perjantai 29. tammikuuta 2016

Read to me

- Luetaan tämä kirja! Mennään sohvalle lukemaan! Minä luen! hihkuu neljävuotias tyttäremme. - Äiti, me ei tarvita nyt sinua! Ok, ok. Päätän kuunnella sivukorvalla kuitenkin, mitä olohuoneen sohvalla tapahtuu, sen verran paljon minua kiinnostaa, miten neljävuotias 'lukee'. Kaksosemme, jotka käyvät kolmena päivänä viikossa preschoolissa, ovat päässeet osallistumaan ohjelmaan, joka tunnetaan nimellä Read to me. Ohjelman tarkoituksena on opettaa neljä-viisivuotiaille preschoolilaisille (jotka siis eivät vielä käy kindergartenia eli täkäläistä esikoulua) lukemisen alkeita. Päätarkoitus ei kuitenkaan ole, että lapsi oppisi mitenkään ehdottomasti lukemaan näin varhaisessa vaiheessa, vaan pääsisi tutustumaan lukemisen maailmaan, siinä määrin kuin hänellä itsellään siihen kiinnostusta riittää.

Ohjelma toimii siten, että jokainen lapsista pääsee n. kerran viikossa hetkeksi yksityisopetukseen, jonka jälkeen lapsi saa vielä valita yhden kirjan kotilukemiseksi. Kirjat ovat luonnollisesti hyvin yksinkertaisia, lorumaisia tai sisältävät laulun sanoja, joissa toistetaan paljon samoja sanoja. Lasta voi opettaa erottamaan sanoja osoittamalla niitä tekstistä, kiinnittämällä lapsen huomio sanojen alkukirjaimiin tai osoittamalla vihjeitä kirjan kuvista. Tärkein ohje on joka tapauksessa, että lukeminen kannattaa lopettaa, jos lapsi näin haluaa.


Lapsi saa opetuksesta mukaansa kirjan lisäksi 'lukuohjeita' sekä muistikirjan, johon voi tehdä muistiinpanoja kotona vietetystä lukuhetkestä ja josta saa vihiä myös siitä, mitä lapsen kanssa on koulussa tämän ohjelman puitteissa tehty. Ja vaikka minulle ei ole merkitystä sillä, oppiiko lapseni lukemaan varhain vai myöhemmin, olen ainakin saanut todeta, että kiinnostus on onnistuttu herättämään, voimakkaasti. Kaikki kolme lastamme huvittavat nykyään toisiaan pohtimalla yhdessä, millä kirjaimella mikäkin sana alkaa. He makustelevat alkukirjaimia ja etsivät sitä kautta oikeat alkukirjaimet - niin englanniksi kuin suomeksi. Äidinkielen ilmestyminen mukaan kuvioon on tässä kohdassa mielenkiintoinen, sillä he luonnollisesti saavat opetusta vain englanniksi, enkä ole itse prepannut heitä käytännössä ollenkaan suomen kielen lukemiseen tässä vaiheessa. Olen päättänyt odottaa siihen saakka, että englanninkielisen tekstin lukemiseen on syntynyt ensin jonkinlainen pohja. He ovat kuitenkin itse keksineet, että samalla kertaa voi pohtia alkukirjaimia molempien kielten osalta. Mielenkiintoista, sanoo kielitieteilijä minussa.

Nyt seitsemänvuotias esikoisemme oppi lukemisen alkeet viime syksynä (kirjoitin siitä hyvin innostuneena täällä!) ja on kehittynyt alkuvaiheen hitaan edistymisen ja varovaisuuden kautta sellaiseen vaiheeseen, että on alkanut toden teolla innostua uudesta taidostaan. Kun aluksi sain houkutella häntä lukemaan minulle muutaman rivin kerrallaan, tahtoo hän nykyään mielellään lukea vähintään kokonaisen lukuläksykirjan, tai useammankin, jos niitä on kotiin kulkeutunut. Kirjat ovat nykyään juonikerronnaltaan tämän tasoisia:


Joten nykyään luemme yhdessä joka iltapäivä. Kaikki kolme lastamme ja minä. Esikoisemme lukee ja kaksi neljävuotiasta kuuntelevat tarkasti. Jos lukija pohtii seuraavaa sanaa pidempään, heittelevät pienemmät välittömästi arvauksia siitä, miten lause jatkuu. Vaikka heidän arvauksensa eivät useinkaan osu aivan oikeaan, hämmästelen salaa sitä, kuinka kielitajunsa on kehittynyt viime syksystä lähtien huimasti: pienet, suomenkieliset lapsemme osaavat muodostaa jo ihmeen hyviä lauseita englanniksi. Taidan alkaa ymmärtää, mitä lasten kaksikielisyys voi tarkoittaa. Toisinaan kannan pientä huolta siitä, kuinka heidän suomen kielen taitonsa pysyy kunnossa, kuinka kielioppimuodot loksahtavat kohdalleen tai miten vivahteikkaana suomen kieli pysyy. Puhumme heille kotona suomea koko ajan, mutta yhä useammin huomaan, kuinka he valitsevat englanninkielisen sanan, jos suomenkielinen ei tule juuri sillä hetkellä mieleen. Viime kuukausina olen myös havainnut selvän trendin siihen suuntaan, että he valitsevat englanninkielisen sanan, mutta taivuttavat sitä suomen kielen sääntöjen mukaan (Osaatko äiti guessiä, mitä tässä on?).

Kaiken kaikkiaan, olen kuitenkin varsin tyytyväinen lasteni kielten kehitykseen tässä vaiheessa. Kielitieteilijä minussa hieman hyrisee sen johdosta, että näen lasteni olevan kehittymässä kaksikielisiksi, mikä on mielestäni ehdottomasti suuri rikkaus. 

