Aivan tavallinen työpäivä

Kello soi 6:15. Se on aamu-uniselle raastavan aikaisin. Se on kuitenkin ainoa toimiva keino, olen huomannut. Suoraan liikkeelle vaan, ei mitään torkutuksia.

Noin puoli seitsemän aikaan olen keittämässä kahvia ja istun kupillisen kanssa puolihämärään aurinkohuoneeseen. Vilkaisen aamun uutisotsikot sekä yön aikana saapuneet viestit. Jos tiedän, että on odotettavissa kiireisempiä työviestejä, kurkistan sähköpostiin. Talossa on hiljaista. Jos mies on kotitoimistossa, sielläkin on vielä aamun hiljaisemmat tunnit menossa. Teinit nukkuvat vielä.

Seitsemältä lähden yläkertaan vilkaisemaan, ovatko teinit hereillä. Heistä jokainen valuu alakertaan, kunhan ennättää. Kahdeksaan mennessä on syytä, mikäli mielii samaan kyytiin. Lähden liikkeelle silloin ja vien lapset high schoolille. Ajoaika on noin viisi minuuttia (ihana, pikkuinen Vermont). Pidän tästä rutiinista - saan itselle hyvän startin aamuun, kun lähden ajoissa talosta ulos. Samalla voi poiketa kauppaan, jos tarvetta on.

Takaisin kotona. Keitän kupin vihreää teetä (vuosikymmeniä jatkunut terveysteko) ja ryhdyn tutkimaan, mitä työn suhteen on yön aikana tapahtunut. Projektien, joihin osallistun, yhteinen nimittäjä on tekoäly. Ne liittyvät usein lingvistiikkaan eli kielitieteeseen: analysointia, arviointia, tekstin tuottamista. Joskus on käännöstöitä. Saan projekteja alustan kautta, johon olen rekisteröitynyt. Niitä tarjotaan minulle profiilini mukaan. Se ottaa huomioon esim. työkokemuksen ja kielitaidon.

Jos meneillään on isompi projekti, yön aikana voi tulla uutta dataa, jota pitää työstää. Jos tyrkyllä on uusia profiiliin sopivia projekteja, niihin voi tulla kutsuja. Jos on hakenut johonkin projektiin, on odottamassa luultavasti pätevyysarviointi tai testi. Ohjeita on yleensä sivukaupalla, kymmeniä tai peräti satoja. Mihinkään ei pääse mukaan automaattisesti, vaan joutuu käymään läpi testivaiheita, joita on useimmiten enemmän kuin yksi.

Aamulla siis priorisoin: tartunko ensin dataan vai suoritanko testin vai laitanko hakemuksen menemään johonkin uuteen. Jos alan työstää dataa, napsautan apista aikaseurannan päälle. Jotkut projekteista olettavat sinun seuraavan työhön käytettyä aikaa ja raportoivan sen päivittäin, jotkut seuraavat käyttämääsi aikaa tai valmistuneita kokonaisuuksia järjestelmissä. Joka tapauksessa on syytä olla itse tarkkaan kärryillä siitä, paljonko aikaa on käyttänyt. Tunnit raportoidaan järjestelmään, josta ne menevät kuukausittain tarkistukseen ja jalostuvat siitä eteenpäin korvauksiksi. Rahaa tulee kerran kuussa.

Kotona työskennellessä on helppo pitää taukoja. Ne voivat olla sudenloukku, mutta toisaalta tietää kyllä, että korvaus muodostuu sen perusteella kuinka ahkera on ollut. Itse koen, että on myös perin kätevää saada pyykit pestyä ja tiskikone käytettyä päivän aikana, ynnä monta muuta asiaa. Viidenkin minuutin tauolla kun ehtii yhtä sun toista. Välillä se voi tarkoittaa sanapelejä, jotka pitävät aivotoiminnan virkeänä (saattaa olla, että olen niihin koukussa).

Yhdestä tauosta pidän kiinni, nimittäin lounaasta. Toimin ehdottomasti tehokkaammin, kun olen syönyt edes jokseenkin järkevästi. Useimmiten lounas on jotain aiemmilta päiviltä jäänyttä tähdettä. Suosikkini on pannulle sekaisin heitelty riisi/pasta/nuudeli, kala/kana ja jotain vihreää. Mausteita ja liraus sitruunamehua. Lounaan ohessa nautin useimmiten lisää uutisotsikoita. Vähän somea, vähän viestejä, sen sellaista.

