Vermont Strong

Rakkaus luontoon. Se on ympärillä, lähellä, ja jokainen on siihen tottunut. Vihreää kesällä, väriloistoa syksyllä, lunta talvella. Alati vaihteleva sää. Sanotaan, että Vermontissa voit kokea kolmekin eri vuodenaikaa viikon sisällä, joskus melkeinpä kaksi päivässä. Tuulen suunta voi muuttua äkisti. Karkeasti sanottuna: jos tuulee etelästä, se voi tuoda meille lämpöä nopeastikin - jos taas puhuri käy pohjoisesta, täällä voi äkkiä olla hyisen kylmää.

Vermontilainen on siis tottunut. Omistaa vaatetta jokaiseen säähän. Kuitenkin, kun vilkuilee katukuvaa, voi pukeutumisessa nähdä yhtäläisyyksiä. Monikäyttöisyyttä, urheilullisuutta, mukavuutta - yksinkertaisesti paljon vapaa-ajan vaatetusta. Yleistäen: maanläheisiä värejä, rentoja housuja, pusakoita. Niitä vähän nuhjuisiakin T-paitoja, fleeceä ja flanellia, moneen säähän sopivia kenkiä. Joskus ne ovat kurassa ja mudassa tai talvella ainakin maantiesuolassa, mutta tärkeintä näyttää usein olevan yksinkertaisesti se, että vaatetus on mukavaa. Monta tilannetta ja tilaisuutta voi läpikäydä hyvin samankaltaisella varustuksella. Kukaan ei arvostele.

Muutoinkin: kukaan ei arvostele. Tänne mahtuu jokainen. Suvaitsevaisuus on piirre, jonka voi usein aistia. Yleisesti - kaikki ovat tervetulleita. Näinä polarisoitumisen aikoina ei voi toki sanoa, että se toteutuisi aina ja kaikkialla, mutta täällä asiaan uskaltaa kuitenkin edelleen uskoa.

Ystävällisiä sanoja, pieniä tekoja. Naapurien huomioimista. Äänen nostamista kuuluviin silloin, kun asiat koetaan tärkeiksi. Rauhallista yhteiseloa silloinkin, kun käsitykset maailmasta tai sen suunnasta eivät kohtaa.

Hike. Bike. Camp. Climb. Ski. Ride. 

Kyseiset sanat komeilivat muutama päivä sitten ohi ajaneen bussin kyljessä. Kun asutaan pienessä kaupungissa eikä koko Burlingtonin talousaluekaan tämän maan mittakaavassa iso ole, ei täältä löydy kaikenlaisia kauppoja. Näin verkkokaupan kulta-aikoina tapahtuu usein sitäkin, että jokin liike seudulla aloittaa, mutta liiketoiminta ei pidemmän päälle kannata ja kauppa sulkee ovensa kaikessa hiljaisuudessa ennemmin tai myöhemmin. Poikkeuksia kuitenkin löytyy. Ulkoilu- ja retkeilytarvikkeita ja -vaatetusta myyviä liikkeitä on useita, ja uusiakin on nähty perustettavan aivan viime vuosina. Vermontilainen harrastaa usein ulkoilmalajeja, niin kesällä kuin talvella. Retkeilyä, vaellusta, kalastusta, vesiurheilulajeja, laskettelua, hiihtoa, luistelua. Jos tarvitsen vaelluskengät, juoksulenkkarit, toppatakin tai urheiluvaatetta, löydän ne paikallisesti. Jos tarvitsen juhlavaatetusta tai haluan päivittää toimistokelpoisia asukokonaisuuksia, en ole niinkään varma.

Vermontilainen rakastaa eläimiä. Voisin suoralta kädeltä luetella melko monta koiraa ja kissaa meidänkin naapurustosta. Monella on useita eläimiä ja erityisesti vähän syrjemmässä voi halutessaan pitää vaikka pientä eläintarhallista kotieläimiä. Tuotantoeläimiäkin toki näkee heti, kun suuntaa maaseudulle päin: esimerkiksi lehmiä, lampaita, kanoja. Sulassa sovussa ihmisten kanssa. Olen monta kertaa pysähtynyt autolla odottamaan, kun lehmälauma ylittää tien. Siinä on jotain hyvin vermontilaista. Kiire kaikkoaa.

