Kuinka kirjoitusblokki selätetään

Ei siinä mitään niin ihmeellistä ole, että päivät vain joskus kuluvat rutiininomaisesti eteenpäin, kunnes huomaa, että kas, viikko meni taas ja seuraavakin melkein, kuin huomaamatta. Sitä suorittaa asioita päivästä toiseen, eikä pysähdy ajatustyön ääreen. Kunnes yhtäkkiä huomaa.

En olekaan kirjoittanut aikoihin. 

Tai olenhan - vähän - mutta huomaan kärsiväni keskitasoisesta kirjoitusblokista. Päässä pyörähtäneet ajatukset eivät siirry näytölle tekstiksi. Huomaan, etten ole avannut konetta moneen päivään. 

Poikkean lasten kanssa tuttuun luomukauppaan. Kesälomalla lapset saavat kulkea kauppareissuilla mukana, halusivat tai eivät. Kassalla nainen kysyy, olemmeko löytäneet Joe'ta. 

Luulen (kuulen) kysyväni, että kukahan se Joe oikein on. Nainen kiirehtii jo selittämään, että Joe on pehmolelu, joka on piilotettu kauppaan ja jos lapset osaavat kassalla kertoa, missä ovat sen nähneet, saavat tikkarit palkinnoksi. Samaan hengenvetoon nainen tiedustelee, sopiiko minulle, jos hän antaa lapsilleni vihjeen, missä Joe piileskelee, ja että sopiiko se, että he saavat sitten ne tikkarit. Luomutikkarit kuulemma. Onko olemassa luomutikkareita, luulen kysyväni. Saattaa olla, että vastaan, että kyllähän se nyt sopii (vaikka ei me nyt tänne asumaan jäädä, jos se Joe on kovin vaikeasti piilotettu). Nainen osoittaa kaupan kattoa kohti ja vihjaa lapsille, että katsokaa korkealle. 7-vuotias tyttäremme, rohkein lapsistamme, kertoo, että näkee Joen nyt. Tikkarinkiilto silmissään. Ja silloin minä saan ajatuksen: kirjoitan vielä siitä, miten suomalainen karkkihylly on niin pitkä, että hengästyttää, mutta amerikkalaisessa kaupassa vastaavaa hyllyä joutuu suorastaan etsimään. Mutta leivonnaishyllyllä onkin sitten vastaavasti kyllä mittaa.

Kotona on hyrskynmyrsky. Tällä kertaa olen siihen itse syyllinen, sillä kaiken arkisen suorittamisen keskellä olen saanut ajatuksen pihakirppiksen järjestämisestä. Talo on väärällään tavaraa, jota emme enää tarvitse. Ja koska ajatustyö ei ole luistanut, voi energiansa kohdentaa vaikkapa komeroiden, kaappien, hyllyjen tai laatikostojen läpikäymiseen. Se kannattaa, vaikka ahdistus kasvaa sitä mukaa, kun tavaraa ilmestyy lattioille yhä lisää ja lisää. Jälkikasvu haluaa tietenkin auttaa, mikä sinänsä on ajatuksena mitä mainioin, mutta he haluavat tietenkin sovittaa vielä kaikki vanhat halloweenasut ja penkoa omia kaappejaan ja tehdä löytöjä kasoista, jotka minä olen juuri saanut johonkin järjestykseen. Ahdistus muuttukoon vielä puhdistautumiseksi, tai konmarit saavat vielä kuulla kunniansa. Ja taas saan ajatuksen: pihakirppiskokemukseni täytyykin dokumentoida vielä myöhemmin blogikirjoitukseksi.

Olis duploja myytävänä, ettäs tiedätte.

Lounaaksi heitän lautaselle jasmiiniriisiä, jäännöslohta ja parsakaalisilppua, päälle ripottelen sitruunapippuria. Ruoanlaitto vie tällä kertaa aikaa minuutin tai kaksi. Ruoka maistuu hyvälle, ja kehuskelen itseäni, sillä olen kehittynyt vuosien mittaan aika hyväksi jämäkokiksi. Muistuu mieleen: siitä kehityksestä olinkin aikonut kirjoittaa.

Alan uskoa, että blokki on selätetty. Jes.

Mieli ja kieli

Joskus niitä vain tulee. Istut koneen ääressä ja naputat. Naputat ja naputat. Joskus kieli ei edes meinaa pysyä mielen perässä, vaikka tiedostat, että se on yksi perusedellytyksistä. Joskus olet vain niin innostunut, ettet voi keskeyttää. Annat sanojen pudota eteesi, ajatuksesi kulkee jo paljon pidemmällä kuin minne sormiesi tarjoama vauhti yltää.

Sanat ovat kauniita tai rumia, kuvaavia tai latteita, tunteikkaita tai naurettavia. Kaikenlaisia. Niiden on kuitenkin päästävä tasapainoon toistensa kanssa ja lomituttava toisiinsa, kuin suureksi hammasrataskoneistoksi, jotta ne muodostaisivat hyvän tarinan. Niiden on toimittava yhteen, mikään niistä ei saisi pudota kyydistä, ohjautua sellaiselle sivuraiteelle, josta ei ole paluuta takaisin. Niiden pitää muodostaa yhdessä jotain, mutta ne eivät tee sitä itsestään. Ne ovat kuin leivontaan tarvittavat ainekset ruokakomerossani. Niistä voi saada aikaan kakun, mutta eivät ne sitä itsekseen tee. Kirjoittamisen prosessissa tarvitaan kirjoittajan mieli, joka valitsee sanoja, sekoitteleekin niitä keskenään ja suorittaa monta vaihetta edetäkseen. Järjestelee ne oikealla tavalla. Lopputulos on hyvä, joskus peräti mainio, toisinaan aivan lässähtänyt. 

Kirjoittaja haluaa, että joku tykkää tekstistä, jota hän saa aikaan. Tai ainakin kiinnostuu siitä, saa siitä ehkä ajatuksia tai vaikka pienen seikkailun toisen ihmisen maailmaan. Kirjoittaja haluaa, että lukija huomaa, mitä hän tarkoittaa - mutta ei aina. Kirjoittajasta on kiva, jos hän onnistuu sanomaan jotain kiinnostavaa ja antamaan vinkin siitäkin, mitä ei sano. Toisinaan kirjoittaja haluaa haastaa lukijaan pohtimaan sitä, mitä ei tekstissä sanottukaan suoraan. Takuuta ei kuitenkaan yleisön reaktiosta ole. Takuun voi saada pesukoneelle, mutta ei sille, että ihmiset pitävät tarinastasi.

Iltalukemista

Silloin kun sanat asettuvat toistensa lomaan helposti, on luvattoman helppo uppoutua. Havahtua siihen, kun puhelimen herätys ilmoittaa, että on aika palata arkimaailmaan. Kotivaatteet täytyy vaihtaa nopeasti esiintymiskelpoisiin, hiuksia voi ehkä harjata hiukan tai sitten ei, jos ei ehdi. Napata auton avaimet tutusta laatikosta ja ajaa tuttuakin tutumpaa reittiä koululle. Heilauttaa tervehdys ohiajavalle tutulle ja vaihtaa satunnaiset kuulumiset, kun kävelee koulun toimiston ohitse. Kerätä lasten lokerikoista ulkoleikeissä kastuneet vaatteet kassiin ja kurkistaa koulun aulaan, näkisikö koululaisiaan. Hymyillä sille tutulle äidille, joka on tullut tänne samalla tavalla kuin itsekin, joka päivä. Vaihtaa muutama sana tutun kanssa, kuiskaten, ettei häiritse parhaillaan menossa olevaa iltapäiväpiiriä.

Mutta mieli prosessoi vielä. Yrittää sujauttaa sanoja ja hyviä ilmaisuja mielen sopukoihin, pitää ne tallessa siellä, kunnes ne ehtii pudotella myöhemmin näytölle. Kirjoittamisen prosessi ja arjen hetkessä eläminen käyvät vielä painia keskenään. 

Mutta miten minä sitä sanojen leikkiä mielessäni rakastankaan!

P.S. Haaveilen tulevani paremmaksi tarinankertojaksi. Siinä itseäni avustaakseni loin uuden, tarinallisemman, blogin lisukkeeksi tälle blogille. Löydät sen osoitteesta: http://pienitarinablogi.blogspot.com. Mikäli tykkäät kirjoitelmistani, käy toki kurkistamassa. Kiitos!