Iltapäivän puolella keitän lisää kahvia ja aloitan toisen työrupeaman. Se on yleensä rakenteeltaan hyvin aamupäivän kaltainen, mutta työ on sen luonteista, että suunnanmuutoksia voi tulla ihan yhtäkkiä. Jokin data meneekin tarkistuskierrokselle, toiseen tulee uusia ohjeita, jotka pitää lukea ennen työskentelyn jatkamista. Johonkin tulee uusi deadline ja se kiilaa järjestyksessä yhtäkkiä ohitse. Johonkin voi tulla bonustaksa, jos se on edennyt hitaammin kuin asiakas oletti. Kaikissa projekteissa on projektinhallinnan välikäsi, joka organisoi ja välittää viestejä asiakkaalta tekijöille. Projektit on joskus hoidettu hyvin, joskus huonommin. Säätöä on, mutta pitää ymmärtää, että se kuuluu välillä asiaan.

Jos kaipaat työskennellessäsi runsaasti sosiaalisia kontakteja, tämä ei ole sinua varten. Jos ahdistuu jokaisesta testitilanteesta, voi olla vaikeaa. Ennen kaikkea: jos haluaa tehdä töitä kahdeksasta neljään tai yhdeksästä viiteen, en suosittele tätä työtä. Jos et halua ikinä koskea töihin viikonloppuna, älä valitse tällaista. Mutta jos olet hyvä organisoimaan ja priorisoimaan omia tekemisiäsi, homma sujuu hienosti. Vapaus päättää omista aikatauluista on ihanaa, mutta kurinalaisuutta on pakko olla.

Kolmeen mennessä iltapäivällä lopettelen. Haen lapset koulusta ja iltapäivä on useimmiten täynnä yhtä sun toista. Yleensä en siis tee töitä enää iltaisin, mutta poikkeus vahvistaa säännön; jos meneillään on kiireinen projekti, yritän löytää vielä tunnin tai pari illasta sitä varten. Kello kahdeksan on kuitenkin yleensä takaraja, sen jälkeen poistun työtilasta. (Paitsi ehkä ne pari sähköpostia vielä.)

Työkaveri huoneessani. 
Yleensä hiljainen, ei väitä vastaan.
Aina paikalla, jos tarjotaan herkkuja.
Toisaalta vetää sikeitä lähes koko päivän.

Uutta ja vanhaa

"Voinko syödä tämän?" Sanat kuulostavat korvissa niin tutuilta, että luultavasti vain nyökyttelen. "Tottakai. Haen huomenna kuitenkin kaupasta lisää."

Teini on jo jatkanut matkaansa, kuulokkeet korvilla ja välipalaa mennessään hotkien. Se sama poika, joka oli joskus ruoan suhteen valikoiva, mutta joka on tähän mennessä kyllä huomannut, että pituuskasvu vaatii polttoainetta. Hän on minua jo lähes päätä pidempi - ja itsekin olen kuitenkin ihan keskimääräisen mittainen.

Tämä talo, joka on ollut kotimme jo yli 13 vuotta (en ole koskaan asunut missään osoitteessa yhtäjaksoisesti pidempään, lapsuudenkotia lukuun ottamatta), on nykyään täynnä teinienergiaa (jonka taso voi vaihdella hämmästyttävästi, tiedostan). Kun saavuimme tänne vuonna 2012, yksi taapero ja kaksi vauvaa kainalossamme, meitä tervehti tyhjyyttä kumiseva talo ja hiostava keskikesän helle. Aloimme rakentaa elämää täällä. Nykyään me keski-ikäiset pysähdymme aika ajoin ihmettelemään missä välissä tuo kolmen pikkuihmisen kopla onkaan muuttunut kolmen teini-ikäisen komppaniaksi. Vuodet tuntuvat rullaavan ohitse yhä nopeammin. Kesät ovat olleet kuumia, syksyt kauniita ja värikkäitä, talvet välillä hyisen kylmiä ja keväät aina myöhässä.

Talvi yllätti tänä vuonna 10.11.

Teini-ikäiset ovat nyt siis lukioikäisiä eli täkäläisittäin highschoolilaisia. Heillä on omat kiinnostuksen kohteensa, aikataulunsa, kasvukipunsakin. Entä minä? Oma rooli on ja pysyy, mutta kuitenkin muuttuu tavallaan koko ajan. Kasvattamisen keskiössä kun on välillä muistutettava itseään, että oman itsenkin äärelle täytyy mennä. Olen oppinut, että sitä kautta ratkaisuja usein löytyy. Minulla on oma tila, jota toiset kunnioittavat, mutta jonka aitojen läpi he tietävät pääsevänsä aina, jos tarvetta on. Nuorimmaiseni täytti taannoin kyselyä, jossa tiedusteltiin, onko vanhempi koskaan jättänyt häntä huomiotta älylaitteen vuoksi. Tyttäreni vastasi, että "et sinä kyllä ole". Tuo on luultavasti ensiluokkainen kehu teini-ikäiseltä, joten pidän asianlaidasta pyhästi kiinni.