Nyt kuitenkin hiljennän sisäisen kielitieteilijäni, sillä muuten voi käydä niin, että kirjoitan tästä aiheesta puolihuomaamattomasti kokonaisen romaanin. Mihinkäs sitä kissa karvoistaan, tai kieli-ihminen sanoistaan pääsisi. Toiseen kertaan siis!

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Lumijumi

Melkein meinasin heti näin alkuun sanoa, että lunta ei ole meillä satanut viime päivinä sitten ensinkään, jollei nyt oteta huomioon tänä sunnuntaiaamuna maahan leijaillutta muutamaa hassua pakkaslumihiutaletta. Mutta aivan totta en olisi puhunut, sillä nyt sunnuntai-iltana, meilläkin sataa hieman lunta. Hieman. Tosin vain juuri sen verran on tullut, että huomaa vanhan lumen peittyneen.

Etelämmäksi valtaisalla voimalla iskenyt talvimyrsky Jonas ei siis yltänyt meille tänne Vermontiin saakka, ei ennusteiden mukaan eikä todellisuudessa. Myrskyn reuna lienee kulkenut jossain jonkin verran Bostonin yläpuolella, mistä myräkkä siirtyi viimein Atlantin suuntaan. Kiitos kaikille, jotka tästä huolimatta muistivat kysellä, olemmeko saaneet paljon, tai ehkäpä, tosi paljon lunta. 


Olemme kuitenkin seuranneet myrskyn vaikutusaluetta ja lumikertymiä melkoisella mielenkiinnolla. Olemme saaneet pitää reilun viikon verran vierainamme hyviä ystäviämme Suomesta, joiden oli tarkoitus lähteä paluumatkalle ensin kohti New Yorkia sunnuntaiaamuna, mutta toisin kävi: JFK on saanut myrskyssä lunta jopa 30,5 tuumaa, joten ei tarvitse arvata, kuinka lennoille kävi. Tässä maassa kun huomattavasti pienempikin lumisade saa lentoliikenteen takuuvarmasti sekaisin. Joten ystävämme jäivät lumijumiin, ja jatkavat oleskelua täällä meillä vielä muutaman päivän ajan. Tänne pikkuiseen Vermontiin on välillä vaikea päästä, sillä sisäisiä lentoja ei mahdottoman tiheästi ole, ja pois pääseminenkin on osoittautunut tavallista mutkikkaammaksi useammallekin vieraalle. 

Käytännön asioissa on reissaajilla poikkeustilanteissa aina järjesteltävää, siitä ei pääse mihinkään. Mutta hyvien ystävien kanssa on mukava viettää aikaa, esimerkiksi käväisemällä Burlingtonin ehkäpä parhaassa italialaisessa ravintolassa.


Joten täällä jatketaan tammikuuta hyvässä seurassa. Ja psst, täällä on muuten sitä maailman parasta jäätelöä. Vermont's Finest, you know. Joten vaikka ei voi valita, minne lumijumiin jää, voi kiitellä siitä, että huonompiakin paikkoja voi varmasti olla. Uskallan väittää, että kyllä tämä pitkästyttävän lentokentällä notkumisen varmasti voittaa!

perjantai 15. tammikuuta 2016

Pikku vikaa

On ollut suhteellisen tiivis vuoden alku. Siinä mielessä nimittäin, että yleensäkin paljon työmatkusteleva mieheni on tainnut ehtiä tähän mennessä tänä vuonna olla kotona ehkä kolmena päivänä. Joten olen johtanut orkesteria melko lailla omin voimin, ja vaikka väitän tähän elämäntilanteeseen ongelmitta sopeutuneenikin, niin olisihan se aina kaksin verroin lystimpää toisen kanssa.

Mutta jotta elämä ei olisi pelkkää lasten leikkiä, tai leikkiä lasten kanssa, niin aina välillä vähän sattuu ja tapahtuu. Onhan se tilastollisesti kai todennäköistäkin, kun ottaa huomioon, kuinka paljon tätä yhden aikuisen aikaa tällaisina viikkoina on. Joten otetaanpa paluu vuoden alkuun, yhteen melko tavalliselta vaikuttaneeseen sunnuntai-iltaan.

Kirjoitin blogia illan päätteeksi, mukavasti sohvalla istuskellen. Kello taisi olla lähempänä yhtätoista, kun kuulin piippausta. Pientä, vikisevää, ärsyttävää piippausta. Ehkä kymmenen sekunnin välein. Välittömästi tuli mieleen, että hälytysjärjestelmämme on joskus virhetilanteessa piippaillut sillä tavoin. Menin tarkistamaan hälytyspaneelia, ei siinä mitään virheilmoitusta näkynyt. Piipitys kuitenkin jatkui aina vain, yhtä ärsyttävänä. Vähän aikaa naputtelin paneelia, yritin selvittää statusta, kilautin miehelleni, kokeilin kuitata koodilla. Ei vaikutusta. Voi sanonko mikä. Seuraavaksi soitin hälytysfirmaan, joku langan toisessa päässä otti tietoja ylös, neuvoi resetoimaan laitteen, mutta ei - ei sitten mitään vaikutusta. Tuon puhelun jälkeen minulle soitti joku päivystävä ihminen, pyysi katsomaan varsinaista ohjausboksia (niin mitä, missä se on?) Arvelin, että saatan löytää sen, varmistin kuitenkin vielä mieheltäni, että etsin oikeasta paikasta. Soitin takaisin tuolle päivystävälle, kerroin, että boksi kyllä löytyi, mutta se on lukittu. (Ahaa, sen päällä on kuulemma avain.) Sain sen auki, mutta enhän minä siitä mitään ymmärtänyt. (Ai että sellainen pienempi laatikko, joka on kiinni seinässä ja siihen on kiinnitetty keltainen piuha, niinkö? Että montako piuhaa siinä on kiinni, ovatko ne kaikki kiinni. Ja jotain muuta.) Voi elämä, enhän minä sille mitään uskaltanut tehdä, ties mitä tapahtuisi. Ja piipitys, se vietävän piipitys, se vain jatkui. 

