliittoteoria. Hyvin monet näistä keskusteluista syntyvät lasten omasta aloitteesta, mikä välillä ihmetyttää, joskus suorastaan hämmentää, mutta josta voi usein tuntea ihan oikeaa ylpeyttäkin. 

Luen paljon uutisia joka päivä. Suomeksi Suomen uutisia, tätä maata ja muuta maailmaa koskevia englanninkielisiltä sivustoilta, uutispalveluista ynnä muista. Luen niin paljon, etten toisinaan edes muista, mistä luin englanniksi ja mistä suomeksi, vaikka vastaan tulee sitäkin, että huomaa lukevansa suomeksi käännettyä tekstiä, jonka oli juuri lukenut englanniksi. Esimerkiksi politiikan termistö voi tulla mieleen jo nopeammin englanniksi, eikä termeillä aina ole edes suoraa vastaavuutta.

Älylaitteiden kieliasetukset olen muuttanut englanninkielisiksi jo monta vuotta sitten, mutta sääpalveluissa käännän aina fahrenheitit celsiusasteiksi. Olen muodostanut käsityksen siitä, millainen on miellyttävä lämpötila fahrenheiteina ja ymmärrän niidenkin avulla, onko lämpötila kylmä, melko kylmä, kolea, lämpimähkö, oikein mukava tai kuuma, mutta celsiusasteet tuntuvat kotoisemmilta. Hämmennyn kyllä hieman siitä, että lapset kysyvät aina, mitä se on fahrenheiteina, jos minä käytän celsiuksia.

Etäisyydet sujuvat hyvin maileina, vaikka joskus tekee mieli tehdä laskutoimitus kilometreiksi. Tavallisinta täällä on kuitenkin, että matka ilmoitetaan siihen tarvittavana ajoaikana, johon käytäntöön olen sujuvasti solahtanut mukaan. Paino- ja tilavuusmitoissa ymmärrän, paljonko on pauna tai millainen määrä on gallona, mutta unsseista en tykkää. En myöskään oikein tuumista enkä jaloista, mutta olen oppinut elämään niiden kanssa. Vaikka kilot, grammat, litrat ja sentti- ja millimetrit muistuttavatkin mukavasti europpalaisesta elämästä.

Tunnustan silti jotain. Vaikka puhummekin melkein pelkästään suomea kotioloissa, omaankin kielenkäyttöön sujahtaa kuin huomaamatta englanninkielisiä sanoja. Muistutan lapsia snowpantseista, kysyn, missä on hoodie. Äiti, se on backpackissa, tai mudroomissa.

Ja vaikka lapseni huutelee kylppäristä, että "äiti, minä flossasin hampaat jo", niin samalla hän kertoo, että "meille pitää ostaa lisää purskutusainetta (=suuvettä). Aika hieno sana, aivan oikein lausuttuna, sittenkin.

Puhuisitko suomea, kiitos

Kuuntelen, kun lapseni juttelevat keskenään tietokonepelistä, jota he usein yhdessä pelaavat. He puhuvat strategioista, pelin hahmoista ja ympäristöistä - kuuntelen hajanaisesti, siksikin, etten itse edes tunne kyseisen pelin vivahteita erityisen hyvin. He selittävät ja puhuvat päällekkäin, huutavat välillä toistensa äänten yli, jotta saavat omat mielipiteensä kuuluviin. 

He ovat syntyperältään suomalaisia, mutta puhuvat keskenään yhä useammin englantia. Se on pelikieli, koulukieli, leikkikieli, harrastuskieli, kaverikieli.

Pyrimme puhumaan kotona suomea, lähes pelkästään suomea. Ainakin me vanhemmat, jotta kieli eläisi myös lastemme käytössä ja pysyisi mahdollisimman eheänä ja vivahteikkaana. Useimmiten lapset puhuvat meille ensisijaisesti suomea, mutta puheessa vilahtelee helposti englanninkielisiä termejä. Verbi saattaa olla lainattu suoraan englannista mutta taivutettu suomalaisittain. Toisinaan lapseni sanoo minulle jotain ihan pelkällä englannilla ja toisinaan jopa toistaa sen, kun huomaa, etten tainnutkaan olla aivan varma, mitä hän tarkoittaa. Kun he puhuvat englantia, heidän puheessaan vilisee myös tyypillisiä puhekielen sanoja ja lyhenteitä, ja kun he kaiken lisäksi usein puhuvat hyvin nopeasti, saattaa syntyperältään suomalainen vanhempi miettiä hetken, ymmärsikö kaiken varmasti aivan oikein. Kielitaitoisena ihmisenä tämä on - hämmentävää.

Esikoistyttäremme puhuu englantia ehkä eniten pienellä suomalaiskorostuksella, vaikka hänenkin kielitaitonsa on loistava (vanhempien aksentista ei tässä yhteydessä kannata edes mainita). Myös nuorempi tyttäremme puhuu hieman samalla tavalla kuin isosiskonsa, mutta poikamme on omaksunut vahvimmin amerikkalaisen aksentin. Hän venyttää sanoja ja nostaa intonaatiota voimakkaasti myös puhuessaan suomea. Hän saattaa takellella suomalaisten sanojen kanssa. Hän sanoo täydellisesti ketchup, mutta saattaa yrittää useamman kerran ääntää sanaa ketsuppi.

Esikoisemme kielivalinta on usein kontekstisidonnainen. Hän puhuu meille vanhemmille lähes aina kotona suomea mutta koululla englantia. Syyllistyn kyllä siihen, että vastaan hänelle koululla englanniksi. Jos itse aloitan keskustelun hänen kanssaan, puhun vain ja ainoastaan suomea (jos ei oteta lukuun sitä, että joskus varmistan ymmärryksen käyttämällä myös englanninkielistä termiä). Kaksosemme sen sijaan puhuvat meille lähes aina suomea (tai sekakieltä), paikasta riippumatta. Tosin heidänkin puheessaan on jännä piirre: jos he puhuvat minulle suomea muualla kuin kotona, he useimmiten kuiskaavat - aivan kuin eivät haluaisi muiden kuulevan "salakieltämme".

Taloudessamme kulutettua lasten tietokirjallisuutta

Lapsemme lukevat paljon, mutta käytännössä aina englanniksi. Joskus he lukevat suomenkielisiä Aku Ankkoja ja hämmästyttävät minua osaamalla lukea myös jonkin verran suomenkielisiä sanoja. En kuitenkaan pääse millään käsitykseen siitä, minkä verran he oikeasti osaavat lukea suomea. Kiinnostusta suomeksi lukemiseen on toistaiseksi harmittavan vähän - jos he esimerkiksi saavat suomenkielisen pelin, he tutkivat välittömästi, löytyykö siihen englanninkielisiä ohjeita. 

"Stop it! I really mean it!" Kuulen huudon kaikuvan yläkerrasta. Jokapäiväinen nahistelu on taas käynnissä ja kuulostelen, loppuuko se ilman väliin menemistä. "LO-PE-TA!" Kiljaisee toinen. 

Suomi on sittenkin tunnekieli.

Vanha viehätys

Eräänä perjantaina menin tapaamaan tuttavaani vuoden, parin takaa. Olimme tavanneet aikoinaan lasteni koululla monta kertaa viikossa, kun hän oli esikoiseni luokassa avustavana opettajana. Sittemmin hän oli jättäytynyt työstä pois ja päättänyt jatkaa opiskelua. Tiesin hänen suuntautuneen kielen kehityksen ja puheviestinnän aloille, mutta nyt olin yllättäen saanut häneltä yhteydenottopyynnön. Hän halusi haastatella suorittamaansa kurssiin liittyen jotakuta, joka asuisi täällä, mutta puhuisi englantia vieraana kielenä. Olin kyllä ilahtunut siitä, että hän oli ajatellut minua. 

Löysin pienen sivukadun keskustan tuntumasta helposti, vaikka en ollutkaan koskaan aiemmin käynyt kyseisellä alueella. Löysin kauniilta kadulta kauniin sinisen talon, jonka pihassa kasvoi auringonkukkia ja tomaatteja. Syyskuinen aamu tuntui kesäiseltä, niin täällä yleensä tuohon aikaan. Nousin autosta ja koputin ovelle. Joskus on jännittävää huomata, miten monenlaisissa paikoissa ihmisiä asuu. On paljon paikkoja, jotka ovat lähellä, mutta niissä ei välttämättä satu koskaan käymään. 

Kahvikupin ääressä oli kiva jutella - kuulumisista ja kaikenlaisesta muusta. Hän oli lähettänyt minulle jo etukäteen kysymyspatteriston, johon olin kirjannut perustietoja kielitaidostani, ulkomailla asumisesta ja vieraan kielen käyttämisestä arkipäivässäni. Vaikka omista yliopistoaikaisista kieliopinnoistani on kauan, oikeasti aika kauan, on mieleeni jäänyt kytemään kiinnostus vieraisiin kieliin ja niiden oppimiseen liittyviin prosesseihin. Niinpä minä selitin ja selitin ja huomasin olevani taas sillä tutulla maaperällä, johon kiinnostukseni oli herännyt jo lapsena, viimeistään teinivuosina. Vaikka olenkin opiskeluvuosien jälkeen löytänyt työkseni vallan muuta tekemistä (joka on vienyt mukanaan), oli sittenkin kiva huomata, että jotain tuttua tässä kaikessa on. Kutsuisinko sitä sitten sanojen viehätykseksi, ehkä.

Erityisen mielenkiintoista oli pohtia sitä, miten huomaa oman kielitaitonsa kehittyneen. Olen osannut käyttää tätä vierasta kieltä jo pitkään - siitä on pitänyt huolen jo kouluiässä herännyt kiinnostus ja työelämässä tutuksi käynyt kommunikointi ympäri maailmaa. Kuitenkin koen nyt, kun olen asunut ulkomailla yli viisi vuotta, että kielitaitoni on muuttunut. Siihen on tullut aivan erilaista sujuvuutta. Sanoinkin tälle ystävälleni, että on tiettyjä kielitaidon tasoja, joiden saavuttaminen kertoo siitä, että on omaksunut vieraasta kielestä jotain olennaista. Itselleni yksi niistä on ehdottomasti se, että pystyn hauskuuttamaan vieraalla kielellä. Pystyn valitsemaan sanamuodot niin, että ne kertovat paljon muutakin kuin pelkän asian, joka lauseella viestitään. Pystyn valitsemaan puheeseeni sävyn, joka kertoo jo paljon enemmän.