Työnteko jatkuu. Mies työreissaa ympäriinsä kuten aiempinakin vuosina, ja sillä aikaa olen äitinä olemisen ohessa talonmiesnainen ja niiden kuuluisien kaikenmaailmanasioiden hoitaja (lumimyrskyt, rikkoontuneet kodinkoneet, omakotitalon moninaiset huoltokohteet, mitänäitänyton). Taksikuskikin luonnollisesti, sillä kuljetan jälkikasvua edelleen sinne tänne (vaikkakin teinien ajoharjoitteluluvat jo häämöttävät ihan lähitulevaisuudessa!) Puhumattakaan kommunikoinnista koulun suuntaan ja ihan arkisista menemisistä ja tulemisista. Tai omista töistä, joita teen välillä paljon ja välillä vähän.

Toisinaan mietin sitä, miten nämä vuodet ja itse ulkosuomalaisuus ovat minua muokanneet. Olenko avoimempi? Luultavasti. Olenko rohkeampi, itsevarmempi? Epäilemättä. Olenko kyseenalaistavampi? Sitäkin. Olen toki vanhempi ja yhä keski-ikäisempi, silläkin lienee vaikutuksensa moneen asiaan. Vaihtaisinko näitä vuosia mihinkään? En vaihtaisi. Tuntuu parhaalta ratkaisulta, että on ikään kuin saanut yhdistää elämässään monta maailmaa. 

Käymme edelleen Suomessa joka kesä. Ensimmäisten vuosien aikana täältä Suomeen matkustaminen tuntui vielä vähän siltä kuin olisi ollut pitkällä lomalla ulkomailla ja palannut käymään kotona. Tänään se tuntuu ehdottomasti siltä, että jättää kotinsa ja arkensa hetkeksi tehdäkseen pienen lomamatkan Suomeen. Ja ihan parasta on sittenkin, että on siihen kaikkeen - ja valintoihinsa - tyytyväinen.

Please check back later

Se oli alkanut melkein kuin aina ennenkin. Viikkoa tai paria aikaisemmin, mielessä pyörimällä ja hiljalleen valmisteluun tuuppivana. En enää oikein ollut laskuissa mukana, että montako kertaa tätä oli tehty: siivottu, pakattu, järjestelty, juostu hoitamassa asioita pois päiväjärjestyksestä ennen Suomi-lomaa. Ja ihmetelty, että miksi me nyt näin kuurataan, kun ollaan pois lähdössä eikä niinkään itseä varten silloin kun kotona ollaan. Lienee näitä matkustamiseen liittyviä kummia mysteerejä.

Lopulta autossa. Kaikki viisi, yhtä monta käsimatkatavaraa ja kolme matkalaukkua. Vuokra-auton hurinassa mieli viivähti vielä monta kertaa kotiin - unohdinko jotain. Varmasti, mutta toivottavasti en mitään olennaista. Kun kolmen viikon päästä palaisimme kotiin, olisivat kesken jääneet asiat jo unohtuneet. Kokemuksesta tietää.

Matkalaukut oli pakattu melko tarkalla, ainakin meille tutulla kaavalla. Yksi laukku lasten tavaroille, yksi minulle, yksi miehelleni. Lopuksi oli suoritettu laukkujen välistä tasapainottamista ja siirrelty tavaroita sopivasti. Mutta melko hyvät ne olivat, ja niillä selvittäisiin kolme viikkoa. Mainittakoon vielä, että yksi lapsistamme - joka on kiinnostunein päivän asuista - oli pakannut omat vaatteensa perin tarkasti: lempivaatteita ja sellaisia, jotka sopisivat hyvin yhteen. 

Jossain puolivälin jälkeen - Vermontista Bostoniin - näytti siltä, että kone ehkä myöhästyisi lähdöstä. Sen jälkeen näytti siltä, että ei. Sitten taas kyllä. Ja sitten ei. Jotenkin niin. Hyvin sekavasti kuitenkin. No, lentomatkailu lienee nykyään enemmän kuin vähemmän sekavaa, joten tuon epävarmuuden siivittämänä olisi mentävä.