Vermont on osavaltioiden joukossa pieni ja tuntematonkin. Monesta suunnasta katsottuna olemme yksinkertaisesti kaukana. Voisi sanoa niinkin, että tänne on vähän konstikasta päästä. Monia ei kiinnostakaan, mutta luonnonystävät näkevät täällä rauhallisen tyyssijan, jossa voi halutessaan asua syrjempänä ja kuitenkin vähintään kohtuullisen matkan päässä palveluista. Aktiivista ulkoliikuntalomaa kaipaavan kannattaa muistaa Vermont matkakohteena.

Juttelimme teinin kanssa jokin aika sitten siitä, kuinka monta kertaa elokuvaa tai sarjaa katsoessa on törmännyt Vermontiin. Ei sinänsä usein, mutta kuten teinini totesi: jos tarinaan tarvitaan syrjäinen paikka, otetaan Vermont! Esimerkiksi piilomökki metsän keskellä tai kalastusretken kohde. 

"Joskus tuntuu, että ihmiset ajattelevat, että me kaikki asutaan täällä mökeissä ja metsästetään ja kalastetaan ruokamme ja käytetään jotain ulkovessoja", nauraa teini. Voimme todistaa, että ei se ihan näin ole. Mutta hyvä täällä on olla.

Otsikko "Vermont Strong" viittaa rekisterikilpeen, jollaisia voi ostaa katsastuskonttorilta. Ne ovat hyväntekeväisyyskilpiä, joiden tuotto menee luonnonkatastrofien paikallisille uhreille. Ohjelma alkoi vuonna 2011 trooppisen Irene-myrskyn jälkeen ja sai jatkoa vuonna 2023, kun tuona kesänä osaa Vermontista runtelivat rankkasateiden aiheuttamat tulvat.

Puolihuolimatonta

Lähtiessäni käännän oven avaimella lukkoon, kuten käytäntö on. On melko viileä aamu, sen olen tarkistanut mittarista, ei se täällä sisällä autotallissa niin paljon vielä tunnu. Olen napannut naulakosta suosikkitakkini, jätän sen auki, se on kevyesti topattu ja riittää kyllä hyvin, kun kuitenkaan ei ole vielä pakkastakaan. Eteisestä pääsee suoraan autotalliin, eikä sen vúoksi tarvitse tällä välillä vielä miettiä ulkopukeutumista sen enempää.

Lapset ovat jo kivunneet autoon, heistä yksi on unohtanut takkinsa ja lakkinsa, mutta muistutan. On helppo unohtaa, kun ei tarvitse takkia noustessaan autoon. Pienen koulun parkkialuekaan ei ole mahdottoman suuri ja liikennettä on sen verran vähän, että kävelymatkaa parkkipaikalta sisälle kouluun ei tule paljon. Sen voi mennä vaikka ilman takkia, mutta tässä koulussa kuitenkin ulkoillaan sen verran paljon, että kotiin ei ulkovaatteita kannata jättää. Erityisesti tiistaisin kannattaa seurata sääennustetta, sillä silloin lapsilla on ulkoilmaohjelmaa koko aamupäivän ajan, myös sateella ja pakkassäällä.

Olen paleleva ihminen. Aina ollut, naurettavuuteen saakka, jos siitä nyt jotain nauramista haluaa etsiä. Voin käyttää sandaaleja vain kunnon helteellä. En voi kulkea ilman hanskoja, jos lämpötila on alle kymmenen celsiusastetta. Tarvitsen pitkähihaisen, jos lämpötila laskee alle kahdenkymmenen. Käytän autossa penkinlämmitintä niin aikaisin, etten kehtaa tunnustaa. Villasukat ovat sisätiloissa vakiovaruste - kesällä siksi, että ilmastointi aiheuttaa vetoa jalkoihin ja talvella siksi, että no, on talvi.

Syksy on kaunis, mutta talvi tulee. (I spy snow, do you?)