Tällä viikolla tapaamme uudelleen, sillä ystäväni kertoi, että hänelle oli vasta nyt selvinnyt, että haastatteluun liittyi lisää kysymyksiä, joita hän ei muistanut minulta viime kerralla kysyä. Jatkamme siis mielenkiintoista keskustelua ihan piakkoin, minkä lisäksi tulen saamaan vielä yhden tehtävän, jossa minun pitää arvioida, ovatko tietyt lauseet kieliopin mukaisia vai eivät. Sanokaa sitä kielihöperyydeksi tai miksi vain, mutta en ole yhtään ahdistunut ajatuksesta, että saan käydä läpi 150 lausetta ja arvioida niiden kieliopillista oikeellisuutta. 

Joskus on näköjään yllättävän virkistävää palata vanhojen kiinnostuksen kohteiden pariin. Jotain on silti vuosien varrella päässyt tapahtumaan - tämäkään ei vedä vertoja projektityöskentelyn viehätykselle, jonka pariin upposin noin kymmenen vuotta sitten. Jos joku nyt kysyisi, minkä pariin haluan palata, veisi projektinhallinta voiton. Sittenkin.

Kaksin kaunihimpi (kätevämpi?)

Meillä voi joutua joskus vähän gessimään (guess), että mitähän tässä miinitään (mean). Joskus joku on haidannut jotain (hide), ja toisten pitää siikkiä (seek). Joskus juusitaan (use) jotain, toisinaan giivitään ap (give up). Joskuspa joku meikkii jotain ap (make up) ja jos toiselle vaikka tulee paha mieli, niin häntä pitää tsieriä up (cheer up).

Me vanhemmat yritämme, oikeasti, niin paljon kuin viitsimme ja jaksamme. Toisinaan kyselemme jälkikasvulta kymmeniä kertoja päivässä, että mitähän se olikaan suomeksi, mitä juuri sanoit. Oma kielitaito on kyllä (vielä) riittänyt ymmärtämään, mitä lapsukaisilla on sanottavaa, mutta yritämme varmistella, että oman äidinkielen termit pysyisivät mielessä. Esikoinen, 8v, osaa melkein aina kertoa myös suomenkielisen vastineen. Kaksosilla, kohta 6v, on välillä vähän vaikeampaa ja vastaukseksi voi tulla myös sukkela en tiedä. Esikoistyttäremme oli 3,5-vuotias, kun muutimme tänne ja hänellä oli siihen mennessä jo vahva ja vivahteikas suomen kielen sanavarasto. Kaksosemme olivat muuton aikaan juuri täyttäneet yksi ja molemmilla oli vasta muutamia sanoja hallussa. Nyt kun esikoinen käy koulua kolmatta vuotta ja kaksoset ensimmäistä täyttä vuottaan, on käyttökieli selvästi muutoksen kourissa. Kaikki kolme ymmärtävät täydellisesti suomea ja osaavat sitä myös melkein yhtä täydellisesti (muutamia kielioppirakenteita lukuunottamatta) - näin halutessaan - puhua, mutta ajatus tuo selvästi suusta ulos ensimmäisen tarjolla olevan sanan, mikä on yhä useammin englantia.

Mielenkiintoiseksi tämän kaksikielisyyden kehittymisen tekee esimerkiksi se, että lapsillamme erityisesti verbit korvaantuvat lauseissa helposti englanninkielisillä, vaikka lause muutoin olisi suomenkielinen ja useimmiten myös suomen kielioppisääntöjen mukainen (lapsi taivuttaa siis verbiäkin suomen kielen sääntöjen mukaisesti). Poikamme on alkanut myös selvästi ottaa vaikutteita englannin prepositiorakenteista ja käyttää suomeksi ilmaisuja päällä pöydän, alla tuolin. Viisivuotiaan tyttäremme puheessa taas vilisee paljon sanontoja tai täyteilmaisuja - guess what, ready or not, soft and comfy. Kahdeksanvuotiaamme taas saattaa tehdä vaikutuksen siteeraamalla oppikirjamaiseen tyyliin yksityiskohtia esimerkiksi omista esitelmäaiheista.

Ja niin me juttelemme kaikki viisi vähän omalla tavallamme, joka saattaisi ulkopuolisen mielestä kuulostaa jokseenkin huvittavalta. Toisinaan annan itsekin periksi ja vastaan lapsilleni englanniksi, mutta pyrkimys on silti vahva: että suomen kieli pysyisi vahvana heidänkin arkipäivässään. Oma suomen kieleni on mielestäni edelleen hyvä ja pidän siitä tiukasti kiinni - myös tämän blogin kirjoittaminen on osa ikiomaa kielenhuoltoani. Ja kirjoittamisen opinnot, joita parhaillaan suoritan, haastavat kyllä tuottamaan vivahteikasta ja oikeaoppista suomea, aivan erityisesti. 

Paraskin puhuja. Itse teen näköjään tällaisia muistilappuja.

Toisinaan täytyy vain nauraa, tunnustan. Sillä joskus suomen ja englannin sekoitus kuulostaa niin hupaisalta, että ei muuta voi. Toisinaan pysähdyn miettimään, että olemme tulleet tässä kaksikielisyydessä jo melko pitkän matkan, kun viisi ulkomaanvuotta on aivan pian tulossa täyteen. Ennen lähtöämme pohdin paljonkin, että missähän tahdissa muutos tuleekaan tapahtumaan - silti en olisi osannut kuvitella nykyistä tilannetta. Hienolta joka tapauksessa tuntuu, että kaikilla kolmella lapsellamme on nyt käytössään kaksi kieltä, joilla he tulevat hyvin toimeen. Uskonpa, että se vielä vie heitä elämässä eteenpäin monessa kohdassa.

Liioitteletkohan vähän, lapseni?

This has been the best birthday ever!! Muistan seitsemänvuotiaan huokaisseen näin syntymäpäiväjuhliensa jälkeen. My Little Pony -juliste roikkui vielä seinällä, sillä oli pelattu aasinhäntää ja sen jälkeen oli saanut poimia kiposta pienen lahjan. Kippo oli tietenkin My Little Pony -sarjaa sekin, ja sen sisällä oli My Little Pony -sormuksia, joskin myös autoaiheisia rannekkeita niille, joille pinkit ponit tuntuivat kaukaisemmilta. Salaa olin toivonut jo pitkän aikaa, että meilläkin päästäisiin jo irti noista suurisilmäisistä satuhahmoista, mutta syntymäpäiväjuhlien sankaria oli kuitenkin myötäilty teemaa valittaessa. "Kyllä se ohi vielä menee", naureskeli esikoisemme luokkakaverin äiti. Johon totesimme yhdessä, että sen jälkeen tuleekin sitten taas jokin muu.

-----------------------------------------------------------------------------------------

Mietityttää toisinaan, riitelevätkö meidän lapsemme tavallista enemmän. Luultavasti eivät, mutta siltähän se tuntuu, kuten epäilemättä monesta muustakin. Kinastelusta ei meinaa tulla loppua, ja erityisesti joinakin päivinä tuntuvat ottavan yhteen jokaisesta, pienimmästäkin, asiasta. Joskus yhteinen leikki ei vain lähde käyntiin, ja jos kehotan jo jokaista siirtymään hetkeksi itsenäiseen leikkiin, sekään ei käy. Tai ehkä yrittävät hetken, kunnes palaavat yhteiseen tekemiseen. Sujuu se sitten tai ei, mutta siskoa ja veljeä tarvitaan. Ja yhtäkkiä on kaikki mustat pilvet taas kauas pois pyyhkäisty, ja iloinen ääni kajahtaa: "You are the best little sister in the whole wide world!!" Ja onneksi minäkin saan osani, vaikken laisinkaan tunne itseäni parhaaksi mahdolliseksi äidiksi, silloin kun lasten jatkuva kinastelu saa mustat pilvet taas nousemaan.

----------------------------------------------------------------------------------------

Hiljainen sunnuntai-ilta Ottawan liikekeskustassa.

Pari viikkoa sitten teimme pienen matkan Kanadan puolelle, määrä oli poiketa passi- ja viisumiasioissa Ottawassa sijaitsevaan Suomen suurlähetystöön. Täältä on sinne kuitenkin sen verran ajomatkaa, että päätimme viipyä matkalla yhden hotelliyön verran. Lasten into oli käsinkosketeltava, sillä heistä on käsittämättömän hauskaa päästä matkalle, olkoonkin, että kyseessä oli aika pieni visiitti. Odotukset taisivat olla korkealla, ehkä hiukan liiankin, sillä ajomatkan ja illallisreissun jälkeen porukkaan iski armoton väsymys. Hotellisänky jaettiin kolmeen kaistaleeseen, jokaiselle pienelle matkalaiselle oma, aivan riittävän kokoinen tila. Isosiskoa alkoi kuitenkin harmittaa, että pikkuveli oikoi jalkojaan hänen kaistaleensa puolelle ja uni ei sittenkään meinannut tulla silmään. Väsy painoi ja hotellin ilmastointi humisi, äänimaailma oli muutenkin erilainen kuin kotona. This was the worst night ever, arvasitteko jo. Onneksi mieli muuttui vikkelästi aamun koittaessa.

Joten, keski-ikäinen äiti tuntee itsensä vähän tasapaksuksi. Eivät minun tunneilmaisuni tuolle tasolle yllä, vaikka kuuntelenkin jo sujuvasti, kun lastemme puheissa vilisee awesome, great job, beautiful, cute, well done, wonderful, mitä näitä nyt on. Intonaatiolla, tietenkin.

Mutta jospa minäkin! Jos vaikka ajattelisin, että tästä tulevasta tulee elämäni kesä.  Vielä ei kyllä ole aavistustakaan, miten - mutta ehkäpä kysäisen lapsiltani.

