Vastuuta ja vapautta high schoolissa

Teini-ikäisyys on jännää aikaa. Vastuut saattavat painaa mieltä, mutta vapaudet sitä vastoin kutkuttavat. Kolmen teini-ikäisen vanhempana näkee sen, miten eri tavalla teinit voivat ottaa uudet asiat vastaan ja miten kuitenkin kuviossa on usein paljon samaakin. Uudet asiat kiinnostavat, mutta välillä pelottavat yhtä aikaa. Todellisuus lyö välillä kasvoille, mutta onnistumiset asioissa, jotka eivät ole olleet valmiiksi tuttuja, tuovat tyytyväisen hymyn huulille.

Kotona oppii kaikenlaista, mutta koulumaailmassa vielä lisää - paljon. Täällä eron koululaisen vastuissa ja vapauksissa näkee selvästi yläkoulun (middle school) ja lukion (high school) välillä. Tuntuu suorastaan, että moni teini kasvaa monella tapaa juuri tuon siirtymän kohdalla. Niin henkisesti kuin ihan fyysisestikin. Kukapa ei olisi nähnyt teini-ikäistä, joka on joskus venähtänyt kesän aikana aivan uusiin mittoihin.

High schoolin opetusohjelmaa koskevassa infossa koulun rehtori kertoi, kuinka he haluavat olla luomassa ja ylläpitämässä "kolmen kodin" mallia. Three homes tarkoittaa kotia, koulua ja koulupäivän jälkeistä harrastus- ja yhteisötoimintaa. Niiden toivotaan toimivan yhteistyössä ja luovan teineille yhteenkuuluvuutta eri tasoilla ja tavoilla. Koti toimii toki pohjana kaikelle ja antaa valmiuksia koulumaailmassa luovimiseen, ja koulussa opittuja asioita sovelletaan niin kotona, harrastusmaailmassa kuin koko muussakin elämässä. Kaikki liittyy ja linkittyy toisiinsa ja rakentaa pohjaa teinin elämälle ja kehitykselle myös sitä aikaa varten, kun koulu on käyty ja edessä ovat jatko-opinnot, työelämä tai jokin muu suunnitelma.

Tässä vaiheessa voi muistuttaa suomalaiseen koulujärjestelmään tottunutta, että high schooliin siirrytään täällä 14-15-vuotiaana, ja sitä käydään neljä vuotta, joten ulos putkahdetaan Suomen tapaan täysi-ikäisinä. Noina neljänä vuotena ehtii tapahtua paljon.

Yksi tärkeä lukiolaisen vastuualue on luonnollisesti koulutyö itse. Kaikki tuntuu tapahtuvan nykyään verkossa ja opiskelijat sukkuloivat tekemistensä kanssa eri järjestelmien välillä eikä vanhemman ole tarvetta katsella kaiken perään, vaikka mahdollisuus siihen tarjotaan. Jos joutuu olemaan poissa oppitunneilta, on mahdollista olla opettajaan yhteydessä sähköpostitse tai käydä tapaamassa heitä ennen koulupäivää: jokaisena aamuna opettajat ovat luokissaan 45 minuuttia käytettävissä ennen koulupäivän alkua. Sieltä voi käydä hakemassa apua koulutehtäviin, tiedustelemassa arvosanojen korottamista tai tehdä rästiinjääneitä kokeita. Homma tuntuu toimivan hyvin.

Digimaailman lisäksi näitäkin käytetään.

Merkittävä juttu teinille tuntuu ymmärrettävästi olevan liikkuminen. Yleisesti ottaen täällä ei alaikäisten liikkuminen paikasta toiseen ole ollenkaan niin vapaata kuin Suomessa. Tavallisesti noin alle 12-vuotias ei liiku yksin kuin omassa naapurustossaan. Koulumatkoja voi taittaa itse suunnilleen tuonikäisenä, toisaalta moni käyttää koulun tarjoamaa koulubussikuljetusta. High schoolin nuorimmat - freshmanit (9. vuosiluokka) ja sophomoret (10. vuosiluokka) - eivät saa poistua koulun alueelta ilman lupaa koulupäivän aikana, mutta junioreille (11. vuosiluokka) ja senioreille (12. vuosiluokka) se sallitaan. Monella junior-ikäisellä opiskelijalla toki onkin jo ajokortti, jonka voi saada täällä 16-vuotiaana. Niinpä junioreita ja senioreita näkee koululla vähemmän kuin nuorempia, koska he voivat käydä syömässä koulun ulkopuolella ja luonnollisesti viettää mahdolliset hyppytuntinsa missä haluavat.

Voisi ajatella, että liikkuminen koulun sisällä olisi vapaata, mutta näinkään ei asia aivan yksiselitteisesti ole. Jos otetaan vertailukohdaksi middle school, erot ovat kuitenkin huomattavat. Meidän yläkoulussa oppilaiden kulkemista rajoitettiin siten, että he esimerkiksi pääsivät aamulla alakerran aulasta yläkerran käytäviin vasta noin kymmenen minuuttia ennen oppituntien alkua. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että rakennuksessa on oltava riittävä määrä henkilökuntaa ennen kuin jokaiseen kerrokseen ja tilaan on pääsy. Myös kirjastoon pääsemistä aamulla rajoitettiin samasta syystä. Toisaalta ruokalaan pääsi kyllä hakemaan aamupalaa (sellainen tarjotaan Vermontissa jokaiselle julkista koulua käyvälle koululounaan lisäksi). Samoin rajoitettiin sitä, montako oppilasta voi yhtä aikaa liikkua käytävillä oppituntien aikana, eli jos oppilas oli pyytänyt lupaa vaikkapa vessakäyntiin, sai sellaiseen luvan, jos passeja oli riittävästi käytössä sillä hetkellä. Ruokalasta taas sai poistua lounaan jälkeen vasta luvan jälkeen.