Kato, se onnistui

Ajattelin, että pitäisikö tuntua joltain. Ei sitten kuitenkaan tuntunut, vaikka jonkinlainen etappi oli saavutettu. Muutaman viikon ajan olin vilkuillut joka aamu sähköpostia tietynlaisella tarkkaavaisuudella, sillä odotin palautetta kirjoittamisen perusopintojen viimeisen kurssin tehtävistäni. Viimein se ilmestyi postilaatikkoon. Tiesin, että arvosana olisi viimeisellä rivillä - se piti kurkistaa ensin. Ihan varmuuden vuoksi. Hyvänä hyväksytty, se riittäisi.

Olin suunnitellut, että perusopinnot valmistuvat vuodessa. Puolitoista siinä kuitenkin meni, sillä elämä. Odottamattomat pitkät tauot, etäopiskelijan laiskuus, kirjallisuuden hankkimisen haasteet. Liian kaunis auringonpaiste, lasten koulun tapahtumat, mukavuudenhalu. Valkoisen paperin kammo ja muutama tietotekninen haaste. Olihan niitä.

Mutta mitä opinkaan. Sen, että toisinaan on poistuttava mukavuusalueelta. On kirjoitettava sellaista, mitä ei koskaan ole kirjoittanut. Kokeilematta ei tiedä. Lukemista pitää lisätä ja siitä on syytä tehdä systemaattisempaa. Liian pitkät tauot ovat murheiden alku. Muistiinpanojen puute on oma vika. Aikatauluissa on helpompi pysytellä, kun niitä muistaa vilkuilla. Keskeneräisyyttäkin on siedettävä ja muokkaamiseen on varattava aikaa. Ilmaisua kannattaa yrittää parantaa vielä sittenkin, kun on jo oikeastaan aika tyytyväinen siihen. Tärkeintä on se, että kirjoittaa. Usein ja paljon ja vähän joka välissä. Silloinkin, kun tuntuu, ettei ole sanottavaa. Sillä keskeneräisyyskin voi jalostua edelleen, joskus sopivan pienen tauon jälkeen. Mutta ei liian pitkän.

Ennen kaikkea taisin oppia sen, että aikuisopiskeleminen on ihan eri juttu kuin nuoruusopiskeleminen. Se vain on. Sillä elämä. Tunnollisuus käy jatkuvaa painia elämän realiteettien kanssa. Irti päästäminen on osa elämää sekin.

Opintojeni muistikirja. Viha-rakkaussuhde.

Yhden opintopisteen sanotaan vastaavan noin 20 työskentelytuntia. Sitä ei kerro kukaan, kuinka monta kahvikupillista tai harhailemaan ehtivän ajatuksen palauttamista se vaatii. Suorittamani kurssit ovat kaikki olleet viiden opintopisteen arvoisia, joka vastaisi noin sataa työskentelytuntia per kurssi. (Hahahahaha.)

Tästä kuitenkin nyt eteenpäin. Ilmoittauduin välittömästi kirjoittamisen aineopintoihin, jotta saisin uuden hyvän startin. Ensimmäinen valitsemani kurssi perehtyy draamaan.

Enteilevä aloitus.  

Hei, niinhän sä luulit

Joskus tuntuu kuin sulloisi käärmettä pulloon. Ei nyt sillä, että tietäisin, millaista on sulloa käärmettä pulloon kun en koskaan edes kyseisenlaiseen luikertelijaan koskisi, mutta kielikuvana se kuulostaa sopivalta. Toisinaan taas on tunne, että edessä on vain sumua, eikä oikein tiedä, mihin suuntaan pitäisi mennä. Tai saattaa tietääkin, kun vähän pohtii asiaa tarkemmin, mutta näkyvyys on kuitenkin heikko eikä askellus ole varmaa.

Joskus vain mennä porskuttaa eteenpäin. Olen huomannut, että silloin pitäisi vain antaa mennä ja pitää vauhtia yllä niin kauan kuin sitä tuntuu riittävän. On kuitenkin usein vaikeaa olla välittämättä kivistä ja kannoista, vaikka meno sinänsä hyvältä tuntuisikin. Joskus itseään pitää melkein käskeä. Joskus taas eteenpäin pääsee kuin kevyesti hypähdellen. Älä huolehdi liikaa, sanon itselleni.

Joskus rakastuu siihen, mitä saa aikaan. Sanoja, lausahduksia, onnistuneita kielikuvia. Tekstin hiomisen vaihe voi alkaa ahdistaa. On hyväksyttävä se, että materiaalia on liikaa eikä sitä kaikkea tule tarvitsemaan. On hyväksyttävä, ettei pölyhuiska riitä kun tarvitaan silppuria. Kirjoitettu teksti ei saa olla niin rakas, etteikö sitä pystyisi muokkaamaan. Sillä muokattava on - se kelpaa harvoin sellaisenaan. Sitä on usein tiivistettävä. Sen rakenteita on selkeytettävä. Sanavalintoja on joskus harkittava moneen kertaan, ennen kuin ne tuntuvat sopivilta. 

Mutta muutama asia on syytä pitää aina kirkkaana mielessä. Kenelle kirjoitan. Miksi kirjoitan - mikä on tekstin päämäärä, pyrkimys, tarkoitus.

Olen lukenut viime viikkoina lähes joka päivä. Välillä intensiivisesti, välillä sohvalle torkahdellen. Kirja on pitänyt minua otteessaan, vaikka olenkin käynyt sen kanssa jatkuvaa painia - nyt luen, en lue, pitäisi lukea, en jaksa, haluan lukea. Olen kokenut sen kanssa monta hetkeä, jolloin olen nyökytellyt mielessäni - juuri noin, niin minäkin uskon. Vähintään yhtä monta kertaa olen saanut todeta, että se kertoo juuri niistä virheistä, joita itsekin teen toistuvasti. Se on palauttanut minut pilvistä suoraan maan kamaralle eikä se pudotus ole ollut aina kovinkaan pehmeä. 

Mutta kuinka se onkaan inspiroinut minua. Samalla kun se on ravistellut käsityksiäni. Se on suorastaan ärsyttävän koukuttava enkä tunnu pääsevän siitä edes eroon. Se on luultavasti viimeinen kirja, jonka luen kirjoittamisen perusopintojani varten, mutta ehkä myös niistä mieleenpainuvin. Opettavaisuudesta nyt puhumattakaan.

Kirjoittamisen perusopintojen jälkeen on näköjään hyvä todeta, että olen oppinut ainakin sen, että oppimista on paljon. Ja koska kirjoittamista oppii kirjoittamalla, ei tämä harrastus näytä ainakaan laantumisen merkkejä. Ja sitä paitsi - miksi ihmeessä lopettaisi jotain, mikä on hauskaa? (Jopa silloin, kun se tuntuu käärmeen sullomiselta pulloon. Tai jotain.)

Kirjoituksessa mainittu kirja on Peter Elbowin Writing with Power. Techniques for Mastering the Writing Process.

Joskus ne eivät tule

Oi sanat, oi sanat.

Hetkistä parhaat (ja ne muut)

Tunnistan selkeästi parhaita hetkiä - ja sitten niitä epämiellyttävämpiä. Vaikka aikuisopiskelijan jokseenkin koko elämä on varsin erilaista kuin muistan hämärästi joskus nuorena olleen, eivät tietyt asiat näköjään muutu.

Ihan kaikkein parasta lienee se tilanne, kun homma sujuu, tekstiä syntyy ja oheismateriaalikin kolahtaa muistiin tuota pikaa. Eteneminen asiassa on opiskelijan suurin vaivanpalkka. Siinä saattaa olla hetken verran jopa kovin tyytyväinen itseensä.

Mutta - nautin suuresti myös aloittamisesta! Nimenomaan siinä vaiheessa, kun saan suunnitella. Printtaan tehtävät ja käyn läpi kirjallisuusluettelon. Sen jälkeen alan palastella tehtäviä pieniin osiin siten, että niistä tulee yksittäisiä kokonaisuuksia: lue se ja se kirja, kirjoita kolmen sivun pohdinta, suunnittele romaanin aloitus, tutustu käsitteistöön. Asetan jokaiselle palaselle määräpäivän käyttämääni to do -sovellukseen. Poimin kirjallisuuslistalta tärkeimmät kirjat, printtaan pdf-tiedostoina tarjotut ja metsästän erityisen tärkeät suomalaisista verkkokaupoista. Suunnittelun jälkeen on hyvin aikaansaava olo - kun tehtävistä erottelee pieniä osia, on niihin myös helpompi tarttua. Jokaisen suoritetun osasen jälkeen sen voi kuitata tehdyksi. Ai että onkin mukava kilahdus!