Sitten tuli ajatus. Sellainen kirkas, uudenlainen. Voisiko se ollakin jokin muu, joka piipittää. Vilkaisu kattoon. Yläpuolellani on kellastunut palohälytin. Pakko tarkistaa se. Totesin juttukaverilleni, että tiedätkös mitä, nyt tarkastan yhden palohälyttimen ja soitan vielä, jollen saa asiaa ratkaistuksi. Joten tuumasta toimeen. On vain niin korkealla, etten tietenkään yllä tavallisella tuolilla, joten kolistelen autotallista tikkaat. Voi sanonko mikä, voisin viettää iltaa kyllä jollain muulla tavoin. Pääsen käsiksi hälyttimeen, mutta eihän se aukea. Älä nyt viitsi, olen minä näitä ennenkin avannut. Mutta ei, kiinni on ja pysyy, jumissa. Yritän avata sitä ainakin vartin, mutta ei. Mitähän seuraavaksi keksisi. Vaihtoehdot alkavat olla vähissä. Ja piipitys, se vain jatkuu. Seuraavaksi päätän, että minun on pakko häiritä jonkun toisenkin sunnuntai-iltaa. Otan puhelimen ja soitan tutulle, joka asuu lähellä. Anteeksi, anteeksi, anteeksi, mutta voisitkohan tulla kokeilemaan, saatko tuon vietävän palohälyttimen kuoren auki. Ja hän tulee, nopeastikin. Ja mikä helpotus. Piipitys saadaan loppumaan.


Arki jatkuu. On niitä tavallisia aamuja, kiireisiä, takkuavia, joskus sujuviakin. Yhtenä sellaisena istahdan autooni, heitän avaimet keskikonsoliin, se riittää, että auto käynnistyy. Tai sitten ei riitä. Ei sellaisina aamuina, joina auto ilmoittaakin, että ei se saa signaalia avaimista. Voihan paristo, mistäs sellaisen nyt löydän. Joo, löydänkin, mutta en tietenkään muista, miten nämä avaimet avataan, että pääsee vaihtamaan sen pariston. Aamulla ei ole aikaa ihmetellä pidempään, joten muistan onneksi, että perinteinenkin autonkäynnistystapa löytyy. Nappula irti ja avain paikalleen, katsos näin. Käynnistyyhän se. Vähän jännittää kyllä, että toimiikohan auton lukitus ja ovien avaaminenkaan nyt. Alkaa aika paljon jännittää siinä matkalla. Onneksi toimii. Ja myöhemmin päivällä saan sen avainkotelonkin auki ja pariston vaihtoon. Tosin täytyy kysäistä taas mieheltäni, että miten se oikein aukeaa. Joo, olen vaihtanut näitä(kin) aiemmin. Mutta ei se nyt vain onnistunut ensi yrittämällä. Olo on kuin prinsessalla. 

Mutta ei, eihän se tämäkään vielä riitä. Tulee tämä perjantaiaamu, viimeinen kouluaamu tällä viikolla, ja auto hurahtaa käyntiin. Ei autolla tänään mitään ongelmaa ole, mutta autotallin ovella kylläkin. Se aukeaa auton napista painamalla, mutta ei mene kiinni. Mitä tämä nyt temppuilee. Seinästä nappia painamalla sen saa yleensä kiinni, mutta nyt kun päästää napista irti, se nouseekin taas ylös. Viereiseen oveen on olemassa koodikin, tähän oveen ei. Ja niin se ovi tekee pilkkaa minulle, sulkeutuu vähän ja avautuu taas uudelleen. Lopulta keksin, että kun painan seinästä nappia niin pitkään, että ovi on sulkeutunut kokonaan ja sen jälkeen vielä vähän aikaa, se pysyy kiinni. Luultavasti. Mutta korjaajaa tässä tullaan tarvitsemaan.

Joten sellaista täällä, pikku vikaa. Vähän kuin keski-ikäisessä rouvassa, mutta pienemmän krempan kanssa nyt aina pärjää. Täytyy toivoa, ettei isompaa tulekaan, sillä miehen matkustuskalenteri on tuleville viikoille aivan yhtä täysi kuin näinä tämän vuoden ensimmäisilläkin on ollut. Taidan kaivaa jo työkalupakin, tikkaat ja lumilapion valmiiksi esille. Ainakin.

torstai 14. tammikuuta 2016

Kierteessä

Minulla on sellainen tunne, että olen useita kertoja ajautunut jonkinlaiseen kierteeseen. Positiiviseen sellaiseen, mutta siltikin tullut muutamia kertoja pohtineeksi, että osasinkohan reagoida oikein tai että jätinköhän jotain sittenkin huomioimatta.

Kyse on kiittämisestä. En ole pitänyt itseäni mitenkään kiittämättömänä ihmisenä, mutta tässäkin asiassa tuntuu olevan eroja kulttuurien välillä. (On tuntunut kyllä joskus siltäkin, että Suomen sisältäkin löytyy tässä asiassa kulttturieroja.) Joka tapauksessa, olen saapunut (integroitunut?) kulttuuriin, jossa kiitetään paljon. Usein. Vähän väliä. Vähän kaikkialla. Joka päivä.


