Elämästä ja Ameriikasta

Olen saanut haasteen, tai oikeammin useita sellaisia. Näyttää kuitenkin siltä, että niihin on melko haasteellista vastata. Minulla on luullakseni tapana ajatella, että kirjoitan blogihaastepostauksen sellaisena päivänä, kun en keksi muuta kirjoitettavaa. Sellaisia päiviä ei vain yleensä tule, sillä jutun juurta tuntuu pyörivän päässä enemmän kuin niitä on aikaa suoltaa sieltä esiin. Olen kuitenkin päättänyt olla tyytyväinen siihen, että ylipäätään pyörii.

Niin Ihminen se äitikin on -blogin Daniela, Kotirouvailua ja kulttuurishokkeja -blogin Hanna kuin Oli ennen onnianni -blogin Annikin haastoivat minut kertomaan blogini tarinan; milloin ja miksi se on syntynyt, mitkä ovat olleet sille taitekohtia, miten se on edetessään kehittynyt. Kiitos kaikille. Haasteesta ja siitä, että kirjoitatte mielenkiintoisia blogeja, joita on ilo käydä lukemassa.

Elämää ja Ameriikkaa syntyi maaliskuussa 2013, se ei siis edelleenkään ole kovin vanha blogi, ainakaan omasta näkökulmastani. Se syntyi pienenä ja kevyenä, niin kuin kaikki kolme lastanikin - siitäkin tuli heti lempilapseni, näiden kolmen rakkaimman jälkeen toki. Blogin syntyyn vaikutti ehkä voimakkaimmin se, että olimme muuttaneet kesällä 2012 Suomen Pirkanmaalta Yhdysvaltojen Vermontiin ja ulkosuomalaisuus ja uuden elämän aloittaminen antoivat luonnollisen sysäyksen kirjoittamiselle. En enää muista, moniko kysyi lähtiessämme, alanko kirjoittaa blogia, mutta muistan kuitenkin, että aika moni. Ensin kirjoitin sattumuksistamme, tuntemuksistamme ja sopeutumisestamme pieniä pätkiä Facebook-päivitysten muodossa. Useampi tuttava kysyi silloinkin, aionko siirtää ne joskus blogiksi - ja suurin piirtein sillä tavoin tämä tie taisi alkaa.

Aluksi taisi jännittää, lukeeko näitä juttuja kukaan. Sen jälkeen jännitti, että näitä lukee tosiaan joku. Enimmäkseen siinä vaiheessa sukulaiset, ystävät, tuttavat, työkaverit. Suurin piirtein vuoden ajan blogini päivittyi harvakseltaan, elin sen kanssa ikään kuin harjoitteluvaihetta. Kirjoittaminen tuntui kyllä mukavalta, sillä olen aina mielelläni ilmaissut itseäni sanoin. Kirjoittaminen on minulle turvasatama, rauhan tyyssija ja tapa selkiyttää omia ajatuksia.

Muistan ensimmäisen käännekohdan varmasti aina. Se tapahtui noin vuosi blogin aloittamisen jälkeen, kun kirjoitin kaksosista kertovan runoni MinäSinä. Runo syntyi yhtäkkiä, vähän kuin hetken mielijohteesta. Epäröin kyllä jonkin aikaa ajatusteni kanssa, sillä en osannut heti päättää, haluanko julkaista sitä blogissani. Olen kirjoittanut runoja jo lapsuudestani saakka, mutta en ollut julkaissut niitä blogissani koskaan aiemmin. Päätin sitten julkaista tämän - ja se on edelleenkin luetuin postaukseni blogini historiassa. Odotan toisaalta jännityksellä, milloin pystyn kirjoittamaan jotain sellaista, joka ylittäisi tuon runon suosion!

Olen ollut aina sitä mieltä, että blogiani on vaikea kategorisoida. Se on täynnä erilaisia tekstejä, siitä yksinkertaisesta syystä, että kirjoitan mielelläni monenlaisia tekstejä. Usein niistä löytyy huumoria, ja myönnän, että minulla on itsellänikin aika hauskaa niitä kirjoittaessani. Toisinaan on sellainen tunne, että tunteellinen kirjoittaminen tekee olosta rauhallisen, ja toisaalta nautin juuri sellaisesta kirjoittamisesta ehkä sittenkin kaikkein eniten. Jonkinlaisia asiatekstejäkin joukosta löytyy, esim. kuvauksia asuinympäristömme nähtävyyksistä, maisemista, viikonloppuretkeilyistä. Kolme pientä lastamme huolehtivat siitä, että lapsiperhearjesta riittäisi ylenmäärin kirjoitettavaa, mutta olen päättänyt, etten täytä blogiani tyystin niillä kirjoituksilla.