Kuitenkin olen puolihuolimaton, kun syksy koittaa ja säät yllättäen kylmenevät. Ne todellakin tekevät sen yllättäen, sillä lokakuinen Vermont on kummallinen: yhtenä päivänä voi olla kesäisen lämmintä, seuraavana syksyisen koleaa. Yötkin voivat olla toisinaan vielä hassun lämpimiä, mutta yhtäkkiä lämpötila voi pudota nollan tuntumaan, kun tuuli kääntyy pohjoiseen. En ole valmis siihen, että yhtäkkiä on taas kylmä.

Lapsi pyytää koulupäivän jälkeen, että voisinko etsiä hänelle seuraavaksi päiväksi tumput. Ei oltu muistettu niitä vielä ajatellakaan, koska ennuste oli luvannut noin viittätoista astetta. Lämpötila oli kuitenkin jäänyt huomattavasti alemmaksi ja sormia oli kuulemma jo vähän palellut. Tulee mieleen, että itsellekin pitäisi löytää kaupunkikelpoiset hanskat. Viimevuotiset taisivat tulla heitetyksi huonokuntoisina pois. Sellaisten löytäminen ei täältä kuitenkaan ole välttämättä mikään helppo homma. Jos olisin menossa hiihtämään, hanskoja kyllä löytyisi. Ymmärrän, miksi moni täällä nykyään ostaa melkein kaiken netistä.

Ymmärrän myös, miksi Bart Simpsonilla on aina shortsit. Näen täällä shortseja kesät talvet, joskin talvikautena vähän vähemmän. Talvivarustuksena ne toimivat yhdessä toppatakin kanssa. Ei ole tullut mieleenkään kokeilla kuinka hyvin. Mieheni käytti poikaamme jalkapallotreeneissä viime lauantaiaamuna, jolloin celsiusasteita oli vain muutama. Pojalla oli pitkähihainen paita pelipaidan alla, pitkälahkeiset verkkarit, pipo päässä ja varalla takki ja hanskat mukana. Eräs joukkuekaveri tuli treeneihin lyhythihaisissa ja sandaalit paljaissa varpaissa. Onneksi äitinsä lähti hakemaan hänelle edes takkia.

Juttelin kiinalaisen ystäväni kanssa tänään hänen ravintolassaan. Valittelimme yhdessä, kuinka sää oli muuttunut taas hetkessä koleaksi, vaikka viime viikolla oli vielä muutama helteinen päivä. Ei me vielä lunta tarvittaisi, lämmin kelpaisi ihan hyvin. Lunta voisi tulla sitten, kun sen aika on ja mielellään sillä tavalla vähän ja kauniisti. Jos hiihtämään mielisi, niin vuorille tulee kuitenkin enemmän.

Haluaisin olla vielä hetken aikaa puolihuolimaton. Toiveeni taitaa kuitenkin valua hukkaan, sillä näin lumihiutaleen vilahtaneen tulevan torstain ennusteeseen...

Shortseissa? Minäkö?

- Kuuma. Täällä on kuuma. - Ai? Aika miellyttävää mun mielestä. Kesän kuumuus pitää tämän talon yläkerrassa lämpötilan normaalia korkeampana, vaikka ilmastointi työntää kyllä viileämpää ilmaa huoneisiin tämän tästä. Käytännössä kuitenkin käy niin, että keskikerros pysyy viileämpänä, mutta yläkerran huoneiden lämpötila on muutamaa astetta korkeampi koko kesän. Toisella on siis yläkerrassa koko ajan kuuma, toinen nukkuu kesälläkin villasukat jalassa. Ei mene tasan, ei.

Mutta kyllä vaaleaihoisen on pakko myöntää, että onhan tämä jatkuva helle jo aikamoinen elämys. Etelämpänä tällaiseen on totuttu, mutta vermontilaiselle viikkokausia jatkuva kuumuus on jo vähän erikoista. Ei nyt aivan poikkeuksellista, mutta harvinaisempaa kuitenkin. Kansan syvät rivit kertovat, että kuumaa kesää seuraisi runsasluminen talvi. Pitkäaikainen sääennuste lupaa kuitenkin edelleen, että sekä syys- että lokakuu tulevat olemaan tavanomaista lämpimämpiä, joten vielä lumilapio ja suolasohjomössö tuntuvat aika kaukaisilta.

