Please check back later

Se oli alkanut melkein kuin aina ennenkin. Viikkoa tai paria aikaisemmin, mielessä pyörimällä ja hiljalleen valmisteluun tuuppivana. En enää oikein ollut laskuissa mukana, että montako kertaa tätä oli tehty: siivottu, pakattu, järjestelty, juostu hoitamassa asioita pois päiväjärjestyksestä ennen Suomi-lomaa. Ja ihmetelty, että miksi me nyt näin kuurataan, kun ollaan pois lähdössä eikä niinkään itseä varten silloin kun kotona ollaan. Lienee näitä matkustamiseen liittyviä kummia mysteerejä.

Lopulta autossa. Kaikki viisi, yhtä monta käsimatkatavaraa ja kolme matkalaukkua. Vuokra-auton hurinassa mieli viivähti vielä monta kertaa kotiin - unohdinko jotain. Varmasti, mutta toivottavasti en mitään olennaista. Kun kolmen viikon päästä palaisimme kotiin, olisivat kesken jääneet asiat jo unohtuneet. Kokemuksesta tietää.

Matkalaukut oli pakattu melko tarkalla, ainakin meille tutulla kaavalla. Yksi laukku lasten tavaroille, yksi minulle, yksi miehelleni. Lopuksi oli suoritettu laukkujen välistä tasapainottamista ja siirrelty tavaroita sopivasti. Mutta melko hyvät ne olivat, ja niillä selvittäisiin kolme viikkoa. Mainittakoon vielä, että yksi lapsistamme - joka on kiinnostunein päivän asuista - oli pakannut omat vaatteensa perin tarkasti: lempivaatteita ja sellaisia, jotka sopisivat hyvin yhteen. 

Jossain puolivälin jälkeen - Vermontista Bostoniin - näytti siltä, että kone ehkä myöhästyisi lähdöstä. Sen jälkeen näytti siltä, että ei. Sitten taas kyllä. Ja sitten ei. Jotenkin niin. Hyvin sekavasti kuitenkin. No, lentomatkailu lienee nykyään enemmän kuin vähemmän sekavaa, joten tuon epävarmuuden siivittämänä olisi mentävä.

Ei se lento ajoissa ollut, tietenkään. Tarvittiin uutta konetta ja lisätarkastuksia ja mitä kaikkea. Enää ei kaikkea edes muista. Kun lopulta oli päästy koneeseen, meni vielä pari tuntia ennen kuin päästiin ilmaan. Viimein JFK:lle saavuttaessa olivat sinivalkoiset siivet jo lennättämässä (niitä muita) matkustajia kohti Helsinkiä. 

Kello löi kohta keskiyötä, liittymälennon asiakaspalvelu oli tympeää, joka paikassa piti odottaa. Keskiyön tehtävistä mieluisin ei ole etsiä majoituspaikkaa viiden hengen perheelle. Poikkeaisimmeko vielä seikkailevien matkatavaroiden selvityspisteeseen? Totta maar.

Eivät ne laukut siellä olleet, ne oli jo siirretty johonkin eteenpäin, kuulemma seuraavalle lentoyhtiölle. Taksilla siihen hotelliin, josta tilaa oli viimein löytynyt, ja väsymystä taittamaan. Mielessä kävi, että koska käsimatkatavaroissa ei vaihtovaatteita ole, olisi päätettävä, nukkuisiko päivävarustuksessa vai ilman, vai jotain siltä väliltä. Tai että millä poistaisi meikit kasvoista ja jos poistaisi, mistä ihmeestä niitä saisi aamuksi sopivasti lisää. En oikein jaksa koskaan varautua kovin perusteellisesti, koska eihän tällaista - yleensä - tapahdu. Uni tuli kuitenkin kyllä.

Buukkasivat meidät seuraavan päivän lennolle Müncheniin ja sieltä Helsinkiin. Aamulla ei ollut päivän asussa paljon pohdiskeltavaa, mutta hotellin aamupala sentään maittoi jokaiselle. Siitä lähimpään kauppaan etsimään, mitä vaatetta ja kosmetiikkaa löytyisi ensi hätään. Löytyi se pikkuinen kulmakioski/kauppa/apteekki, jossa hammastahnatkin olivat lukkojen takana. Mutta jotain saatiin ostettua ja niillä saisimme pärjätä, päivän tai pari.

Müncheniin päästiin, ja vielä juoksemalla Helsingin koneeseen. Laukkuselvitykseen tehtiin raporttia, sillä olihan melkein itsestäänselvää, etteivät laukkumme olisi selviytyneet näin monimutkaisesta reitityksestä ja saapuneet perille yhtä matkaa meidän kanssa. Lupailivat, että kun laukut löytyvät, niistä tulee merkintä järjestelmään ja sitten voi innolla seurata, kuinka ne matkaavat meitä kohti. Because who doesn't love tracking?

Melkein kaksi vuorokautta oli saatu kulumaan kotoa lähdöstä, kun kaarsimme viimein kohti majapaikkaa Suomessa. Laukuthan tulisivat perässä lähiaikoina, sillä niinhän yleensä tapahtuu.

Koska pitää uskoa, että pilvetkin väistyvät aina välillä.
(Ja kadonneet matkatavarat löytyvät.)

Mutta ei pihaustakaan, ei vaikka kuinka tarkistaisi tilannetta. Päivät kuluivat ja hukassa ne pysyivät. Please check back later.

Montako päivää ihminen selviää ilman matkatavaroita? Tarvittaessa todella monta. Välillä se naurattaa, välillä hermostuttaa, välillä kyllästyttää (äiti, ne mun kaikki lempivaatteet on siellä!). Koko perheen vaatevarasto kulki mukanamme suuressa KappAhlin muovikassissa, yhteisenä kosmetiikkavarastona toimi CityMarketin muovipussi. Sen kyljessä lukikin sopivasti "Cittari hoitaa". Monesta asiasta selviää huumorilla, ainakin siihen saakka kun sitä riittää.

Mutta kauanko? Kaksi laukuista oli hukassa melkein kaksi viikkoa, viimeinen niistä saapui kaksi päivää ennen paluumatkaa. Niitä ei voitu ohjata takaisin kotiin, koska se kuuluisa järjestelmä ei ilmoittanut niistä mitään ennen kuin ne tupsahtivat ykskaks Helsinkiin.

Meidän matkalaukut eivät matkusta enää koskaan ilman AirTageja. Ainakin niiden sijaintitiedot voivat lohduttaa silloin kun ei tiedä, milloin tiet taas kohtaavat.

Kuplasta kuplaan

Kun lämmin perjantai-ilta Bostonissa oli kääntynyt yöksi ja yö muuttunut siitä kuin yhtäkkiä lauantai-iltapäiväksi, liu'uimme kiitorataa pitkin kohti Helsinkiä, joka tuntui tutulta kuten aina. Vaikka en Helsingissä ole koskaan asunutkaan, on pääkaupunkiseutu kotoinen jo ihan siksi, että aina valtameren ylitettyämme kohtaamme Suomen ja suomalaisuuden yhä uudelleen sen kautta.

Kotona Vermontissa olemme suomalaisperhe, joka elää semiamerikkalaista elämää ja lentää Atlantin ylitse ja takaisin yleensä kerran vuodessa. Tänä vuonna matkoja on kaksi, joista ensimmäinen oli jo kauan sitten lukkoon lyöty pikavisiitti pääsiäisenä, jolloin päätehtävänä olisi tulevan kodin katsastaminen koko perheen voimiin. Lapset olivat puhuneet uuden talon näkemisestä jo monta päivää ja kohta aika olisi käsillä. Helsinki-Vantaan käytävillä suomen kieli on yhtäkkiä taas voimakkaasti ympärillä, se kaikuu korvissa yhtä aikaa kenkien kopinan kanssa, kun kiiruhdamme kohti saapumisaulaa, matkalaukkuhihnoja ja autovuokraamon tiskiä. Väsymys painaa päätä ja kulku on jotenkin epävarmaa, kuten joka kerta pitkän lennon jälkeen.

Suunta on selvä ja hommat hoituvat rutiinilla - lapsetkin tietävät, missä järjestyksessä mitäkin tapahtuu. Mielessäni sukellan kuin kuplaan, jota Suomenmaa ympäröi ja jossa olen yksi maan kansalaisista. Oma arki Vermontissa on väistynyt hetkeksi taka-alalle ja ajatukset täyttyvät siitä, mitä kaikkea pitäisi saada tehtyä seuraavan kuuden päivän aikana. Mieleen nousevat tutut maisemat Pirkanmaalla, sukulaisten näkeminen pitkän tauon jälkeen ja ruisleivän tuoksu. Se on hyvää kuten aina, mutta minä en kiinny ruoka-aineisiin, joten ilmankin olen taas pitkään pärjännyt. 

Ystävät tulevat tervehtimään meitä uudelle talollemme. Maalintuoksun ja remonttipölyn keskellä juomme kahvia ja syömme rahkapullaa. Naurattaa siksi, että kaikki tuntuu niin kovin suomalaiselta ja siksi, että tärkeiden ystävien seurassa on aina yhtä kiva olla. Sukulaisia ehdimme nähdä ison joukon ja kuulumiset tulevat pitkästä aikaa vaihdettua kasvotusten, vaikka skype tuotakin tehtävää ansioituneesti muina aikoina hoitaa. Kaunis, aurinkoinen sää houkuttelee poikkeamaan mökille, jossa kevät jo tuoksuu nenään ja jossa makkaranpaisto takkatulen ääressä toimii sopivan eksoottisena kokemuksena kolmikollemme. 