Ei se lento ajoissa ollut, tietenkään. Tarvittiin uutta konetta ja lisätarkastuksia ja mitä kaikkea. Enää ei kaikkea edes muista. Kun lopulta oli päästy koneeseen, meni vielä pari tuntia ennen kuin päästiin ilmaan. Viimein JFK:lle saavuttaessa olivat sinivalkoiset siivet jo lennättämässä (niitä muita) matkustajia kohti Helsinkiä. 

Kello löi kohta keskiyötä, liittymälennon asiakaspalvelu oli tympeää, joka paikassa piti odottaa. Keskiyön tehtävistä mieluisin ei ole etsiä majoituspaikkaa viiden hengen perheelle. Poikkeaisimmeko vielä seikkailevien matkatavaroiden selvityspisteeseen? Totta maar.

Eivät ne laukut siellä olleet, ne oli jo siirretty johonkin eteenpäin, kuulemma seuraavalle lentoyhtiölle. Taksilla siihen hotelliin, josta tilaa oli viimein löytynyt, ja väsymystä taittamaan. Mielessä kävi, että koska käsimatkatavaroissa ei vaihtovaatteita ole, olisi päätettävä, nukkuisiko päivävarustuksessa vai ilman, vai jotain siltä väliltä. Tai että millä poistaisi meikit kasvoista ja jos poistaisi, mistä ihmeestä niitä saisi aamuksi sopivasti lisää. En oikein jaksa koskaan varautua kovin perusteellisesti, koska eihän tällaista - yleensä - tapahdu. Uni tuli kuitenkin kyllä.

Buukkasivat meidät seuraavan päivän lennolle Müncheniin ja sieltä Helsinkiin. Aamulla ei ollut päivän asussa paljon pohdiskeltavaa, mutta hotellin aamupala sentään maittoi jokaiselle. Siitä lähimpään kauppaan etsimään, mitä vaatetta ja kosmetiikkaa löytyisi ensi hätään. Löytyi se pikkuinen kulmakioski/kauppa/apteekki, jossa hammastahnatkin olivat lukkojen takana. Mutta jotain saatiin ostettua ja niillä saisimme pärjätä, päivän tai pari.

Müncheniin päästiin, ja vielä juoksemalla Helsingin koneeseen. Laukkuselvitykseen tehtiin raporttia, sillä olihan melkein itsestäänselvää, etteivät laukkumme olisi selviytyneet näin monimutkaisesta reitityksestä ja saapuneet perille yhtä matkaa meidän kanssa. Lupailivat, että kun laukut löytyvät, niistä tulee merkintä järjestelmään ja sitten voi innolla seurata, kuinka ne matkaavat meitä kohti. Because who doesn't love tracking?

Melkein kaksi vuorokautta oli saatu kulumaan kotoa lähdöstä, kun kaarsimme viimein kohti majapaikkaa Suomessa. Laukuthan tulisivat perässä lähiaikoina, sillä niinhän yleensä tapahtuu.

Koska pitää uskoa, että pilvetkin väistyvät aina välillä.
(Ja kadonneet matkatavarat löytyvät.)

Mutta ei pihaustakaan, ei vaikka kuinka tarkistaisi tilannetta. Päivät kuluivat ja hukassa ne pysyivät. Please check back later.

Montako päivää ihminen selviää ilman matkatavaroita? Tarvittaessa todella monta. Välillä se naurattaa, välillä hermostuttaa, välillä kyllästyttää (äiti, ne mun kaikki lempivaatteet on siellä!). Koko perheen vaatevarasto kulki mukanamme suuressa KappAhlin muovikassissa, yhteisenä kosmetiikkavarastona toimi CityMarketin muovipussi. Sen kyljessä lukikin sopivasti "Cittari hoitaa". Monesta asiasta selviää huumorilla, ainakin siihen saakka kun sitä riittää.

Mutta kauanko? Kaksi laukuista oli hukassa melkein kaksi viikkoa, viimeinen niistä saapui kaksi päivää ennen paluumatkaa. Niitä ei voitu ohjata takaisin kotiin, koska se kuuluisa järjestelmä ei ilmoittanut niistä mitään ennen kuin ne tupsahtivat ykskaks Helsinkiin.

Meidän matkalaukut eivät matkusta enää koskaan ilman AirTageja. Ainakin niiden sijaintitiedot voivat lohduttaa silloin kun ei tiedä, milloin tiet taas kohtaavat.

Kielet ja käsitteet solmussa(ko)?