Mutta sitten tulee tuska, aina jossain vaiheessa. Jokin tehtävä jää keskeneräiseksi liian moneksi päiväksi ja siihen tarttuminen uudelleen käy yhä tahmeammaksi. Silloin on vain jonain päivänä määrättävä itsensä aloittamaan uudelleen. Joskus homma lähtee sujumaan melkein heti, joskus se vaatii useamman käynnistelykerran. Olen huomannut omissa kirjoitusprojekteissani tietyn analogian: kun yksi nytkähtää liikkeelle, toinenkin alkaa sujua. Näitä blogikirjoituksiakin siis syntyy eniten niinä aikoina, kun opiskeluprojektitkin etenevät - vaikka voisi luulla asian olevan lähes päinvastoin. Oma kirjoittamiseni kuitenkin kulkee selvissä sykleissä - niissä on niin tehokkaita kuin takkuisia kausia.

Joskus valkoisen paperin (näytön) kammo vaatii
sijaistoimintoja.

Mutta sitten! Kun kurssin tehtävät ovat käytännössä valmiita, on pienen hengähdystauon paikka. Sen jälkeen kun olen kirjoittanut viimeisen lauseen, en yleensä ala oikolukea tekstiäni heti. Annan itseni levätä yleensä seuraavaan päivään saakka, jolloin otan kokonaisuuden käsittelyyn ja yritän lukea sen kuin ulkopuolinen ehkä lukisi. Korjaan kirjoitusvirheet, yritän löytää oikeat pilkunpaikat, tarkistan lähdeviitteet, sivunumerot ym. muotoseikat. Toisinaan päädyn muokkaamaan tekstin sisältöäkin, mutta useimmiten teen vain pieniä korjauksia. 

Pahin on vielä edessä. Sen jälkeen kun olen päättänyt päästää tekstistä irti, tallennan sen sopivaan muotoon, nimeän vaaditulla tavalla ja hivuttaudun päättäväisesti kohti virtuaalista Palauta tehtävä -laatikkoa. Miten houkutteleva se onkaan! Ja samalla niin pelottava. Äkkiä tiedosto menemään (ennen kuin ehdin katua), tallenna ja lähetä ja sinne meni. Ja huh.

(Ja sitten iskee vielä se puistattava jälkiajatus: meniköhän sinne varmasti oikea versio?)

Ohjenuoria (vähän) vanhemmalle opiskelijalle

Huomaan olevani ehtymättömällä oppimisen tiellä, mikä on havainnollistunut selkeällä tavalla, kun aloin opiskella uudelleen noin kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Vielä kuitenkin haparoin sillä polulla, kuinka löytäisin itselleni parhaat keinot sisäistää oppimani mahdollisimman tehokkaasti - aikaikkunat kun ovat kummasti kutistuneet sitten nuoruusvuosien. 

#1 Opiskeluun käytettävissä oleva aika. Jos kaksikymppisenä ei saanutkaan tehtyä tehtäviään tai luettua lähdekirjallisuutta ajoissa, ei voinut syyttää kuin itseään. Nyt voi syyttää montaa muutakin, ynnä perhetilanteen tai vaikkapa lasten koulun asettamia velvollisuuksia. Kaksikymppisenä oli helppo käyttää opiskeluun yhteen menoon useita tunteja, jos tarvetta oli. Nyt aikaikkunat sijoittuvat sirpaleisesti perhekalenterin lomaan ja niistä on kyettävä kokoamaan järkeviä kokonaisuuksia. Mikä onnistuu joko paremmalla tai huonommalla onnella.

#2 Sisäistäminen. Kapeassa aikaikkunassa on oltava tehokas, tai tilaisuus voi olla nopeasti mennyttä. Oman lisähaasteensa tuo fakta, että kun joutuu palastelemaan opiskeluaikansa pieniin jaksoihin, joutuu kuluttamaan turhan paljon aikaa säätämiseen ja muistelemiseen - mihinmänytjäinkään. Olen myös kantapään kautta opetellut riittävien muistiinpanojen tekemisen, sillä kyllämätämänsittenmuistan ei toimikaan vaan edessä on yhä uudelleen missä#%&?senytolikaan.

#3 Keskittyminen. Kun reiluun kahdeksaan vuoteen ei ole ehtinyt keskittyä juuri mihinkään kunnolla, ei enää edes osaa. Parikymppisenä opiskelijana osasin vielä enkä edes koskaan kokenut sitä vaikeaksi. Nyt kykenen keskittymään asioihin suurin piirtein yhtä hyvin kuin jälkikasvuni (jippii). (Sitä paitsi sähköposti kilahti juuri, vai oliko se Whatsapp ja Facebookissa näytti olevan mielenkiintoinen keskustelu meneillään. Ja täytyyhän sekin tietää, mitä maailmalla juuri nyt tapahtuu.)

#4 Unentarve. Nuorena opiskelijana riitti, kun unta sai joka viikko suurin piirtein riittävästi eikä sillä ollut niin väliä, mille öille unet kasaantuivat. Kun palasi kaupungista kotiin aamun ensimmäisellä illan viimeisellä bussilla, voi aivan hyvin jatkaa muutamaa tuntia myöhemmin luennolle, koska on sentään ummistanut silmänsä joksikin aikaa siinä välissä. Nyt voin syyttää kevätväsymystä tai allergialääkkeiden uneliaisuusvaikutusta, kun illalla niin silmät kuin ajatukset pysyvät virkeinä ehkä kymmeneen saakka. Kun lapset saa nukkumaan iltayhdeksältä, kutistuu tuokin aikaikkuna melko pieneksi. (Haukotus.)

#5 Mukavuus. On oikeasti aika mukavaa kerätä sohvan nurkkaan kasa tyynyjä ja ottaa kirjan kanssa hyvä asento. Mutta sitten voi käydä niin, että huomaakin minuuttien kuluneen mutta kirjansivujen taas ei. (Mämitäänpäiväunianuku.)

#6 Lukeminen. Totean itselleni jatkuvasti, että pitäisi ehtiä lukea enemmän. Pitäisi ehtiä lukea kaikenlaista, mutta lukeminen rajoittuu melkein kokonaan opiskelukirjoihin, jotka nekin ehtii vain hädin tuskin kahlata läpi. Sillä kirjoittaakseen hyvin kannattaa (-isi) lukea paljon. Mitä enemmän luen ja tutkin asioita, sitä paremmin kirjoitan. 

Joskus oikein pitää katsoa ylöspäin. (New York 8.4.2017)

Mutta koko ajan joka tapauksessa opin lisää! Saan valmistakin, vaikka sitten pienistä paloista keräiltynä. Ja niin peruspositiivinen olen, että aion tästedeskin uskoa siihen, että vaikkei vauhti nyt päätä huimaisi, niin ei tässä peruuttamallakaan mennä. Sitä paitsi koko ajan tulee vanhemmaksi ja viisaammaksi, joten mikäs tässä ollessa!

Niin vähän

Rakas päiväkirja,

olen oivaltanut jotain.

Olen ajatellut joskus sillä tavalla vähän ylimalkaisesti, että oikeastaan osaan kirjoittaa aika hyvin. Olen ollut usein jopa melko tyytyväinenkin kirjallisiin tuotoksiini, joskin yhtä lailla kriittinen ja tyytymätönkin. Kyllästynyt en ole oikeastaan koskaan, mutta valkoisen paperin kammonkin olen joskus kohdannut silmästä silmään.

Nyt olen kuitenkin alkanut saada uudenlaisia ajatuksia, ihan kuin ne olisivat vain odottaneet sysäystä muodostuakseen järkeviksi kokonaisuuksiksi. Olen alkanut pohtia sitä, mikä tekee kirjoituksistani hyviä, mikä huonoja. Miten oikein ilmaisen asioita kirjoittamalla ja mitä se oikein minusta kertoo.