High schoolissa ei todellakaan olla noin tarkkoja. Oppilaisiin luotetaan paljon enemmän ja he saavat kulkea käytävillä vapaasti. Lounastunnilla ei tarvitse pysyä ruokalassa vaan lounaansa voi nauttia missä vain koulurakennuksen sisällä, poislukien kirjastotilat ja vastaavat. Mutta ei, ihan vapaata ei juoksentelu sielläkään ole: koulussa on kameroita joka nurkalla, myös sisällä, ja jos joku maleksii käytävillä oppituntien aikaan liian pitkään, joku voi tulla kyselemään, onko siihen lupaa. Tällä suitsitaan lintsaamista.

Mietinkö joskus ovatko säännöt ankaria? Ne voivat siltä joskus tuntua, mutta toisaalta ne ovat luonnollinen osa täkäläistä koulumaailmaa. Meidän lapsemme ovat tottuneet tähän maailmaan ja se luo heille turvallisuutta. Ympäristö ja koko maailma on kovin erilainen kuin vaikkapa omassa nuoruudessa pienessä suomalaisessa maaseutukaupungissa. Ei vertaamisesta sinänsä mitään hyötyä ole, vaikka se mielenkiintoista voi välillä ollakin. 

Pidän tärkeänä sitä, että vastuut ja vapaudet muuttuvat iän mukana, kun nuori kasvaa ja aivot kehittyvät. Koen, että usein keskitie on hyvä ratkaisu monessa asiassa. Ei tarvitse hypätä suoraan syvään päähän, mutta liiasta pumpulista tuskin on hyötyä siitäkään. Vastuiden ja vapauksien muuttuminen on myös saanut aikaan monta hyvää keskustelua. Ja sen tärkeyttä ei voi teini-ikäisten suhteen vähätellä.

Hyvää tavaraa, hyvää mieltä

Kirjat, jotka on luettu, mutta joita tuskin luetaan uudelleen. Pieneksi jääneet lasten arkivaatteet. Vanhat lelut. Kengät, jotka ovat jo kauan palvelleet ja ovat nyt lojuneet eteisen komerossa liian pitkään käyttämättä. Toppahousut, joissa on rispaantuneet lahkeet, mutta jotka silti vielä pakkasessa lämmittävät. Se koriste-esine, joka ei oikein koskaan löytänyt omaa paikkaansa. Huonekalu, joka on saanut kolhuja ja joka ei oikein enää tunnu sopivan sisustukseen.

Esineitä, jotka voivat olla vaikka vähän rikki, mutta vielä korjattavissa ja käyttökelpoisia, voi edelleen hyödyntää. Jos et itse tarvitse enää jotain, voi joku muu ottaa tavaran ilolla vastaan. Esimerkiksi nuori, joka vasta kalustaa omaa kotiaan ensi kertaa. Isovanhempi, joka haluaa, että vierailulle tulevalla lapsenlapsella on tarvikkeita myös mummulassa. Perhe, jossa työnteosta huolimatta jää kaikkien kulujen jälkeen vain vähän varoja ostaa uutta. Vanhempi ihminen, joka haluaa viettää säästeliästä elämää. Joku, joka haluaa kokeilla uutta lajia, mutta ei halua heti sijoittaa paljon rahaa uuteen harrastukseen. Lapsiperhe, joka tarvitsee yhtä ja toista, mutta tiedostaa, että kaikkea ei tarvitse olla vuosiksi, vaan moni tavara voi olla käytössä hetken ja siirtyä sitten jälleen eteenpäin.

Meidän paikallisessa (Facebookissa toimivassa) Buy Nothing -ryhmässä liikkuu päivittäin paljon tavaraa. Filosofia ryhmän taustalla on se, että raha ei liiku. Kaikki on ilmaista. Voit lahjoittaa pois itselle tarpeetonta tai kysyä, onko jollain jotain tiettyä ylimääräisenä. Vaihtokaupat ovat myös sallittuja. Kätevää asiasta tekee myös se, että voit olla jäsenenä vain ja ainoastaan omassa paikallisessa ryhmässäsi. Meidän pikkukaupunkimme tapauksessa se tarkoittaa sitä, että lahjoituksen antaja ja vastaanottaja ovat maksimissaan 15 min ajomatkan päässä toisistaan. 

Buy Nothing -filosofia ei kuitenkaan tarkoita vain tavaraa tai palveluksia (joku voi auttaa toista vaikka ruokaostosten hoitamisessa tai painavan huonekalun siirtämisessä), vaan osa sen taustalla piilevää ideaa on ihmisten välinen kanssakäyminen. Moni tavara toki vaihtaa omistajaansa siten, että se jätetään ovelle ja lahjan saaja käy sen hakemassa (kaikki yksityiskohdat luonnollisesti sovitaan vain yksityisviestein) eivätkä osapuolet välttämättä koskaan tapaa toisiaan, mutta toisinkin voi olla. Toki näin pienessä paikassa tapahtuu sitäkin, että tuntee toisen osapuolen muutenkin jotain kautta. 