Kierteessä

Minulla on sellainen tunne, että olen useita kertoja ajautunut jonkinlaiseen kierteeseen. Positiiviseen sellaiseen, mutta siltikin tullut muutamia kertoja pohtineeksi, että osasinkohan reagoida oikein tai että jätinköhän jotain sittenkin huomioimatta.

Kyse on kiittämisestä. En ole pitänyt itseäni mitenkään kiittämättömänä ihmisenä, mutta tässäkin asiassa tuntuu olevan eroja kulttuurien välillä. (On tuntunut kyllä joskus siltäkin, että Suomen sisältäkin löytyy tässä asiassa kulttturieroja.) Joka tapauksessa, olen saapunut (integroitunut?) kulttuuriin, jossa kiitetään paljon. Usein. Vähän väliä. Vähän kaikkialla. Joka päivä.

Saimme eräältä lapsemme opettajalta joulun jälkeen kauniin kiitoskortin. Olimme kiittäneet häntä työstään pienellä lahjalla ennen joulua. Joten hän kiitti meitä, henkilökohtaisin sanoin, kertoen kortissa, kuinka lahjaksi saamansa paperiin käärityt suklaakarkit olivat muistuttaneet häntä lapsuutensa jouluista, jolloin isoäitinsä oli aina ostanut heille jouluksi paperiin käärittyjä karkkeja. Ja sen jälkeen, kun minä löysin tämän kauniin kortin koululla vanhemmille tarkoitetusta postilaatikosta, kiitin häntä siitä, kun seuraavan kerran näimme. Ja sitten hän kiirehti toki sanomaan, että kiitos meille. Joten ns. kierre oli valmis. Mutta nyt laskeskelin, että kiitosten kierteen koskien tätä nimenomaista lahjaa voi varmaankin lopettaa tähän. Kunnes sitten lahjomme taas uudelleen, ja aloitamme saman kiitosten jakamisen taas kerran. 

Joskus minusta tuntuu, etten sittenkään osaa. Kuten esimerkiksi silloin, kun huomasin yhtäkkiä, että en ole erikseen lähettänyt kiitoksia esikoisemme syntymäpäiväjuhlavieraille. Olen kyllä joskus lähettänyt kiitoskuvia, mutta tällä kertaa unohdin. Kun kaikkea ei aina millään muista. Vaikka olisin minä halunnut kiitellä. Tyttäreni on kyllä saanut kiitoskortteja joiltakin luokkakavereiltaan, joiden juhlissa hän on käynyt. Minusta on aina ihanaa lukea niitä, sillä ihmisillä on tapana kirjoittaa kortteihin usein jotain henkilökohtaista. Kuten vaikkapa eräs tyttö oli kirjoittanut, että hän oli ottanut minun tyttäreltäni lahjaksi saamansa askartelupaketin mukaan lentomatkalle, kun olivat lähteneet lomailemaan. Tyttäreni on myös saanut askarreltuja kiitoskortteja ystävältään vaikkapa leikkitreffien jälkeen.

Kun tuttavamme sai vauvan, lähetimme pienelle lahjaksi vauvan torkkupeiton sekä lammaspehmolelun. Ja saimme kiitokseksi kuvan suloisesta pienestä tytöstä sekä kortin, jossa oli kerrottu, kuinka peiton kuosi oli ihastuttava ja kuinka tuo lammaspehmolelu oli päässyt tärkeään tehtävään: sen kanssa otetaan tytöstä kuvia eri ikäisenä. Lisäksi meitä kiitettiin erikseen jokaisesta vauvatavarasta, jonka olimme antaneet heille käytettynä käyttöön. Ystäväperhe, joka käy vierailulla, muistaa varmasti kiittää jälkikäteen seurasta, ruoasta, juomasta, ja niin edelleen. Ja minä kiitän, kun kävivät, kun oli hauskaa, ja nähdäänhän taas. Kiitän, kun joku kehaisee jotain, vaatteita, kenkiä, uutta kampausta, pöydän antimia. Kiitän, kiitän ja kiitän. Kiitän, kun minulle taas kerran avataan ovi. Kiitän, kun joku ehtii nostaa avainnippuni, jonka epähuomiossa pudotan.

Mutta tietenkin, myös bisneselämä muistaa kiittää. Aika ajoin postiluukusta kolahtelee kiitoksia yrittäjiltä, joiden palveluksia ostamme. Käsin kirjoitettuna, jotta näyttävät henkilökohtaisemmilta. Kyllä ne osaavat.

Jos joskus tunnenkin itseni sittenkin sosiaalisesti kömpelöksi, niin kyllä opettelen koko ajan lisää, ja opinkin. Ja ei se kiittäminen vaikeaa ole, mutta joskus sen muistaminen voi olla, kuten syntymäpäiväkiitoskorttien kohdalla minulle tänä vuonna kävi. Onneksi olen kiittänyt jokaista erikseen juhlien päätteeksi käynnistä. Ja unohtaminen on inhimillistä, selitän itselleni.

Mutta hei, kiitos teille, kun luitte. Kiitos, kun luette.

Introvertin intensiivinen iltapäivä

Se oli ensimmäinen lasten syntymäpäiväjuhla tälle syksylle, jonne pääsimme paikalle. Yksi esikoisen parhaista ystävistä, joka täytti seitsemän ja piti koululla vauhdikkaat juhlat. Tyttäreni oli niin kovasti odottanut näitä juhlia, kysellyt jo parin viikon ajan, montako päivää juhliin on. 

Rutiinillahan tämä jo menee, sillä siitä lähtien, kun esikoisemme siirtyi koulumaailmaan, on syntymäpäiväkutsuja tullut paljon. Olemme nähneet monia juhlia, vähän erilaisia ja kuitenkin monia samantyyppisiä, ja aina lapsilla on näyttänyt olevan yhtä hauskaa. Niin nytkin. Pujahdimme sisään, veimme lahjan niille varatulle pöydälle ja sitten hän olikin jo siellä jossain. Oli löytänyt tuttuja kavereita ja paikkakin on kovin tuttu, joten mitään lämmittelyvaihetta ei tarvittu.

Minä, introvertti suomalainen, jäin siis hetkeksi yksin seisomaan juhlatilaksi muuttuneen jumppasalin reunamille, mutta aikaa tuohon ympärilleni pälyilyyn jäi ehkä minuutti. Sen verran, että ehdin silmäillä, montako tuttua näkyy. Ja silloin yksi tuli jo minua kohti. Eräs tänä vuonna luokassa aloittaneen äiti, jota olen toki nähnyt monta kertaa, muutaman kerran jutellutkin. Hän aloitti sujuvasti kyselemällä, olenko viime aikoina kirjoitellut paljon. Meillä oli tänä syksynä jo vanhempien yhteinen nyyttikesti-ilta, jonka lomassa olimme jokainen kertoneet itsestämme ja omista kiinnostuksen kohteistamme. Hän kysyi, olenko kirjoittanut viime aikoina myös englanniksi ja mistä kaikesta nykyään kirjoittelen. Juttelimme pitkään, sain tietää paljon lisää heidän perheestään, ja samalla kävi ilmi sekin, että asumme oikeastaan vieläpä melko lähellä toisiamme.

Keskusteluun hyppää mukaan tuttu äiti viime vuodelta, hänen kanssaan juttelimme kuulumisia, kun emme ole nyt nähneet, sillä hänen tyttärensä on vaihtanut tänä vuonna toiseen kouluun. Saan kuulla mielenkiintoisia asioita julkisen ja yksityisen koulun eroista. Esikoiseni parhaan ystävän äiti on minulle tästä koulumaailmasta jo kaikkein tutuin, heitä tapaamme myös koulun tapahtumien ulkopuolella, hänen kanssaan juttelemme niitä näitä tyttäristämme. Yksi tuttu viime vuodelta tulee myös vaihtamaan kuulumisia, hänen poikansa on tällä hetkellä lukemaan opettelussa hyvin samankaltaisessa vaiheessa oman tyttäreni kanssa. Vilkuilen tytärtäni, siellä hän menee muiden mukana, osallistuu järjestettyihin peleihin ja leikkeihin, huomaako minuakaan edes.

Minä, introvertti suomalainen, huomaan myös tutunnäköisen äidin, jonka muistan tuoneen ylemmällä luokalla ollutta tytärtään viime vuonna tähän kouluun, mutta ovat ilmeisesti vaihtaneet koulua tänä vuonna hekin. En tunne häntä sen enempää, mutta minä, introvertti suomalainen, otan askeleen häntä kohti ja kyselen tyttärestään, katsos vaan, minäkin jo osaan tämän. Minä, introvertti suomalainen. Hymyilee ystävällisesti, varmistelee, että mikä minun nimeni onkaan, muistaa, että olemme nähneet useasti, mutta pahoittelee, että nimi on jäänyt mielestä pois. Toistaa nimeni kuullessaan, näinhän kuuluu tehdä, se on se kikka, jolla nimi painetaan mieleen. Ja minäkin muistan, Joanne, todellakin.

Mielessäni odotan alitajuntaisesti sitä hetkeä, kun tarvitsen hälinän keskellä omaa tilaa, taukoa siitä kaikesta seurustelusta, hiljaista hetkeä sohvannurkassa, teekuppi kädessäni. Sitä ei edes tule sen parituntisen aikana, joka kyllä kuluu kuin siivillä. Mitä onkaan tapahtumassa, olenko minä jo tällainen smalltalkkaaja, en kai sentään.

Minä kadehdin jotain. Tai oikeastaan, ei se ehkä ole oikea sana, vaan paremminkin niin, että haluaisin myös oppia jotain. Haluaisin oppia painamaan asioita mieleen vieläkin paremmin, jotta minullakin olisi niitä avaimia, joilla aloittaa keskustelu mielenkiintoisella tavalla. Että ei puhuttaisikaan säästä, vaan että nykäisisin hihasta niitä sellaisia asioita, joita olisin painanut mieleen joissakin aiemmissa kohtaamisissa. Päätän opetella sitä nyt. Kun kohtaan uuden ihmisen, painan mieleen muutamia, tärkeitä yksityiskohtia, kun en kaikkea kuitenkaan pysty muistamaan, kuka meistä pystyykään, ei niin moni muukaan, kai. Sitä voi sanoa smalltalkiksikin kyllä, mutta sitä voi kuvailla myös kohteliaisuudeksi. Sillä niin minäkin sen koin, kun tuo minua ensimmäiseksi jututtanut nainen aloitti kanssani keskustelun siitä, mitä minä olen viime aikoina kirjoitellut. Sillä se, jos jokin, kuvaa minua, sitä mitä minä olen, sitä suurta rakkauttani kirjoitettuun kieleen.