Sillä kun kirjoittaa, pitää olla monta asiaa hallussa. Vanha totuus kuuluu, että pitää olla sanottavaa ja pitää olla taito sanoa se. Tunnistan kipuilleeni monta kertaa. Pitää olla voima haluta kertoa asia sanoin ja samalla rohkeus seisoa kirjoittamansa tekstin takana. Ja samalla kun ajatukseni ovat virranneet eteenpäin, olen havainnut, kuinka vähän tästä kaikesta oikeastaan tiedän. Miten mahdottoman paljon minä voisin vielä tästä oppia - vain taivas on kaiketi rajana. Avartavaa, sanoisin. Ja tästä kaikesta luultavasti kiitän sitä, että tulin hakeutuneeksi opiskelemaan kirjoittamista. 

Jotta kirjoittaisin hyvin, minun pitäisi myös ehtiä lukemaan paljon. Luen kyllä uutisia, artikkeleita ja toisten blogikirjoituksia päivittäin, mutta haluaisin lukea niin paljon enemmän. Haluaisin lukea viihdyttäviä ja koskettavia romaaneja, seikkaperäisiä tietokirjoja ja mieleenpainuvia elämäkertoja. Ja vaikka mitä muuta. Kirjakaupan tai kirjaston täpötäydet hyllyt ovat minulle kuin taivas edessäni. Suunnittelen lukevani paljon enemmän kuin tosiasiassa arjen läpi purjehtiessani koskaan ennätän. Jos vain ikinä olisi määrättömästi aikaa, ottaisin kaiketi loputtomasti selvää siitä, mitä maailmassamme tapahtuu.

Tänään nautin. Pitelin kirjaa kädessäni ja luin sitä keskeytyksettä pitkän aikaa. Talo oli hiljainen, sillä lapset olivat koulussa ja olin tehnyt päätöksen siitä, että keskityn jonkin aikaa vain pelkkään lukemiseen. Olen pelännyt, että olen menettänyt keskittymisen kyvyn hektisessä lapsiperhearjessa, mutta huomasin, että voin ehkä saada sen sittenkin vielä takaisin.

Mitä uutta tästä vielä alkaakaan. Mutta kun on vasta alussa, huomaa kai selvemmin sen, kuinka kehittyy. Ja se, että kehittyisin kirjoittajana, siinä lienee tämän opiskelun tärkein merkitys. Ihanan avartavaa.

Sivumennen sanoen

Sivumennen sanoen, yritäpäs kirjoittaa paria viiden sivun esseetä, kun lapset ovat joululomalla. Ja kun ethän sinä niitä tuosta vain näytölle taio, aihekin vaatii etukäteistiedon hankintaa, jäsentelyä ja ymmärtämistäkin. 

Sivumennen sanoen, yritäpäs lukea nipullinen parinkymmenen sivun artikkeleita tuoksi etukäteistiedoksi, kun lapset temmeltävät kotosalla ja jouluruokapöytäkin odottaa suunnittelua, kattamista ja valmistelua. 

Sivumennen sanoen, lukeakin voit ehtiä, pätkissä ja illan hämärissä huonoilla silmillä, mutta yritäpäs sisäistää lukemasi. Jäsentää ja järjestellä, ymmärtää ja kerätä vielä omia ajatuksia asioista muistiinpanoiksi, sillä ethän niitä muuten kuitenkaan seuraavana päivänä muista.

Sivumennen sanoen, yritäpäs pitää edellisiltana illan hämärissä väsyneillä silmillä lukemasi mielessä ynnä ne ajatukset, jotka sinä lukemastasi sait ja ylöskin kirjasit, muttet enää seuraavana päivänä muistanutkaan, miksi. 

Sivumennen sanoen, yritäpäs olla joulumielellä ja huoletonna, kun muistat, että sait juuri ja juuri aikaan kaksi sivua esseeseesi, kun niitä piti olla viisi, ja sitä paitsi nekin neljä päivää myöhemmin kuin itse asettamasi deadline olisi määrittänyt. 

Sivumennen sanoen, kaunokirjallinen journalismi, fiktiiviset kerrontatekniikat ja ihmisen todellisuuskäsitys eivät ole niitä aiheita, jotka joululomalla aktiivisesti mielessä pyörisivät, vaikka kiinnostaviakin ovat. Ovat vain joutuneet kilpailemaan niin monen muun seikan kanssa, kuten lasten joululomailun, jouluvieraiden, ylensyömisen, ilotulitusten ja uudenvuodenskumpan kanssa, noin niin kuin esimerkiksi. Että jos jäivät toiseksi, niin hyvästä syystä.

Mutta en luovuta. Kun en luovuta. 

Sivumennen sanoen. (Ja tähän hymiö. Positiivinen.)

Ostetaan keskittymiskyky

Kaksi kuukautta tätä menoa jo takana, enkä ole vieläkään oppinut. Tai olenhan minä näiden opintojen myötä paljon oppinut kirjoittamiseen liittyvistä asioista - omasta kirjoittamisestani, sen vahvuuksista ja heikoista kohdista. Mutta kun istun lukemaan materiaalia tai kirjoittamaan oppimistehtävää, jokin taito on edelleen hukkateillä.

On melko helppo aloittaa, kun päättää niin. Kasa papereita, muistivihko ja tietokone. Avoin mieli ja innostus uuden äärellä. Otsikko ja kappale, pari. Mutta pyykkikone. Nuo tavarat pois pöydältä. Ja tiskit, ne piti laittaa koneeseen.

Seuraava kappale. Paluu ensimmäiseen. Ajatus jäi jonnekin. Laittaisiko kahvia? Kaapista suklaata kaveriksi, ehkä se auttaisi. Kuivausrumpu kuuluu lopettelevan, muista tyhjentää se. Mitähän sähköpostille kuuluu?

Ensimmäinen kappale on ihan hyvä, mutta toista pitää muokata. Kolmas on johdonmukainen, mutta saisi olla pidempi. Pitäisi pedata sänkyihin uudet lakanat, tekisiköhän sen nyt. Virkistäisikö ajatuksia? Saman tien voisi laittaa pyykkikoneen vielä uudelleen pyörimään. 

En kuvitellut, että se olisi tällaista. Vaikka tiesinkin, oikeastaan. Kuvittelin, että otan tietokoneen kainaloon ja istun ja kirjoitan pari tuntia yhteen menoon. Hah. Jos vartin verran kerrallaan, hyvä niin. Koska pyykkikone. Ja niin edelleen.

Keskittymiskyky on hukkateillä, kadoksissa, missä lie. Olikohan minulla sellainen? Nuorena oli, muistelen. Mitä sille tapahtui? Ehkä se pusertui arkisten askareiden väliin ja katosi hiljaa näkyvistä. Niin siinä täytyi käydä.

T

Toisaalta, miksi valitan? Olen saanut tehtyä ensimmäisen kurssin jokaisen tehtävän toistaiseksi ajoissa, joskin toisinaan siinä kuuluisassa viimetingassa. Jos vaikka halusinkin, että osaisin keskittyä ja suorittaa tuottavaa opiskelutyötä hyvissä, riittävän pitkissä, yhtenäisissä aikaikkunoissa, niin pienten palasten muodostamana ne suoritukset kelpaavat myös.  

Jatkan kuitenkin keskittymiskykyni etsimistä, sillä luulen, että siitä olisi minulle vielä hyötyä. (Ja sitä on välillä kauhea ikävä!)

Viivyttelyn taito

Olen viivytellyt ja väistellyt. Vähät välittänyt ja vitkutellut. Lukenut materiaaleja ja pyöritellyt aiheita päässäni, mutta moneen päivään en saanut aikaan yhtään mitään konkreettista. Onneksi olen opettanut itseni ymmärtämään, että ajatustyö ennen kirjoittamiseen ryhtymistä on osa prosessia sekin. 

Kirjoittamisen opinnot, joista minulle on tähän mennessä ehtinyt kertyä kokemusta reilun kuukauden verran, ovat edenneet osaltani siihen pisteeseen, jossa kohtasin ensimmäisen rimakauhun. Pitäisi nimittäin kirjoittaa draamakohtaus, mutta kirjallinen minäni meinaa kompastella. Ala on minulle vieras, vaikka kuinka olen yrittänyt kääntää tilanteen uutuudenviehätykseksi. 

Olen siis yrittänyt monenlaista. Kokeillut unohtaa koko tehtävän hetkeksi (odotellut ahaa-elämystä) ja keksinyt muuta tärkeää ja muka tärkeää tekemistä (vielä ehtii, vielä ehtii). Olen vajonnut kohti epätoivoa (en mä osaa kirjoittaa draamakohtauksia) ja alentanut omia kirjoittajan kykyjäni (toiset osaa kuitenkin kirjoittaa paljon hienompia tekstejä). Miettinyt jopa sitä, että kohtaanko tässä ja nyt, silmästä simään, valkoisen paperin (näytön) kammon, jos avaan tekstinkäsittelyohjelman ja tuijotan sen hohtavan valkoisena heijastelevaa dokumenttipohjaa.