Suomi-tunnelma ja kaikki tähän matkaan ladatut suunnitelmat täyttävät unensekaiset päivät, jolloin ei aivan tiedä, minkä aikavyöhykkeen rytmissä eläisi, mutta porskuttaa vauhdilla eteenpäin. Kuplan sisällä on turvallinen olo, se pyörittää aina kohti seuraavaa etappia. Sen ulkopuolella on muu maailma, joka ei nyt saa minulta samaa huomiota, koska täällä ollessa on aika keskittyä tähän.

Some pitää kiinni tutussa Vermontin elämässä, se kertoo uutisia niiltä seuduilta, tuo tuttuun arkeen kuuluvien ystävien ja tuttavien jutut taas lähelle, pitää kiinni siinä tutussa elämässä, jota noin yksitoista kuukautta vuodesta elämme. Puhelimeen kilahtaa viesti ystävältä, joka kutsuu suomalais-amerikkalaisen tyttärensä syntymäpäiväjuhliin. Katsahdus toukokuun kalenteriin varmistaa, että pääsemme niihin osallistumaan. Tallennan merkinnän osaksi elämää, joka jatkuu taas aivan muutaman päivän kuluttua tutuissa vuorimaisemissa.

Vielä yhtenä iltana ehdin kohdata monta tuttua kasvoa vanhan harrastuksen tiimoilta - huomatakseni, että ei kulunut aika hyviä muistoja minnekään kadota, vaikka elämä meitä välillä kauaksi toisistamme kuljettaakin. Tunnelma on lämmin ja iloinen ja saa hieman hämmästyneenä tuntemaan, että olenko poissa ollutkaan. Se hymyilyttää ja saa olon levolliseksi. Kuplan sisällä on hyvä olla, vaikka tärkeää onkin, että senkin ulkopuolelle saa ja osaa katsoa.

Helsinki-Vantaa on perjantaina kuin kesäinen, vaikka vieläkin on huhtikuu. Suomi-kuplasta ulos hyppääminen tapahtuu haukkaamalla vielä kerran ruisleipää ja siemaisemalla Unikko-kupista suomalaista kahvia. Koti kutsuu taas ja sinne palaaminen tuntuu aina kivalta, vaikka Suomi-visiitit ovatkin mukavaa vaihtelua. Ne muistuttavat siitä, mihin kaikkeen kuuluukaan.

Bostonissa meidät ottaa vastaan kaatosade. Liikenne on kovaa ja illan pimetessä näkyvyys tiellä huono, mutta suunta kotiin on selvä. Matkalla pysähdymme tutulla levähdyspaikalla ostamassa autoon evästä, jonka avulla pysymme etupenkillä hereillä, kun takapenkkiläiset taas saavat luvan nukkua vaikka koko matkan kotiin saakka. 

Kahvi maistuu niin amerikkalaiselta, että naurattaa. Kotimatka, kahvi, kaikki pudottaa pehmeästi taas takaisin siihen omaan, semiamerikkalaiseen kuplaan.

Sinne ja tänne

Että kotonaan on vähän siellä ja täällä, on muuttunut olotilaksi. Se vain on. Lomaillessaan Suomessa on kuin muukalainen omassa, tutussa maailmassaan - tietää, miten siellä toimitaan ja sittenkin välillä kokee olevansa kuin turisti. Katselee tuttua ympäristöä erilaisin silmin, kuin etäämmältä. Näkee kauneutta, johon ei ole ennen kiinnittänyt huomiota. Törmää kovemmin epäkohtaan, jonka on aiemmin sivuuttanut olankohautuksella.

Kolme viikkoa myöhemmin olemme taas kotona täällä Vermontissa. Astuessani jälleen tuttuun kotiin jotain läikähtää lempeästi sisälläni, vaikka saapuessa on puoliyö ja takana on pitkä matka Atlantin ylitse. Tärkeimmät tavarat kaivetaan ulos matkalaukuista vielä ennen sänkyyn kapuamista. Uni tulee nopeasti. On pimeää, kuten näillä leveyksillä aina tähän aikaan yöllä. 

Kesäkuu tuntuu kaukaiselta. Se on aina täynnä tekemistä ja järjestelyä. Lasten kouluvuoden viimeiset viikot ennen kesäkuun puoltaväliä on ohjelmoitu täyteen monenlaista extraa. Viimeisinä päivinä muistetaan vielä kiitellä opettajia lahjoin ja monin sanakääntein. Kun kouluvuosi viimein päättyy, siirrymme suoraan valmistelemaan pitkää lomamatkaa koti-Suomeen. Muistan, että laskin jossain vaiheessa päiviä: ehdinkö tekemään kaiken, mitä olin aikonut tehdä ennen lomaa. Olen taas tyytyväinen siihen, että osaan hallita stressiä kohtuullisesti. Minulla on siihen lyömätön keino: kaiken muistamisen, suunnittelun, ennakoinnin ja järjestelyn lomaan on aina sovitettava hetkiä, jolloin istutaan vain ihmettelemään ja tuumailemaan hetkeksi, esimerkiksi kahvikupin kera.

Heinäkuu tulee ja on helteinen. Kesä-Suomi tuntuu ihmeellisen lämpimältä, aurinkoiselta ja tällä kertaa siis vihdoin sään puolesta oikealta kesälomakohteelta. Syömme liikaa jäätelöä, pullaa, uusia perunoita, mansikoita, kaikkea. Kohtaamme ihmisiä läheltä ja kauempaa, vuosien takaa ja heitä, joita tapaamme joka vuosi. Kuulumiset vaihtuvat ja huomaan toistavani itseäni, mutta se kuuluu kai asiaan. Kuljen avojaloin nurmikolla, käytän samaa hellehametta liian monta päivää, mutta kuka tuota helleaaltoa olisi uskonut saapuvaksi. Ei ainakaan ulkosuomalainen, joka on pettynyt lomamaansa säähän viitenä vuotena peräkkäin.

Kaunis kesä, kaunis Tampere.

Kotona lattiakin narisee tutulla tavalla, kun astun tiettyyn kohtaan. Naurattaa se, että kiinnitän huomiota noin pieniin asioihin. Suomi tuntuu taas kaukaiselta, vaikka se pitääkin oman sopukkansa sydämestäni hallussaan. Koti on kuitenkin täällä Vermontissa, jossa se on ollut jo kuusi vuotta.

Muutama päivä kotiinpaluun jälkeen alan hoitaa asioita. Selaan papereita, luen syksyä koskevia sähköposteja, kerään dokumentteja koulua varten. Lähetän sähköpostia lasteni opettajalle ja tiedustelen, jatkuuko hänen pitämänsä ylimääräinen taidetunti syksyllä samaan aikaan kuin edellisenä kouluvuonna.

Hän vastaa minulle nopeasti. Kyllä jatkuu. "Tervetuloa kotiin!" Hän kirjoittaa. "Kerrothan lapsille, että olen kaivannut heitä!"

Kumpikin parempi

Jos meiltä kysyy, mitä kaipaamme Suomesta, niin vastaamme yhdestä suusta että ihmisiä. Heitä, joiden kanssa meillä on yhteistä historiaa. Sukulaisia, ystäviä. Heitä, joiden kanssa voi palata saman pöydän ääreen ja jatkaa juttua siitä, mihin se joskus jäi - vaikka vuosia viime tapaamisesta olisi ehtinyt kulua ties kuinka monta. Heitä, joiden kanssa aina naurattaa. Heitä, joiden sohvalle voi istahtaa vuosi toisensa jälkeen ja tietää olevansa tervetullut.

Joskus olen kummajainen, näyttelyesine, hämmentävän kiinnostuksen kohde. Yhtäkkiä niin moni haluaa tietää, mitä meille kuuluu. "Teitä näkee niin harvoin, että kyllä teitä pitää tulla katsomaan!" "Lapset on kasvaneet taas niin paljon!" "Miten arki siellä sujuu?" "Puhuuko lapset vielä suomea?" "Ihanaa, kun kirjoitat sitä blogia!"

Mutta yhtäkkiä kukaan ei kysykään - nimittäin sitä, milloin palaamme Suomeen. Onko viisi vuotta ulkomailla jonkinlainen maaginen aikaraja? Kysymys, joka on menettänyt merkitystään. Vaikken sitä tarkoitakaan, että odottaisin toistuvasti kysyttävän. Tai että tänne jäämisestä olisi tehty minkäänlaisia päätöksiä. Ei todellakaan, sillä oleskelumme syy täällä on joka tapauksessa väliaikainen.

Kesäloman anti oli tänäkin vuonna hyvin lomamainen. Emme stressanneet mistään. Teimme mitä huvittaa, tapasimme meille tärkeitä ihmisiä ja söimme - liikaa ja liian usein. Saimme juhlia siskoni häitä ja vietimme jo perinteeksi muodostunutta kesäjuhlaa appivanhempieni mökillä. Nauroimme, kun satoi tai oli koleaa. Ei Suomeen kannata sään vuoksi lomailemaan tulla, tuli todettua moneen kertaan. Tämä oli nimittäin viides heinäkuussa vietetty Suomi-loma putkeen, kun sää oli Pirkanmaalla pääsääntöisesti joko huono tai melko huono. Toki muutama auringonpilkahdus noihin pariinkin viikkoon sentään mahtui.

Ehdimme siis mökkeilemään, saunomaan, veneilemään, onkimaan. Ylensyömään ja kahvittelemaan. Juhlimaan ja shoppailemaan. Ajelemaan sinne tänne, leikkimään puistoissa ja syömään jäätelöä. Ja vaikka mitä muuta. Ja vaikka moni asia on niin tuttua, tuttua, on siltikin yhä enemmän se tunne kuin liikkuisi turistina omassa maassaan. Hassu, vähän irrallinen tunne. Ei huono kuitenkaan, enemmänkin keveä.