Voin sanoa, että blogini on näinä parina vuotena löytänyt muotonsa kyllä, olkoonkin, että sitä voisi kutsua sillisalaatiksi näin halutessaan. Ehkä se kehittyy yhä edelleen johonkin suuntaan, mene ja tiedä. Ainakaan en ole aikeissa lopettaa kirjoittamista, sillä niin yhteenkasvanut olen tämän kanssa tänä päivänä. En oikein tiedä, ketä kiittäisin siitä, että tulin aikoinani aloittaneeksi tämän harrastuksen - mutta voin ainakin kiittää jokaista lukijaani. Sillä vaikka omaksi ilokseni kirjoitankin, on kiva ilahduttaa aina muutamaa muutakin. Kiitos siis!

Tämä blogihaaste on kiertänyt maailmalla jo sen verran pitkään, että en nyt keksi näin äkkiseltään omista suosikkiblogeistani kuin kaksi, joissa en ole vastaavaa haastetta vielä nähnyt:

Treeniä hietikolla - Soilen urheilupainotteinen blogi
Living California - Annan perheen elämää Kaliforniassa

P.S. Tämä postaus on blogihistoriani erikoisuuksia. Miksi? Koska kaivelin sen luonnoksista, minne sen eilen puolivalmiina tallensin. Enkä oikeasti koskaan (no, ehkä kerran tätä ennen) käytä luonnoksia. Kirjoitan aina koko jutun samantien ja päästän sen matkaan. Suoraviivainen pohjalainen täällä kato, hei.

Säännöt ovat seuraavanlaiset:

1. Haaste on avoin kaikille bloggareille (teema voi olla mikä tahansa). Saat osallistua vasta saatuasi haasteen (ja niitähän voi toki myös pyytää, jos tiedät jonkun saaneen sen)

2. Kirjoita ja julkaise oma tarinasi blogissasi: miten blogisi sai alkunsa, kuinka se on kehittynyt ajan saatossa ja mitkä ovat olleet merkittävimpiä taitekohtia. 

3. Haasta mukaa neljä blogia kirjoittamaan oma tarinansa. Mikäli joku kieltäytyy suoriltakäsin, voit haastaa jonkun toisen. 

4. Muista ilmaista tarinasi yhteydessä linkkeineen päivineen, miltä blogilta sait haasteesi ja kenet haastat mukaan. 

5. Mikäli olet Instagramissa, käy halutessasi lisäämässä jonkin kuvasi yhteyteen tagi #blogisitarina. Näin kaikki Instagramissa olevat bloggarit näkevät, kenen kaikkien blogeissa nuo tarinat ovat nähtävillä. #Blogisitarina -haasteen käynnisti: kototeko -blogi

No miksi miksi?

Kävipä niin, että Sanumaria heitti blogihaasteella. Olen ollut aivan mahdottoman laiska vastaamaan sellaisiin, mutta ehkäpä vaihteeksi kokeilen tätäkin. Seuraa siis itsestäänselvyyksiä (ainakin minulle), selittelyjä (kenelle sitten) ja ehkäpä muutama aiemmin selittelemättä jäänyt seikka.

Miksi siis bloggaan? Aika tuore olen tällä saralla mielestäni edelleen, vasta reilut kaksi vuotta takana, joista ensimmäinen oli vielä melko hiljaista hissuttelua. Syitä pitäisi kai kaivella esiin kaikkiaan viisi, mutta katsotaan nyt, montako kivuttomasti tulee.

1. Se tärkein, ja alkuperäisin. Minä vain yksinkertaisesti pidän kirjoittamisesta aivan valtavasti. Tai no, amerikkalainenhan sanoisi, että I love it. Kirjoitan, koska olen kirjoittanut melkein aina ja koska minusta on aina ollut kivaa latoa sanoja peräkkäin ja ilmaista itseäni sillä tavoin. Olen myös aina (syy vai seuraus?) ollut vaikuttunut siitä, jos olen saanut lukea sanoja, jotka on aseteltu hyvin. Jotka avaavat ajatuksia tai liikahduttavat jollain tapaa. Sanataidetta siis.

2. Tässä vaiheessa, kun lukijoita on sanotaan nyt mukavasti, siis paljon enemmän kuin aloittaessani tulin edes kuvitelleeksi joskus voivan olla, myönnän kirjoittavani myös siksi, että blogiani luetaan. Kirjoitan yleensä n. kolme kertaa viikossa, enkä pidä kovin pitkiä bloggaustaukoja, jollei siihen ole jotain erityistä syytä. Ja ehkä kuvittelen, että ihmisiä kiinnostaa meidän elämämme, koska he lukevat blogia. Tiedä sitten. 

3. Luovuus. En ole luova monellakaan tapaa. En osaa taiteilla, en tehdä käsitöitä, en liiemmin hoitaa puutarhaa asianmukaisesti. Mutta osaan käsittääkseni kirjoittaa, ja se taito vastaa luovuudenkaipuuseeni. Ihailen kovasti, kun toiset osaavat esimerkiksi tehdä käsillään kaikenlaista hienoa. Minä käytän sanoja. Ulkosuomalaisena tarvitsee ehkä jo mainita sekin, että tämä on myös kelpo tapa pitää äidinkieltään vireänä ja vivahteikkaana.