Mutta sitten ajattelin, että annan arjen kuljettaa eteenpäin normaaliin tahtiin. Laitan lapset kouluun, käyn kaupassa, juon kahvia, kuljeskelen ympäriinsä ja ajattelen. Menin kirjakauppaan ja kiertelin siellä huvikseni, sillä se on ihana paikka. Voisin tutkia kirjakaupan hyllyjä vaikka kokonaisen päivän. Suunnittelisin, mitä kaikkea lukisin ja tekisin, jos minulla olisi määrättömästi aikaa. Haaveilisin. Ja löysinkin jotain - ehkä se oli jotain motivaation ja inspiraation välimaastosta, mutta se saisi kelvata.

Tulin kotiin ja avasin tietokoneen. Kirjoitin pari sivua elämäni ensimmäistä draamakohtausta ja tarkastelin luonnostani. Kyllä siinä vielä paljon viilaamisen varaa olisi, mutta ehkä siitä sittenkin tulisi jotain. Kirjoittamisen jälkeen söin, join kahvit ja otin vartin päiväunet. Jätin tekstin oman onnensa nojaan ja palaan viimeistelemään sitä sitten, kun olen viivytellyt tarpeeksi ja deadline tulee tarpeeksi lähelle. Ei siitä mestariteosta tule, mutta pääsinpä kynnyksen yli. 

Jännää tämä opiskelu!

Ihan pihalla

Meillä on alkanut eräänlainen pikku arki. Se ei tarkoita vielä koulunalkua eikä syksyisiä säätiloja, niihin on vielä pitkä tovi aikaa. Elokuu on meillä tänä vuonna leirikuu, sillä lapset aloittivat maanantaina pehmeän laskun kohti rytmejä ja ohjattua tekemistä. Esikoisemme osallistuu tällä viikolla koulun järjestämälle luonto- ja taideleirille, ja kaksi nuorimmaistamme taidekoulun leirille, jossa 4-5-vuotiaat saavat harjoitella leirimaailmaan totuttelemista kolmen tunnin ajan päivittäin.

Pikku arki on alkanut kyllä minullakin. Sen lisäksi siis, että kuljettelen lapsia paikasta toiseen ja yritän pitää kirkkaana mielessä, että mukana on jokaisen siirtymän alkaessa tarpeeksi (ja oikeita) tarvikkeita, vaihtovaatteita ynnä muuta, olen iltapäivän tunteina (jolloin olen muutaman tunnin ajan aivan yksin kotona) kerännyt kasaan tietokoneen, kasan papereita ja kahvikupin. Hämmästellyt hetken hiljaisuutta, yrittänyt sen jälkeen perehtyä aivan uusiin asioihin.

Toukokuussa sain tietää, että minut on hyväksytty opiskelemaan kirjoittamista. Edellisistä opintovuosista on aikaa (hupsista) parikymmentä vuotta ja verkko-opiskelun maailma onkin yhtäkkiä uusi ja ihmeellinen. Kuulostan äkkiä dinosaurukselta, mutta siihen aikaan, kun parikymppisenä opiskelin yliopistossa, ei verkossa tapahtunut vielä juuri mitään kovin oleellista opintojen suhteen. Muistan jopa, että joihinkin opintoihini kuului kurssi, jossa mm. opeteltiin hakutoimintoja ihmeellisessä internetissä. (Ja no hei, olihan meillä irc.)

Tänään siirsin pulpettini pihalle. Luin papereita ja selasin opintokokonaisuuksien sisältöjä, yritin suunnitella syksyn aikatauluja. Edelleenkin tuntuu melkein kummalliselta tehdä keskellä päivää jotain, joka onkin vain ja ainoastaan itseä varten. Olen tottunut vuosien saatossa siihen, että omille kirjoitusharrastuksilleni on aikaa vasta silloin, kun ilta pimenee. Tai, vaikka aikaa olisi kyllä nykyään välillä päivälläkin, ei keskittymisrauhaa yleensä kuitenkaan, joten en ole lähtenyt edes yrittämään.

Katsellessani kesäistä pihaa ja piiloutuessani paahteelta aurinkovarjon alle, tuli oikeastaan aika leppoisa olo. Loppukesän on luvattu olevan pitkä, syksynkin vielä lämmin. Lapset nauttivat leirielämän virikkeellisyydestä ja äiti saa tarvittavan annoksen suunnitelmallisuutta kasaan syksyn koitoksia varten. 

Aika kiva olla pihalla. Ja samalla onneksi sittenkin vähän jyvällä.

Joulu tulee, varmasti

On ehkä aika tylsää sanoa, että vanhaksi on kai tulossa, sillä joulu tuntuu saapuvan joka vuosi yhä nopeammin. Todellisen sekä itselleen luomansa kiireen pyörteissä suunnittelee tekevänsä vaikka mitä ja sitten toteuttaa niistä ehkä kolmasosan. Ja nekin viime tingassa. Hämärästi muistan vielä, että joskus olin aika säntillinen ihminen. Aina ajoissa, vähän etuajassakin varmasti usein. Tämänpäiväisestä todellisuudesta en sitten viitsi enempää nyt mainitakaan.

Joulukuun alkuun kuuluu kuitenkin muiden joukossa yksi tehtävä, josta yritän pitää kiinni. Tiedän sen tuottavan iloa lukijoilleen, ja nautin itsekin sen tekemisestä. Siitä lähtien, kun saimme esikoisemme, olen tehnyt lähisuvulle joululahjaksi valokuvakirjan, teksteineen ja muistoineen. Kuusi kirjaa on jo valmiina, seitsemännen aika on pian.

Blogivuodet ovat vaikuttaneet, kyllä. Ne ovat antaneet nimiä kirjoille viime vuosina, ja niiden sisällössä on tuttuja elementtejä blogipostauksista. Aika luonnollista kyllä, sillä blogista on tullut kanava, jota seuraamalla moni tutuista ja sukulaisista pysyy matkassamme mukana. Olen säilönyt blogiin niin paljon asiaa ja sattumuksia lapsistamme, että olen pyyhkäissyt kokonaan pois huonon omatunnon siitä, että en täytä vauvakirjoja. Olen jopa keksinyt itselleni siihen hyvän selityksen: vauvakirjat vaatisivat minua kirjoittamaan jäsennellymmin, vastaamaan kysymyksiin ja tukahduttaisivat minulta luovuutta, jota voin blogikirjoittelussa hyödyntää paremmin. Sillä kaikkein helpointa minulle on, kun saan kirjoittaa kaiken juuri siten kuin minusta tuntuu. Puhumattakaan siitä, että se on niin hauskaa. Ja onhan se hauskaa näköjään ollut, sillä juuri tämä teksti on näiden blogipostausten sarjassa 300:s.

Valokuvakirjan suunnittelu saattaa alkaa mielessä jo loka-marraskuussa, mutta koska aikaisesta linnusta on tullut toivoton viimetinkaihminen, alkaa vasta joulukuun puolivälin lähestyessä tapahtua. Näihin aikoihin alan käydä kuvatiedostoja läpi vain todetakseni, että kuvia on liikaa. Päädyn poimimaan muutaman kuvan niistä aihealueista, joista kirja tulee koostumaan ja lataan ne valokuvakirjanteko-ohjelmaan. Tiputtelen kuvat paikoilleen ja kerron, mitä meille on tänä vuonna tapahtunut. Lähetän kirjatilauksen vähän myöhässä joulun toimitusaikoihin nähden ja saan ne onnekkaasti perille juuri jouluksi (tai sitten sen jälkeen). Kuka tietää, miten tänä vuonna käy. Minä tiedän ainakin sen, että sivuakaan ei ole vielä valmiina.

Tämä tuttu runo pääsi viimevuotiseen kirjaan.

Mutta koska kiire usein saa aikaan sen, että nopeitakin liikkeitä tapahtuu, aion vakaasti yrittää. Sillä sitten kun lapseni lentävät pesästä, annan heille vauvakirjojen sijaan nämä kirjat. Kun ei äiti ehtinyt mitään vauvakirjoja täytellä, oli liian innostunut niistä blogihommista. Niitä on teetetty niin monta kopiota, että jokainen kolmesta saa omansa. Ja äidille ja isälle on jätetty yksi kappale jokaista. Joiden sivuille voi sitten tiputella niitä liikutuksen kyyneliä, sitten joskus. Niin se varmaankin menee.