Joskus tuntuu, että olenko epäsuomalainen? En romantisoi Suomen maisemia, vaikka ne mielestäni kauniita ovatkin. En kaipaa ulkomailla suomalaista saunaa. En kanna edes juurikaan suomalaista suklaata mukanani (vaikka lakritsia tuon kyllä aina vähän). Mutta sitten totean, että kaikkihan me erilaisia suomalaisia sittenkin olemme, enkä minä ole vähemmän suomalainen siksi, että en ehkä täytäkään kaikkein tavallisimpia stereotypioita ulkomailla asuvasta suomalaisesta.

Mutta näin on hyvä. Suomessa on kiva käydä, kotiin on kiva palata. 

Käännekohtia

Jo monena vuonna meillä on ollut tapana tulla maahan Bostonissa. Suomi-loma on loppunut aina heinäkuun puolivälin jälkeen. Silloin täällä kotimaisemissa on yleensä kuumaa, vähintäänkin lämmintä. Helteinen ilmamassa tuntuu hetken iholla tungettelevalta, kunnes siihen taas pikaisesti tottuu. Aikaerorasituksesta huolimatta Bostonissa alkaa tuntua, että olemme melkein kotona. Enää muutama tunti automatkaa jäljellä, pysähdys tutuksi käyneellä siistillä levähdyspaikalla, vähän evästä loppumatkaksi autoon ja sitten se on melkein siinä. 

Tuossa vaiheessa tuntuu aina myös siltä kuin kääntäisi lehteä elämänsä kalenterissa. Alkukesä on ollut kiireistä aikaa koulun päättymiseen liittyvien tapahtumien vuoksi ja sen jälkeen alkaneet lomaviikot, ne kaksi kesäkuun puolelle mahtuvaa, ovat aina täyttyneet Suomi-loman valmisteluista, kodin siivoamisesta "lomakuntoon", juoksevien asioiden perässä juoksemisesta. Ynnä siitä kaikesta ajatustyöstä koskien sitä, mitä kaikkea haluan ehtiä tehdä ennen Suomeen matkustamista ja mitä kaikkea sen jälkeen, kun palaamme tänne kotiin. 

Samalla kun heinäkuun loppu sisältää kaihoa Suomen jättämisestä taas vuodeksi taakse, on se yhtä lailla kuin uusi pieni kuherruskuukausi täällä. Tällä viikolla tuli kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun saavuimme tänne perheenä ensimmäistä kertaa. Ja vaikka tuo aika on saanut tämän ympäristön tuntumaan omalta, tutulta ja turvalliselta, huomaan edelleen ihastelevani vuorimaisemia kuin silloin joskus. Kun ajan omalta kotikadultamme kohti suuremman tien risteystä, näen horisontissa siintävän Adirondackin vuoriston. Tuijotan sitä joka kerta, enkä saa siitä tarpeekseni. 

Viisi vuotta on kulunut nopeasti, sen voin allekirjoittaa. Alunperin kahdeksi vuodeksi suunniteltu ulkomaankomennus on saanut jatkoa toisensa perään ja jatkuu vielä tästä eteenpäinkin. Havahduimme juuri siihen, että tästä väliaikaiseksi aiotusta kodista on yhtäkkiä tullutkin se, jossa olemme asuneet yhdessä pidempään kuin missään muualla tähän saakka. Lapsemme voi sanoa kasvaneen täällä, etenkin kahden pienimmäisemme, jotka eivät muista Suomea kuin lomamaana. Parisuhde ei ole horjunut yhtenäkään päivänä. Yhtenäkään päivänä en ole katunut sitä, että tulimme tänne. 

Kiidämme kovaa vauhtia kohti kuudetta vuotta tällä mantereella. Kuin tuossa tunnelissa, jota pitkin aina ajamme pois päin Bostonista kohti Vermontia. Kesästä on vielä aika ja lupa nauttia, mutta elokuussa alkaa henkinen valmistautuminen kohti uutta kouluvuotta. Aika rullaa eteenpäin hurjaa vauhtia, mutta olen oppinut nauttimaan kyydistä. Vaikka itsekin luultavasti omaksuu koko ajan yhä enemmän tätä elämäntyyliä täällä, ei suomalaisuus minusta lähde. Siinä on jotain aivan liian perustavanlaatuista, jotta se pystyisi koskaan muuttumaan.

Eikä tarvitsekaan.

Ihan pikaisesti vain

Se oli nopea reissu synnyinmaahan, suunnilleen kuukauden varoitusajalla kasaan kyhätty. Impulssi matkaan lähtemisestä tuli muualta kuin omasta päästä, mutta viranomaisia vastaan ei viitsi kiukutellakaan. Viisumien uusiminen vaati käynnin omassa maassa, ja onneksi tuosta lyhyestä varoitusajasta huolimatta järjestyi vaadittu haastatteluaika Yhdysvaltojen suurlähetystöön Helsingissä melko sopivasti.

Kohti Bostonia

Lentomatkailu valtameren ylitse ei edelleenkään ole kolmen lapsen kanssa mikään suurempi nautinto, mutta matkustusrutiini sentään auttaa jo hankalimmissa paikoissa. Matkan varrelle sopiva välietappi, Islannin Reykjavik, tosin sai viihdyttää meitä ennakoitua pidempään, kun täältä itärannikolta myöhässä lähtenyt kone ei ennättänyt ajoissa tuolle saarelle eivätkä matkalaiset siten sieltä eteenpäin lentävään koneeseen, jonka oli määrä viedä Helsinkiin. Tilastollisesti oli kai meidänkin kohdallemme osuttava lentojen myöhästyminen, kun kaikki nämä ulkosuomalaisvuodet olemme perheenä onnistuneet matkaamaan ilman viivästyksiä. Tuli samalla opetettua lapsikatrastakin siihen, että mitä tarkoittaa, kun on lentokentällä hirveä kiire, jonka jälkeen ei sitten olekaan taas vähään aikaan kiire yhtään mihinkään. 

Oi Suomi synnyinmaa - se otti meidät vastaan lumi- ja räntäsatein, liukkain ja sohjoisin tein. Talvinen Suomi näytti harmainta puoltaan, mutta meillä oli asenne kohdallaan, huumori ainakin, sillä mitäs tuolle muuta voisi tehdä kuin naureskella. Autossa matkalla Helsingistä kohti Pirkanmaata tungin salmiakkia suuhuni ja ajattelin, että olipas siitä aikaa, kun olin viimeksi talvisen Suomen nähnyt. Viisi vuotta. 

Neljä arkipäivää kului virastoissa papereiden kera juoksennellessa, sukulaisten hoivissa Pirkanmaalla ja jet lagin sekoittaman pään kanssa taistellessa. Suomalainen ruoka maistui juuri niin tutulta kuin ennenkin ja kurahaalareissa vastaantulevat lapset kiinnittivät kai huomiota enemmän kuin aiemmin. Ehdimme poiketa Helsingissä tapaamassa pikkusiskoni perhettä ja toteamassa, että sotilaskodin munkit maistuvat juuri niin hyviltä kuin joskus montakymmentä vuotta sitten, kun niitä on viimeksi maistanut. Viivähdimme myös ystävien luona maittavassa lounaspöydässä. Yhden illan ehdimme mieheni kanssa viettää kahdestaan Helsingissä, kun seuraavana aamuna oli määrä piipahtaa skarpin oloisena suurlähetystön haastattelutiskillä. Matkan tarkoitus tiivistyi tuohon pariminuuttiseen tuolla tiskillä, jossa haastattelija oli ainoastaan kiinnostunut siitä, onko mikään muuttunut. Ei ollut, joten asia oli sillä selvä. Istuskeluun ja turvatoimiin aikaa kuluikin sitten huomattavasti enemmän.

Aikataulutettu viisipäiväinen toimi kaiken kaikkiaan yllättävän hyvin, jos ei oteta huomioon sitä, että rytmi ei ehdi kunnolla kääntyä amerikkalaisesta suomalaiseen, mutta palatessa se haikailee sittenkin suomalaiselle aikavyöhykkeelle (siitä päätellen, että esimerkiksi poikamme oli alkuviikolla sitä mieltä, että 3.30 on aivan kelpo aika herätä kolistelemaan leluilla). Kotiinpaluun jälkeen olemme viettäneet kiireistä viikkoa, jonka tahti viimein on rauhoittumaan päin näin viikonlopun koittaessa - ja pään asettuessa takaisin tälle aikavyöhykkeelle. Ja sitten siirretäänkin kelloja jo kesäaikaan sunnuntaiyönä. Että mikäs tässä, käännellään niitä sitten, kun on kerran alkuun päästy, eiköhän siihenkin vielä totuta.

Onpahan olleet melkoiset kaksi viikkoa. Huokaisen.

Ikävä sinne, ikävä tänne!

Laukkujen pakkaaminen saa kaiken taas konkretisoitumaan selvemmin. Se saa koti-ikävän voimistumaan ja alkaa siirtää kesäloman kokemuksia mukaviksi muistoiksi. Muistuttaa, että oma arki jatkuu taas pian ja lomarytmit saavat väistyä arkisemman aikataulun tieltä. Vaikka olenkin edelleen vaiheessa, jossa osaan elää kuin kahdessa maailmassa, kertoo koti-ikävä minulle siitä, että oma koti - se on siellä, missä oma koti on. Siellä, missä keitän kupillisen kahvia ja istun keittiön jakkaralle ja katselen ikkunoistamme avautuvaa maisemaa. Siellä, minne käännyn kotikadulta, hidastaen siinä postilaatikon kohdalla. Siellä, missä elämäni on.