Ryhmän kautta voi löytää vaikka uusia ihmisiä elämäänsä. Minäkin olen ajautunut monta kertaa juttelemaan jonkun kanssa tätä kautta syntyneiden kontaktien kautta. Joidenkin kanssa juttu on lähtenyt luistamaan, kun on vaihdettu ajatuksia samasta kiinnostuksen kohteesta, jollainen on yhtäkkiä selvinnyt - toisten kanssa on sattumalta huomattu, että meillä on yhteinen tuttava. Joskus joku jää ihastelemaan meidän naapurustoa ja toinen taas viivähtää hetkeksi, koska haluaa kiittää saamastaan lahjoituksesta aivan erityisesti. Useita kertoja olen saanut jälkikäteen viestin, jossa on kiitelty vaikkapa vaatteen hyväkuntoisuutta tai haluttu kertoa, kuinka paljon lapsi on ilahtunut lahjasta. Joskus sain videon siitä, kuinka pieni poika oli ihastunut talvikintaisiin, jotka sai meiltä, ja joskus taas sain katsella, kuinka pieni tyttö lennähteli ympäri huonetta selässään ne perhosen siivet, jotka meillä oli jäänyt vuosia sitten ylimääräiseksi Halloween-asusta. Ne on hetkiä, jotka saavat hymyilemään. Myös se ovimaton alle sujautettu viestilappunen, jossa oli kiitetty lahjasta kauniisti: "Thank you for your generosity! The world needs people like you."

Joskus puidaan yhdessä toisten ryhmäläisten kanssa sitä, mitä tehdä, jos joku lupaa hakea tavaran, mutta ei kuitenkaan koskaan vaivaudu sitä tekemään, ainakaan luvatussa aikataulussa. Kaikki ei aina mene sovitusti ja kaikki eivät muista informoida toisiaan, mistä seuraa turhautuneisuutta. Joskus joku loukkaantuu siitä, ettei tullutkaan valituksi lahjan saajaksi (lahjoittajalla on luonnollisesti aina täysi vapaus päättää kenelle tavaran haluaa antaa). Toisinaan sääntöjä pitää kerrata. Joskus olen toiminut yllättäen jopa olkapäänä puolitutulle, jonka kohdalle sattui ikävämpi kokemus. Hän halusi tietää millainen käytäntö minulla on lahjoittamisessa. Se menee jokseenkin niin, että valitsen vastaanottajan, ilmoitan hänelle asiasta ja jos en saa päivässä tai parissa vastausta, kysyn uudelleen, onko hän vielä kiinnostunut hakemaan tavaran. Koskaan en kysy kolmatta kertaa, vaan siirryn siinä vaiheessa eteenpäin seuraavan kohdalle.

Nämä menivät kuin kuumille kiville.

Lahjoitan tavaraa ryhmään melkein joka viikko. Isomman järjestelypuuskan iskiessä pois annettavaa tavaraa kertyy aivan huomaamatta. Mikään ei ole lahjoitettavaksi liian pientä, ei toisaalta liian isoakaan. Vaatekaappien läpikäynnin yhteydessä huomaa, että kaikenlaista myös unohtuu. Meistä monella on liikaa tavaraa, se lienee totuus. Hyvä muistisääntö on: jos en ole pukenut jotain vaatetta ylleni pariin vuoteen, tuskin teen sitä jatkossakaan. Olen myös saanut monenlaista: kirjoja, huonekasveja, palapelejä, taiteilevalle teinille tarvikkeita ja historiasta kiinnostuneelle jopa kirjasarjoja. 

Vaikka meillä on ollutkin pitkä ja kylmä talvi, lisääntyneestä lämmittävästä auringonpaisteesta voi kuitenkin jo huomata, että kevät on tulossa. Kohta on kevätsiivouksen eli spring cleaningin aika. Monen vuoden kokemuksella tiedän, että se tietää vipinää myös ryhmässämme.

Vermont Strong

Rakkaus luontoon. Se on ympärillä, lähellä, ja jokainen on siihen tottunut. Vihreää kesällä, väriloistoa syksyllä, lunta talvella. Alati vaihteleva sää. Sanotaan, että Vermontissa voit kokea kolmekin eri vuodenaikaa viikon sisällä, joskus melkeinpä kaksi päivässä. Tuulen suunta voi muuttua äkisti. Karkeasti sanottuna: jos tuulee etelästä, se voi tuoda meille lämpöä nopeastikin - jos taas puhuri käy pohjoisesta, täällä voi äkkiä olla hyisen kylmää.

Vermontilainen on siis tottunut. Omistaa vaatetta jokaiseen säähän. Kuitenkin, kun vilkuilee katukuvaa, voi pukeutumisessa nähdä yhtäläisyyksiä. Monikäyttöisyyttä, urheilullisuutta, mukavuutta - yksinkertaisesti paljon vapaa-ajan vaatetusta. Yleistäen: maanläheisiä värejä, rentoja housuja, pusakoita. Niitä vähän nuhjuisiakin T-paitoja, fleeceä ja flanellia, moneen säähän sopivia kenkiä. Joskus ne ovat kurassa ja mudassa tai talvella ainakin maantiesuolassa, mutta tärkeintä näyttää usein olevan yksinkertaisesti se, että vaatetus on mukavaa. Monta tilannetta ja tilaisuutta voi läpikäydä hyvin samankaltaisella varustuksella. Kukaan ei arvostele.

Muutoinkin: kukaan ei arvostele. Tänne mahtuu jokainen. Suvaitsevaisuus on piirre, jonka voi usein aistia. Yleisesti - kaikki ovat tervetulleita. Näinä polarisoitumisen aikoina ei voi toki sanoa, että se toteutuisi aina ja kaikkialla, mutta täällä asiaan uskaltaa kuitenkin edelleen uskoa.

Ystävällisiä sanoja, pieniä tekoja. Naapurien huomioimista. Äänen nostamista kuuluviin silloin, kun asiat koetaan tärkeiksi. Rauhallista yhteiseloa silloinkin, kun käsitykset maailmasta tai sen suunnasta eivät kohtaa.

Hike. Bike. Camp. Climb. Ski. Ride. 