Elämästä ja Ameriikasta

Olen saanut haasteen, tai oikeammin useita sellaisia. Näyttää kuitenkin siltä, että niihin on melko haasteellista vastata. Minulla on luullakseni tapana ajatella, että kirjoitan blogihaastepostauksen sellaisena päivänä, kun en keksi muuta kirjoitettavaa. Sellaisia päiviä ei vain yleensä tule, sillä jutun juurta tuntuu pyörivän päässä enemmän kuin niitä on aikaa suoltaa sieltä esiin. Olen kuitenkin päättänyt olla tyytyväinen siihen, että ylipäätään pyörii.

Niin Ihminen se äitikin on -blogin Daniela, Kotirouvailua ja kulttuurishokkeja -blogin Hanna kuin Oli ennen onnianni -blogin Annikin haastoivat minut kertomaan blogini tarinan; milloin ja miksi se on syntynyt, mitkä ovat olleet sille taitekohtia, miten se on edetessään kehittynyt. Kiitos kaikille. Haasteesta ja siitä, että kirjoitatte mielenkiintoisia blogeja, joita on ilo käydä lukemassa.

Elämää ja Ameriikkaa syntyi maaliskuussa 2013, se ei siis edelleenkään ole kovin vanha blogi, ainakaan omasta näkökulmastani. Se syntyi pienenä ja kevyenä, niin kuin kaikki kolme lastanikin - siitäkin tuli heti lempilapseni, näiden kolmen rakkaimman jälkeen toki. Blogin syntyyn vaikutti ehkä voimakkaimmin se, että olimme muuttaneet kesällä 2012 Suomen Pirkanmaalta Yhdysvaltojen Vermontiin ja ulkosuomalaisuus ja uuden elämän aloittaminen antoivat luonnollisen sysäyksen kirjoittamiselle. En enää muista, moniko kysyi lähtiessämme, alanko kirjoittaa blogia, mutta muistan kuitenkin, että aika moni. Ensin kirjoitin sattumuksistamme, tuntemuksistamme ja sopeutumisestamme pieniä pätkiä Facebook-päivitysten muodossa. Useampi tuttava kysyi silloinkin, aionko siirtää ne joskus blogiksi - ja suurin piirtein sillä tavoin tämä tie taisi alkaa.

Aluksi taisi jännittää, lukeeko näitä juttuja kukaan. Sen jälkeen jännitti, että näitä lukee tosiaan joku. Enimmäkseen siinä vaiheessa sukulaiset, ystävät, tuttavat, työkaverit. Suurin piirtein vuoden ajan blogini päivittyi harvakseltaan, elin sen kanssa ikään kuin harjoitteluvaihetta. Kirjoittaminen tuntui kyllä mukavalta, sillä olen aina mielelläni ilmaissut itseäni sanoin. Kirjoittaminen on minulle turvasatama, rauhan tyyssija ja tapa selkiyttää omia ajatuksia.

Muistan ensimmäisen käännekohdan varmasti aina. Se tapahtui noin vuosi blogin aloittamisen jälkeen, kun kirjoitin kaksosista kertovan runoni MinäSinä. Runo syntyi yhtäkkiä, vähän kuin hetken mielijohteesta. Epäröin kyllä jonkin aikaa ajatusteni kanssa, sillä en osannut heti päättää, haluanko julkaista sitä blogissani. Olen kirjoittanut runoja jo lapsuudestani saakka, mutta en ollut julkaissut niitä blogissani koskaan aiemmin. Päätin sitten julkaista tämän - ja se on edelleenkin luetuin postaukseni blogini historiassa. Odotan toisaalta jännityksellä, milloin pystyn kirjoittamaan jotain sellaista, joka ylittäisi tuon runon suosion!

Olen ollut aina sitä mieltä, että blogiani on vaikea kategorisoida. Se on täynnä erilaisia tekstejä, siitä yksinkertaisesta syystä, että kirjoitan mielelläni monenlaisia tekstejä. Usein niistä löytyy huumoria, ja myönnän, että minulla on itsellänikin aika hauskaa niitä kirjoittaessani. Toisinaan on sellainen tunne, että tunteellinen kirjoittaminen tekee olosta rauhallisen, ja toisaalta nautin juuri sellaisesta kirjoittamisesta ehkä sittenkin kaikkein eniten. Jonkinlaisia asiatekstejäkin joukosta löytyy, esim. kuvauksia asuinympäristömme nähtävyyksistä, maisemista, viikonloppuretkeilyistä. Kolme pientä lastamme huolehtivat siitä, että lapsiperhearjesta riittäisi ylenmäärin kirjoitettavaa, mutta olen päättänyt, etten täytä blogiani tyystin niillä kirjoituksilla.

Voin sanoa, että blogini on näinä parina vuotena löytänyt muotonsa kyllä, olkoonkin, että sitä voisi kutsua sillisalaatiksi näin halutessaan. Ehkä se kehittyy yhä edelleen johonkin suuntaan, mene ja tiedä. Ainakaan en ole aikeissa lopettaa kirjoittamista, sillä niin yhteenkasvanut olen tämän kanssa tänä päivänä. En oikein tiedä, ketä kiittäisin siitä, että tulin aikoinani aloittaneeksi tämän harrastuksen - mutta voin ainakin kiittää jokaista lukijaani. Sillä vaikka omaksi ilokseni kirjoitankin, on kiva ilahduttaa aina muutamaa muutakin. Kiitos siis!

Tämä blogihaaste on kiertänyt maailmalla jo sen verran pitkään, että en nyt keksi näin äkkiseltään omista suosikkiblogeistani kuin kaksi, joissa en ole vastaavaa haastetta vielä nähnyt:

Treeniä hietikolla - Soilen urheilupainotteinen blogi
Living California - Annan perheen elämää Kaliforniassa

P.S. Tämä postaus on blogihistoriani erikoisuuksia. Miksi? Koska kaivelin sen luonnoksista, minne sen eilen puolivalmiina tallensin. Enkä oikeasti koskaan (no, ehkä kerran tätä ennen) käytä luonnoksia. Kirjoitan aina koko jutun samantien ja päästän sen matkaan. Suoraviivainen pohjalainen täällä kato, hei.

Säännöt ovat seuraavanlaiset:

1. Haaste on avoin kaikille bloggareille (teema voi olla mikä tahansa). Saat osallistua vasta saatuasi haasteen (ja niitähän voi toki myös pyytää, jos tiedät jonkun saaneen sen)

2. Kirjoita ja julkaise oma tarinasi blogissasi: miten blogisi sai alkunsa, kuinka se on kehittynyt ajan saatossa ja mitkä ovat olleet merkittävimpiä taitekohtia. 

3. Haasta mukaa neljä blogia kirjoittamaan oma tarinansa. Mikäli joku kieltäytyy suoriltakäsin, voit haastaa jonkun toisen. 

4. Muista ilmaista tarinasi yhteydessä linkkeineen päivineen, miltä blogilta sait haasteesi ja kenet haastat mukaan. 

5. Mikäli olet Instagramissa, käy halutessasi lisäämässä jonkin kuvasi yhteyteen tagi #blogisitarina. Näin kaikki Instagramissa olevat bloggarit näkevät, kenen kaikkien blogeissa nuo tarinat ovat nähtävillä. #Blogisitarina -haasteen käynnisti: kototeko -blogi

Odota, odota vielä vähän

Vähän pitää pidätellä jo. H-hetki lähestyy ja ajatukset piirtävät mielessä siksakkia. Koulu alkaa ensi viikolla, joten viimeisiä lomapäiviä viedään. Kesästä on saatu nauttia pitkään, joten keskeneräiseltä ei kesälomapuuhailu enää tunnu, joskin mukavuudenhaluinen toki voisi lomailua jatkaakin. Mutta koska nyt on enää muutama päivä jäljellä ennen kuin arki ottaa ja vie mukanaan (sillä niinhän siinä käy, epäilemättä), ei oikein yhtäkkiä enää tiedäkään, miten tässä suhtautuisi ja miten tätä muutosta oikein pitäisi vastaanottaa.