Huomaan kirjoittavani muistilappuja englanniksi. Tehtävälistat ja kauppalistat ovat muuttuneet myös, mutta missä vaiheessa, sitä en enää tiedä. Melkein yhdeksän vuoden asuminen tässä maassa tietysti totuttaa englannin kieleen koko ajan yhä enemmän, vaikka puhummekin joka päivä suomea. Puhumme sitä keskenämme kotona, ja tietenkin, kun olemme yhteydessä suomalaisiin.

Pidämme edelleen kiinni siitä, että lapsemme altistuvat kotona joka päivä suomen kielen kylvylle. He ymmärtävät suomea hyvin, vaikka uusien termien sisäänajo onkin joskus konstikasta. Huomaan, että on toisinaan helpompaa selittää jokin asia siten, että täydentää puhumaansa englanninkielisillä termeillä. Lapset ovat jo niin isoja (9-12-vuotiaita), että keskustelunaiheet ovat usein jo melko monitahoisia ja monimutkaisiakin. Etenkin viime kuukausien (ja vuosienkin) tapahtumien valossa monet poliittiset tai yhteiskunnalliset asiat ovat herättäneet keskustelua, ja niinpä meillä on välillä puhuttu päivällisen lomassa vaalijärjestelmistä, oikeusvaltion periaatteista tai siitä, mitä tarkoittaa salaliittoteoria. Hyvin monet näistä keskusteluista syntyvät lasten omasta aloitteesta, mikä välillä ihmetyttää, joskus suorastaan hämmentää, mutta josta voi usein tuntea ihan oikeaa ylpeyttäkin. 

Luen paljon uutisia joka päivä. Suomeksi Suomen uutisia, tätä maata ja muuta maailmaa koskevia englanninkielisiltä sivustoilta, uutispalveluista ynnä muista. Luen niin paljon, etten toisinaan edes muista, mistä luin englanniksi ja mistä suomeksi, vaikka vastaan tulee sitäkin, että huomaa lukevansa suomeksi käännettyä tekstiä, jonka oli juuri lukenut englanniksi. Esimerkiksi politiikan termistö voi tulla mieleen jo nopeammin englanniksi, eikä termeillä aina ole edes suoraa vastaavuutta.

Älylaitteiden kieliasetukset olen muuttanut englanninkielisiksi jo monta vuotta sitten, mutta sääpalveluissa käännän aina fahrenheitit celsiusasteiksi. Olen muodostanut käsityksen siitä, millainen on miellyttävä lämpötila fahrenheiteina ja ymmärrän niidenkin avulla, onko lämpötila kylmä, melko kylmä, kolea, lämpimähkö, oikein mukava tai kuuma, mutta celsiusasteet tuntuvat kotoisemmilta. Hämmennyn kyllä hieman siitä, että lapset kysyvät aina, mitä se on fahrenheiteina, jos minä käytän celsiuksia.

Etäisyydet sujuvat hyvin maileina, vaikka joskus tekee mieli tehdä laskutoimitus kilometreiksi. Tavallisinta täällä on kuitenkin, että matka ilmoitetaan siihen tarvittavana ajoaikana, johon käytäntöön olen sujuvasti solahtanut mukaan. Paino- ja tilavuusmitoissa ymmärrän, paljonko on pauna tai millainen määrä on gallona, mutta unsseista en tykkää. En myöskään oikein tuumista enkä jaloista, mutta olen oppinut elämään niiden kanssa. Vaikka kilot, grammat, litrat ja sentti- ja millimetrit muistuttavatkin mukavasti europpalaisesta elämästä.

Tunnustan silti jotain. Vaikka puhummekin melkein pelkästään suomea kotioloissa, omaankin kielenkäyttöön sujahtaa kuin huomaamatta englanninkielisiä sanoja. Muistutan lapsia snowpantseista, kysyn, missä on hoodie. Äiti, se on backpackissa, tai mudroomissa.

Ja vaikka lapseni huutelee kylppäristä, että "äiti, minä flossasin hampaat jo", niin samalla hän kertoo, että "meille pitää ostaa lisää purskutusainetta (=suuvettä). Aika hieno sana, aivan oikein lausuttuna, sittenkin.

Ja mitä tänään syötäisiin (korona-ajan ruokalista)

Vaikka tuntuukin, että tämä kevät on täyttynyt vaikka mistä (lapsiperheessä kun ei tiedä mitään siitä, mitä koronaeristyksen aikainen joutilaisuus ehkä tarkoittaa), on yksi rooli ollut erityisen voimakas. Se kiteytyy lauseeseen, jota lausutaan usein ja joka kaikuu pääkopassa silloinkin, kun kukaan ei aiheesta kysy. Mitä tänään syötäisiin?