Saimme eräältä lapsemme opettajalta joulun jälkeen kauniin kiitoskortin. Olimme kiittäneet häntä työstään pienellä lahjalla ennen joulua. Joten hän kiitti meitä, henkilökohtaisin sanoin, kertoen kortissa, kuinka lahjaksi saamansa paperiin käärityt suklaakarkit olivat muistuttaneet häntä lapsuutensa jouluista, jolloin isoäitinsä oli aina ostanut heille jouluksi paperiin käärittyjä karkkeja. Ja sen jälkeen, kun minä löysin tämän kauniin kortin koululla vanhemmille tarkoitetusta postilaatikosta, kiitin häntä siitä, kun seuraavan kerran näimme. Ja sitten hän kiirehti toki sanomaan, että kiitos meille. Joten ns. kierre oli valmis. Mutta nyt laskeskelin, että kiitosten kierteen koskien tätä nimenomaista lahjaa voi varmaankin lopettaa tähän. Kunnes sitten lahjomme taas uudelleen, ja aloitamme saman kiitosten jakamisen taas kerran. 

Joskus minusta tuntuu, etten sittenkään osaa. Kuten esimerkiksi silloin, kun huomasin yhtäkkiä, että en ole erikseen lähettänyt kiitoksia esikoisemme syntymäpäiväjuhlavieraille. Olen kyllä joskus lähettänyt kiitoskuvia, mutta tällä kertaa unohdin. Kun kaikkea ei aina millään muista. Vaikka olisin minä halunnut kiitellä. Tyttäreni on kyllä saanut kiitoskortteja joiltakin luokkakavereiltaan, joiden juhlissa hän on käynyt. Minusta on aina ihanaa lukea niitä, sillä ihmisillä on tapana kirjoittaa kortteihin usein jotain henkilökohtaista. Kuten vaikkapa eräs tyttö oli kirjoittanut, että hän oli ottanut minun tyttäreltäni lahjaksi saamansa askartelupaketin mukaan lentomatkalle, kun olivat lähteneet lomailemaan. Tyttäreni on myös saanut askarreltuja kiitoskortteja ystävältään vaikkapa leikkitreffien jälkeen.

Kun tuttavamme sai vauvan, lähetimme pienelle lahjaksi vauvan torkkupeiton sekä lammaspehmolelun. Ja saimme kiitokseksi kuvan suloisesta pienestä tytöstä sekä kortin, jossa oli kerrottu, kuinka peiton kuosi oli ihastuttava ja kuinka tuo lammaspehmolelu oli päässyt tärkeään tehtävään: sen kanssa otetaan tytöstä kuvia eri ikäisenä. Lisäksi meitä kiitettiin erikseen jokaisesta vauvatavarasta, jonka olimme antaneet heille käytettynä käyttöön. Ystäväperhe, joka käy vierailulla, muistaa varmasti kiittää jälkikäteen seurasta, ruoasta, juomasta, ja niin edelleen. Ja minä kiitän, kun kävivät, kun oli hauskaa, ja nähdäänhän taas. Kiitän, kun joku kehaisee jotain, vaatteita, kenkiä, uutta kampausta, pöydän antimia. Kiitän, kiitän ja kiitän. Kiitän, kun minulle taas kerran avataan ovi. Kiitän, kun joku ehtii nostaa avainnippuni, jonka epähuomiossa pudotan.

Mutta tietenkin, myös bisneselämä muistaa kiittää. Aika ajoin postiluukusta kolahtelee kiitoksia yrittäjiltä, joiden palveluksia ostamme. Käsin kirjoitettuna, jotta näyttävät henkilökohtaisemmilta. Kyllä ne osaavat.


Jos joskus tunnenkin itseni sittenkin sosiaalisesti kömpelöksi, niin kyllä opettelen koko ajan lisää, ja opinkin. Ja ei se kiittäminen vaikeaa ole, mutta joskus sen muistaminen voi olla, kuten syntymäpäiväkiitoskorttien kohdalla minulle tänä vuonna kävi. Onneksi olen kiittänyt jokaista erikseen juhlien päätteeksi käynnistä. Ja unohtaminen on inhimillistä, selitän itselleni.

Mutta hei, kiitos teille, kun luitte. Kiitos, kun luette.

tiistai 12. tammikuuta 2016

Äidit, nuo äidit

Kävin tänään kampaajalla. Olen jo kolmen vuoden vakioasiakas kampaajalleni, sillä löysin täältä aikoinaan aivan ensi kokeilulla työnsä taitavan ja vieläpä mukavan ihmisen. Tänään hän oli oma ihastuttava itsensä, puuskutti ehkä hieman, mutta sitä en todellakaan ihmettele - hän odottaa kolmatta lastaan ja viikkoja ei laskettuun aikaan enää kovin montaa ole. Ja vatsansa oli kyllä jo aivan valtava.

Siinä istuskellessani tulin ajatelleeksi, että kenellehän suuntaisin seuraavalla kerralla, sillä silloin hän aivan varmasti pitää äitiyslomaa. Hän kertoikin aikovansa olla kokonaiset viisi viikkoa pois töistä. En hämmästellyt, sillä tämä on täällä aivan tavallista. Äitiysloma aloitetaan yleensä aivan synnytyksen kynnyksellä, jotta voidaan sitten olla vauvan kanssa kotona jopa useampi viikko. Ei, tällä kertaa en jutellut mitään siitä, kuinka kauan suomalaisnaiset ovat tavallisesti äitiysvapaalla. Joskus siitä on joku kysynytkin, sillä onhan pohjoismaisten naisten perhevapaaeduista monella jonkinlainen käsitys. Sitäkin on taidettu joskus minultakin kysyä, nukkuvatko suomalaislapset pahvilaatikoissa. Ja ihmetelty äitiyspakkauksia.