Tänään otettiin taas vähän lisää varaslähtöä asiaan. Koulu järjestää aina vähän ennen virallista aloituspäivää nk. lukuvuoden avajaispiknikin lähistöllä sijaitsevalla maatilalla, jonka kanssa koulu tekee paljon yhteistyötä. Perheet ja opettajat saapuvat tilalle nyyttäritarjottavineen ja pikniktarvikkeineen ja nauttivat hyvin vapaamuotoisesti (no, ollaanhan Amerikassa) kesäillasta. Jokainen tuo alkupalaa, lisuketta tai jälkiruokaa ja maatila tarjoaa burgereita ja hodareita (no, ollaanhan Amerikassa). Minulle kävi samoin kuin monella muullakin kerralla vastaavanlaisessa järjestelyssä - kun ruokapöytä on pitkä kuin sen ääreen jonottavien ihmisten muodostelma, ei kykene maistamaan kuin murto-osaa tarjottavista, vaikka mieli tekisi vähän niin kuin joka sorttia. Olen oppinut rakastamaan täkäläistä kotiruoan tyyppistä ruokaa, sillä joka kerta kun saan esim. erilaisia salaatteja ja kasvispaistoksia, maistuvat ne järjettömän hyviltä, etenkin ulkoilmassa.

Näitä tilalla on paljon. Ja lapset tykkäävät!

Maaseudun ilta on sekä rauhallinen että kaunis.

Mutta pitää siis pidätellä. Pitää pidätellä itseään, ettei tee liikaa suunnitelmia heti syyskuulle, kun ei kuitenkaan ehdi kaikkea toteuttaa. Uudenlaisena näyttäytyvä arki kutkuttaa mielessä, sillä en oikein kykene muistamaan, millaista on esim. tehdä asioita kotona täysin häiriöttä. Luultavasti kuljen kännykkä liimattuna kiinni itseeni monta viikkoa, mutta ehkä opin senkin kanssa elämään. Mietin mielessäni, miten lounasta syödään yksin, sillä en ole tehnyt sellaista vuosikausiin. Kurkistelen kaappeihin ja päätän valmiiksi tulevista siivousprojekteista. Naureskelen naapurin rouvan kanssa, miten tavallisesta kauppareissusta tulee vapauttava kokemus: kuinka hyllyjen välissä voi vaikka vertailla tuotteita ja lukea tuoteselosteenkin tarvittaessa. Tai sitten minulle käy kuten kampaajalleni, joka kertoo viettävänsä vapaapäivänsä siten, että hoitaa niin hullun lailla asioita, että huomaakin yhtäkkiä, että lounas jäikin syömättä ja kohta täytyy jo hakea lapset koulusta.

Saattaa jopa käydä niin, että päädyn nyppimään puutarhaa. Ammattilaiset hoitavat meillä suuret linjat, mutta rikkaruohojen nyppimiseen tarvitsen omaa viherpeukaloani, vaikkei se kummoinen olekaan. Ehkä kaipaan kuitenkin näitä hetkiä - todennäköisestikin.

Eniten kuitenkin kutkuttaa yksi ajatus. Kirjoittaminen. Olen harrastanut tätä blogikirjoittamista nyt parin vuoden ajan, mutta en ole vielä kertaakaan kirjoittanut yhtään postausta päiväsaikaan. Viivähdän koneelle aina vasta siinä vaiheessa, kun lapset jo nukkuvat ja talo huokuu sitä keskittymiseen vaadittavaa hiljaisuutta, jota niin suuresti arvostan. Nähtäväksi jää, miten hämärähommille käy, kun ne nostetaan päivänvaloon. 

On siis aika kaivella pölyttyneet kirjoitushaaveet ja aiheet komerosta ja päästää mielikuvitus valloilleen. Jäsentää ne ajatuksissani kieppuvat aihiot, taputtaa niistä parhaita olalle. Kokeilla, kantavatko siivet minnekään.

Jännittää.

No miksi miksi?

Kävipä niin, että Sanumaria heitti blogihaasteella. Olen ollut aivan mahdottoman laiska vastaamaan sellaisiin, mutta ehkäpä vaihteeksi kokeilen tätäkin. Seuraa siis itsestäänselvyyksiä (ainakin minulle), selittelyjä (kenelle sitten) ja ehkäpä muutama aiemmin selittelemättä jäänyt seikka.

Miksi siis bloggaan? Aika tuore olen tällä saralla mielestäni edelleen, vasta reilut kaksi vuotta takana, joista ensimmäinen oli vielä melko hiljaista hissuttelua. Syitä pitäisi kai kaivella esiin kaikkiaan viisi, mutta katsotaan nyt, montako kivuttomasti tulee.

1. Se tärkein, ja alkuperäisin. Minä vain yksinkertaisesti pidän kirjoittamisesta aivan valtavasti. Tai no, amerikkalainenhan sanoisi, että I love it. Kirjoitan, koska olen kirjoittanut melkein aina ja koska minusta on aina ollut kivaa latoa sanoja peräkkäin ja ilmaista itseäni sillä tavoin. Olen myös aina (syy vai seuraus?) ollut vaikuttunut siitä, jos olen saanut lukea sanoja, jotka on aseteltu hyvin. Jotka avaavat ajatuksia tai liikahduttavat jollain tapaa. Sanataidetta siis.

2. Tässä vaiheessa, kun lukijoita on sanotaan nyt mukavasti, siis paljon enemmän kuin aloittaessani tulin edes kuvitelleeksi joskus voivan olla, myönnän kirjoittavani myös siksi, että blogiani luetaan. Kirjoitan yleensä n. kolme kertaa viikossa, enkä pidä kovin pitkiä bloggaustaukoja, jollei siihen ole jotain erityistä syytä. Ja ehkä kuvittelen, että ihmisiä kiinnostaa meidän elämämme, koska he lukevat blogia. Tiedä sitten. 

3. Luovuus. En ole luova monellakaan tapaa. En osaa taiteilla, en tehdä käsitöitä, en liiemmin hoitaa puutarhaa asianmukaisesti. Mutta osaan käsittääkseni kirjoittaa, ja se taito vastaa luovuudenkaipuuseeni. Ihailen kovasti, kun toiset osaavat esimerkiksi tehdä käsillään kaikenlaista hienoa. Minä käytän sanoja. Ulkosuomalaisena tarvitsee ehkä jo mainita sekin, että tämä on myös kelpo tapa pitää äidinkieltään vireänä ja vivahteikkaana.

4. Terapeuttinen merkitys. Erityisesti silloin, kun kirjoitan niitä silmännurkassa liikahduttavia tekstejä. Ne (esimerkiksi keskosuudesta kertovat postaukset) auttavat jäsentämään omia kokemuksia ja ajatuksia, ja jos samalla jonkun muunkin, niin olkaa hyvät vain. Lapsiperhearjesta kertovat (noh, satiirissävytteiset) juttuni taas auttavat itseänikin nauramaan, jos (kun) kokemukset eivät ole välttämättä tapahtumahetkellä naurattaneet sitten vähääkään. Ja runot taas - ne syntyvät, kun on tarvetta ilmaista syvällisempiä.

5. Jos nyt ei kaikilla, niin melkein jokaisella lienee tarve rentoutua aina joskus. Kirjoittaminen on minun tapani. Se on hiljainen hetki päivän kiireiden jälkeen, aika järjestellä ajatuksia ja kuunnella välillä itseäänkin. Se on kai sitä omaa, kivaa aikaa. Kiitos vain hyvin nukkuville lapsilleni.

Sunnuntaina harjoittelimme lasten kanssa rentoutumista makoilemalla
helteisellä pihamaalla ja tuijottamalla keväistä luontoa.
Ei kyllä olisi muuta jaksanutkaan :)

Eivät ne näköjään mihinkään järjestykseen menneet, en kyllä edes yrittänyt. Mutta väliäkö sillä. Niitä taitaisi äkkiä tulla toinen mokoma lisääkin, mutta jaarittelut saavat jäädä tähän. Heitän sen sijaan haasteen eteenpäin Treeniä hietikolla -blogin Soilelle sekä Living Californian Annalle. Leave it or take it!

Suurella sydämellä

Kuva on hämärä, mutta nämä ovat vähän sellaisia hämärähommia. Kun saan lapset nukkumaan, on näillä leveysasteilla aina vähintäänkin hämärää, kesät talvet. Mutta tuo hiljainen hämärä, se on minulle se hetki, jolloin ajatus useimmiten alkaa virrata.