Kaikkea se tämä ulkosuomalaisuus saa aikaan. Se saattaa jopa tehdä introvertista suomalaisesta seurapiirikelpoisen. Saas nähdä. 

Sanoo introvertti suomalainen ja istuu sohvannurkkaan, teekuppi kädessään.

Tankero täällä, päivää

Soitin eräänä päivänä hammaslääkäriasemalle. Etsin lapsille uutta hammaslääkäriä, sellaista lapsiin erikoistunutta. Yritän piiloutua puhelimen kanssa sivummalla olevaan kirjastohuoneeseemme, että saisin edes jonkinlaisen rauhan puhua. Olen nimittäin liian monta kertaa joutunut soittamaan puheluita sellaisessa taustamelussa, että ihmetyttää vieläkin, että olen saanut edes välttämättömät asiat jokseenkin välttävästi hoidettua.

Esittelen itseni ja asiani. Siis olemme uusia, otatteko uusia potilaita, ensin haluaisin varata aikaa kuusivuotiaalle esikoisellemme. - Siis uusia? Hetkinen vain, siirrän sinut tuonne ajanvaraukseen, ottavat siellä ensin tietoja ylös. Odottelen, ja selitän saman asian toiselle. - Olette ihan uusia? Selvä, siirrän sinut eteenpäin. Mielenkiintoista. Vaikuttaa näppärältä tavalta työllistää monta ihmistä. Odottelen, ja selitän asian vielä kolmannen kerran. Ulkosuomalaisen puhelinkeskustelutaito sen kun karttuu kohisten, kun saa kertoa asiansa tarpeeksi monta kertaa. Ja kolmas kerta toden sanoo, tiedot saadaan ylös ja aika varatuksi. Tästäkin selvittiin.

Myönnän, minulla on tällainen heikkous. En erityisemmin pidä puhelimessa puhumisesta. Kyllä, saan pääsääntöisesti asiat hoidettua, mutta minua ärsyttää, jos en ymmärräkään kaikkea ja joudun kyselemään uudestaan. Vieraalla kielellä koen puhelimessa puhumisen yleensä paljon haasteellisemmaksi kuin kasvokkain. Luulisi, että tällainen kieliä opiskellut ei paljon noista haasteista välittäisi, mutta en vain pidä siitä, jos en ole koko aikaa jyvällä siitä, mitä puhutaan. Tai kun pitäisi ottaa ylös tietoja puhelimitse, sillä vieraalla kielellä, ja kolme lasta huutaa kilpaa korvan juuressa, heillä kun tuntuu olevan kaikilla asiaa juuri sillä hetkellä, kun yritän saada selvää siinä puhelinkeskustelussa. Mukavampiakin tapoja asioiden hoitamiseen nimittäin on.

Järjestyksen ihminenkin (kai) olen,
ainakin olen ollut. Ei kyllä siltä näytä,
sillä tässä lojuvat päivästä toiseen
ne hoidettavat asiat ja niihin tarvittavat välineet.

Luulen (ainakin yleensä), että osaan englantia melko hyvin. Onhan siitä suomalainen koulu huolehtinut, että kyseistä kieltä on tullut opiskeltua natiaisesta saakka, työelämä on opettanut, ja tietysti kansainvälistynyt maailma sinänsä on pitänyt englannin vahvana useimmilla ikäisilläni. Silti tuntuu välillä, erityisesti siinä puhelinkeskustelun lomassa, että vietävä sentään, kunpa olisin sujuvampi. Mutta ei, tankeroksi meinaa välillä mennä, ja se vasta kiukuttaa.

Ulkosuomalainen, siis tällainen, joka puhuu kotiloloissa kuitenkin koko ajan pelkkää suomea, saattaa kehittää itselleen haasteita kielitaitonsa suhteen, vaikka hyvin tietää, ettei sillä mitään väliä ole, vaikka virheitäkin tekisi. Mutta tämän sukupolven ihminen kuluttaa edelleen helposti aikaa sen miettimiseen, että ilmaisiko asian oikein, käyttikö oikeaa sanaa, äänsikö edes suurinpiirtein oikealla tavalla. Vaikkei oikeasti, todennäköisesti, kukaan muista, vaikka olisitkin tehnyt virheen. Osaisipa ottaa mallia lapsestaan, joka vain alkaa puhua englantia, kun pääsee kaverinsa seuraan. 

Mutta onhan kehitystäkin tapahtunut näiden ulkosuomalaisuusvuosien aikana, ilman muuta. Luultavasti sellaistakin, jota ei itse edes sen enempää tiedosta. Sanavarasto on entisestään laajentunut, mutta arvokkaampana taitona omalla kohdallani pidän kuitenkin sitä, että kontekstiin sujahtaminen on entistä helpompaa. Se, että osaa puhua kepeästi, jos keskustelu on kepeää. Osaa lukuisan määrän eri tilanteisiin sopivia kohteliaisuusfraaseja. Osaa ottaa selvää kapulakielisemmästäkin dokumentista ja vieläpä tuottaa asiallista, kirjallista tekstiä. Ja saa varatuksi sen hammaslääkäriajan, ja pysyy kärryillä, vaikka pompoteltaisiin virkailijalta toiselle. Taidan sittenkin hämärästi muistaa senkin ajan, kun työelämässäni hoidin päivittäin asioita kolmella kielellä. Taidan salaa kiittää niitä kokemuksia.

Ja sittenkin, jos joskus taas epäilee oman kielitaitonsa riittävyyttä, on hyvä muistaa vaikkapa se, mitä paikallinen ystäväni joskus totesi. Jostain syystä kävin pahoittelemaan vajavaista englanninkielentaitoani. Johon hän totesi nauraen: Don't worry - it is definitely much better than my Finnish!

Totuus on toisenlainen

- Teillä on niin hyvin käyttäytyviä lapsia! Ovatko he aina noin rauhallisia? Ja minua naurattaa. Oikeasti, todellakin. Ennen kaikkea siksi, että tänäänkin on tuntunut, että heidän äänenkäyttönsä on välillä jotain aivan käsittämätöntä. Se alkaa usein kahden yhtäaikaisella äänen korottamisella ja kolmas yhtyy huutokuoroon tuota pikaa - minkä jälkeen kaikki menettävät hermonsa eikä asian alkuperäisillä mittasuhteilla ole enää mitään merkitystä. Jokaisen päätavoitteena on saada oma äänensä kuuluviin, toisten ylitse. Ja vaikka kuinka itse inhoaisin oman ääneni korottamista, olen väistämättömän tilanteen edessä. Sillä minullahan ei ole varaa jäädä taustameluksi. Tietäisipä vain, ajattelen. Tai ei, parempi niin, ettei tiedä.

- Hei katsokaa, tätä voi kyllä pyörittää. Näistä tulee erivärisiä valoja! Kokeilkaa! Tämä vanhempi rouvashenkilö, mitä ilmeisimmin polkupyöräliikkeen toinen omistaja, on jo hullaantunut lapsiimme. Katselen tyynen rauhallisesti, kun lapsemme, yksi toisensa jälkeen, menee ja kokeilee pyörittää ihanan värikkäiden rullalautojen rullia. Itsepähän annoit luvan, ajattelen. Homma sujuu suhteellisen asiallisesti hyvän aikaa, mutta kun innokkuus kasvaa, ohjaan kolmikkoni pois puuhasta. - En voi ymmärtää, miten pienet lapset osaavat käyttäytyä noin hyvin. Mutta kyllä se jotain kertoo: se kertoo siitä, että heillä on vakaa äiti. Ja isä. Taas naurattaa. Tämä alkaa mennä huvittavaksi. - Kiitos, kiitos. Hymyilen. Hykertelen.

Kyllä minäkin tuon jo osaan, jollain tavalla ainakin. Osaan kiinnittää huomioni kanssaihmisen vaatekappaleeseen, kenkiin, mihin nyt milloinkin. Ja kehaista vähän, sillä se kuulostaa hyvältä. Osaan ihastella toisten lapsia. Osaan kiittää sopivassa välissä, en varmaankaan aina kuin se mahdollista olisi, mutta kuitenkin. Osaan heitellä kepeitä sanoja ilmaan, sillä tavoin, että ne osuvat mukavasti, pehmeästi, saavat kenties aikaan hiukan hyvää mieltä. Sanokaa, että se voi olla pinnallista, mutta alan olla voimakkaasti sitä mieltä, että ei siitä mitään vahinkoa voi olla. 

Pyöräliikkeessä kuluu loppujen lopuksi aika pitkäkin tovi, ja polkupyörien ja niiden ominaisuuksien lisäksi juttelemme omistajapariskunnan kanssa kaikenlaista muutakin. Kysyvät tietenkin, mikä meidät on tänne tuonut ja sitä rataa, mutta myös kiinnostuneen oloisina esimerkiksi sitä, kuinka lämmintä Suomessa on tähän aikaan vuodesta. Onko siellä oikeasti myös kesäistä säätä? Entä talvella, kuinka kylmää, onko lunta paljon. Ja keskustelu soljuu eteenpäin, niitä näitä jutustellen. Minikolmikko esittää edelleen hyvin käyttäytyvää jälkikasvua ja saa kehuja, aina vain. Hyvin menee. Sitäkin pitää ihmetellä, tietenkin, että ketkä näistä kolmesta niitä kaksosia ovatkaan. Kun poika näyttää isosiskoaan suuremmalta ja niin edelleen. Naurattaa sekin. Kaikki kyselevät aina samoja juttuja.