Olen ruoanlaiton suunnittelun vankka kannattaja, mutta tänä keväänä olen joutunut kehittymään lajissa aivan uudelle tasolle. Vaikka en ruokakaupassa samoilusta erityisesti pidäkään, oli tavaksi ehtinyt muodostua se, että loppuviikon yhden suuremman kauppareissun lisäksi tuli piipahdettua tuoreostoksilla parikin kertaa viikossa.

Ei enää.

Kaikki kiteytyy nyt lauantaiaamun varhaiseen kauppareissuun (kiitos aamuvirkun miehen) ja sitä edeltävään perjantai-illan kauppalistan laatimiseen. Silloin on kurkisteltava jääkaappiin ja ruokakomeroon, kerrattava mielessään ruokaideoita ja suoritettava laskentoja.

Joskus tuntuu rasittavalta miettiä perjantaina, mitä haluaisi syödä esimerkiksi seuraavana keskiviikkona. Usein mennäänkin vähän vapaalla pudotuksella: suunnitellaan viikonloppua varten neljä erilaista ateriaa, joista jatkojalostetaan erilaisia ruokalajeja arkipäiville. 

Suurin piirtein keskiviikon tienoilla turvaudutaan pakastimeen ja ideoidaan lisää. Torstaisin jääkaappi alkaa tyhjentyä tähteistä ja kekseliäisyys saa nousta yhä uljaammalle tasolle. Aina on kuitenkin selvitty lauantaiaamuun saakka. Sillä olenhan aiemminkin maininnut olevani jämäkokki.

Kuvittelin jossain vaiheessa, että korona-ajan ruokalista olisi vaihteleva ja siihen voisi panostaa (koska ehkä olisi tuota kuuluisaa aikaa). Putosin kuitenkin melko nopeasti maan pinnalle. Arjen ruokalista kolmen lapsen perheessä sisältää paljon lasten suosikkeja ja vähemmän uusia, hifisteleviä kokeiluja. Pastaruokia, kanaa ja riisiä, tacoja, lihamureketta ja perunamuusia. Ja lisää pastaruokia.

En ole leiponut yhtään pataleipää enkä kukkafocacciaa.

Olen ajautunut tietynlaisille urille. Jos grillattua lohta jää yli, siitä syntyy seuraavana päivänä lohipastaa (kermalla ja parmesanilla, jos henkinen kaloritaulukko sen sietää). Tähteeksi jäänyt paistettu jauheliha hukkuu mukavasti jauhelihapannariin, johon voi sekoittaa myös ylijäämäkasviksia. Kanaleikkeistä voi jatkojalostaa kanariisilaatikon. Viimeisetkin hedelmät tulee syötyä, kun ne pilkkoo salaatiksi ja maustaa hunaja-limekastikkeella. Vähän nahistuneet kasvikset maistuvat vielä aivan mainioilta, kun ne käyttää grillissä.

Olen siis tähän mennessä jo melko hyvä keksimään. Silti mietin joskus päätäni pyöritellen, mitä voisi tehdä vaikkapa nahistuneista paprikoista, palasta mozzarellaa, kuivahtaneesta leipäpalasta, tilkasta kermaa ja muutamasta kinkunsiivusta, kun ne kaikki pitäisi käyttää loppuun nopeasti. 

Vaikka meillä kysytäänkin usein mitä tänään syödään, olen myös (yo. syystäkö?) törmännyt useita kertoja kysymykseen äiti, mitä tämä on.

Se on, hmm... ruokaa. Vähän erilaista, mutta niinhän on elämä muutenkin näinä aikoina. Korona-ajan ruokalista on kuitenkin ollut tähän saakka aivan moitteeton. Kysykää vaikka... minulta. 

(Ai niin, mitähän tänään syötäisiin.)

Koronakevään jälkeen

Kaikki tapahtui niin nopeasti. Silloin maaliskuun puolivälissä, kun toisaalta tuntui, että maailma pysähtyy, ihan nyt. Toisaalta, että se mullistuu juuri nyt, tänä keväänä. Muuttuu, eikä ehkä palaa koskaan sellaiseksi kuin se joskus oli. Tästä tulisi koronakevät.

Lapsilla oli maaliskuun puolivälissä yksi perjantai vapaata, koska se sattui olemaan opettajien koulutuspäivä. Mies oli siirtänyt edellisenä päivänä toimistonsa kotiin ja alkoi rakentaa työnurkkausta vierashuoneeseen. Perjantai-iltana saimme viestin, että koulu suljettaisiin.