Kyseiset sanat komeilivat muutama päivä sitten ohi ajaneen bussin kyljessä. Kun asutaan pienessä kaupungissa eikä koko Burlingtonin talousaluekaan tämän maan mittakaavassa iso ole, ei täältä löydy kaikenlaisia kauppoja. Näin verkkokaupan kulta-aikoina tapahtuu usein sitäkin, että jokin liike seudulla aloittaa, mutta liiketoiminta ei pidemmän päälle kannata ja kauppa sulkee ovensa kaikessa hiljaisuudessa ennemmin tai myöhemmin. Poikkeuksia kuitenkin löytyy. Ulkoilu- ja retkeilytarvikkeita ja -vaatetusta myyviä liikkeitä on useita, ja uusiakin on nähty perustettavan aivan viime vuosina. Vermontilainen harrastaa usein ulkoilmalajeja, niin kesällä kuin talvella. Retkeilyä, vaellusta, kalastusta, vesiurheilulajeja, laskettelua, hiihtoa, luistelua. Jos tarvitsen vaelluskengät, juoksulenkkarit, toppatakin tai urheiluvaatetta, löydän ne paikallisesti. Jos tarvitsen juhlavaatetusta tai haluan päivittää toimistokelpoisia asukokonaisuuksia, en ole niinkään varma.

Vermontilainen rakastaa eläimiä. Voisin suoralta kädeltä luetella melko monta koiraa ja kissaa meidänkin naapurustosta. Monella on useita eläimiä ja erityisesti vähän syrjemmässä voi halutessaan pitää vaikka pientä eläintarhallista kotieläimiä. Tuotantoeläimiäkin toki näkee heti, kun suuntaa maaseudulle päin: esimerkiksi lehmiä, lampaita, kanoja. Sulassa sovussa ihmisten kanssa. Olen monta kertaa pysähtynyt autolla odottamaan, kun lehmälauma ylittää tien. Siinä on jotain hyvin vermontilaista. Kiire kaikkoaa.

Vermont on osavaltioiden joukossa pieni ja tuntematonkin. Monesta suunnasta katsottuna olemme yksinkertaisesti kaukana. Voisi sanoa niinkin, että tänne on vähän konstikasta päästä. Monia ei kiinnostakaan, mutta luonnonystävät näkevät täällä rauhallisen tyyssijan, jossa voi halutessaan asua syrjempänä ja kuitenkin vähintään kohtuullisen matkan päässä palveluista. Aktiivista ulkoliikuntalomaa kaipaavan kannattaa muistaa Vermont matkakohteena.

Juttelimme teinin kanssa jokin aika sitten siitä, kuinka monta kertaa elokuvaa tai sarjaa katsoessa on törmännyt Vermontiin. Ei sinänsä usein, mutta kuten teinini totesi: jos tarinaan tarvitaan syrjäinen paikka, otetaan Vermont! Esimerkiksi piilomökki metsän keskellä tai kalastusretken kohde. 

"Joskus tuntuu, että ihmiset ajattelevat, että me kaikki asutaan täällä mökeissä ja metsästetään ja kalastetaan ruokamme ja käytetään jotain ulkovessoja", nauraa teini. Voimme todistaa, että ei se ihan näin ole. Mutta hyvä täällä on olla.

Otsikko "Vermont Strong" viittaa rekisterikilpeen, jollaisia voi ostaa katsastuskonttorilta. Ne ovat hyväntekeväisyyskilpiä, joiden tuotto menee luonnonkatastrofien paikallisille uhreille. Ohjelma alkoi vuonna 2011 trooppisen Irene-myrskyn jälkeen ja sai jatkoa vuonna 2023, kun tuona kesänä osaa Vermontista runtelivat rankkasateiden aiheuttamat tulvat.

Miten sen sanoisit

Tiesinhän minä, että sellainen aika tulee.

Ei mitenkään yhtäkkiä vaan pikku hiljaa, ja jonain päivänä huomaisin ajattelevani, että näin siinä kävi ja pitikin käydä.

Ulkosuomalaisena käyttää arjessa luonnollisesti runsaasti itselleen vieraampaa kieltä kuin äidinkieltään. Kun on pitkään asunut muilla mailla, vieraan kielen käyttö toki arkipäiväistyy, vaikkakin meillä suomalaisena perheenä suomi on pysynyt ja pysyy kotikielenä. Siitäkin huolimatta, että joillekin perheenjäsenistä on joskus vaikeaa löytää sopivia suomen kielen sanoja. Kaikki kolme teiniä kuitenkin vakuuttavat, että heidän on helppo ymmärtää meidän vanhempien suomen kieltä, vaikka he itse kokevatkin joskus hankalaksi vastata meille suomeksi. 

Mutta mitä sitten on tapahtunut? Olemme huomanneet, että yhä useammin on tilanteita, jolloin on vain yksinkertaisempaa kysyä lapsiltaan, miten sinä tämän sanoisit englanniksi ja mitä termiä käyttäisit ja että onko tämä sinun mielestäsi hyvä valinta. Myönnän, että se tuntui ensin hieman hämmentävältä, mutta sittemmin luonnolliselta. Ja totta - helpolta tavalta tarkistaa.