Ja kaiken tämän jälkeen pieni kielitieteilijä minussa nostaa taas päätään. Tässä on taas ilmiö, joka kertoo vahvasti siitä, kuinka kieli on sidoksissa sitä ympäröivään kulttuuriin, kuinka kieli on osa sitä. Kuinka kielen ilmaisut myös itsessään ovat osana luomassa tuota kulttuuria. Mielenkiintoista ainakin omalla kohdallani on se tosiseikka, että huomaan itsekin käyttäväni kieltä eri tyyliin, jos puhun englantia, verrattuna siis siihen, jos puhun suomea. Suomen kieli toimii eri tavalla kuin englanti, ja sen käyttämisen myötä mukaudun taas suomalaiseen kulttuuriin.

Se yllättävän pitkäksi venähtänyt juttutuokio siellä pyöräliikkeessä toi myös tulosta. Pariskunta teki kaupat kahdesta Trek-merkkisestä pyörästä ja kaksi tulevaa uutukaisten pyörien omistajaa odottaa nyt jo malttamattomasti, että saa kulkupelit käsiinsä. Ja kaupan päälle saimme hyvän mielen siitä mukavasta jutustelusta. Ja hetken herkuttelun sillä, että kylläpäs lapset nyt esiintyivätkin edukseen. Eikä sillä nyt oikeasti ole niin suurta merkitystä, tulivatko kehut todellisen käytöksen perusteella vai silkasta tottumuksesta. Sanahelinäkin kilisee korvissa juuri sopivan mittaisen hetken verran, ja kukapa sitä enää ensi viikolla muistaa.

Tämä kuva ei ole ollenkaan sieltä paikasta, jossa kävimme.
Tämä sen sijaan on paikasta, jossa ihmettelimme,
onko mahdollista ostaa lastenpyörää ilman koristehärpäkkeitä.

P.S. Polkupyöriä saamme odotella Suomi-loman tuolle puolen, sillä matka on kohta käsillä.

P.P.S. Kiukkukiintiö on tänäänkin täytetty. Hyvä käytös vaatii veronsa. Näillä mennään.

Kielikuohuja rajan takaa

Juhannuksen jälkimainingeissa on sopivan otollinen hetki kirjoittaa muutama sananen siitä, että ei näilläkään seuduilla aivan osatta olla, mitä tulee keskikesäiseen juhlintaan. Käveleskelimme eilen Burlingtonin keskustassa, ja silmiin osui huomattavan monta tällaista lippua.

Mistä ne kertovat? Se on Kanadan Quebecin provinssin lippu. Päättelimme sen liittyvän kanadalaisten keskikesän juhlintaan, joka rakentuu St-Jean-Baptiste Dayn ympärille. Kyseinen juhlapäivä on kesäkuun 24., ja koska se on kansallinen vapaapäivä Quebecissa, sen ympärille rakentuu quebeciläisten suosittujen vapaapäivien suma. Mikä tarkoittaa sitä, että quebeciläiset, siis ne, jotka asuvat lähellä USAn rajaa, saapuvat silloin suurin joukoin tälle puolelle. Ja Burlington, nk. ensimmäisenä 'suurena' keskuksena tällä puolen, hyrisee, kun kanadalainen ostovoima vyöryy maisemiin.

Sen verran historiasta, että St-Jean-Baptiste Day'llä on uskonnolliset perinteet, ne samat, jotka meille tutulla juhannuksella. Päivä on kuitenkin menettänyt uskonnollista merkitystään ja samalla kulttuurinen ja poliittinen merkitys on lisääntynyt. Kanadan ranskankieliset (joista suuri osa asuu nimenomaan Quebecin alueella) korostavat tuolloin (jos nyt muutenkin, ja vieläpä voimakkaasti) oman kulttuurinsa ja kielensä säilyttämisen tärkeyttä. Quebecissa ranskankielisiä on n. 78% väestöstä.

Siitäpä aasinsiltana on helppo hypätä siihen, että kielipoliittinen keskustelu on Quebecissä tunteita herättävä aihe. Sanottakoon nyt vaikka, että 1970-luvulla säädetty kielilaki (Charter of the French Language), joka on määritellyt ranskan Quebecin viralliseksi kieleksi, on aiheuttanut niin huomattavia määriä yleistä närää kuin jopa suurehkojen englanninkielisten ihmismäärien muuttamista pois Quebecistä. Se on saanut aikaan myös yritysten muuttoliikkeitä ja sanotaanpa sen vaikuttaneen jopa voimakkaasti siihen, että Montreal on menettänyt asemaansa monella tapaa, ja samalla Toronto on vahvistanut omaansa. Quebecin provinssin alueella asuu nykyään reilut puoli miljoonaa englanninkielistä kansalaista.

Mutta mikä närästää? Englanninkielisten mukaan varmaankin vähän kaikki, mutta kielilaki todellakin tahtoo suojella ranskankielisyyttä niin vimmatusti, että se samalla vaikeuttaa vähemmistöjen asemaa. Käytännössä kaiken on oltava ranskankielistä, ja vaikka muitakin kieliä saa käyttää, on ranskan usein oltava näkyvämpi. Aiemmin jopa määriteltiin tekstin koko, jolla ranskan kielen aseman on erotuttava muista. Esimerkiksi ruokalistoissa piti ranskankielisen tekstin fontti olla huomattavasti suurempi, tai että teksti piti asemoida niin, että ranskankielinen versio luetaan automaattisesti ensin. Kertoopa tarina sellaistakin, että suuri debatti on saatu aikaan sellaisestakin aiheesta, kun sanaa 'pasta' ei ollut käännetty ruokalistoilla ranskaksi.

Kesäpäivä Burlingtonissa. Kyllä kelpaa.

Mutta kuten sanottu, kyllä heitä täällä kaivataan. Ja todellakin, ympäri vuoden quebeciläisiä on katukuvassa, mutta toki erityisesti loma-aikaan ja kiitospäivästä jouluun ulottuvana ajankohtana. Montrealistakin on tänne kuitenkin vain parin tunnin ajomatka, ja rajanylitys on yleensä vaivatonta. Paitsi siis loma-aikoina. Itsekin kannattaa pitää mielessä kanadalaisten juhlapäivät, niin säästyy jonottamiselta rajalla. Muutamasta minuutista voi helposti tullakin kolme varttia.

P.S. Tiedän, väkäset sun muut puuttuvat tekstistä. Taitaa laiskottaa.

Mikä kieli, kumpi kieli

Bike kaatui, sanoi kohta neljävuotias Amerikassa asuva suomalaispoika, kun ajeli pyöränsä pöpelikköön. It's dark around here! huuteli samanikäinen tyttölapsi, kun käveli hämärään käytävään. I think this is about six feet long, totesi kuusivuotias, kun mittaili lattialla pitkää, paperista tekemäänsä askartelua.

Kielistä kiinnostuneelle äidille on hykertävää seurailla lastensa kaksikielisyyden kehittymistä. Vaikka äidinkieli on lapsillemme vahva tunnekieli ja pitkien, vivahteikkaiden tarinoiden kieli, on tällä toisella, elämäämme sujahtaneella kielellä yhä vankempi asema silläkin. Siitä ei ole montakaan viikkoa, kun tulin jutelleeksi erään avustavan opettajan kanssa tyttäremme kielenkehityksestä. Hän otti asian puheeksi siitä syystä, että koska hänen mielestään tyttäremme englannin kielen taidoissa on tapahtunut niin paljon uutta kehitystä viime aikoina, hän on ehtinyt jo hieman huolestua siitä, tekeekö englannin kieli hitaasti karhunpalvelusta tytön äidinkielelle. Niinpä hän oikeasti halusi tiedustella minulta, millä tavoin ja kuinka paljon tyttömme käyttää suomen kieltä. Totesin hänelle, etten näe asiassa mitään huolen aihetta, sillä tytön suomen kieli on kyllä edelleen yhtä vivahteikasta kuin ennenkin. Hän kyllä tiedustelee minulta aika ajoin joidenkin uusien, juuri oppimiensa englannin sanojen vastineita suomeksi, vaikka useimmiten löytää itsekin sopivimman vastineen melko nopeasti. 

On kuitenkin kompastuskiviäkin. Suomen kielen taivutusmuodot eivät aina ole niitä yksinkertaisimpia muodostaa, joten kuulen tyttäreni sanovan esimerkiksi kalat uivat allaksessa tai vedessä on valaksia. Lasken kuitenkin kuuluvan normaaliin kielenkehitykseen senkin vaiheen, että oikeat taivutusmuodot ovat joidenkin sanojen osalta vielä etsinnän alla. Korjaan toki muodot aina oikeiksi, jos kuulen hänen käyttävän vääriä.

Pian neljävuotiaan poikamme kielenkehitys sen sijaan on kiinnostavassa vaiheessa sekin. Hänen puheensa kehittyi myöhemmässä vaiheessa kuin siskojensa, ja hän oppi alussa yhtä lailla englannin kuin suomen sanojakin. Viime kesänä hän sai selvästi suomen kielessään kunnollisen pyrähdyksen (Suomi-lomamme jälkimainingeissa). Viimeisen puolen vuoden aikana hän on kuitenkin alkanut käyttää uudelleen yhä enemmän englanninkielisiä sanoja ja ilmaisuja, ja sekoittaa niitä myös suomen kanssa, mitä kumpikaan siskoistaan ei koskaan tee.

Meillä vaalitaan suomen kieltä varsin hyvin, uskallan väittää. Meillä luetaan joka päivä suomenkielisiä kirjoja. Englanninkielisiäkin on kertynyt jo ihan mukava määrä niitäkin. Lapset valitsevat itse luettavat kirjat, ja joka päivä lukupinoon kertyy kirjoja molemmilla kielillä. Myönnän kuitenkin, että olen alkanut hiljalleen kiinnittää enemmän ja enemmän huomiota siihen, että suomenkielisiä tulee varmasti luettua säännöllisesti. Joten ehkä sittenkin jäin hieman pohtimaan sitä, mitä tuo opettaja silloin eräänä päivänä sanoi.