Olemme nauttineet yltäkylläisestä kesästä. Vieraanvaraisten sukulaisten ja ystävien tarjoamista kestityksistä ja majoituspalveluista. Olemme syöneet joka päivä liikaa herkkuja, nauraneet ystävien kanssa, jutelleet uusista ja vanhoista asioista. Olleet taas osa tätä kaikkea, näiden ihmisten elämää, ja sittenkin irrallaan kaikista, vähän kaikesta. Koti-ikävän kourissa, aina ajoittain.


Joskus on vaikea määritellä, mitä oikeastaan ikävöi. Toki, omia ympyröitä ja omaa elämäntapaa. Vastapainoksi ulkomailla arjen keskellä tulee hetkiä, jolloin kaipaa läheisiä ihmisiä koti-Suomessa. Erityisesti, kun huomaa, että läheisten elämä Suomessa kulkee eteenpäin yhtä lailla kuin meidänkin, ja kun joskus paradoksaalisesti herättää itsensä ajatuksesta, jossa miettii, miksei voisi kokea kumpaakin, vähän sitä ja tätä, jotta saisi annoksen kaikesta. Ahnehtisi, vaikka tietääkin, ettei voi sitä kaikkea saavuttaa.

Laukkujen pakkaaminen on tylsää hommaa, mutta merkityksensä silläkin on, muukin kuin silkat käytännön syyt. Se tuo kyllä koti-ikävän vielä voimakkaammin esiin, tekee kärsivällisestäkin kärsimättömän, mutta jotain huojentavaakin siinä lopulta on. Sen avulla on helppo kertoa itselleenkin, että taas on aika jatkaa matkaa, aika pistää loma pakettiin, aika sanoa heihei ja nähdään taas.

Sillä hyvästelystähän voi ajatella niinkin, että sen jälkeen onkin taas aika kohdata jälleen. Ehkä ensi vuonna, ehkä aiemmin, ehkä myöhemmin.


Mutta kuitenkin.

Hämmentyneen mieli kesäyössä

"Äiti, laita kaikki verhot kiinni!" Mökin rullaverhot on vedetty alas saakka, mutta kesäisen illan valo tulvii niiden läpi vielä sisään. "Äiti, laita kaikki valot pois!" Pimeisiin iltoihin tottuneet lapsoseni eivät millään tunnu käsittävän, miksi nukkumaanmenoaikaan ei olekaan pimeää. "Kaikki verhot ovat kiinni ja mitään valoja ei ole päällä", totean ihmetteleville viisivuotiaille. Otaksun, että seuraava kysymys tulee olemaan se, miksi ihmeessä heidän pitäisi mennä nukkumaan, kun ei ole edes pimeää. Onneksi mökkimaastossa ympäriinsä juoksenteleminen on väsyttänyt pienet ihmiset sen verran hyvin, että pimeyden ja valoisuuden pohtimiseen ei lopulta jää paljon aikaa.


Ulkosuomalaisen kesäloma synnyinmaassa on täynnä tuttuja, mutta toisaalta jo vieraaksi käyneitä ilmiöitä. Olen onnekseni saanut hyvät unenlahjat enkä yleensä ole häiriintynyt siitä, onko nukkumistilassa ollut pimeää tai valoisaa. Mutta yhtäkkiä huomaan ajattelevani, että pimeys olisi yöllä kyllä kivakin asia. Selkeämpää lapsille. Rauhoittavaa itselle. Kesäyön hämäryydessä on kuitenkin jotain taikaa. Taidan tavoittaa jotain siitä ihmetyksestä, jota Suomeen matkaavat turistit kokevat.


Tienvierustoiden puskat häiritsevät (miksei näitä siistitä?). Ruokakaupassa pakkaukset ovat pieniä (ei tämä yksi paketti taida oikein riittää?). Kauppakeskus on jo alkuillan tunteina hiljainen (eivätkö nämä liikkeet olekaan enää auki?). Liikenne on entisessä kotikunnassa hiljaista. Tekee suunnattomasti mieli kääntyä punaisia pain oikealle, mutta yritän pitää liikennesäännöt tiukasti mielessä. Kauppojen ostoskärryt eivät irtoa käyttöön ilman kolikkoa. Vihannes- ja hedelmävalikoima kaupoissa tuntuu hieman suppealta, mutta karkkivalikoima valtavalta. Leipähyllyn pituus on huima, eikä siellä tuoksu pähkinä, hunaja eikä rusina. Palvelutiski on mennyt jo illalla kiinni, vaikka kauppa ei ole vielä sulkeutunut. Kaupan muovikassi maksaa. Kukaan ei pakkaa ostoksiani. Keräilen ne kiltisti kassiini aivan itse. Ihmettelen, kuinka Suomen kesässä sataa taas.

Esikoistyttäremme suunnittelema hedelmälautanen kesäisiin juhliin.

Tuttuja ja läheisiä ihmisiä on mukava nähdä pitkästä aikaa. Perhejuhlat tuntuvat oikein miellyttäviltä kohtaamishetkiltä. Sekään ei haittaa, että jokainen kyselee meiltä vähän samoja asioita, sillä rupattelu suomeksi on aivan virkistävää. Oma suomen kieli on sentään pysynyt hyvällä tasolla, sillä kotona puhumme kyllä pelkästään suomea, me aikuiset siis. Lapsilla kieli lipsahtelee nykyään kotona jo suomen ja englannin sekoitukseksi, mutta hekin puhuvat kaikkien suomalaisten kanssa täällä sujuvasti lähes pelkkää suomea. Kuuntelen kuitenkin sivukorvalla kiinnostuneena, kuinka heidän keskinäisen leikkinsä kieli on englanti, myös täällä. Se on uusi piirre tässä ympäristössä. Olen kuitenkin aika ylpeä heidän kaksikielisyydestään.


Hirveän tuttua ja yhtä aikaa yllättävän outoa. Tuntuu hämmentävältä. Nykyään on myös alkanut tuntua kuin eläisi kahta elämää kahdessa eri ympäristössä. Arkielämää ja lomaelämää. Suomi-elämää ja Amerikka-elämää. Hyppäys lentokoneella yli Atlantin siirtää minut vuorokaudessa elämästä toiseen, riuhtoo identiteettiäni siinä matkalla kuitenkin vähän suuntaan jos toiseen. Ja sittenkin solahdan edelleen varsin helposti mukaan molempiin.

Aika hyvä näin. Mutta vähän jännittää, mitä tulevaisuus tuo.

Siinä on kesäloman tahti!

Laskeskelen, että kesäloma on alkanut, vaikkakin oikeasti lomalla on vain esikoisemme. Pitkän syksyn, talven ja kevään jälkeen koulu on siirtynyt lomakauteen, joskin kesäleiritoiminta on sielläkin alkamassa muutaman päivän kuluttua. Vaikka esikoinen nyt nauttiikin pitkistä, vähemmän aikataulutetuista päivistä, osallistuvat viisivuotiaat kaksosemme kuitenkin preschoolin kesäkauteen vielä kesäkuussa muutamana päivänä. Teimme tällaisen päätöksen siksi, että tuon preschoolin toiminta on niin mielekästä ja lapsille innostavaa - ja siksi, että kaksosemme yksinkertaisesti rakastavat kouluaan. He pääsevät luontoretkille ja uimaan ja saavat syödä eväänsä ulkona ja leikkiä koulun puutarhassa ja pihamaalla mielin määrin - joten en minä heidän innostustaan yhtään ihmettele. Sitä kaikkea hauskuutta ehkä vain vähän kadehdin.

Niille päiville, kun kaikki ovat kotona, on kyllä sadellut ehdotuksia. Voidaanko me mennä jäätelökioskille/uimaan/kirjastoon/akvaarioon/McDonaldsiin ja niin edelleen, niin edelleen. Kaikkien mielestä kesä on parasta aikaa, kun voi laittaa kesäkengät jalkaan ja lippalakin päähän ja hilpaista ulos. Eihän äiti tarvita takkia? Äiti, laitetaanko aurinkorasvaa? Äiti, voiko mennä potkulautailemaan? Äiti, voiko piirtää liiduilla ulkona? Äiti, syödäänkö jälkiruokaa ulkona? Äiti, voiko puhaltaa saippuakuplia? Äiti, minä menen keinumaan!

Ja minä selaan tapahtumakalentereita. Vielä ehtisimme käydä kerran tuolla leikkistudiolla, vaikka sadekuuropäivänä, ja kirjastolla on kesäohjelmaa lapsille lähistöllä sijaitsevalla puutarhalla. Esikoisen kanssa on hyvä käydä vähän pidempi pyörälenkki sillä aikaa kun kaksi nuorempaa ovat preschoolissa. Ja ilma on kuin linnunmaitoa - aamusta iltaan lämmintä, lämmintä, lämmintä. Viluinen ihminen kiittää.

Siinä samalla, aina jossain välissä, valmistan itseäni ajatukseen, että Suomi-loma on kohta käsillä. En pakkaa turhan aikaisin, siitä yksinkertaisesta syystä, etten erityisesti pidä pakkaamisesta. Joka vuosi on mukaan tullut riittävästi tavaraa, useimmiten liikaakin. Yritän järjestellä asioita ja taloa siihen malliin, että olemme useita viikkoja poissa. Meillä on kuitenkin erinomainen talovahtipalvelu käytössämme, mikä on erittäin käytännöllistä.