Tuttavapiiristäni löytyy myös nainen, joka piti äitiyslomaa melkein kolme kuukautta - ja irtisanoutui sen jälkeen työstään. Sekään ei ole niin epätavallinen ratkaisu, mikäli haluaa jatkaa kotona olemista lapsen kanssa. Eräs ystäväni palasi työelämään vajaa vuosi sitten oltuaan kaikkiaan kuusi vuotta kotiäitinä. Tuon kaksilapsisen perheen arki on muuttunut nyt kovasti, mutta hänkin on ratkaisuunsa tyytyväinen. Naapurini, jolla on kaksi lasta, on kotona kolmevuotiaan tyttärensä kanssa, kun kahdeksanvuotias poika käy koulua. Mieheni työpaikan pikkujouluissa juttelin pitkään erään naisen kanssa, joka kertoi tekevänsä neljänä päivänä viikossa IT-alan töitä ja pitävänsä perjantait vapaina, jotta hänellä olisi enemmän aikaa alle kymmenvuotiaille tyttärilleen. Eräs tuttava palasi töihin nopeasti lapsen syntymän jälkeen ja joutui laittamaan hänet kalliiseen hoitopaikkaan - sillä halpoja ei olekaan.

On paljon erilaisia ratkaisuja. Työtilanteita, taloudellisten seikkojen ajamia, omia valintoja ja niitä, jolloin vaihtoehtoja ei juuri ole. Oma käsitykseni perustuu toki vain havaintoihin omasta tuttavapiiristä, mutta jotain yhteistä näen tässä kaikessa. Sen, että kukaan ei arvostele toisen ratkaisua. Toinen on kiinnostunut toisen tilanteesta ja kysyy, mitä teet, oletko kotona vai työelämässä. Ovatko lapsesi kanssasi kotona vai käyvätkö preschoolissa. Mutta kukaan ei kysy: miksi. Sillä ei se olekaan siinä kohdassa olennaista.



Olen itsekin ollut kotiäitinä nyt monta vuotta. Omaan ratkaisuuni ovat vaikuttaneet vahvasti olosuhteet - olemmehan täällä, jossa mieheni tekee töitä ulkomaankomennussopimuksella. Olemme kaukana koti-Suomesta, ilman vahvaa tukiverkkoa. Ratkaisu on kuitenkin toiminut tässä tilanteessa hyvin. Välillä ajattelen sitä, että mikäli olisimme Suomessa, olisin suurella todennäköisyydellä entisessä työpaikassani (mikäli työnantaja olisi samaa mieltä). Elämä olisi epäilemättä ollut erilaista. Mutta, tämä ratkaisu on toiminut hyvin. Onko ollut koti-ikävä? Ei. Sillä sopeutuminen on minulle melko vahva laji.

Lähden tyytyväisenä kampaajani luota. Luottokampaaja, sellaisesta kannattaa pitää kiinni. Hän pyytää laittamaan viestiä taas, kun tarvitsen kampaukseen kohennusta. - Vaikka maaliskuullakin, laita vain viestiä! Luultavasti tulen kyllä aina välillä käymään töissä silloinkin siinä vauvanhoidon lomassa!

Niinpä. Sellaista se on. Ei niin kovin epätavallista sekään. Mutta minäkään en kysy: miksi.

perjantai 8. tammikuuta 2016

Äiti, kato mua, kato mua, kato mua!

Odotetaan omaa vuoroa. Yksi kerrallaan. Ei tarvitse huutaa, kuuluu kyllä. Pieni hetki, teen tämän ensin. En kuule mitään tässä metelissä. Huomion jakaminen kolmelle sitä yhtä lailla kärkkyvälle on jokapäiväinen haaste. Jakamaton huomio on harvinaisuus, sen sijaan tarjoillaan kaistaleita, pieniä hetkiä, onnenkantamoisia. Henkilökohtaisesti en usko, että lapsi siitä traumatisoituu, vaikkei jatkuvasti huomiota saakaan, ja että oman vuoron odottaminen on aivan terveellistä harjoitusta. Huomion tarve kuitenkin näyttää lisääntyvän lumipalloefektin lailla kahdella kolmesta, mikäli yksi kolmesta näyttää toisten silmissä saavan huomiota. Silloin tehdään vähintäänkin siitä kuuluisasta tikusta asiaa. Tai, haetaan se huomio kyseenalaisemmin keinoin.

Kato, kun teen tempun! Kato äiti, olen värittänyt nämä kaikki sivut, haluan näyttää niitä sinulle. Äiti, rakensin parkkipaikan autoille, tule katsomaan! Äiti, mitä tässä lukee? Äiti, on jano. Äiti, milloin on iltapala? Äiti, mennäänkö nyt ulos? Kysymysten tulva on loputon. Äiti on ehdollistunut kuulemaan nimensä toistettavan satoja kertoja päivittäin ja lähes huomaamatta toteaa jo 'niin', melkein ennen kuin lapsi ennättää kysyä.

Poikamme suosikkileikki.

Esikoinen, seitsemän vuotta, osaa jo olla toisinaan kärsivällinenkin. Luonteensakin on aina ollut kärsivällisempi kuin pikkusisaruksillaan. Suunnitelmallisuus on hänen valttinsa. Ja mikäli äiti ei ehdikään vaikkapa lukemaan tyttären pyytämää kirjaa juuri sillä hetkellä, tekee tyttö välittömästi tarkan suunnitelman: äiti, sitten kun sinä olet juonut kahvin ja sitten kun sinä olet siivonnut keittiön, sitten sinä voit lukea tämän kirjan. Minkä seurauksena yleensä sovimme siitä ajankohdasta, jolloin voimme kirjan lukea. Ei se välttämättä tarkoita, että hän jaksaisi silti kaikessa rauhassa odotella, kunnes tuo hetki koittaa. Hänen tapansa on myöskin kulkea lähettyvillä varmistamassa, ettei kirjan lukeminen unohdu. Luultavasti hän myös kuljettaa kirjaa mukanaan siihen saakka.