On tämä suomen kieli jännä juttu. Se on jotain niin erilaista valtakieliin verrattuna, että ei ole ihme, että ihmiset kuuntelevat yleensä todella kummastuneina, kun kuulevat puhuttavan suomea. Poikkesin jokin aika sitten puhelinoperaattorin liikkeeseen pyytämään apua puhelimeni puhepostissa ilmenneisiin ongelmiin. Erittäin ystävällinen nuori mies pyysi saada katsoa puhepostin näkymää puhelimessani ja pysähtyi luonnollisesti tuijottamaan suomenkielistä termistöä. Hänen ilmeensä oli ehkä hieman huvittunut, mutta edelleen hyvin ystävällinen, kun hän kysyi kiinnostuneena What is this language? - It is Finnish (oletkos muuten koskaan kuullut?). - Can you say some of these words? Ja sitten naureskelimme yhdessä: puheposti (haha), äskeiset (I can't say that!), näppäimistö (??), yhteystiedot (that's my favorite!). Ihana, hauska suomemme!

Muista intonaatio!

Se on jännä juttu tämä suomen puhuminen, täällä ulkomailla siis. Meillä kyllä puhutaan paljon suomea, likipitäen koko ajan kotona, kun umpisuomalaisia ollaan. On niitäkin hetkiä, että toivoisi, ettei kukaan sanoisi mitään yhtään millään kielellä, sen kakofonian vastapainoksi, joka useimmiten vallitsee. Mutta siitä ei nyt ollut kuitenkaan kysymys.

Piti sanoa siis, että jos puhun suomea muualla kuin kotiseinien sisäpuolella eli siis englanninkielisessä ympäristössä, niin vähän tarkkailemalla huomaan helposti, että ihmiset kuuntelevat jokseenkin ihmeissään. Suomi kuulostaa niin oudolta ja erilaiselta. Mutta sen lisäksi, että kielemme on jokseenkin erikoinen, huomaan nykyään jotenkin paljon selvemmin, että kielestämme puuttuu myös sointi. Se kun soljuu vain monotonisesti eteenpäin, eikä intonaatio nouse. En varmastikaan ole ainoa suomalainen maailmalla, joka on kuullut jonkun suomea taitamattoman toteavan kummastuneen näköisenä: it's very different.

Sitten pääsenkin yhteen kieli-ihmisen suosikkiaiheista - ainakin omalla kohdallani voin sanoa näin. Kieli ei ole vain sanoja ja lauseita. Kielen käyttämiseen liittyy niin paljon muutakin - se koko konteksti, missä se toimii. Olen päätynyt pohtimaan näitä asioita tänä syksynä omakohtaisen kokemuksen kautta, kun kuuntelen viisivuotiastani, joka luovii koulumaailmassa englannin kielellä ja käyttää kotona suomea. Hän imee uutta kieltä koulussa kuin pesusieni ja hänen puheensa on täynnä fraaseja, joita hän mitä ilmeisemmin on koulussa kuullut. Sanoja ja ilmaisuja tulee puheeseen koko ajan lisää. Ja ihailen sitä, miten uuden kielen oppimisen myötä hän myös käyttää kieltä kontekstiin sopivalla tavalla. Alan todellakin uskoa siihen teoriaan, että ihmisen on helpoin oppia vierasta kieltä siinä vaiheessa, kun hän on vielä sopivan pieni. Ja se intonaatio. Se nousee niin upeasti, kun hän kysyy kysymyksen englanniksi. Ja sitten kun hän kysyykin suomeksi, se ei nousekaan. Eikä kenenkään tarvitse opettaa, milloin intonaation kuuluu nousta. 

Ollapa aikuisella sama taito. Minusta kyllä tuntuu, että itsekin osaan jo aika hyvin nostella intonaatiota sopivissa kohdissa, luultavasti se taito on kehittynyt täällä ulkomailla asumisen myötä. Ja kun vaihdan suomeen, huomaan jo itsekin, kuinka sointi puheesta häviää. Aika jännä juttu. Olen kyllä kuullut monen pitkään ulkomailla asuvan suomalaisen lainaavan vieraan kielen soinnin lopulta suomeenkin. Yritän väittää, ettei se minuun tartu. (Psst. Saa huomauttaa sitten, kun alan 'laulamaan' suomea.)

Ehkäpä pääsen tästä aasinsillalla myös kohteliaisuuteen, joka vain sopii tähän kieleen kuin nenä päähän. Vaikka se on myös kieliasia, se on ennen kaikkea kulttuurin ilmentymä. Joten jos minä sanon jollekulle 'I love your shoes!', kuulostaa se oikeasti vain kauniilta kohteliaisuudelta. Ja sitten jos minä sanon saman suomeksi, niin ei se ihan samalta kuulosta. Ensinnäkin en varmaankaan sanoisi, että 'Rakastan kenkiäsi!' vaan ennemminkin 'Sulla on kivat kengät!'. Ja siltikin, on se tunne, ettei se toimi suomeksi ihan samoin.

On aika kiva seurata, kuinka lapseni nyt oppii englantia kovaa vauhtia. Kirjoittamista harjoitellaan koulussa yo. tavalla: lapsi saa piirtää haluamansa kuvan ja sen jälkeen opettaja kysyy, mitä kuvassa on / mitä siinä tapahtuu. Kirjoittaa siitä lauseen, ja sen jälkeen lapsi saa harjoitella kirjoittamista itse. It is a house. Siitä se lähtee.

Ja vielä pikkuisen siitä intonaatiosta. Muistan taannoin, kun nuorempi tyttäremme (silloin 2-vuotias) meni innoissaan näyttämään piirustustaan isosiskolle. Ja kuinka isosisko oli tainnut omaksua kielen käytöstä ja kontekstista jotain jo silloin. Ja intonaatio nousi niin kauniisti, kun hän totesi pikkusiskolleen: 'Wow! It's beautiful!' Liekö äitikin joskus, ehkä, tainnut sanoa samalla tavoin jokaisesta piirroksesta. Vaikka siinä olisikin vain ne pari viivaa.

A dinosaur eating sea weed

A dinosaur is swimming in a pond and eating sea weed. Siinä luokan seinällä oli sellainen mielenkiintoisen näköinen kuva monennäköisistä dinosauruksista. Ja minä vain tuijotin, en nyt niinkään ihmetelläkseni niitä dinosauruksia, vaan siksi, että esikoistyttäreni oli juuri sanonut tuon lauseen.

Tiedänhän minä, että tyttäreni osaa ja on osannut englantia jonkin verran jo hyvän aikaa. Ollaanhan täällä rapakon takana jo yli kaksi vuotta asuttukin. Mutta koska olemme aivan umpisuomalaisia, niin puhumme kotona kyllä 99-prosenttisesti suomea. Ja aiemmin on ollut niin, että vaikka tyttärelleni olisi vaikkapa jossain kyläpaikassa, kaupassa tai harrastuspiireissä englantia puhuttu, on hän itse pitänyt sanaisen arkkunsa melko visusti kiinni. Ja sitten hän aloittaa koulun, ja muutamassa viikossa hän puhuu minulle sellaisia lauseita, että on jo lähellä, että itse pitää mennä jotain tarkistamaan sanakirjasta.

Vieraan kielen oppiminen on kyllä aika ihmeellinen juttu. Omalla kielitieteellisellä opintotaustallani pitäisi kai jotakin siitä prosessista oikeastaan ymmärtääkin, mutta omien lasteni kohdalla tunnen olevani jotenkin ymmyrkäisenä. Olemme toki näiden parin vuoden aikana esimerkiksi lukeneet paljon kirjoja englanniksi. Aluksi tein niin, että luin lauseen tai pari ensin englanniksi ja käänsin ne sitten suomeksi. Jossain vaiheessa aloin lukea englanninkieliset kirjat vain englanniksi, ja huomasin samalla, että esikoistyttäreni ei edes kysele suomenkielisen käännöksen perään. 

Kyllä me joskus englantia kotonakin puhumme. Olen ottanut sen periaatteen, että jos lapseni alkaa puhua minulle englantia, vastaan hänelle englanniksi. Voimme vaihtaa suomen kieleen, jos tarve vaatii. Välillä tyttäreni vaihtaakin keskustelukielen, jos haluaa kertoa jotain hyvin seikkaperäisesti. Mutta useimmiten käymme koko keskustelun näissä tapauksissa kuitenkin englanniksi.

Esikoisemme on myös alkanut opettaa pikkusisaruksiaan. Esimerkiksi tänään hän luki heille yhden suomi-englantikuvasanakirjan kannesta kanteen. Pienemmät kuuntelevat muutoinkin todella tarkasti isosiskonsa puhetta, ja olen huomannut heidänkin puheeseensa ilmaantuneen viime aikoina useita uusia englanninkielisiä fraaseja.

I want to show you my treasures! - What are they? - They are sticks! Ja taas minä vain kuuntelin hämmästyneenä, kun lapseni halusi näyttää pihalta löytämiään aarteita toisille. Siis kokonaiselle koululle. Me olemme nimittäin sikäli onnekkaita, sillä olemme päässeet mukaan amerikkalaiseen systeemiin, jossa joka-aamuinen ja -iltapäiväinen kokoontuminen rinkiin vaihtamaan kuulumisia ei ole pois opetusohjelmasta, vaan on osa sosiaalisten taitojen opettelua. Ja tässä ringissä lapseni uskaltautui tällä viikolla oma-aloitteisesti, vapaaehtoisesti ja vieläpä suurella innolla kertomaan omista aarteistaan. Sillä kielellä, joka ei ole hänen äidinkielensä, mutta josta on hämmästyttävän nopeasti kuitenkin tullut hänelle kieli, jolla hän osaa - ja uskaltaa - kommunikoida. 

Aikuinen jatkaa hämmästelyä. Ja toivoisi ihan pikkuisen, että mitä jos sitä itsekin osaisi suhtautua vieraan kielen käyttämiseen niin luontevasti kuin lapsi sen tekee. Osaahan sitä vierasta kieltä, useampaakin, käyttää, mutta mikä se on se hidaste, joka toisinaan siellä takaraivossa kiusaa? Se, mikä saa aikuisen kiinnittämään huomionsa siihen, että osaankohan minä tai käytänköhän nyt oikeaa termiä tai rakennetta ja niin edelleen. Sellainen kiusa taitaa suurimmalta osalta lapsia puuttua.