Kesälomamatkan jälkeen tiedossa on uudet kujeet: esikoinen pääsee koulun järjestämille leireille, joissa aiheena on esimerkiksi taide ja luonto sekä keijut, taikuudet ja supersankarit. Viisivuotiaamme pääsevät kokeilemaan kesäleiritoimintaa viikon mittaiselle puolipäiväiselle taideleirille sekä osallistumaan vielä muutaman päivän ajan preschoolin kesätoimintaan. Ohjelmavapaitakin viikkoja mahtuu vielä loppukesään, sillä koulu alkaa täällä vasta syyskuussa.

Mutta Suomi kutsuu siis pian. Yötön yö tulee valvottamaan kulkijaa monestakin syystä, mutta otamme sen kaiken vastaan. Loman aikataulu on tiivis, mutta ei se liiemmin haittaa. Lapset tulevat ajautumaan jäätelö- ja kahvipullaähkyyn ja joku keski-ikäisempi saattaa syödä liian monta karjalanpiirakkaa. Mutta sellaista sattuu, ja se on sen kaiken arvoista.

Siinä siis kesäloman tahti. Koko kesä menee aina nopeammin kuin uskoisikaan, mutta ajan kuluminen kuin huomaamatta on kai tällainen ikään liittyvä juttu. Niin me tultiin just sieltä Suomesta... jaa että pitäiskö mun taas alkaa pakkaamaan?

Oi synnyinmaa

"No, tänne on pohjoismaalaisen kuitenkin aika helppo sopeutua - ei elämä niin kovin erilaista ole. Kun vuodenaikojen vaihtelukin on tuttua." Hymyilen tuolle herttaiselle vanhemmalle rouvalle. Tämä on ehkä sadas kerta, kun kerron, miten olemme tänne sopeutuneet. Saan tietää, että hän ei olekaan alunperin paikallisia, vaan tullut tänne Uudesta Seelannista saakka. "Minulle täällä on kyllä ehdottomasti liian kylmä!" Rouva naurahtaa. Hymyilen pohjoismaalaista hymyäni - meillä ollaan totuttu kylmään. Ja katin kontit. Muistelen sitä, kun tuuli puhaltaa talvikuukausina Kanadasta ja autosta kauppaan juokseminen saa riittää päivän ulkoiluksi. Ja minä, paraskin puhuja, muutenkin. Hiippailen kotonani aina villasukissa. Talvella lattiat ovat kylmät, sillä nurkista vetää niin vietävästi. Kesällä ilmastointi puhaltaa siihen malliin, että varpaat jäätyvät ilman sukkia. Niin että muka tottunut kylmään.

"Meillä on tapana matkustaa Suomeen aina heinäkuussa muutamaksi viikoksi. Kyllä Suomessa talvella on kylmä, mutta kesällä on yleensä lämmintä, heinäkuussa nyt ehkä todennäköisimmin. Ihan oikeasti lämmintä siis, hellettäkin voi olla." Maalailen kaunista kuvaa kesäisestä Suomesta. Heinäpellot, järvivedet, metsät, kesäiset kaupungit, niin edelleen. Muistelen viime vuoden heinäkuuta. Makasin anoppilassa hereillä keskellä yötä, jet lagin kourissa, ja kuuntelin, kun vettä satoi kaatamalla, ties monettako päivää. Oi ihana kesäinen Suomi, missä oot.

"Kyllä Suomessa on oikeasti valoisaa yöllä keskellä kesää. Eteläisessäkin osassa yö on hyvin lyhyt, sellainen hämärän hiljainen hetki, joka on nopeasti ohitse, kun aamu taas jo sarastaa. Kyllä, on se aika erikoistakin. Kuuluu kyllä kesään ja on siihen toki tottunut. Suomalainen harvemmin kokee sitä paitsi sitä yhdistelmää, että olisi pimeää ja lämmintä. Jos on lämmintä, on myös valoisaa." Niin, onhan sitä tottunut. Mutta kun palaa kerran vuodessa Suomeen ja on ollut jo useita vuosia poissa, ja kieriskelee yöllä sen jet lagin kourissa, olisi kiva, kun olisi pimeää. Oikeasti. Sillä kun olet valvonut kolme tuntia, herännyt siis kesken unien siinä hämärässä hetkessä, niin olisi oikeasti kiva jatkaa unia pimeässä. Eikä huomata, että kas, aamuhan se sieltä jo sarastaa.

Alkukesä on täällä Vermontissa yksinkertaisesti ihana. Kun vihdoin kaikki on taas vihreää ja kukkaloisto paranee päivä päivältä. Tässä vaiheessa ajatukset kuitenkin jo vaeltavat kohti Suomea, sillä loma-aika lähestyy. Koti-Suomi odottaa taas ulkosuomalaista. Olo on vähän jännittynyt. Mikähän onkaan muuttunut vai onko mikään. Olenko minä. Jos olenkin jo vähän sellainen muukalainen maailmalta.

Ehkä Suomessa on heinäkuussa oikeasti lämmintä. Ettei ainakaan sataisi joka päivä, ei ainakaan kaatamalla. Ja jos vaikka hankkisi silmälaput silmilleen, jotta saisi kesäöinä myös nukuttua. Tai jos se ei onnistu, niin söisi sitten posket pullollaan ruisleipää ja mansikoita. Ihan kelpo suunnitelma sekin.

Lasten elämysmatkailua

Äiti, oikeasti maito on kyllä valkoista. Se taitaakin olla vettä, mitä sieltä tulee. Se varmaan pissaa, virnuilee nelivuotias poika vierestä. No, se on kyllä vettä, siitä voit olla aika varma. Idea on kyllä mainio. Kävisin Särkänniemen Koiramäessä varmaankin vaikka minulla ei edes olisi jälkikasvua. Lapsia tuntuu kiinnostavan kovasti asiat, joita maaseudulla tapahtuu. Eivät nyt sentään ihan vieraantuneita ole. Ollaan juoksutettu heitä kuitenkin ulkoilmassa pienestä pitäen, olisikohan sillä osuutta asiaan, kuvittelen. 

Jollain on kohta märät kengät. Oikeasti hei, pojalla ei ole toisia lenkkareita reissussa mukana. Eikä kumisaappailla viitsitty viedä arvokasta tilaa matkalaukuissa. Tosi suloisia kuvia näistä kyllä saa, tämähän on ihan sitä Suomi-romanttista elämää kauneimmillaan, eikö. Ulkosuomalainen poika läträämässä suomalaisessa mökkirannassa. Meille sinänsä järvimaisema ei ole kyllä mikään erikoisuus, sillä asumme itsekin sen verran lähellä vettä.

Pitää kurkistaa joka paikkaan! Tämä voisi olla meille sellainen maatilatalo, toteaa kuusivuotias innosta puhkuen. Jännä tunne, kun esittelee omille lapsilleen taloa ja pihapiiriä, jotka minä muistan lapsuuteni mummulana. Tämä aitta on rakennuksista parhaiten säilynyt. Omat muistot tulvivat mieleen, kun käyn vuosien jälkeen talossa, jossa vietin lapsena paljon aikaa. Moni asia on juuri kuten muistan. Huonekalut samoissa paikoissa, valokuvat hyllyissä. Siitä on jo seitsemäntoista vuotta, kun mummuni nukkui pois, ja melkein kaksitoista siitäkin, kun pappani oli aika mennä. Mutta muistothan elävät.

Ja maalarit maalasivat taloa. Tarkalleen ottaen pientä mökkiä, jonka pappansa oli heille rakentanut. Esikoisemme alkoi keväällä suunnitella omaa leikkimökkiä ja vaikka hän olisi halunnut sen itsepintaisesti omaan pihaamme, sovimme, että sellainen voidaan rakentaa kesällä mökille. Jokainen oli valinnut jo kauan aikaa sitten valmiiksi värin, jolla haluaa maalata. Tässä kuvassa toimeliaan oloinen poika, joka kyllästyi maalaamiseen viiden minuutin kuluttua (mitä en hänen tapauksessaan lainkaan ihmettele). Apua, äitiä kyllä vähän jännittää. Kun tämä on viimeinen lomapäiväkin ennen paluuta kotiin, ja pitäisi lähteä ihmisen näköisenä liikkeelle. Onneksi mummun kehittelemät kokovartalosuojat toimivat suht hyvin, ja äiti oli kauasnäköisenä pakannut mukaan (taidekoulu)maaleilla valmiiksi tuhritut paidat. Voitto: lapset saivat lopulta maalata, vaikka sateinen sää sotki suunnitelmat monta kertaa. Tappio: kahdet maaliset kengät.

Naperoiden juoksutusta pellolla. Sillä yleisen sovun vuoksi on syytä juoksuttaa tämänikäisiä joka päivä jossain, se jos jokin on tosi. Elämysten tarjoamisen lisäksi vanhemmilla on aina ovela suunnitelma väsyttää lapsia päivän mittaan niin, että illalla uni maittaa. Vaikka jos rehellisiä ollaan, niin he nukahtivat iltaisin Suomessa pääsääntöisesti aina liian myöhään, ja pitivät aina ennen nukahtamistaan ehdottomasti aivan liian paljon meteliä. Kullannuppuset, joo. (Nyt nukutaan! Ei yhtään pulinoita enää!) Ja huokaus.

****************************************************

Vermontissa, tänä iltana. Kuuntelen hiljaisuutta. He nukahtivat klo 21. Ilman pulinoita. Rytmit ovat palautuneet kohdalleen. Syksyä kohti! Mutta hei, otetaan nyt ensin tämä kesä oikein pitemmän kaavan mukaan. Tänään +32C, eikä helteille näy loppua. Kelpaa.