Seuraavina päivinä ihmeteltiin, sulateltiin asiaa, suunniteltiin miten edetään. Keskiviikkona valmistuivat etäkoulupaketit. Kotiin haettiin Chromebook, papereita, kirjoja ja vaikka mitä välineitä. Napattiin samalla käynnillä kassikaupalla omaa tavaraa mukaan: vaihtovaatteita, kenkiä, mitä kaikkea. Kolmella lapsella on aina paljon tavaraa, joka paikassa. Aavistus oli ilmassa jo silloin.

Alkoi tuntua siltä, ettei koulu enää tänä keväänä aukeaisi. Siihen saatiin varmistus muutamaa viikkoa myöhemmin, kun osavaltion kuvernööri antoi määräyksen: koko osavaltion koulut pysyisivät suljettuina jäljellä olevan kouluvuoden ajan. Jälkikäteen muistelisimme tätä aikaa aina koronakeväänä - aavistin, että se painuisi mieliimme ikuisesti.

Vielä epäjärjestyksenomainen etäkoulumaailma saisi löytää uomansa, sillä nyt ei olisi muita vaihtoehtoja. 

Viestien tulva oli valtava, sillä kaikki opettavat tahot muokkasivat suunnitelmiaan ja järjestelivät aikatauluja. He tekivät kaikkensa, jotta lapsilla säilyisi koulutyössään tuttuuden tunne. Yhtäkkiä koulu ei kuitenkaan olisi yhdessä tekemistä sellaisilla tavoilla, joihin vuosien mittaan meille tutussa koulumaailmassa olemme saaneet tottua ja johon suhtaudumme suurella kiitollisuudella.

Kodin ja koulun yhteistyö nousi uuteen, erilaiseen arvoonsa. Sen piti löytää aivan uudenlainen muoto. 

Ensin etsittiin linkkejä, salasanoja, sovelluksia. Kun lasten koulupalaverit alkoivat, muuttui koko talo kuin yhdeksi suureksi videokonferenssiksi. Kolmella lapsella saattoi olla yhden aamupäivän aikana kuusikin palaveria, joihin piti muistaa osallistua ajoissa. Niiden lisäksi piti pysyä kartalla siitä, millaisia tehtäviä piti suorittaa ja mistä etsiä tarvittaessa lisätietoa. 

Yhdelle lapselle sopi kertarykäisyn tyyli. Hän ryhtyi aamulla opiskelemaan yhdeksältä ja teki kaikki tehtävänsä yhteen menoon, osallistuen välillä palavereihin. Toiselle tehokkaimmaksi tavaksi osoittautuivat lukuisat tauot pienten opiskelutuokioiden välillä. Kolmas valitsi keskitien näiden väliltä.

He joutuivat oppimaan paljon. Saivat oppia paljon. Ei ainoastaan opiskeltavista aineista vaan myös itsestään. Ajoittamisesta, priorisoinnista, suunnitelmallisuudesta. Tuskaisista, turhauttavista hetkistä ja toisaalta onnistumisen riemusta, kun saa valmiiksi tehtävän, joka on ensin tuntunut liian vaativalta.

Minäkin opin, ehdottomasti. Siitä, ettei aina kannata muistuttaa muistuttamisen perään, sillä kenen hermot sitä kestävät. Siitä, että lapset osaavat suunnitella monta asiaa ilman minun apuani. 

Opin myös, että lapsi, jolle matematiikka on ollut helppoa, voi tuskastua siihen täysin, kun käytettävä sovellus ei ole hänelle mieleinen. Ja vaikka itse nautin vieraiden kielten opiskelusta, lapseni ei välttämättä jaa innostustani. Ja että jos pakollisten tehtävien jälkeen ei vain jaksa tehdä yhtään mitään valinnaista, on sekin aivan ok.

Mitä syksy tuo, emme tiedä kukaan. Joku viisas on sanonut: älä murehdi huomista tänään, sillä sillä tavoin et saa pyyhittyä tulevia haasteita harteiltasi. Mutta sillä tavoin voit menettää voiman, jota tarvitset tänään. 

Koronakeväänä on tarvittu voimia. Voi vain katsoa ja odottaa, mitä jatkossa tapahtuu. Ehkä olemme kuitenkin hitusen valmistautuneempia, jos etäopiskelu vielä palaa.