Hämmästely siis jatkuu. Raportoin seuraavaksi varmaankin siitä, kun esikoiseni alkaa kommunikoida kotonakin pääosin englanniksi. Ihmeellistä tämä kyllä on.

Kuva? Älkää kysykö, miten se tähän liittyy. Piti nyt jotain keksiä, ja tämä tyyppi on pyörinyt päässä jo muutaman viime päivän ajan. Se on nimittäin aiheena lapseni tulevassa tutkielmassa. Ja kyllä minä olen jo asennoitunut siihen, että alamme yhdessä tutkimaan, mitä nämä kaverit syövät ja missä elävät ja mitä ominaispiirteitä niillä on. Ja tietenkin, tyttäreni osasi kyllä kertoa, että tämä on snowy owl. Ihan pöllöilyksi siis menee. Kuulette vielä varmaan siitäkin!

Naapurikyttääjät

Meillä puhutaan paljon naapureista. Meillä tuijotellaan ikkunoista, osoitellaan ja keskustellaan naapureiden tekemisistä. Että mitä ne naapurit nyt tekevät, ja taasko ne ovat meidän pihallamme. No, ei nyt ihan näin. Jotta ette pidä meitä ihan kummallisina, pieni tarkennus lienee paikallaan.

Tällä seudulla on tavallista, että puutarhanhoito on ulkoistettu puutarhurointifirmoille. Näin myös meillä. Sen lisäksi, että minulla on heikohkosti aikaa puutarhanhoidolle, ei viherpeukalonikaan tilanne ole oikein kehuttava. Meidän kolmevuotias, sanavalmis, tyttäremme on hyvin kiinnostunut puutarhureiden tekemisistä ja ryntää aina ikkunaan katsomaan, kun he saapuvat tekemään askareitaan. Hänellä on kuitenkin toisinaan vielä sanat vähän sekaisin - näin on käynyt naapurin ja puutarhurin kanssa.

Joten - meillä siis käy naapureita leikkaamassa ruohoa (ei kun siis puutarhureita). Meillä on myös joitakin puutarhureita (ei kun siis naapureita), jotka leikkaavat nurmikkonsa itse. Ja tällä seudulla, meidän ympärillämme asuu aika monta puutarhuria (ei kun siis naapuria). Ja äiti kato, taas tuo naapuri leikkaa meidän nurmikkoa! (Ei kun siis puutarhuri.) Äiti, mihin se naapuri nyt meni? (Ei kun siis puutarhuri.) Se meni varmaankin tuohon naapuriin leikkaamaan ruohoa, vastaa äiti. Ei kun puutarhuriin, korjaa tyttö. Että onko se nyt niin ihme, jos meillä nämä asiat menevät vähän sekaisin. Pysy tässä nyt sitten perässä.

Pohditaan meillä tosiaan sitäkin, minne ne naapurit (ei kun siis puutarhurit) menevät, kun lähtevät meiltä. Jos heitä ei näy lähimmän puutarhurin (ei kun siis naapurin) pihassa, selitykseksi ei välttämättä kelpaakaan se, että naapuri (ei kun se puutarhuri) meni leikkaamaan jonkun toisen puutarhurin (ei kun siis naapurin) nurmikkoa. Ei, tyttö pohtii. Se naapuri (siis se puutarhuri) meni varmaankin syömään. - Joo, kyllä puutarhureidenkin pitää syödä, vastaa äiti. Se meni varmaankin omaan kotiin syömään, pohtii tyttö. Saattaa olla, että se meni johonkin ravintolaankin, sanoo äiti. Ei, kyllä se naapuri (ei kun se puutarhuri) meni omaan kotiin syömään, toteaa päättäväinen kolmevuotias. Niin kuin mekin syödään täällä.

Nuuskijoita meillä riittää.
Viisivuotiaamme tutkii tässä hämähäkinverkkoa.

Mielenkiintoista tämä elämä. On pohdittu kesän aikana myös paljon ötököiden elämää. Ne asuvat tuolla ulkona, sanoo tyttö. Siellä on niiden oma koti. Niiden ei kuulu tulla tänne meidän kotiin. Ne menevät sinne omaan kotiin nukkumaan. Siellä on niiden omat sängyt. Äiti, missä niiden ötököiden auto on? -Öö, ötököillä ei ole autoja, tyttöseni. (Eikä niillä ole kotonaan varmaankaan sänkyjäkään, mutta hmm, olkoon nyt.)

Pohditaan meillä paljon muutakin. Tämän kesän suosikkisana on ollut miksi. Miksi äidinkin pitää syödä? Miksi äiti laittoi sukat jalkaan? Miksi äiti otti leivän kaapista? Miksi isi ajoi auton talliin? Miksi äiti sanoi noin? Miksi minua nauratti? Miksi tuossa seinässä on tuollainen pieni jälki? Voi, äiti ei oikein tiedä. - Kyllä äiti tietää! vastaa tyttö. Lohdullista, että usko äidin kaikkitietävyyteen on sentään vielä voimissaan.

Maailma on mielenkiintoinen paikka. Ja vaikka meillä paljon pohditaankin, niin ei meillä onneksi niin paljon oikeasti kyttäillä. Niitä naapureita. Ei kun siis puutarhureita. Ei kun naapureita ei siis kyttäillä. Puutarhureita kyllä, kolmen pienen ihmisen voimin. Minä, isompi ihminen, yritän olla kyttäämättä.

Mitäs me hiljaiset

Hello! How are you doing today? So nice to see you here! I love your shoes! And your kids - they are so cute! Are they triplets? No - who of them are twins? And she has blue eyes, look! So beautiful! - It was nice seeing you! Have a good one! Take care! Bye!

Siinä on vähän introvertimmalla ihmisellä toisinaan vähän ihmettelemistä. Puhe pulppuaa tässä kulttuurissa välillä niin, ettei perässä tunnu pysyvän. Mutta miten käy parissa vuodessa - kun siihen huomaakin yhtäkkiä tottuneensa?

Olen pohjimmiltani jokseenkin introvertti ihminen, joskin vuosien saatossa luultavasti hieman extrovertimmaksi kasvanut. Luultavimmin iän karttuminen ja työelämä ovat muuttaneet minua pikku hiljaa, mutta edelleenkin, jos minun pitäisi määritellä asianlaita itse, todennäköisesti väittäisin edelleen kivenkovaan olevani enemmän intro- kuin extrovertti. 

Ennen kuin muutimme Yhdysvaltoihin, pohdin jonkin verran etukäteen, kuinka mahdan sopeutua small talkiin, ja opinkohan itse sitä vielä käyttämäänkin. Kun saavuimme tänne, en suuremmin asiaa enää pohtinut, olihan siinä muuttamisessa muutenkin ihan tarpeeksi pohdittavia, ja ennen kaikkea järjesteltäviä käytännön asioita. En pysty muistamaan yksityiskohtia, mutta aluksi en luultavasti käyttänyt itse kovinkaan paljon small talkia. Mutta aloin kuunnella, mitä ihmiset sanovat, kun he aloittavat keskustelun. Ja sitä kautta taisin löytää jonkin langan, johon tartuin. Ja melko pian aloin käyttää small talkia itsekin, tosin luultavasti ja melko varnasti se ei ole ollenkaan niin rönsyilevää kuin paikallisilla. Ja myönnän - en mitenkään suuresti keskity siihen, mitä tuolloin sanon. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että olen salakavalasti omaksunut jotain tuohon tapaan liittyvää - nimittäin sen, ettei kaikkea tarvikaan niin syvällisesti ja harkitsevasti sanoa, idea lienee enemmänkin se, että sanoo jotain.

Small talkia haukutaan hyvin usein pinnalliseksi ilmiöksi. Puheeksi, jolla ei oikeastaan tarkoiteta juuri mitään. Kielitieteilijä minussa tahtoo ymmärtääkin asian niin, että kyse on enemmänkin keskustelun ylläpitämisestä - ja ystävällisyyden osoituksesta. Ja tuohon viimeiseen haluankin nyt tarttua: ystävällisyyden osoitukseen. Luin äskettäin mielenkiintoisen jutun eräältä paikalliselta foorumilta. Kirjoittaja halusi kertoa siitä, mitä hän pitää kaikkein tärkeimpänä sellaisessa tilanteessa, jossa useampi juttelee keskenään ja yksi ei osallistu keskusteluun, tai on syrjässä. Hän sanoi, että tärkeintä on kutsua tämä yksi mukaan keskusteluun. Vaikka hän ei haluaisikaan, niin se ei ole olennaisinta vaan se on, että tehtäväsi on kutsua hänet mukaan. Widen your circle. Olen taipuvainen olemaan aika paljon samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Ja tuon myötä, ymmärsin taas pienen palan lisää tästä kulttuurista. Ja sallittakoon vielä pieni kielitieteellinen aatos - kieli ja kulttuuri ovat yllättävänkin paljon sidoksissa toisiinsa. Mielestäni small talk on siitä erittäin hyvä esimerkki. Englannin kieli taipuu varmastikin small talkiin paremmin kuin suomen kieli. Minä ainakin small talkaan taatusti luontevammin englanniksi kuin suomeksi. 

Mutta palatakseni siihen, mistä lähdin. Kun lähdin kotimaastani, olin melko varmasti vielä jonkin verran introvertimpi kuin tänään olen. Jossain vaiheessa elämääni olen pyrkinyt opettelemaan extrovertimmaksi, se on varmasti minun kohdallani tehnyt myös hyvää. Olen kuitenkin onnellinen juuri niin introverttina kuin olen. Sillä olen ollut aina sitä mieltä, että me saamme olla hiljaisia. Olen sitä mieltä vahvasti edelleen, ja pyrkimys on ollakin.

Ollaan siis ihan rauhassa hiljaa, silloin kun siltä tuntuu. Kyllä maailmaan puhetta mahtuu, mutta ei minun sitä aukkoa tarvitse yksin täyttää. Joskus vain istuskelen ja katselen maisemaa. Mihinpä minä silloin sanoja tarvitsen.