Toisinaan on kysytty, kuinka paljon aikaa käytän blogipostauksen kirjoittamiseen. Ja kun on kysytty, niin ajattelin vastata. Tavallisimmin kirjoitan yhtä juttua noin puolisen tuntia. Kirjoitan sen aina yhdeltä istumalta ja saman tien koko tekstin jäämättä viilailemaan sitä sen enempää siinä vaiheessa. Sen jälkeen katselen jutun läpi esikatselussa, korjaan muutaman kirjoitusvirheen, säädän muutamaa ilmaisua ja sellaista muuta pientä. Ja laitan tulemaan. Olen aina ollut siinä uskossa, että parhaat tekstini syntyvät, kun annan ajatuksen vain virrata, enkä jää säätelemään hienouksia sen enempää. Ensimmäiset ajatukseni ovat kaiketi niitä aidoimpia. Ai entä ne runot? Ne syntyvät yleensä vielä vähän nopeammin, ne kun ovat sitä tajunnanvirtaa aidoimmillaan.

Mistä niitä juttuja sitten oikein tulee? Arkipäivästä ne enimmäkseen syntyvät, ja kyllä, kolme pientä lastamme ovat yleensä ne suurimmat inspiraation lähteet. Aika usein saan hyviä juttuideoita ihan vain tarkkailemalla ympäristöä. Toisinaan joku sanoo jotain nasevaa, ja ajatus jää pyörimään mieleeni niin pitkäksi aikaa, kunnes sen ympärille kehittyy juttu. Otsikot hypähtävät mieleeni yllättävän usein melko irrallisina, millä tarkoitan sitä, että keksin täysin yhtäkkiä hyvän otsikon ja pureskelen sitä päivän, viikon tai kolme, ja sen jälkeen se useimmiten on saanut mielessäni kokonaisen jutun muhimaan. Toisinaan käy kyllä niinkin, että kirjoitan jutun, joka on pyörinyt aiheena mielessäni jo pitkään, mutta jään jumiin otsikointivaiheessa. Eli viimeinen kymmenminuuttinen saattaakin kulua siihen, että se oikea otsikko löytyy. Otsikointi on minulle tärkeää - sekä useimmiten vieläpä hulvattoman hauskaa.

Miksi minä sitten kirjoitan? Sitäkin aika usein tavalla tai toisella kysellään. Kirjoitan ensisijaisesti siksi, että se on aina ollut minulle yksi parhaita keinojani ilmaista itseäni ja avata omia ajatuksiani. Se on minulle huomattavan terapeuttista, se illan rentouttava hetki, jolloin rauhoitun päivän tohinoiden jälkeen. Ja niinhän me ihmiset mielellämme toimimme - haemme hyvää mieltä itsellemme omalta mukavuusalueeltamme. Tämä on minun alueeni. Voitte te pyytää minua puheenkin pitämään, mutta todennäköisesti ilmaisen itseäni huomattavasti paremmin kirjallisesti. 

Nykyään uskallan myös jo todeta, että kirjoitan myös muille, eli teille blogini lukijat. Sillä se, että joku lukee näitä postauksiani, saa minut kirjoittamaan lisää. Ja voin minä senkin luvata, itselleni ja muillekin, että ei minulla ainakaan ole mitään aikomusta lopettaa. On tämä vaan niin hauskaa!

Näihin tunnelmiin. Suurella sydämellä.

Saa pysyä kanavalla. Kiitos.

Perspektiiviä

Siitä on melko tarkalleen 21 vuotta, kun melkein ylioppilas sai äidinkielenopettajaltaan tehtävän. Kirjoita koulun ylioppilasjuhlaan runo. Voi apua, ajatteli ensin. Siitä piti tulla ylioppilaan puheenvuoro juhlassa. Mutta melkein ylioppilas ei osannut kieltäytyäkään, oli siihen kaiketi liian ujo.

Siitä tuli kauhean pitkä, enemmän kuin kuusi sivua. Kauanko sen kirjoittamiseen meni, minulla ei ole mitään käsitystä. Tuskin kuitenkaan kovin kauaa, sillä se melkein ylioppilas oli aina kirjoittanut sen mitä ajatus mieleen toi, ja jättänyt viilaamiset vähemmälle, sillä uskoi siihen, että ne aidoimmat ajatukset tulevat tajunnanvirtana, kun antaa niiden tulla.

Olen muistanut aina, että tällainen tuotos on olemassa, mutta en pystynyt mitenkään hahmottamaan, onko se kulkenut mukanani kaikki viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana tapahtuneet muutot. Vanhempani ovat kuitenkin pitäneet majaa samassa paikassa koko ajan, joten sieltähän tämä arkistojen 'aarre' kyllä löytyi. Huhhuh. Aika tavalla pelotti kyllä lukea se läpi kaikkien näiden vuosien jälkeen. Mutta nyt viimein tuntui, että olen tarpeeksi rohkea siihen! Vähän kyllä poskia punottaa vieläkin - niinkin rohkea olen jo, että senkin uskallan myöntää.

On mielenkiintoista palata omiin ajatuksiinsa näin vuosien jälkeen ja yrittää uudelleen samaistua siihen, millainen tuo 19-vuotias, epävarma lukiolainen oli. Mutta kirjoittaminen oli jo silloin se turvasatama, jossa saattoi lipua hiljalleen ja tuntea olonsa turvalliseksi.

Perspektiiviä on tullut, onneksi. Elämä on tainnut kasvattaa aika tavalla. Niin kai on tarkoituskin. Perspektiiviä näkyy tulevan kyllä koko ajan lisää, ainakin jos siihen on uskominen, että sanomalehteä on todellakin parempi lukea vähän etäämmältä. Tai että on mukavampi laittaa suosiolla valot päälle, eikä yrittääkään hämärässä lukea vitamiinipurkin kyljestä tekstejä. Tai kun ihmettelee, miten vaatteiden pesulappujen merkinnät sen kuin pienenevät vuosi vuodelta. Mutta pääasia, että näkee. Vaikka sitten vähän etäämmältä.

Mutta - tämä juttu alkoi siitä, mistä taisi silloin joskus alkaa jotain. Se oli kirjallisen tuotantoni ensijulkitulemia, ja olipa se vielä julkiesiintyminenkin koko juhlaväen edessä. Oli sentään onneksi kaveri mukana, niin ei pelottanut ihan niin hirveästi. Siitäkin selvittiin. Tuleeko siitä kuvaa? Ei tule. Siihen tarvitaan vielä ainakin 20 vuotta lisää.

Mutta perspektiiviä harjoitan edelleen. Vaikkapa näissä, aina yhtä ihastuttavissa järvimaisemissamme.

Ja - minulla on hyvä turvasatama.

Vuorille

Haaveilin kiipeäväni vuorille.

Niille, jotka olin haaveissani edessäni nähnyt

joiden korkeutta en ollut uskaltanut arvioida

joille matka veisi pitkän, pitkän aikaa.

Ne siinsivät mieleni kuvissa

nousivat jylhinä edessäni,

näyttivät saavuttamattomilta

mutta houkuttivat niin kovin, 

kutsuivat minua kohti.

Nyt uskalsin askeltaa niitä kohti.

Kevyesti, vielä haparoiden

niin ettei kukaan vielä huomaisi.

Kokeilisin vain,

katselisin hiljaa ympärilleni

lähettäisin pienen toiveen ilmojen halki

salaa kaikilta,

melkein itseltänikin.

Katselin vuorta edessäni.

Katselin pitkään ja mietiskelin.

Arvioin etäisyyksiä,

tunteita, joita kohtaisin

matkallani

sinne jonnekin

minne kaipasin.

Katselin vuorta edessäni.

Katselin ja rohkaisin mieleni.

Otin askeleen, toisenkin, kolmannen

ja tunsin olevani tiellä

josta olin haaveillut

jonka olin niin pitkään halunnut tuntea jalkojeni alla

joka nyt tuntui keveältä kulkea,

keveämmältä kuin koskaan ennen.

Ja kun tunsin itsessäni tuon rohkeuden

näin sen mieleni kuvissa

annoin sen vallata tilan

joka sitä varten oli minussa ollut.

Annoin sen kertoa minulle

että olen oikealla tiellä.

Sillä nyt viimein uskon,

että runojeni maailman

oli aika avautua.

Enkä enää, enää käänny takaisin -

sillä vaikken suurinta vuorta valloita

vaikken kuuta taivaalta tavoita

niin näillä vuorilla on hyvä kulkea,

ja tavoittaa oma onnensa

omaan tahtiin