Minulla on kielitiedetausta ja voin sanoa olevani melko kielitaitoinen ihminen. Pystyn kommunikoimaan kolmella kielellä sujuvasti (suomi, englanti, saksa) ja kolmella muulla (ruotsi, ranska, espanja) kohtalaisesti. Muutamilla muilla sitten jotenkin auttavasti. Olen opiskellut ja harrastanut kieliä suurin piirtein koko ikäni. Olen kiinnostunut siitä, miten kielet toimivat - havaitsen logiikkaa ja opetan itselleni sillä tavalla lisää. Olen huomannut, kuinka useamman kielen osaaminen alentaa kynnystä opetella muitakin ja kuinka yhden osaaminen voi tukea toista. Tuen aina lapsiani, kun he pohtivat, haluaisivatko ottaa lisää vieraiden kielten kursseja. Silti he valitsevat itse, enkä ole koskaan ohjannut heitä opiskelemaan jotain tiettyä kieltä. He osaavat siis sekä englantia että suomea. Kaksi heistä opiskelee lisäksi saksaa ja yksi espanjaa.

Oma englannin kielen taito on hyvä. Minulla ei ole vahvaa suomalaista aksenttia, mutta kyllä vieraskielisyyteni toki useimmiten huomataan. Small talkaan useimmiten sen verran sujuvasti, etten oikeastaan erotu paikallisesta. Keskustelen monesta aiheesta joutumatta miettimään sanoja tai rakenteita. Jotkut asiat sujuvat varmasti jo paremmin englanniksi kuin suomeksi; työssä tottuu käyttämään tiettyä sanastoa ja kouluun liittyvässä viestinnässä asiat selkiintyvät jo helpommin englanninkielisin termein. Toisinaan kyllä takeltelen: jos olen väsynyt tai yhtäkkiä pitää käyttää termejä, jotka eivät kuulu päivittäiseen sanavarastoon. Kuten vaikka ongelma kodinkoneen kanssa tai koukeroinen virastoasia. 

Teinit luonnollisesti puhuvat englantia kuten paikalliset. Onhan se koulukieli, kaverikieli, harrastuskieli. He puhuvat kotona myös keskenään englantia, mutta vaihtavat sujuvasti suomeen puhuessaan meille vanhemmille. 

Ihan äskettäin 14-vuotiaani halusi näyttää minulle kirjoittamaansa esseetä, joka ollaan osana englannin tunnin ohjelmaa lähettämässä kirjoituskilpailuun. Kyseessä oli argumentatiivinen teksti, jonka aiheeksi hän oli valinnut tekoälyn hyödyntämisen opiskelussa. Luin tekstiä sekä ihaillen että hieman hämmästellen - hän oli kirjoittanut todella hyvin perustellun asiatekstin. Mieleeni juolahti, että pystyisinköhän itse samaan englanniksi? Luultavasti kuitenkin kyllä, mutta olin positiivisesti yllättynyt tekstin tasosta, vaikka tiedän hänen olevan hyvä kirjoittaja. Se oli kuitenkin taas hyvä muistutus siitä, että lasteni kielitaito kehittyy aivan omaa tahtiaan. Minä voin vain yrittää pysytellä perässä.

Viime aikoina lapset ovat olleet yhä kiinnostuneempia siitä, miksi suomen kieli on niin erilainen kuin englanti ja olemme päätyneet moniin kiinnostaviin keskusteluihin aiheesta. Kun he puhuvat suomea, he osaavat usein valita sopivat sanat ja taivutusmuodot, mutta toisinaan sattuu pieniä, joskin harmittomia lipsahduksia, kuten fall-verbin kääntäminen mielessä aina putoamiseksi. ("Vaikka en ollut pitkään aikaan luistellut, en pudonnut kertaakaan!") Tai vastaus mitä kuuluu -kysymykseen. ("Hyvin.") Ymmärrys ei kuitenkaan kärsi.

Jokin aika sitten oli puhetta teinien viikonloppusuunnitelmista, ja kerroin kaksosillemme heidän kaverinsa äidin lähettäneen minulle viestin, että hän voi viedä ja tuoda lapseni. Mainitsin asiasta jotenkin siihen tapaan, että "hänen äitinsä voi heittää teidät myös kotiin" ja minua tuijotti kaksi hämmästyneen näköistä 14-vuotiasta. "Heittää? Mitä se tarkoittaa, jos joku heittää jonkun?" Minulle täysin harmiton suomen kielen ilmaisu kuulosti heidän korvissaan joltain aivan kummalliselta. "Niin, siis tuo teidät kotiin."

Lumisten päivien logi(sti)ikkaa

Kun sääennusteessa näkyy lunta, alkaa pohtiminen. Teini-ikäiset ovat hyvin tietoisia siitä, mitä lumisade voi tarkoittaa koulunkäynnille. He käyttävät kavereidensa kanssa snow day calculatoreita, joiden avulla voi arvuutella todennäköisyyttä sille, osuuko tietylle postinumeroalueelle kunnollinen lumisade, joka voisi tarkoittaa koulujen sulkemista.

Sillä sitähän lumisade välillä tarkoittaa. Ollaan kuitenkin sen verran pohjoisessa ja tottuneita lumeen, että pieni määrä lunta ei useimmiten aiheuta mitään kummempaa. Toisaalta joskus melko pienikin määrä voidaan nähdä ongelmana, jos lumi sattuu satamaan aamuruuhkan aikaan tai aiheuttaa kovin hankalia keliolosuhteita. Kun käyttää pääväyliä, ei ongelmia niinkään synny, mutta täällä ei tarvitse kovin kauas keskustoista mennä, kun todellisuus voi jo olla ihan toinen. Kaupunkien katujen tilannetta ei oikein voi verrata mutkaisiin ja talvella perin liukkaisiin vuoristoteihin.

Tänä kautena talvi on alkanut aikaisin. Saimme ensimmäisen kerran maan kunnolla valkoiseksi jo marraskuun puolivälissä. Monena vuonna on käynyt niin, että talvi on ollut kyllä tulollaan loppuvuoden, mutta lunta on nähty enemmän vasta vuodenvaihteen jälkeen. Tästä syystä tänä talvikautena tuntuu kuin talvi olisi jo kestänyt puoli ikuisuutta (olen kevätihminen).