Kielen kiemuroita

Nyt tuntuu siltä, että parin vuoden ulkomailla oleskelun jälkeen on sopiva ajankohta keräillä kasaan muutama ajatus siitä, mitä tämä oleskelu on saanut aikaan meidän perheemme, tässä kohtaa erityisesti lastemme, kielitaidossa. Itse kielistä kiinnostuneena ihmisenä pohdin asiaa jo paljon etukäteen, ja yhtä aikaa kannoin sekä huolta että odotin mielenkiinnolla sitä, miten lastemme englannin kieli alkaa sujua. Huoleni ovat toistaiseksi olleet jokseenkin turhia, mutta mielenkiintoista tämä kyllä on ollut, ja on sitä todennäköisesti jatkossakin.

Esikoisemme oli kolmevuotias, kun saavuimme. Hänen kielellinen ilmaisunsa suomeksi oli jo pitkään ollut vahva ja sanastonsa monipuolinen. Häntä ei aluksi kiinnostanut englannin kieli oikeastaan ollenkaan, ja täällä hän lähinnä ihmetteli, miksi ihmiset puhuivat hänelle 'jotain käsittämätöntä'. Päätimme, ettemme tuputa hänelle uutta kieltä, vaan annamme hänen rauhassa kuunnella ja tutustua kieleen. Alkuvaiheessa hänellä oli toisinaan uuteen kieleen myös torjuva reaktio ja hän saattoi ujostella normaaliakin enemmän, jos vieras ihminen yritti jutella hänelle englanniksi. Mutta ei vaadittu kauaa, kun hän jo tottui. Hän omaksui kieltä passiivisesti luultavasti jo paljon aiemmin kuin edes huomasimme, ja yhtäkkiä hän alkoi tuottaa sitä myös itse. Ensin numeroita, värejä, tervehdyksiä ja huudahduksia sekä yksittäisiä sanoja (cat, dog). Ensimmäinen vuosi meni näin, mutta toisen vuoden aikana alkoi yhtäkkiä tapahtua hyvin nopeasti. Jos menimme esimerkiksi harrastusryhmään, hän alkoi valita kieleksi englannin, vaikka puhui minulle. Tänään hän juttelee englanniksi yhtä sun toista, vaikka käyttääkin kotona enemmän suomea. Oman tulkintani mukaan hän valitsee käyttämänsä kielen usein tilanteen mukaan - sillä periaatteella, että kotona suomen kieli on tavallisin, mutta kun olemme talon ulkopuolella, kieleksi vaihtuukin englanti. Hyvä esimerkki on se, että kun menemme vaikkapa leikkipuistoon, hän alkaa puhua englantia, myös sisaruksilleen.

Kaksosemme olivat vasta yksivuotiaita muuttaessamme tänne, ja heidän kielenkehitystään onkin saanut seurata vähän eri näkökulmasta. Molemmilla oli tuossa vaiheessa vasta muutama suomen sana hallussa, tytöllämme useampi kuin pojallamme. Tytön kielenkehitys lähti kovaan vauhtiin jo alle kaksivuotiaana, ja hän käytti ensin lähes yksinomaan suomen kieltä. Poikamme avasi sanaisen arkkunsa paljon myöhemmin, ja tässä kohdassa koimme suurimman yllätyksen! Kun pitkään mietimme, että mitähän hän oikein yrittää sanoa, niin ahaa-elämys tuli meille viimein siinä muodossa, että huomasimmekin hänen yrittävän ääntää englannin sanoja suomen sijaan. Sen oivalluksen jälkeen onkin ollut jo paljon helpompi tulkita poikamme puhetta!

Ja miten meillä siis tänään jutellaan? Esikoisemme väläyttää lähes joka päivä uusia ilmaisuja englanniksi, ja hämmästyttää meitä myös oikeilla kieliopillisilla rakenteilla. Haluan ajatella asian niin, että se kertoisi hyvästä kielitajusta. Siitä ehkä kertoo sekin, että esikoistyttäremme alkoi aikoinaan puhua hyvin varhaisessa vaiheessa, ja on kehittänyt kielellisen ilmaisunsa hyvin monipuoliseksi, välillä kuvaisin puhetapaa jopa 'aikuismaiseksi'. Nuoremmista lapsistamme tyttömme puhuu siis enimmäkseen suomea (myös melko värikkäästi), mutta käyttää paljon myös englanninkielisiä huudahduksia ja fraaseja, kuten let's go, happy birthday, wait for me. Hän ei sekoita kieliä koskaan, kuten ei esikoisemmekaan. 

Mutta - jännittävintä onkin siis tässä suhteessa kuunnella poikamme puhetta. Hän käyttää siis enemmän englannin sanoja, mutta sekoittaa niitä myös surutta suomen sanojen kanssa (where äiti go?). Kun hän löysi pihalta linnunsulan, hän totesi, että bird meni ikki. Jos joku itkee, poikamme toteaa no happy. Jos ulkona on pilvistä, hän sanoo no sunny. Jos ulkona ei näy ketään, hän kertoo nobody there. Kun pihalta löytyy käpy, hän juoksee iloisena kohti found pine cone! Ihanaa kuunneltavaa.

Eikä pieni ripaus teatraalisuuttakaan aina niin pahaksi ole. Hänellä on myös tapana puhua paljon elekieltä käsillään, mikä on välillä suorastaan suloisen hauskaa katseltavaa. Meillä on tällä viikolla suomalaisia vieraita kyläilemässä, ja kun he lähtivät käymään kaupungilla, juoksenteli poikamme kädet levällään ihmettelemässä - where guys go? Ehkäpä meillä onkin kasvamassa pikkuisen amerikkalaistuva pikkupoika, who knows. Jännityksellä kuitenkin odotamme - mitähän tämä oleskelu tekee kielitaidoillemme seuraavan vuoden aikana?

What do you think, guys?

Be careful, it's slöpöri!

Vaikka olemme asuneet täällä jo melkein pari vuotta, voin sanoa aivan suoraan, että emme ole liiemmin stressanneet lastemme englannin kielen oppimisprosessista. Olemme antaneet ajan hoitaa tehtävänsä, ja lasten omaksua vierasta kieltä siihen tahtiin, mikä on heille ollut sopivaa.

Esikoisemme on omaksunut kieltä eniten, ja tällä hetkellä hänellä onkin menossa kausi, jolloin hän itse iltaisin ehdottaa, että luemme iltasaduksi englanti-suomi-kuvasanakirjaa. Niinpä olemme monta viikkoa iltaisin hänen sängyssään opetelleet uusia sanoja ja esimerkkilauseita. Hänellä on myös ollut kausi, jolloin hän puhui 'omaa englantiaan', joka kuulosti lähinnä puhtaalta siansaksalta. Siihen eivät kuitenkaan kuuluneet suomen sanat missään muodossa, vaan hän keksi omia sanoja, jotka kyllä taitavasti loppuivat melkein aina konsonanttiin. Puheesta erottui kyllä myös muutamia oikeita englannin sanoja. Nykyään hän juttelee usein englanniksi, puoliksi itselleen, ja sanat ja rakenteet ovat aivan yllättävänkin oikeita. Niinpä hän joka päivä hämmästyttää minua - osaako hän jo tuon ja tuonkin sanan ja ilmaisun? Suunnitelmissa on, että esikoisemme aloittaisi ensi syksynä läheisessä yksityiskoulussa, ja jos näin käy, on aika jännittävää nähdä, kuinka pian hän alkaa puhua meillekin englantia...

Pikkusisko on hyvä matkimaan isosiskoa puheessa (ja veljeään vähän kaikessa) ja niinpä häneen puheeseensa on alkanut myös ilmestyä siskon käyttämiä ilmaisuja. Pikkuveli on vielä siskojaan harvasanaisempi molemmilla kielillä, mutta pitkään ihmettelimme päivästä toiseen, mitä kaikkea hän oikein juttelee, kun emme oikein saaneet sanoista selvää. Kunnes äiti ja isä viimein ymmärsivät, että poika puhuu englantia lähes yhtä paljon kuin suomea. Jos sisko sanoo 'sateenkaari', veli toteaa 'rainbow'. Tai no, ehkä, paremminkin 'vinbou' tai jotain sinne päin.

Poikamme on myös yllättänyt meitä muodostamalla omanlaisiaan kysymyslauseita, ja kyseleekin usein 'where äiti go?' (vaikkei äiti nyt niin usein hukassa olekaan) tai 'where be', kun osoittaa palapeliä, josta puuttuu pala. Mitäpä sitä sen pidempiä lauseita muodostamaan, kun asia käy selväksi vähemmälläkin, tuntuu olevan poikamme kielenkehityksen ohjenuora. Olemmehan myös mieheni kanssa taitavia kommunikoimaan puolikkailla lauseilla, tyyliin 'Otatko,...' (keskeytys), 'Mennäänkö,...' (keskeytys), 'Ajattelin,...' (keskeytys). Mutta onneksi näinkin vanha aviopari osaa jo täydennellä toisiaan '...kahvia?', '...tänään kauppaan?', '...ööö, mitä sinä ajattelit?'. Ja keskeytys.

Mutta mikä ihmeen slöpöri? Sitä minäkin ensin hiukan ihmettelin, kun kuuntelin tytärtäni ulkoillessamme. Hetken kuunneltuani ymmärsin, että hän vain ohjeisti pikkusiskoaan, kun he kiipelivät peräkanaa pihamme komeissa lumikinoksissa: 'Be careful, it's slöpöri (=slippery)!' Vaikka kinaa sisarusten välillä riittääkin (huokaus), niin onneksi voin sanoa, että yhtä lailla hellyyttävää huolenpitoakin (liikutus):

Olehan siskoseni varovainen, ettet vain liukastu.

White Mountains (Valkoiset vuoret) sijaitsevat maantiedon mukaan naapuriosavaltiossamme New Hamphiressa, mutta tänä talvena ne näyttävät laajentuneen meidän pihamaallemme. Näissä kasoissa on riittänyt kiipeilemistä, ja tänä talvena on opittu ainakin sana 'snow'!