- Vähän viileämpi päivä tänään, vain +27C. Sään trendi tuntuu olevan, että lämpötila laskee aina muutamaksi päiväksi n. 25-28 celsiusasteen tietämiin, noustakseen sen jälkeen taas muutamaksi päiväksi yli 30 asteen. Yhtäkkiä +27C on ulkosuomalaisellekin normi, joka tuntuu juuri sopivalta ja miellyttävältä. Kuumuus ei ehkä edes pelota enää samalla tavoin kuin joskus, sillä on kätevää paeta ilmastoituihin sisätiloihin iltapäivän kuumimpina tunteina. Pyörälenkille voi mennä aamupäivällä, ja päivällisen jälkeen on lapsillekin taas turvallisempaa leikkiä pihamaalla.  

Tänä kesänä olen kuitenkin törmännyt piilevään pukeutumiskriisiini (#firstworldproblems, tiedostan). Kun lämpötila huitelee ties missä, ei vakiokesäasusteeni - caprifarkut ja T-paita - toimikaan enää, vaan saa viluisemmankin ihmisen lämpöhalvauksen partaalle. Alkukesällä kehitin itselleni jo pienimuotoisen kriisin siitä, mitä oikein pitäisi pukea päälle, kun lähtee ihmisten ilmoille. En ole koskaan ollut kovin innokas hameiden tai mekkojen käyttäjä, mutta garderobia on ollut pakko täydentää siltä osin. Sillä en minä shortseja jalkaani laita, en julkisesti. Siihen tarvitaan vielä siirtyminen muutamaa osavaltiota etelämmäksi. Ostin kyllä pitkän tauon jälkeen jopa lyhyet, erittäin kivatkin farkkushortsit, mutta niiden käyttö on rajattu omalle pihamaalle. Ehkä naapuruston pihajuhliin tai allaspartyjen käteväksi lisävaatekappaleksi uima-asun päälle vedettäväksi. Ehkä. Kun ei ole niitä ruskettuneita sorjasääriä, vaan niiden tilalla kaksi kalkkunankoipea.

Hameet ja mekot ovat siis kokeneet uuden tulemisen vaatekaappiini. Ja kun seuraa kanssasisarien pukeutumista täällä, tekee äkkiä havainnon, että hameet ja mekot ovat hyvin yleinen kesäinen vaatevalinta täkäläisillä naisilla. Toinen vaihtoehto näkyy olevan luonnollisesti trikoot, mutta tässä kohdassa palaan itse jälleen kriisini ydinkohtaan. Liikunnalliseen menoon kyllä, mutta siihen se sitten jääkin. Niin integroitunut en vielä ole.

Ihan vähän, sillä tavalla salaa, kadehdin niitä sorjasääriä, jotka voivat nykäistä päällensä minkä tahansa mekon ja näyttää siinä hyvältä. Minä vielä kipuilen, mutta olen ottanut askeleen. Kun kärsivällisesti etsii, joskus löytää myös itselleen sopivan mallin. Seuraavaksi kokeilen tuota ylläolevassa kuvassa näkyvää hametta. Ruskettuneita sääriä en saa, mutta who cares.

Niin tai näin, antaa auringon paistaa.

Mikä ihmeen pukeutumiskoodi

Vaatetus on vähän mietityttänyt tällä viikolla. Ei omani, sillä minä kuljen kouluun-kauppaan-joka paikkaan samoissa kesävaatteissani, tai no siis vaihdellen niitä tietysti sopivin väliajoin. Mutta se on tosi, että missään näissä minun ympyröissäni ei sinänsä tarvitse vaivata päätään asuvalinnoilla, ellei itse halua, sillä kaikki oikeastaan kelpaa. Kunhan siis on riittävästi päällä.