Satunnaisia havaintoja kesäisessä Suomessa

Aika hyvää kyllä, mutta pitäisi kai ollakin, jos kahvilan leivosvalikoimaa kehutaan Tampereen parhaaksi. Vaikka ei se valikoima totta puhuen kovin laaja ollut, vaikka herkulliselta näyttikin. Kallista kyllä, mutta harvoinhan täällä kahvilla käydään. Tarkenee juuri ja juuri terassin puolellakin istua, mutta juotavan on kyllä oltava kuumaa. Onneksi tuli takki mukaan.

Täällä on tätä vettä aika reilusti, on todellakin tainnut sataa tänä kesänä. Laituri on tuossa, mutta ei sinne kenkiä kastelematta pääsisi, paitsi kunnon loikalla. Ehkä on vain totuttu siihen, että Suomessa on ollut viime vuosina aika hyviä kesiä, ainakin heinäkuussa, kun on täällä lomailtu. Onhan näitä huonompiakin nähty, mutta mies(tai nais)muisti on tunnetusti lyhyt.

Jotkut tarkenevat sentään terassilla. Toisaalta, sattui yllättävän lämmin päivä, kun poikettiin Särkänniemeen. Lämpöä oli yli kahdenkymmenen celsiuksen verran, vaikka ennuste lupaili vähemmän. Eikä sinä päivänä satanut yhtään, oh-hoh. Tämä meni kyllä nappiin. Varsinkin, kun tuo kyseinen päivä taisi olla suurin piirtein ainoa niiden kolmen viikon aikana, kun Särkänniemi mahtui lomaohjelmaan.

Ollaan aika vanhoja jo, mutta tämä on kyllä vielä vanhempi, täyttänyt jo 50 vuotta. Se kuuluu kesään, olipa sää mikä hyvänsä. Sen kyydissä on aina vähän turvaton olo, kun turvavyöt puuttuvat, mutta siihenkin tottuu pienen ajelun jälkeen. Penkit ovat kuin sohvat konsanaan. Ei sillä koskaan kauaksi lähdetä, eikä lujaa ajeta. Mutta Iskelmä-radiota on pakko kuunnella, ja kovaa. Ja se, että radio pitää rätinää, kuuluu asiaan.

Näitä oli pakko ostaa, kun kohdalle sattui. Näin sitä ulkosuomalaiselle käy, sitä tarrautuu välillä kummallisiin pieniin asioihin, joita synnyinmaastaan löytää. En ole edes mikään erityisen suuri salmiakin ystävä, mutta Lätkä-Liigoissa oli sitä jotain. (Ja merkkareissa tietenkin.)

Ollaanko me (minä) jo ihan turisteja, kun pitää kuviakin räpsiä vähän väliä, ihan kuin ei Suomea tunnettaisi muutenkin. Mutta kun mulla on se blogikin, täytyy siihen vähän kuvia saada, niin näyttää paremmalta. Tässä nyt näkyy sitä vettä, jota halusin kuvata, mutta puustoa on vähän liikaa edessä. Mutta onhan sekin aika suomalaista! 

Tää on nyt ehkä just sitä romanttista Suomea. Kimmeltävät veet, ja niin edelleen. Kuvissa sitä paitsi näyttää kuin olisi ollut kauniimpaakin säätä, sillä poutasäällähän näitä kuvia tuli räpsittyä. Jos nyt rehellisiä ollaan, niin kyllä Suomessakin saisi olla edes heinäkuussa muutama viikko, ettei tarvitsisi ottaa joka reissulle pitkähihaista mukaan. Käytin minä hellemekkoakin Suomessa, siis en päälläni, mutta matkalaukun pehmusteena, kun jonain yltiöpositiivisena hetkenä olin sen sinne sujauttanut. 

Aikaa kivaa olla turisti, muuten.

P.S. Keski-ikäisen havaintosarja Suomesta jatkuu tuonnempana, sillä aikaerorasitus alkaa juuri nyt painaa silmiä. Pysykää kanavalla.

Odottavan aika on pitkä ja risainen

Milloin me ollaan perillä? Kuinka monta minuuttia vielä? Meneekö vielä monta minuuttia? Äiti, mä en jaksa seistä. Äiti, mä en jaksa istua. Äiti, mä en jaksa.

Juu, en minäkään. Mutta odottaa täytyy, eikä minuutteja kannata vielä oikein laskea, kun matkatuntienkin laskemiseen eivät kahdenkaan käden sormet vielä riitä. Täytyy odottaa lähtöselvityksessä, turvatarkastuksessa, passintarkastuksessa ja lähtöportilla. Odotetaan bussia, joka veisi lentokoneelle. Odotetaan, että bussin ovet joskus avataan. Lentokoneessa odotetaan ruokaa, liikkeelle lähtöä, laskeutumista. Autovuokraamossa odotetaan vuoroa tiskille, ja autosta puuttuvia lastenistuimia. Sitten vielä odotetaan, että päästäisiin parkkihallista pois. Minkä jälkeen odotetaan, että päästäisiin Bostonin lentokentän alueelta pois. Ja sitten sitä, että päästäisiin noiden kaikkien tietöiden ohitse. Ja niin edelleen.

Onko se sitten ihme, että lapsia jo kiukuttaa, kun ei aikuinenkaan jaksaisi aina vain odotella. Kun seitsemäntoista tunnin matkaamisen jälkeen (kun Suomi-kello näyttää ajaksi vinkeä aamuneljä) joudumme odottamaan vuokra-autosta puuttuvia lastenistuimia puolisen tuntia auton vierellä, alkaa kanankaula olla lähellä katkeamispistettä. Tuntuu ironiselta todeta lapsille, että yrittäkää nyt jaksaa odotella, kun ei itsekään enää millään jaksaisi venyä. Ei tämä nyt enää voi kauaa kestää (eihän). Koti tuntuu joka tapauksessa olevan jo lähellä, kun matka-aikaa on jäljellä kolmisen tuntia. 

Onneksi lapset nukkuvat jälkimmäisellä lennolla parisen tuntia ja automatkalla kolme. Ja kun nostan unenpöpperöisen nelivuotiaan poikamme autosta pihamaalle, tapahtuu salamavirkistyminen. Hän pohtii ääneen, ovatko hänen leikkiautonsa vielä tallessa, ja lähtee horjahtelevin, mutta päättäväisin askelin kotiovea kohti. Kuusivuotias herää myös syvästä unesta, mutta kasvoilleen leviää suloinen hymy, kun hän havaitsee, että olemme saapuneet kotiin. Nelivuotiaan tyttäreni nappaan autosta syliini, sillä hän vaikuttaa liian uupuneelta kävelemään. Kotona ollaan, se on sillä hetkellä maailman kaunein ajatus.

Valtameren ylittäminen kolmen lapsen kanssa ei ole mielestäni missään mielessä kätevää eikä yksinkertaista, mutta sen olemme viime vuosien aikana todenneet, että on se kuitenkin tehtävissä. Olkoonkin, että jatkuva odottaminen käy jokaisen hermoille ja parinkymmenen matkatunnin jälkeen olo on kuin jyrän alle jääneellä. Päässä jyskyttää, eikä päänupin paikalla oleva möhkäle tunnu edes omalta. 

Vuorokauden jälkeen pää alkaa kuitenkin tuntua taas tutulta. Pyykkivuoren levitän kodinhoitohuoneen lattialle ja lajittelen siitä koneellisen kerrallaan käsittelyyn, kyllä se siitä sulaa. Lapset leikkivät leluillaan, jotka ovat kolmen viikon jälkeen kuin uusia. Univelkoja saadaan nukuttua pois, ja elämä alkaa taas normalisoitua. 

Ja sitten, kokonaisuus alkaa taas tuntua aika mukavalta.

Nyt ollaan taas ihan kuin paikalliset:
lauantai-illan huumaa baseballmatsissa
Vermont Lake Monsters - Connecticut Tigers.

P.S. Ai niin, mitäs sinne kesä-Suomeen kuulukaan? Meillä on tällainen tasainen +27C, ja lämpenevää on luvassa. Kyllä passaa.

Kaaos, epätoivo ja järjestys

Päätä särkee. Päättelen sen johtuvan siitä, että kolmen viikon aktiiviloma Suomessa on päättymässä ja aivot eivät juuri nyt vielä jaksa käsitellä kaikkea tehtyä, koettua ja nähtyä. Tai sitten se on seurausta siitä, että yritän tunkea Lego Friends -ostoskeskusta seitsemänä eri palasena lasten valtaisan vaatekassin uumeniin. Mieheni on juuri urhoollisesti kontannut ja kerännyt majapaikkamme lattioilta jokaikisen pikkulegon (todellisuudessa ehkä 90% niistä), jakanut ostoskeskuksen niihin seitsemään osaan, muovipussittanut ne ja teipannut pussit kiinni.

Ja sitten minä yritän, hiki virraten, otsalohko jyskyttäen, ahtaa niitä sinne kassiin. Otan pois kassista sitä ja tätä, asetan osan tavaroista takaisin 'ehkä'-pinoon ja yritän uudelleen. Laukku menee luultavasti kyllä kiinni, mutta suurempi ongelma onkin laukun paino. Me maksimoimme aina lentomatkustuskätevyyden minimoimalla kollien määrän, mutta kompastummekin sitten joka kerta ylipainosäännöksiin.