Mutta - kouluja ei ole tänä lukuvuonna suljettu vielä kertaakaan! Aika on kyllä käsillä ja vahva veikkaus on, että tammi-helmikuussa koemme kauden ensimmäisen snow dayn eli lumipäivän. Se tarkoittaa siis, että koulupiiri sulkee koulut yhteisestä päätöksestä ja lapset saavat vapaapäivän. Siitä ilmoitetaan aamuvarhaisella soitolla, viesteillä ja nettisivuilla. Tieto ei taatusti jää saamatta. Sanomattakin lienee selvää, että teini-ikäiset ottavat ylimääräiset aamu-unet ilolla vastaan.

Kouluvuonna voi olla useita tällaisia lumipäiviä. Olen siinä käsityksessä, että niitä olisi täällä tavanomaisesti käytettävissä viisi, mikä siis tarkoittaa sitä, että mikäli maksimi on viisi, kouluvuoteen ei tarvitse lisätä ylimääräisiä päiviä, kun taas kuuden tapauksessa sellainen jo tarvittaisiin. Väistämättä on joinakin vuosina käynyt mielessä ajatus, että niiden määrällä joskus hieman pelaillaan - jos kaikkia viittä lumipäivää ei ole käytetty, talven loppupuolella niitä voidaan julistaa herkemmin kuin alkutalvella.

Mitä kaikkea snow day sitten käytännössä tarkoittaa? Koulujen lisäksi ovensa pitävät noina päivinä kiinni myös useat virastot. Jotkut yrityksetkin saattavat sulkea päiväksi tai ainakin pahimpien tuntien ajaksi. Käytännössä tilanne on se, että moni myöhästyy töistä ja menoistaan, ja joidenkin ei todellakaan tarvitse edes lähteä kokeilemaan onneaan lumipyryn sekoittamaan liikenteeseen. Jos tien päälle joutuu lähtemään, liikenne on hidasta ja takkuista. Talvirenkaita on, mutta ei kaikilla. Monta kertaa olen tuollaisessa kelissä katsellut kauhunsekaisesti jotakuta kanssakuljettajaa, joka liukastelee autollaan sinne tänne.

Ei ole olemassa siis tiettyä määrää lunta, mistä seuraisi jotenkin automaattisesti lumipäivä - kaikkea mahdollista on melkein 14 vuoden aikana jo nähty. Valtavia lumimääriä, jolloin lunta on kertynyt myrskyn aikana jopa 60-70 cm, mutta myös sohjoisia kelejä, jolloin liikenne on puuroutunut liiaksi eikä teitä ole ehditty aurata kuntoon, ja koulut on siksi peruttu. Onpa joskus koulu suljettu tuuliolosuhteidenkin vuoksi (silloin oltiin lähellä hurrikaanituulilukemia, mikä on hyvin harvinaista täällä) ja muutaman kerran jäästä johtuen. Vuoden 2013 lopusta muistan jäämyrskyn, joka oli tavallaan kauniskin jäämuodostelmineen, mutta kauhea painajainen tien päällä.

Teinejä kiinnostaa aika ajoin, mitä Suomessa tehtiin (tai tehdään) silloin, kun me vanhemmat kävimme koulua. Oliko koulu koskaan peruttu? Ei. Miten kouluun tai mihinkään päästiin? Samoin kuin muinakin päivinä. Ehkä vähän myöhässä, jos ei ymmärtänyt varata matkaan enemmän aikaa. Olen kertonut heille (ja monelle täälläkin!), että meillä Suomessa on kyllä lumisia päiviä, mutta ei koskaan tällaisia lumipäiviä. Ainoa erottava tekijä, mikä minulla tulee mieleen, on se, että täällä olen kuitenkin kokenut joitakin vähän kovempia lumimyrskyjä kuin Suomessa aikoinaan. Lunta voi tulla paljon ja lyhyessä ajassa, tuuli voi tuivertaa ankarasti Kanadasta ja nopeat lämpötilanvaihtelut voivat tehdä keliolosuhteista vaikeasti ennakoitavia. Esimerkiksi juuri tänään, kun kirjoitan tätä, meillä on alkanut eilisiltana vesisade, joka on muuttunut aamun aikana rännäksi ja joka muuttunee vielä iltaa kohti lumisateeksi, koska huomisaamuna pakkasta voi olla taas jo 15 astetta.

On kuitenkin yksi lumeen liittyvä asia, josta voin täällä antaa vain kiitosta. Kaupunki auraa tiet ja kadut ensi tilassa. Jos yöllä on satanut lunta, havahdun useimmiten aamuyöllä siihen, että lumiaura kolistelee kotikadullamme. Joskus auran näkee jo silloin, kun ei itse vielä ymmärrä, mitä auraamista tiessä edes on. Epäilen, että auraamisen tehokkuus liittyy siihen, että sillä tavoin voidaan varmistella, ettei tule sanomista. Joka tapauksessa on ollut hyvä huomata, että teiden kunnosta huolehditaan. Runsaasta suolan käytöstä voisikin sitten jo kirjoittaa aivan uuden, kokonaisen jutun.

Viereinen kuva on pari päivää kestäneestä lumimyrskystä vuosia sitten. Tuona kyseisenä päivänä ei onneksi ollut kiire minnekään!

Herkkuja, herkkuja!

Mietin mielessäni, mitä Vermontista voisi tulla monelle mieleen - jos poistaa pohdinnasta tosiseikan, että kaikille ei tule mieleen pikkuinen Vermont laisinkaan.