Mutta eivät nämä lapset ainoita ole, jotka huomiota hakevat. Aasinsiltana aiheesta saattaa päätyä vaikka pohdiskelemaan sitä, miksi Burlingtonin kaupunki sai eilen vieraan, jota moni ei näille seuduille liiemmin kaivannut. Presidenttiehdokas (heistä epäilemättä kiistellyin) Donald Trump ulotti nimittäin kampanjakiertueensa Vermontin suurimpaan kaupunkiin ja jos osavaltion väestöltä kysytään, sohaisi kunnon ampiaispesään näyttäytyessään tunnetusti demokraattivaltaisella alueella. Burlingtonin keskusta oli uutisten mukaan suorastaan poikkeustilassa, kun ihmiset kansoittivat kadut ja puistot - kannattajiakin toki joukossa, mutta protestoijia epäilemättä huomattava määrä. Tilaisuuteen oli myyty lippuja paljon enemmän kuin esiintymispaikkaan olisi ikinä voitu ihmisiä sisään laskea, tosin poliisin mukaan väkeä ei kaupungilla missään nimessä ollut sellaista määrää kuin kampanjaihmiset ilmoittivat myytyjen lippujen määrän olleen. Ovilla oli noudatettu tiukkaa linjaa: sisään pääsivät vain ehdokkaan kannattajat. Mikäli oli vastannut kysymyksiin jotain muuta tai epäröinyt kantaansa, ovi ei ollut auennut.



Joka tapauksessa, demokraateille vahvasti lämpenevän osavaltion asukkaiden mielestä on hämmentävää, inhottavaa ja pelottavaa, että kyseinen ehdokas on nostanut viime aikoina kannatustaan. Trump tunnetaan erityisesti erittäin kärkkäistä mielipiteistään koskien maahanmuuttopolitiikkaa: hän esimerkiksi ehdottaa, että Meksikon rajalle rakennettaisiin muuri estämään laitonta siirtolaisuutta tai että muslimien pääsy maahan pitäisi toistaiseksi kieltää kokonaan.

Presidenttivaalit käydään täällä Yhdysvalloissa ensi marraskuussa, mutta kampanjointi on toki ollut käynnissä jo hyvän aikaa, kuten koko muukin maailma epäilemättä tietää. Vuodesta on tulossa tässä mielessä jännittävä (myös ulkosuomalaiselle, jolla ei äänioikeutta ole). Vermontille asia on myös erityisen kiinnostava siksi, että demokraattien ehdokkuudesta käy taistoa myös osavaltion oma poika, senaattori Bernie Sanders. 

Miltä tuntuu ulkosuomalaisesta, kun ihmiset teippaavat autonsa täyteen Bernie-kannattajatarroja tai tulevat töihin Bernie-paidoissa - siinä on valmiina herkullinen aihe bloggaajalle. Jottei menisi jaaritteluksi tänä iltana, palataan siihen jonain toisena.

Näihin tunnelmiin!

tiistai 5. tammikuuta 2016

Pikakelausta

Tammikuu on päässyt hyvään vauhtiin, ja sen huomaa. Tai sitten ei oikeastaan edes huomaa, sillä päivät vain... menevät. Joululoman aikana muistan ihmetelleeni mieheni kanssa, kuinka hitaasti aika voi kulua. Mukavaltahan se tuntui, lomailu on sitä kivempaa, mitä pidemmästi sitä tuntuu riittävän. Kun oli monta sellaista päivää, että velvollisuuksia tuntui olevan selvästi normaalia vähemmän, se tuntui... erikoiselta. Mutta oikein miellyttävältä siis toki.

Tänään tiistaina vein kaikki kolme lastani kouluun, sillä tänään nelivuotiaillamekin oli preschool-päivä, kun taas esikoinen aloitti kevätkauden jo eilen. Siinä aamukahdeksan jälkeen oli auto pakattu lapsilla ja tavaroilla. Muutama minuutti ajoa ja koko lastin purku koulun pihamaalle. Ensimmäinen pysäkki esikoisen naulakolla, seuraava esikoisen luokkahuoneessa, sitten rutiininomaisesti kohti preschoolin naulakoita ja luokkahuoneita. Ei ollut mihinkään suuremmin kiirettä, joten jäin hetkeksi katselemaan, mitä lapseni alkoivat puuhailla. Yhdeksän jälkeen palasia autolle, päätin ajeluttaa sitä vähän (lämpömittari näytti tuolloin -18,5 astetta), jotta lämpenisi. Ajelin maisemapaikalle järven rantaan ja kiertotietä kotiin päin. Huomasin, että lumityöt ovat etupihalla tekemättä (kotirouva on ollut nyt useamman päivän ainoa aikuinen talossa, joten kukapa niitä olisikaan tehnyt), kävin lisäämässä vähän lisää lämmintä päälle ja lapioin lumet sisäänkäynnin edestä. Hyisen kylmää oli, mutta ei voi kieltää, etteikö olisi kaunistakin ollut - aurinko paistoi puhtaalle hangelle.



Siinä jossain pesukoneen käynnistämisen ja jonkin muun rutiininomaisen homman välissä huomasin, että kello on yli kymmenen. Lupasin itselleni tauon ja istuin teekupin kanssa sohvalle. Olen yrittänyt pitää kiinni tauoista, sillä on hyvä olla itselleen armollinen. Siitä voisi tehdä vaikka uudenvuodenlupauksen: muista edelleen olla itsellesi armollinen. Luin varmaankin uutisia, sometinkin, suunnittelin mielessäni yhtä kirjoittamiseen liittyvää projektia. Lounasaikakin tuli, taisin siivota jotain sitä ennen ja sen jälkeen, luultavasti. Päädyin järjestelemäänkin jotain, viikasin ison kasan pyykkiä, join kahvia. Katselin jääpuikkoja ikkunassa. 