Onnittelen kuitenkin itseäni, että olen saanut osuuteni pakkaustouhuista tehtyä aivan kohtuullisessa ajassa. Olen selvinnyt siitä epätoivon hetkestä, kun kaikki tavaramme ovat levällään pitkin anoppilaa, jopa siitä, kun olen keräillyt niitä yhteen huoneeseen ja huomannut hetken kuluttua, että joku on alkanut siirtää niitä uudelleen pois huoneesta (epäilen metrinmittaisia). Olen viikannut, litistänyt, survonut ja tunkenut. Vienyt osan tavaroista pois anoppilan alakerran 'varastonurkkaukseemme', odottamaan myöhempää kuljetusta (tai kohtaloaan unohdettujen joukossa).

 

 

Loma kulminoituu tähän hetkeen. Kun huomaa, että kolme viikoa meni ja hurahti ohitse ja seuraavaksi olo ja elo jatkuu taas omissa ympyröissä, heti siirtymävaiheen jälkeen. Lomailu on kivaa, mutta kolme viikkoa on pitkä aika olla pois kotoa. Ajatukset ovat jo kotona, ja kieltäydyn vaivaamasta päätäni sillä, että edessä on tuntikausia kestävä matka ja sen rasitukset. Nojaan kokemukseen ja toivon, että kaikki sujuu edes suhteellisen kivuttomasti tälläkin kertaa. 

Lapset ovat riehakkaalla tuulella ja valvovat ehdottomasti liian pitkään. Nukahtavat sitten kuitenkin ja hiljaisuus laskeutuu taloon. Huomaan, ettei päätäkään särje enää niin paljon. Tavarat ovat viimeistä silausta vaille paikoillaan, ja kaaos ei olekaan enää niin käsinkosketeltava.

Eikä lattialla näy yhtään pientä Lego Friends -palaa. Taidetaan olla valmiita!

Ei, ei meillä joulu ole.
 Mummu halusi vielä leipoa lasten kanssa ja tällaisiahan niistä tuli.

Ja matka jatkuu

Löysin kirjan. Se on mieheni hankkima, jälkikäteen kylläkin, jos ulkomaankomennuksen alkamisajankohtaa olisi pidetty sopivana hetkenä, mutta mielenkiintoiselta se näyttää tässäkin vaiheessa. Myös komennuslaisen vaimolle, joka nappasi sen toistaiseksi iltalukemistoonsa. Kirja nimittäin sisältää monitahoista asiaa ulkomaankomennuksista, ja hyvin monella komennuslaisella on perhe mukana kohdemaassa, jolloin myös perheen asiat pääsevät, tai päätyvät, voimakkaasti mukaan vaikutuspiiriin.

Luin taannoin artikkelin, joka käsitteli puolisoiden viihtymistä ulkomaankomennuksilla. Jutussa tehty johtopäätös oli selkeä: puoliso viihtyy, jos keksii tekemistä. Omaa tekemistä ei ole tarvinnut varsinaisesti keksiä, sillä kolme pientä lasta huolehtii kyllä siitä, että tekemistä riittää. Ei silti käy kieltäminen, etteikö välillä tahtoisi tehdä aivan jotain muuta. Aivan muuta. Enkä toisaalta usko, että olisin ilman tätä komennusaikaa löytänyt tätä aikaa tälle rakkaimmalle harrastukselleni eli kirjoittamiselle. Omalla kohdallani olenkin tulkinnut, että jostain luopuminen on antanut tilaa jollekin muulle.

En päässyt vielä lukemisasteelle (sillä kärsin kroonisesta lukemisajan puutteesta), mutta selaillessani törmäsin jo moneen mielenkiintoiseen ajatukseen. Se, että juuret ovat Suomessa ja suomi on oma tunnekielemme, on ympäristöllämme, jossa asumme, siitä huolimatta varsin vahva vaikutus siihen, millaiseksi identiteettimme muokkaantuu. Ei tarvitse valita, ollako suomalainen vai kansainvälinen, uskon, että voi olla sekä että. Mutta sekin on totta, että mitä kauemmin Suomesta on poissa, sitä enemmän saattaa olla syytä pohtia oman suomalaisuuden vaalimista. Itselle sopivalla tavalla toki.

Suomi-lomamme on hiljalleen lähenemässä jälleen loppuaan. Ennen kuin palaamme kotiimme, pohtimaan ehkä sitä, miten ulkomaankomennuksellamme jatkossakin onnistumme, on aika palata hetkeksi omille juurilleen. Pyrähdys omille kotiseuduille on edessä ensi kertaa komennukselle lähdön jälkeen. En ole niinkään lähdössä katsomaan, mikä kaikki onkaan muuttunut, vaan ennemminkin sitä, mikä on pysynyt ennallaan. Ehkäpä se on sitä vaalimista sekin. (Tai sitten keski-ikäisyyttä. Hmm.)

Kohti Pohjanmaata siis, käy lomalaisen tie.

Äiti, onko Suomessa rosvoja?

Puhutaanko täällä suomea? Sellaisia asioita on meillä tässä heinäkuussa pohdittu. Useamman kerran, kun olemme olleet matkalla tapaamaan suomalaisia ystäviämme, on kuusivuotiaamme tarkistanut automatkalla, puhuvatko he kenties suomea. - Kyllä, lapseni, yleensä täällä Suomessa kaikki puhuvat suomea. Eli voit puhua suomea kyllä itsekin. Samalla hetkellä jään itsekin miettimään, kuinka tänä kesänä kesti monta päivää, ennen kuin totuin kuuntelemaan suomea, esimerkiksi kaupoissa, enkä hätkähtänyt ihmeissäni ('kas, suomalaisia!').

Onko täällä Suomessa rosvoja? Näin kiinnostava puheenaihe syntyi, kun lapsemme alkoivat pohtia, onko kummituksia olemassa. Neljävuotias (vekkuli) poikamme on nimittäin tänä kesänä keksinyt alkaa kiusata siskojaan kummitusjutuilla. Tytöt totesivat kyllä yhteistuumin, että kummituksia ei ole olemassakaan, eikä liioin keijuja tai lohikäärmeitä, mutta rosvojen olemassaolo sai mietityttämään sen verran, että äidiltä oli parempi tulla tarkistamaan, miten asianlaita mahtaa olla. - No, kyllä rosvoja on kaikkialla, mutta heitä ei nyt niin usein näe. Vähän kömpelö aloitus, kyllä, kyllä. - Rosvot ottavat toisilta jotain tavaraa, eivätkä kysy lupaa, jatkaa kuusivuotiaani itse. - Äiti, miksi ne ottavat toisilta jotain? - Ehkä ne eivät tiedä, ettei saa ottaa ilman lupaa! osallistuu nelivuotias tyttäreni keskusteluun tietäväisen näköisenä. Minun ei kuitenkaan tällä kertaa tarvitse vielä selvittää, minkä vuoksi rosvot ottavat toisen omaa, vaikka kyllä tietävät, ettei niin saa tehdä. Päätämme keskustelun siinä vaiheessa siihen, että rosvot kyllä joutuvat vankilaan. Siihen vastaukseen tyytyy sekä kuusi- että nelivuotias.

Tässä rosvo on saatu talteen.

Ihmeteltävää siis riittää, niin isoille kuin pienille. Lapsikatraamme on ehtinyt ihmetellä niin ostoskärryihin ladattavia kolikkopantteja kuin sitäkin, miksi täällä pitäisi mennä nukkumaan, kun on vielä aamu - valoisa kun tarkoittaa nelivuotiaallemme jatkuvaa aamua. Kotieläinpuistosta ei löytynyt krokotiileja eikä haita, mutta polkuautot ja pomppulinnat taisivat korvata paljon. Ja onneksi Suomessa on paljon hauskoja juttuja: jäätelöä tai keksejä saa harva se päivä, illalla voi päästä mökkirantaan ongelle ja huvipuistossa pääsee hurvittelemaan niin kauan, että (äitiä) jo kyllästyttää. Leikkipuistoja kolutaan aina kun sää sallii ja kun nähdään tuttuja, saadaan valita kahvilassa herkkuja. Kavereiden luona lelut ovat paljon kiinnostavampia kuin omat, eikä äiti yritäkään vaihtaa vaatteita jokaisen hiekkatahran, suklaajäätelön tai mansikka-annoksen jälkeen.

Loma jatkuu, mutta tuntuu kuluvan nopeasti, aivan aiempien vuosien kaltaisesti. Emme ole nähneet kummituksia, keijuja emmekä lohikäärmeitä, emme onneksi myöskään rosvoja. Aivan tarpeeksi jännittävää tämä on ilmankin. Lupaan itselleni, että pysähdyn pohdiskelemaan näitä hyviä muistoja vielä uudelleen, kun kotimatka koittaa ja lentokoneessa on taas paljon, paljon aikaa. Turistielämä Suomessa - on se joka tapauksessa aivan mukavaa kesäpuuhaa.

Sitä paitsi, olen oppinut suhtautumaan kesäsäähän aivan uudella tavalla: ei se mitään, vaikka ei paistakaan aurinko. Ei se mitään, vaikka 20 celsiusastetta jää päivä toisensa jälkeen haaveeksi. Ei sentään sada ihan joka päivä!

Ihan lomalla

Ja ihan pihallakin olisimme, jos Suomen kesä sen vain sallisi. Suurin piirtein viikon verran on Suomi-lomaa jo koettu ja nähty, ja pakko on tunnustaa, että hieman on mennyt aikaa ihmetellessä, mikä vuodenaika täällä oikein vallitsee. Olen päätymässä ennenaikaiseen syksyyn, tai vihreään talveen, kuten joku nasevasti asian jo ilmaisi.