4. Terapeuttinen merkitys. Erityisesti silloin, kun kirjoitan niitä silmännurkassa liikahduttavia tekstejä. Ne (esimerkiksi keskosuudesta kertovat postaukset) auttavat jäsentämään omia kokemuksia ja ajatuksia, ja jos samalla jonkun muunkin, niin olkaa hyvät vain. Lapsiperhearjesta kertovat (noh, satiirissävytteiset) juttuni taas auttavat itseänikin nauramaan, jos (kun) kokemukset eivät ole välttämättä tapahtumahetkellä naurattaneet sitten vähääkään. Ja runot taas - ne syntyvät, kun on tarvetta ilmaista syvällisempiä.

5. Jos nyt ei kaikilla, niin melkein jokaisella lienee tarve rentoutua aina joskus. Kirjoittaminen on minun tapani. Se on hiljainen hetki päivän kiireiden jälkeen, aika järjestellä ajatuksia ja kuunnella välillä itseäänkin. Se on kai sitä omaa, kivaa aikaa. Kiitos vain hyvin nukkuville lapsilleni.

Sunnuntaina harjoittelimme lasten kanssa rentoutumista makoilemalla
helteisellä pihamaalla ja tuijottamalla keväistä luontoa.
Ei kyllä olisi muuta jaksanutkaan :)

Eivät ne näköjään mihinkään järjestykseen menneet, en kyllä edes yrittänyt. Mutta väliäkö sillä. Niitä taitaisi äkkiä tulla toinen mokoma lisääkin, mutta jaarittelut saavat jäädä tähän. Heitän sen sijaan haasteen eteenpäin Treeniä hietikolla -blogin Soilelle sekä Living Californian Annalle. Leave it or take it!

Positiivisella mielellä!

Ensinnäkin, kiitos Soile haasteesta. Haasteista. Olen kesän aikana saanut kaksikin blogihaastetta, mutta en ole saanut aikaiseksi tarttua niihin. Niin että nyt kyllä yritän! (Ennen sitä mainitsen, että hyvä ystäväni Soile kirjoittaa mitä mainiointa urheilupainotteista blogia nimeltään Treeniä hietikolla. Kannattaa tutustua.)

Tänään pureudun haasteista toiseen: päivän positiivisiin! Minun on siis määrä löytää viitenä päivänä viisi positiivista asiaa päivästäni. Onhan niitä, se on onni se.

1. Vesisade. Tänään meillä on satanut koko päivän vettä kaatamalla tai melkein kaatamalla. Se on positiivista siksi, ettei ole vaihteeksi kuuma. Ei meillä mitään sellaisia hullunhelteisiä päiviä (kuten Suomessa) ole nyt juuri ollut, mutta onhan sitä lämpöä silti riittänyt yleensä vähintään +25 celsiuksen verran. Joten kyllä, vesisade on ollut virkistävää. Täällä ei heinäkuun aikana ole paljon satanutkaan, joten kyllä luontokin kiittää. 

2. Lasten leikit. Olen siinä toiveikkaassa uskossa, että lastemme keskinäiset leikit ovat alkaneet sujua pikku hiljaa paremmin. (Tämän toteamuksen jälkeen tulee varmaankin takapakki.) Tänään kaksi kolmevuotiastamme kehitti yhdessä huoltoasemaleikin. Toinen ajoi autoja tankkaamaan, toinen tankkasi ja sitten taas toinen ajoi autot pois parkkiin siistiin riviin. Eihän sitä leikkiä voinut siivota vielä illallakaan pois, oli se niin hieno! 

3. Se onnistui, sittenkin. Lounas. Vaikka melkein käräytin kanaleikkeet uunissa ja sain riisin kuivahtamaan kattilan pohjalle. Mutta sain molemmat pelastettua, ja niistä tuli aivan kelpo lounas. Yksi meidän suosikeistamme, joten luulisin omaavani kokemusta sen valmistamiseen. Aina ei kuitenkaan tiedä, montako kertaa lounaan valmistaminen kesketyy, ja se saattaa vaikuttaa lopputulokseen. (Olen muuten suunnitellut blogipostaussarjaa aiheesta 'sekametelisoppa' - siitä, kuinka lapsiperheessä ruoanvalmistus on aika sekaista hommaa, ja meteli ainakin on taattu. Siitä saattaa tulla hieman hupimielinen.)

4. Tämä on ehdottomasti yksi parhaista. Sujuva arki. Suunnilleen viikko on kulunut kotiinpaluusta, ja kaikki alkaa olla taas omilla paikoillaan. Aikaerorasitukset on poisnukuttu, pyykit on pesty ja arki rullaa tuttuun tapaansa. Mieli on hyvä.

5. Hali pieneltä tyttäreltä. Kun hän tarrautuu kaulaan ja hihkuu 'äiti!', ei tarvitse muistella päivän kiukkuisia hetkiä. Ovat ne ihmeellisiä, nuo pienet ihmiset.

Tässäpä näitä. En heitä haastetta nyt eteenpäin, sillä en nyt yhtäkkiä saa päähäni, kuka tuntemistani bloggaajista ei olisi näitä haasteita jo läpi käynyt. Joten jatkan sateen ropinan kuuntelemista. So relaxing.