Joko on taas iltapäivä, huomasin ajattelevani jossain vaiheessa. Koululle olisi määrä lähteä kohta takaisin. Kummallista kyllä, että vaikka päivä olisi mennyt nopeasti, tulee sittenkin sellainen olo, että miten kauan lapseni ovatkaan olleet poissa luotani. Kasvanut olen elämääni kiinni, onko se ihmekään.

Koululta kotiin, iloisia lapsia ja kasapäin reppuja ja vaatetta, tavaraa on aina paljon. Välipalaa lapsille, keittiö siistiksi, eväsboxit puhtaiksi, joko kello on neljä? Ja sitten kun hetken puuhailee sitä ja tätä, niin kohta se on jo viisi. Poikakin ehtii kysyä, onko kello jo viisi. Tietää, että niillä main valmistan päivällistä. Edellisten päivien tähteitä löytyy jääkaapista, syövät niitä suht mielellään. Itse päätän tyytyä viikonlopun brunssilta jääneisiin jämiin, hyvältä maistuvat vielä nekin.

Kello on kai kuusi. Kolme katselee lastenohjelmia, yksi ottaa hetken itselleen.


Kahvikupillisen jälkeen valmistelen seuraavan päivän eväitä sekä vaatetusta. Vähän ennen seitsemää maanitteleen jälkikasvun iltapalalle, jotta ehtivät vielä kylpeä ennen nukkumaanmenoa. Yksi haukkaa patonkia, mutta syö lopulta vain vähän rypäleitä ja cashew-pähkinöitä. Toinen syö aimo annoksen vaniljajogurttia sekä napsii täysjyvämuroja sellaisenaan. Kolmas nappaa pari pientä sekaleivänpalasta ja niiden päälle kinkunsiivun. Aivan tavallinen ilta.

Kylpypuhtaina lapsista tulee äkkiä vieläkin uneliaampia ja iltakahdeksan aikaan patistelen porukkaa yläkertaan. Hampaat pesuun ja iltasatuja, vähän jokaisen toiveiden mukaan. Kaksi pienempää taputtelen sänkyihinsä, ja luen esikoiselle vielä yhden kirjan. Juttelemme vähän aikaa päivän tapahtumista ja peittelen hänetkin sänkyynsä. Hiljaista tulee nopeasti.

Tuntuu siltä kuin joku pikakelaisi tätä arkea eteenpäin. Tällainenkin tuiki tavallinen, jopa suht kiireetön arkipäivä mennä hujahtaa ohitse. Puhumattakaan niistä päivistä, jolloin esimerkiksi menen pienempien kanssa aamupäivällä harrastamaan tai että illalle osuu vielä jokin meno. Toisaalta on todella helppoa vain antaa mennä ja pysytellä mukana. Arki on sittenkin aika mukavaa sekin.

Niin, kohta on varmaan jo kevät.

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Tammikuu on tuima

Juuri äskettäin tuli kirjoitettua siitä, kuinka vuodenajat eivät meinaa pysyä omilla paikoillaan ja kuinka jouluaattona jännitettiin, tuleeko T-paitakeli (viimeisin sääkatsaus löytyy siis täältä). Ne päivät ovat enää lämpiminä muistoissa, sillä Vermontin sää on jännä juttu. Niin jännä, että siihen on näköjään palattava tämän tästä.

Koulu alkaa taas huomenna. Olen saanut viikonlopun aikana parikin viestiä, jossa muistutellaan siitä, että lapset tarvitsevat välikerroksia, toppahousuja, jotain lämmintä kaulaan ja niin edelleen. Suomalainen ehkä vähän hymähtelee, sillä lasten pukeminen sään mukaan taitaa olla meillä jollain lailla verissä. Vaikka myönnän kyllä, että ei se minusta ainakaan aina niin simppeliä ole - toisinaan on vaikea arvioida, mikä paksuusaste vaatteissa tarvitsisi olla. Etenkin kun täällä voi olla lämmintä, kylmää, sateista tai tuulista, vähän kaikkea lyhyenkin ajan sisään. 


Tänään kävimme testaamassa, miltä talvinen lumituisku tuntuu. Ihmeesti nuo suomalaislapset jaksavat touhuta pihamaalla, ja vieläpä pysyvät lämpiminä (ei puhuta nyt äidistä), vaikka säätilaa ei voinut varsin mukavaksi kutsua. Menevät vieläpä keinumaan, eivätkä häiriinny suoraan naamaan puhaltavasta ilmavirrasta. Tuuli oli tänään jo päivällä huomattava, mutta oli sentään vielä etelänsuuntainen. Nyt iltaa kohti onkin sitten tapahtunut nopea muutos - lämpötila laskee silmissä, sillä tuuli on kääntynyt puhaltamaan suoraan pohjoisesta. Tykkään kyllä tuosta naapuristamme Kanadasta, mutta nuo tuulet, jotka sieltä päin puhaltavat - ne saisivat pysyä rajan sillä puolen.