Tulin (tietenkin) siihen tulokseen, että vastaus on todennäköisesti jäätelö. Vermont's Finest, Ben & Jerry's -jäätelötehdas sijaitsee Vermontin Waterburyssa. Tehdas on perustettu vuonna 1985, kun taas ensimmäinen jäätelökioski (Scoop Shop) aloitti toimintansa 1978, bensa-aseman kyljessä. Nimi tulee suoraan perustajilta, Ben Cohenilta ja Jerry Greenfieldiltä. Waterburyn tehtaalla pääsee kierroksella tutustumaan jäätelönvalmistukseen, ja paikasta tuskin tulee lähdettyä pois poikkeamatta jäätelöllä. 

Ben & Jerry's -jäätelöt ovat tyypillisesti herkkujäätelöitä, eli täynnä sekä ihania sattumia että kaloreita. Suosituimpia makuja kautta aikojen ovat olleet esimerkiksi Chocolate Chip Cookie Dough -suklaahippujäätelö, Cherry Garcia -kirsikkajäätelö ja Chunky Monkey, jossa on mm. pähkinöitä ja banaania. Jäätelöä myydään pintin kokoisissa purkeissa, jotka tunnetaan ympäri maailman. Makuja on kymmeniä ja kymmeniä, mutta aika ajoin niitä myös poistetaan valikoimista uutuuksien tieltä. Tehtaan pihapiirissä voi vierailla myös kuopattujen (mutta ei unohdettujen!) makujen hautausmaalla.

Ben & Jerry's jättää tunnettuudellaan helposti varjoonsa muut vermontilaiset jäätelöherkut, joita kyllä löytyy. Yksi mainitsemisen arvoinen on ehdottomasti pehmytjäätelö, jota täällä kuuluu kutsua creemeeksi eikä soft serve -jäätelöksi. Aidoimmillaan se on maustettu (tietenkin) vaahterasiirapilla, joka on Vermontin toinen kuuluisa herkku. Se, joka tulee Vermontiin kesällä ja jättää tilaamatta maple creemeen, jää olennaisesta elämyksestä paitsi. Muita tavallisia makuja ovat suklaa, vanilja ja black raspberry (joka kaiketi kääntyy suomeksi mustavatukaksi ja eroaa maultaan hieman suuremmasta karhunvatukasta).

Vermontista ei oikeastaan voi puhua mainitsematta vaahterasiirappia. Tämä pieni osavaltio on maan suurin vaahterasiirapin tuottaja (puhutaan noin kolmesta miljoonasta gallonasta vuodessa). Satoa kerätään lopputalvella/alkukeväällä juoksuttamalla mahlaa vaahteroista, joka sen jälkeen prosessoidaan siirapiksi mm. vettä poistamalla, jotta koostumuksesta saadaan sopivan siirappimainen. Lisäksi sitä mm. suodatetaan, tasoitellaan ja maustetaan ennen kuin se on valmista myytäväksi.

Vaahterasiirapin tunnetuin käyttö on luultavasti sen lorauttaminen makeisiin herkkuihin kuten pannukakkuihin, leivonnaisiin tai jäätelöön. Vaahterasiirappikarkkejakin tietysti löytyy. Se sopii myös erinomaisesti vaikkapa hedelmien ja pähkinöiden höysteeksi. Sitä käytetään myös juomien makeuttamiseen ja kastikkeisiin, yhtä lailla marinointiin tai kasvisruokiin. Kinkkuun, pekoniin, kalalle, kanalle... mielikuvitus lienee vain rajana. Olen vuosien mittaan törmännyt siihen lukemattomia kertoja ja usein sen ihanan pehmeän maun voi ruoassa sopivasti maistaa. Maku tuntuu tähän mennessä jo hyvin tutulta ja kotoisalta.

Vermontin syksyä taas ei voi kuvitella ilman syksyistä väriloistoa - eikä omenoita. Osavaltiosta löytyy paljon omenatarhoja, joihin voi tehdä syksyisen retken poimimaan omenoita ja hankkimaan niistä valmistettuja herkkuja. Apple cider on ehkä harhaanjohtavasta nimestään huolimatta ns. suodattamaton omenamehu, jonka väri on teollista sameampi, mutta maku sitäkin aidompi. Parhaimmillaan se on ostettaessa suoraan omenatarhoilta, joissa se on pullotettu. Sellaisena se ei säily kovin monta päivää jääkaapissa (koska säilöntäaineet on minimoitu), mutta on niin maukasta, että ei säilyisi muutenkaan. Sitä voi myös lämmittää kylmempään aikaan maistuvaksi juomaksi.

Meiltä käsin omenatarhoja löytyy useita melko lyhyenkin ajomatkan takaa, mutta itse olemme monta vuotta käyneet joka syksy vierailemassa tuttavaperheen pienemmällä tarhalla, jonne voi ajaa puolessa tunnissa ja jossa omenapuiden keskelle pääsee suoraan pihasta kävelemällä (kun taas monilla isoilla tarhoilla tarvitsee erillisen kuljetuksen itse pelipaikoille). Poimittuaan kassillisen omenoita voi vilkaista heidän puotinsa tuotteet, esimerkiksi mehut ja hillot. Ja jonottaa hetken (tai pidemmän, koska ovat tunnettuja herkuistaan!) jäätelötiskille, jossa he myyvät omenoilla höystettyjä herkkuja, kuten apple cider -donitseja (jäätelöllä tai ilman!) ja vaniljajäätelöä itsetehdyllä omenahillokkeella. Vaahterasiirappia toki unohtamatta.