Kun tullaan lomalle heinäkuussa, Suomen kesän (oletettuun) kauneimpaan aikaan, ei tule mieleen ottaa mukaan turhan monta pitkähihaista vaatekappaletta. Tai vaikka olisi tietoinen olosuhteista, ei halua uskoa niihin, vaan sinnikkäästi täyttää matkapakaasinsa kesätamineilla. Pakkohan sen sään on heinäkuun puolivälissä lämmetä. Mutta niin vain näyttää käyvän, että uhkarohkeasti matkalaukkuun nakkaamani hellemekko jää laukun pehmusteeksi koko loman ajaksi.

Mutta kyllä se lomalta tuntuu sittenkin. Että niistä vähistä vaatekappaleista yritetään valita kullekin päivälle edes jokseenkin sopivaa, ja niitä samoja kenkiä käytetään vähän joka tilanteessa. Että joka päivä etsiskellään tavaroita, joiden piti olla juuri siinä paikassa, mihin ne viimeksi tuli jätettyä, ja sittenkään ne eivät olekaan siinä, vaan sen epämääräisen röykkiön toisella puolella tai sittenkin siinä toisessa nurkassa.

Lomalla syödään mansikoita, joka paikassa. Pyöritään huvipuistossa tuntikausia kuin turistit ikään. Kuvataan lapsia lomapuuhissa, jätetään laskematta herkuttelukerrat, kunhan jotain muutakin syövät aina välillä. Otetaan toinenkin pulla, koska mitä väliä sillä on, ja hyviähän ne vain ovat. Valvotaan vieläkin pidempään, koska aikaero on kuitenkin meidät sekoittanut. Ihmetellään, kun taas yöllä sataa ja kuunnellaan sitä hämärässä kesäyössä. Otetaan vanhoista maisemista kuvia, tusinoittain. Käydään hakemassa grilliltä kuuma koira (=nokialainen perinneherkku) ja syödään sitä vesisateessa. Maksetaan kahvista ja leivoksesta ylihintaa, mutta perustellaan sitä sillä, että on kuuleman mukaan paikka, jossa on Tampereen parhaimpiin lukeutuva leivosvalikoima. Kuljeskellaan kaupoissa ja ihmetellään, kun kaikki maksaa hulvattoman paljon.

Välillä on oikeastaan vähän vaikeaakin heittää vapaalle. Tietyllä tavalla se tuntuu onnistuvan helpommin, kun on saapunut lomailemaan kauas nykyisestä arjestaan. Kun ei oikeasti edes voisi yrittää elää arkensa mukaisesti, ja miksipä yrittäisikään. Välillä kuitenkin kurkistan tottumuksesta nykyisen kotikaupunkimme säätä ja huokailen hetken, kun näen tasaisen +24 ja +30 celsiuksen välillä kieppuvan lämpötilakäyrän. Muistelen kuitenkin lämmöllä, että miellyttävät lämpötilat ovat viime vuosina jatkuneet meillä vähintään lokakuun alkupuoliskolle saakka.

Mutta - tartu, lomalainen, hetkeen. Onneksi Tampere on kaunis viileämmässäkin kesäsäässä.

Näsijärvi. Tuttavallisemmin Nässy.

Hämmästyttää, kummastuttaa

Oisko euron kolikkoa? No ei, eipä tietenkään. En ole tainnut nähdä euroja melkein vuoteen, kuinkas niitä nyt löytyisi. Suomessa pärjää kortilla, eikö niin. Mutta ei, kaupassa eivät ostoskärryt lähde irti toisistaan, jollet syötä niille kolikkoa. Miten unohdankin sen aina, vaikka ei tässä nyt niin kauaa ole poissa vielä oltu. Onneksi laina-auton pikkutavaravarasto pelastaa, ja kauppareissusta tulee sittenkin hieman helpompi. Tätä viisikymmensenttistä vaalimme seuraavat viikot tarkasti.

Kummallisesti, pienet asiat kummastuttavat ulkosuomalaista kulkijaa. Jään tuijottamaan kahta arviolta kahdeksanvuotiasta poikaa, jotka kulkevat kaksin puistotiellä. Missä noiden poikien äiti on? kysyy nelivuotiaanikin, mutta vastaa jo itselleen. Niiden äiti tulee varmaan jossain perässä, että näkee ne pojat. Ennen en olisi luultavasti ajatellut asiaa paljonkaan. Nyt en voi välttyä ajatukselta, että miksi nuo pojat kulkevat ilman aikuista. Me emme asu lainkaan levottomimmilla seuduilla, mutta siitä huolimatta, alle 12-vuotiaiden lasten ei koskaan näe liikkuvan ilman aikuista. Vermontissa ei tietääkseni ole varsinaisia lakeja kyseisestä asiasta (mutta on osavaltioita, joissa laki määrää, minkä ikäiset lapset voivat liikkua yksin tai olla kotonakaan yksin), mutta noudatettu tapa on selkeä, eikä poikkeuksia näe.

Vettä tulee taivaalta tälläkin hetkellä kaatamalla (voi Suomen kesä sentään), mutta vettä tulee muutoinkin paljon, hanoista siis. Vedenpaine on Suomessa aivan toisenlainen kuin meillä päin (sitä ei meillä edes saisi säätää kovemmaksi). Tämän tästä kehotan lapsia laittamaan hanoja pienemmälle, kun käyvät pesemässä käsiään. Suihkussa käydessäni säikähdän joka kerta, kun vesi alkaa virrata valtaisaa vauhtia. Lisäksi se on hetimiten lämmintä, kun taas meillä päin ehtisi juoda vaikka kahvikupillisen lämpenemistä odotellessa.

Poikkean yhtenä päivänä optikolla. Saan periaatteessa ihan hyvää palvelua, mutta jään jälkikäteen miettimään hetkeksi, miksi en kuitenkaan ollut aivan täysin tyytyväinen. Otaksää, kokeileksää, tuuksää. Paikallinen puhekieli on kyllä tuttua, mutta jään odottamaan jotain muuta. Vähän kohteliaampaa puhuttelua, vähän enemmän asiakkaan huomioonottamista. Keskinkertainen palvelu oli joskus normi, nyt se on alle normin. Olen antanut itseni tottua hyvään palveluun. Ja, tässä kohdassa huomaan hitusen amerikkalaistuneeni.

Matka jatkuu. Kotoisissa tunnelmissa, ja sittenkin vieraana. Välillä ihmetellen, sittenkin sopeutuen. Sellaista on ulkosuomalaisen kulku kesäisessä (koleassa) Suomenmaassa. Mutta vaikka välillä hämmästyttää, on kuitenkin asioita, jotka eivät hämmästytä lainkaan. Sillä suomalainen korvapuusti, se maistuu niin hyvältä kuin sen kuuluukin. Tai ehkä sittenkin - hämmästyttävän hyvältä :)

Pieninä palasina

Pieninä palasina on, ulkosuomalaisen loma kotoisessa Suomenmaassa. Se näyttäytyy palasina Suomen luontoa, joka ihastuttaa kimmeltävinä vesinä ja vihreinä metsinä, yhtä aikaa hämmästyttää hoitamattomina tienreunustoina, jotka osuvat silmään, selvemmin kuin aiemmin. Se pistää kirkkaana auringonpaisteena ja puhaltaa tuulenhenkäyksinä, sellaisina viilentävinä, jotka kertovat siitä, että pohjoisessa ollaan.

Aikaerorasitteisen uni on ensin tainnuttavaa, mutta sittenkin lyhytaikaista. Rasite herättää muutaman tunnin levon jälkeen ja saa valvomaan kesäyössä. Kello kolmen hämärä antaa vielä toivoa, mutta neljän ja viiden kohdalla saapuva epätoivo vahvistuu edelleen siitä, kun näkee aamun jo sarastavan. Voi kesäinen Suomi, antaisitpa ulkosuomalaisen nukkua. Uni pelastaa viimein uudelleen kuuteen mennessä, mutta katkonaisuus tekee olosta kummallisen. Epätavallinen olo, se sopii toisaalta yhteen sen vähän epätodellisen todellisuuden kanssa, että olemme jälleen synnyinmaassamme. Kotoisessa Suomessa, mutta vieraina.

Se maistuu ruisleivältä ja karjalanpiirakoilta, uusilta perunoilta ja mansikoilta, tietenkin. Ne maistuvat hyviltä jälleen, ehkä vähän aiempaa paremmiltakin, koska ovat muuttuneet harvinaisemmiksi herkuiksi. Vuoden tauon jälkeen rahka on raikasta ja pehmeää, suomalainen juusto mietoa, mutta miellyttävää. Kaupasta lakritsaa kärryyn, ja taas hymyilyttää.

Ne pienet palaset, niitä se ulkosuomalainen keräilee. Loma-ajan rajallisuus saa nauttimaan hetkestä, arvostamaan osaakin, sillä kaikkea ei ehdi. Katsomaan sitä, minkä näkee. Tainnuttamaan turhemmat tunteet, joille ei viitsi aikaa tuhlata. Toimimaan silloin, kun hetki on käsillä. Hypähtelemään eteenpäin siinä tahdissa, jolle aikaa sillä hetkellä riittää.

Sisarenpoika on melkein vuoden ikäinen. Syntynyt muutamaa päivää myöhemmin kuin viime vuonna tätinsä palannut valtameren tuolle puolen. Sylissä tuollainen pieni poika tuntuu arvokkaalta, ensi kertaa. Hymyilee hurmaavasti, ehkäpä tietää sulattavansa sydämiä.

Loma on vasta alussa, keräily jatkuu. Annos annokselta, pala palalta, hetki hetkeltä.