Mutta - olemme siis valmiina, niin koulun alkuun kuin hyytävään tammikuiseen säähän. Me pääsemme todennäköisesti kotoamme liikkeelle normaaliin aikaan (vaikka lomaunirytmiin päässeiden lasten kiskominen ylös sängystä on huomenna epäilemättä tahtojen taisto), mutta viime vuodelta muistan, mitä kylmät säät kouluaamuina tarkoittavat. Ne tarkoittavat sitä, että ihmiset valuvat koululle tavallista myöhemmin - mitä huonompi sää, sitä myöhemmin. Ymmärrän kyllä sen, että luminen tai liukas keli vaikuttaa liikenteeseen ja näkyy jopa niin, että vuorilta päin tulevat lapset eivät välttämättä saavu kouluun ollenkaan. Kova pakkanen taas näyttää vaikuttavan siihen, ovatko autot käynnistyneet aamulla. Huomisaamuna voi siis olla pakkasta jopa -20, lisättynä sillä navakalla pohjoistuulella.

Täällä Vermontissa ollaan kuitenkin sen verran karaistuneita, että pakkasillakin koulussa ulkoillaan. Pakkaslukemia kyllä seurataan tarkasti, ja olen tulkinnut, että jos pakkasta on enemmän kuin -10 celsiusta, ulos tuskin mennään. Lisäksi ottavat tuulen vaikutuksen aina huomioon, sillä täällä todellakin myös tuulee usein, vaikka olisi hyisen kylmää muutenkin. Suomessa koetut kovat pakkassäät, jolloin lumi narskuu jalkojen alla ja on aivan tyyntä, ovat muisto vain.

Tänään pelattiin jopa jalkapalloa jäisellä pihamaalla.

Toppahousut ovat rivissä, yhdessä koulureppujen kanssa. Kyllä suomalainen pärjää, niin niin. Mutta entäs syntymäviluinen ulkosuomalainen?

perjantai 1. tammikuuta 2016

Heippahei, juhlakausi

Taloudessamme on liikaa suklaata. Joulun alla sitä tulee ovista ja ikkunoista, vaikkei itse ostaisi yhtään. Ostaneetkin olemme, mutta lähinnä lahjontatarkoituksiin. Joka tapauksessa, liika on liikaa. Välttääksemme sokerihumalaisia lapsia yritän piilotella suklaarasioita ruokakomeron hyllyjen takimmaisiin nurkkiin. Uskokaa tai älkää, todennäköisesti kaivan niitä sieltä vielä kesähelteillä.

Mutta siis, selvä merkki siitä, että juhlittu on. Juhlakausi on kohta taputeltu ja arkeen palataan maanantaina. On aika palautella mieliin, miten aamurutiinit hoidetaan nopeammin ja miten aikatauluja suunniteltiinkaan. Ei voi kieltää, etteikö olisi ollut mukavaa ottaa rennosti, sitä on kyllä ehditty puolessatoista viikossa tehdä. Joululoma on täällä selvästi lyhyempi kuin Suomessa, mutta on tuntunut todella pitkältä. Joulun ja uudenvuoden vierainamme viihtyneet isovanhemmat toivat mukanaan laajemman perhejoulun ja ehdimme hyvin nauttia esimerkiksi normaalia pidemmistä ruokailuhetkistä. Kaikki mallillaan siis, lähes. Ainoa asia, joka löi kapuloita rattaisiin, on ollut joulukuun puolivälissä alkanut sairasteluputki, joka on kiusannut erityisesti lapsia. Ei sikäli, että vauhti olisi moneksikaan hetkeksi hidastunut, mutta puolikuntoisuus on pitänyt meitä kotiseinien sisällä suunniteltua enemmän. Mutta elämäähän se, erityisesti lapsiperheen elämää.


Toipilaiden kanssa on tehty kasapäin palapelejä.




Näitä uudenvuodenilotulituksia katsellessa tuli taas mieleen, kuinka vuodet hujahtelevat eteenpäin. 2015 on ollut merkityksellinen vuosi, ja hyvin onnekas monessa mielessä, mutta erityisesti syyskausi tuntuu hurahtaneen ohi todella nopeasti. Tuli todettua miehelleni, että tämähän oli jo neljäs uudenvuodenjuhlinta täällä. Oho. Lapset vain kasvavat, me tuskin vanhenemme ollenkaan. Vai miten se nyt menikään.

Tunnustan, että arkea on jollain tavalla jo ikävä, sittenkin. Jos arkea ei olisi, osaisimmeko edes nauttia juhlasta ja vapaasta niin kuin nyt. Hassua, että päivät tuntuvat tällaisen vapaapätkän aikana todella pitkiltä, siitäkin huolimatta, että vuoden pimein aika on meneillään. 

Vuosi 2015 on ollut joka tapauksessa valoisa. Valo tosin oli katkolla juuri vuoden pimeimpinä päivinä sikäli, että jo parina talvena hyvin palvelleet joulupuskavalot rappusillamme lakkasivat toimimasta tänä vuonna. Eivät vain syttyneet enää, mutta jätimme ne siitä huolimatta ovenpieliä koristamaan. Ne ehtivät olla siinä reilut kymmenen päivää, kunnes toinen niistä, aivan yhtäkkiä syttyi palamaan toissapäivänä neljän aikaan iltapäivällä. Ja kuin toisesta voimaa saaneena, syttyi toinenkin paria tuntia myöhemmin. Ne tekivät niin mystisen tempun, että saavat nyt loistaa valoa tammikuuhun. Ei niitä nyt raski poiskaan ottaa. Ehkäpä ne tuovat meille valoisan vuoden 2016. 




Antaa arjen siis vyöryä päällemme, valmiina ollaan. Ainoa epämukavuustekijä on se, että lapsia kiusannut flunssanpoikanen päätti sittenkin pesiytyä myös minuun, tosin lähinnä lihassäryn ja lievän käheyden muodossa. Siinä mielessä vuosi olisi voinut alkaa mukavammin, mutta eiköhän tästä aika nopeasti selvitä. 

Valoisaa alkanutta vuotta 2016!