Vermontilaisen kauppaan astuessaan voi olla varma, että paikallisia herkkuja löytyy - pienistä puodeista marketeihin - mutta siinä on aina oma viehätyksensä, kun jalkautuu maaseudulle. Talvi toki hiljentää maatilat ja tarhat, mutta keväästä lähtien on aina, mitä odottaa. Kun ilmasto kutistaa aktiivisen ajan lämpimämpiä paikkoja lyhyemmäksi, on ilosta otettava kaikki irti. Siihen pikkuinen Vermont tarjoaa monta mahdollisuutta.

Perinteitä sikin sokin

Kiitospäivän jälkeen (marraskuun viimeinen torstai) se alkaa toden teolla. On ikään kuin virallisesti taas lupa heittäytyä tunnelmaan: joulu on tulossa ja se alkaa näkyä katukuvassa. Viimeistään silloin lisääntyvät jouluvalot ja koristeet ympäri kaupunkia. Black Friday sysää joulukaupan kunnolla liikkeelle tarjouksineen ja kaikkialla mainostetaan joulua.

Meillä on kohta käsillä 14. joulu Vermontissa. Tuntuu, että se on alkanut muuttua hieman amerikkalaisemmaksi, mutta tietyt suomalaiset jouluperinteet ovat jääneet elämään. Ja vaikka kukaan lapsistamme ei ole ehtinyt viettää montaa joulua Suomessa, ovat hekin kasvaneet kiinni tiettyihin rutiineihin.

Mutta lähdetään liikkeelle siitä, miten jouluun valmistaudutaan. Joulukalenterista innostuu edelleen teinikin, vaikka ns. lasten joulukalentereista he ovatkin jo vähän kasvaneet ohitse. Mutta tykkäähän moni meistä aikuisistakin joulukalenterin suomasta pienestä ilosta jokaiselle päivälle, miksei siis teini-ikäinenkin.

Muutama vuosi sitten lapset miettivät pitkään millaiset kalenterit haluaisivat. Kun selvää ratkaisua ei oikein löytynyt, ehdotin kalenterien tekemistä itse. Ostimme päivätyt laatikot ja siitä lähtien niitä on täytetty innolla joka vuosi marraskuussa. Jokainen saa yllätykseksi omanlaisiaan pieniä juttuja: tänä vuonna laatikoista on löytynyt esimerkiksi karkkia, purkkaa, meikkejä ja hauskoja sukkia.

Laatikot ovat kestäneet yllättävänkin hyvin jo useita vuosia. Niitä tullaan luultavasti käyttämään niin pitkään kuin kiinnostusta riittää. Lisäksi ne näyttävät hauskoilta, joten olemme olleet kovin tyytyväisiä ratkaisuun.

Takaisin pakettirumbaan: niin mielellään kuin paikallista yrittäjää tukeekin, tulee monta asiaa tilattua netistä. Paketit toimitetaan aina kotiovelle, ja se tietää kiireisiä viikkoja niin postille kuin lähettifirmoille. Normaalisti jakeluautot kiertävät naapurustossamme iltapäivän tunteina, mutta joulukuussa niitä näkee aikaisintaan iltahämärissä. Joskus paketteja ilmestyy ovelle vasta kymmenen jälkeen.

Random acts of kindness on termi, josta pidän. Se voi olla pieni tai suurempi ystävällinen ele. Oma tapa (ynnä monen muun) on jättää joulukuun kiireisimpinä viikkoina ovelle laatikollinen juomia ja välipaloja kuskeille, jotka ajavat paketteja ympäri kaupunkia koko illan. Joka vuosi ne ovat kelvanneet. Täydennän laatikkoa tarpeen mukaan. Erityisen suosittuja näyttävät olevan virvoitusjuomat ja helposti syötävät snackit, kuten välipalapatukat tai keksit. Meillä Vermontissa myös sää suosii tätä tapaa joulukuussa: juomat pysyvät melko varmasti riittävän kylminä pakkasilmassa, joskin joskus on ollut huoli jäätymisestä.

Monena vuonna olemme kysyneet lapsiltamme haluavatko he, että vietämme joulua enemmän suomalaiseen kuin amerikkalaiseen tapaan. Aikoinaan meidän mukanamme muutti suomalainen perinne syödä jouluruokaa aattona ja avata lahjat sen jälkeen. Se on aiemmin kuin amerikkalaisten tapa juhlia joulupäivänä - ja toistaiseksi lapset ovat päättäneet, että jatkamme suomalaiseen tapaan. Olemme kuitenkin ottaneet käyttöön täkäläiset joulusukat (Christmas stockings), jotka roikkuvat joulukuun ajan takanreunukselta ja täyttyvät pienistä yllätyksistä ennen joulua. Arvomme perheenjäsenten kesken kuka on vastuussa kenenkin sukasta. Osa jännityksestä muodostuu epäilemättä siitä, että sukkia käydään hypistelemässä etukäteen ja yritetään arvailla mitä niissä on. Asianlaita ratkeaa meillä jouluaattoaamuna.

Jouluaattona keitetään myös riisipuuroa, josta löytyy useimmiten jokin pähkinä, aina ruokakomeron sisällön mukaan. Sen päälle laitetaan kanelisokeria. Jos minulta kysytään, joulu alkaa nimenomaan joulupuurosta. 

Jouluaaton iltapäivä kuluu usein keittiössä eikä mihinkään ole kiire. Joulupöytään kokoonnutaan, kun ruoka valmistuu. Siinä on tavallisesti kinkkua, kalaa, perunamuusia, amerikkalainen mac&cheese, kasvisgratiinia ja salaatteja. Suomalaisia laatikoita tai rosollia emme valmista. Illan mittaan syödään joulutorttuja ja suklaata.

Mitä sitten tehdään joulupäivänä? Syödään ja laiskotellaan. Mielestäni erittäin miellyttävä tapa, josta on hyvä pitää kiinni.