Vaateasiat ovat kuitenkin pyörineet nyt mielessäni tavallista enemmän siksi, että kouluvuoden alku tuo mukanaan koulukuvaukset. Meidän pienessä koulussamme on sellainen onni, että eräs koulun pitkäaikaisista vanhemmista on valokuvaaja, muun muassa, ja otti viime vuonnakin aivan ihastuttavia kuvia lapsista ulkona, joten luotan siihen, että kuvista tulee kivoja nytkin, mikäli kullannuppusemme vain sattuvat olemaan hyvällä tuulella. Esikoinen pääsi kuvattavaksi heti tämän viikon maanantaina ja suostui pukeutumaan toiseen ehdottamistani mekoista. Helppo nakki siis. Vaaleat hiuksensa jätin avoimiksi sinä päivänä ja sujautin reppuunsa jopa hiusharjan varmuuden vuoksi. Vaikka tuskin hän sitä oli muistanut sieltä käyttöön ottaa, mutta olipahan nyt kuitenkin siihen mahdollisuus. Nelivuotiaamme pääsevät malleiksi huomenna, ja sen järjesteleminen onkin vähän kinkkisempi juttu, sillä he todella osaavat vielä sotkea vaatteensa pikapikaa, jos siihen avautuu mahdollisuus. Täytyy vain toivoa, että kuvaaja tarttuu toimeen heti aamutuimaan, kun lapsoset vielä ovat hiekasta ja kurasta suht vapaita. Oman haasteensa aiheuttaa myös se, että nelivuotias tyttäremme on hyvin omapäisessä vaiheessa siihen liittyen, mitä päällensä laittaa. Logiikaksi pätee vain ja ainoastaan se, että hän ei halua laittaa niitä vaatteita, joita minä ehdotan. Joten aamun vaatevalinta tulee olemaan tavallistakin jännittävämpi. Eikä se vielä tähänkään lopu - perjantaina ohjelmassa on ryhmäkuvauksia, joten asialliselta pitäisi näyttää silloinkin.

Mutta, minä siis hiippailen kouluun ja takaisin päivästä toiseen T-paidassa ja farkkucapreissa tai jossain vastaavassa. Jos satunkin jonain päivänä ottamaan päälleni jonkin tavallista T-paitaa siistimmän version, olen mahdollisesti ylipukeutunut. Olen kertonut aiemminkin, että koulu on luontopainotteinen ja voisi oikeastaan sanoa, että se näkyy myös vaatetuksessa. Kaikki henkilökunta pukeutuu vapaa-ajan vaatteisiin päivästä toiseen, ja asuina saattaa nähdä jopa ikikuluneita T-paitoja, jotka oma seulani olisi siivonnut jo kierrätykseen, jos enää edes sinnekään. Kengät ovat tietenkin nyt kesäkeleillä sandaalit, crocsit tai varvastossut, ehkä lenkkarit tai vastaavat, mutta tuskin mitään virallisempaa. Ja kunhan kelit viilenevät, jalkineiksi vaihtuvat vaelluskengät, karvavuorisaapikkaat tai muut sen tyyppiset. Joten kyllä, kotoa lähtiessään voi potkaista jalkaansa melkein mitkä vain töppöset.

Minä en ole oikeastaan koskaan osannut suuremmin koreilla vaatteilla, joten sikäli tämä ikuinen 'casual Friday' -look sopii kyllä, mutta suoraan sanottuna, tylsistyttää välillä. Toisaalta, jos pukee päällensä jotain, ihan mitä vain ns. T-paitatyylin ulkopuolelta, saa varmasti positiivisia huomautuksia asustaan. Odottelen vain vielä sitä, että huomaisin itsekin kehaista kanssaihmisten vaatetusta ja kenkiä samalla intensiteetillä.

Niin, on siis aika helppoa ja mukavaa asustella täällä luonnon keskellä, näiden kaikkien luonnonlasten keskuudessa, joille mikä tahansa ehjä vaate on kelpo vaate. Siinä on vain yksi haaste: ei nimittäin tule itsekään hankkineeksi suurin piirtein mitään yoga pantsien ja niiden T-paitojen lisäksi, kun ei ole oikein tarvetta. Kotiäiti kun ei suuremmin juhlissa käy, ja muualle kelpaa melkein missä vain asussa. Enpä tiennytkään ennen, miten halvaksi pukeutuminen voi tullakaan. Varsinkin kun kaikki on entistä kotomaata halvempaa. Ainoa seikka, mikä aiheuttaa kustannuksia, on se, että paksua vaatetta on pakko hankkia, että pärjää näissä talvissa. Talven tuiskut tuntuvat vielä(kin) kuitenkin kaukaisilta. Tänään yritin juoda terassilla iltapäiväkahvia, mutta pakenin sisätiloihin, sillä tuli liian kuuma. Hei haloo, syyskuun puolivälissä. Mutta en valita!!