Ylistys opettajille

Palaan ajatuksissa taaksepäin, lokakuun alkuun. On jo selvästi syksy, mutta iltapäivän lämpö ystäväperheen takapihalla tuntuu vielä miellyttävältä ilman takkiakin. Lapset juoksentelevat ympäri pihaa koulukavereidensa kanssa. Ihmisiä saapuu jatkuvasti lisää, kaikki vievät tullessaan jotain syötävää tai juotavaa pihan sivuun nostetuille pöydille. Tunnen melkein kaikki nämä ihmiset, he ovat osa lastemme kouluun liittyvää yhteisöä: tuttuja perheitä, opettajia, koulun muuta henkilökuntaa. Ihmisjoukon seassa piipahtaa talon kissa, joka katsoo kuitenkin parhaaksi kadota näkyvistä, kun havaitsee suuren lapsijoukon.

Syksyisten pihajuhlien teema on Octoberfest, mutta siihen sekoittuu kaikenlaisia syksyn antimia sekä syksyyn liittyviä juhlallisuuksia. Osa ihmisistä on pukeutunut halloween-tyyliin naamiaisasuihin, jotkut tuovat mukanaan (perin amerikkalaisen näköisiä) hedelmä- ja pähkinäpiiraita, joilla aikovat osallistua leikkimieliseen piirakkakilpailuun. Verannalla on kurpitsakasoja ja askarteluvälineitä kiinnostuneille. 

Naurattaa, kun tunnistan pihan poikki juoksevan ankan - siis keltaiseen ankkapukuun sujahtaneen neljä- ja viidesluokkalaisten opettajan. Hän juoksee kiljahdellen pakoon kahta dinosaurusta - oma poikamme ja kaverinsa ovat pukeutuneet puhallettaviin dinosauruspukuihin, ja hämmästelen, miten niissä voi ylipäätään kiiruhtaa eteenpäin tuollaista vauhtia. Lauantai-iltapäivä kääntyy iltaan - ja hämmästelen ihan vähän sitäkin, että lastemme opettaja edelleen jaksaa temmeltää oppilaidensa kanssa. Omalla vapaa-ajallaan, vaikka näkee lapsia joka tapauksessa jokaisena arkipäivänä.

Muistan, että onpa hän kutsunut oppilaita joskus mukaansa viikonloppuiltana, kun on ollut menossa katsomaan elokuvaa, josta on tiennyt oppilaidensa olevan kiinnostunut. Ja olemme saaneet kutsuja kokoontua mustikkapensaille tai mansikkamaalle kesäloman aikana, koska hänestä on kiva nähdä oppilaitaan myös pitkän kesätauon aikana. Ja sitten huomaan lopulta, etten oikeastaan niin paljon hämmästelekään - olen jo ehtinyt tottua tähän toimintamalliin.

Pieni koulu, pieni yhteisö ja pienten kaupunkien rypäs ruokkii yhteisöllisyyttä. Melkein kaikki tuntevat tai tietävät toisensa jostakin yhteydestä ja yhteisö ottaa siitä positiivisella tavalla kaiken irti. Toisten lasten vanhemmat muistavat useimmiten toisen perheen kaikkien lasten nimet ja iätkin - samoin omat lapset tietävät tarkasti, kuka on kenenkin vanhempi, pikkusisko tai isoveli. He tietävät myös, mikä on opettajan koiran nimi tai montako kissaa toisella on.

Koulussa vallitsee ystävällinen ja toisia kunnioittava ilmapiiri - josta olen suunnattoman onnellinen - mutta tottakai haasteitakin on. Kun lapsia on koolla paljon ja kaikki eivät jaksa keskittyä olennaiseen, on opettajilla oltava myös auktoriteettia. Opettaja voi olla kaikkien hyvä ja rakas ystävä lauantai-illan juhlissa, mutta vaatia luokkahuoneessaan sitä, että homma toimii. Aina ei näytä edes siltä, että järjestelmällisyys olisi ensimmäinen hyve, mutta kun asiat toimivat tiettyjen raamien sisällä ja oppiminen onnistuu, sekään ei haittaa. Jos meno yltyy liian levottomaksi, puhuminen jämäkällä äänellä, suoraan silmiin katsomalla, näyttää auttavan lähes aina. Silloin nään tuon aina iloisen, kaverillisen hilpeän opettajan etsivän itsestään auktoriteettiroolin, jota hän myös siis - ihailtavan hyvin - vetää.

On helppo arvostaa suunnattomasti sitä työtä, jota opettajat lastemme eteen tekevät. Kohotan hattua. Kiitämme opettajia heidän tekemästään työstä aina lukukauden päättyessä, mutta sen lisäksi ystävällinen ja arvostava asenne läpi vuoden näitä ammattilaisia kohtaan on erittäin tärkeää.