Miten sen sanoisit

Tiesinhän minä, että sellainen aika tulee.

Ei mitenkään yhtäkkiä vaan pikku hiljaa, ja jonain päivänä huomaisin ajattelevani, että näin siinä kävi ja pitikin käydä.

Ulkosuomalaisena käyttää arjessa luonnollisesti runsaasti itselleen vieraampaa kieltä kuin äidinkieltään. Kun on pitkään asunut muilla mailla, vieraan kielen käyttö toki arkipäiväistyy, vaikkakin meillä suomalaisena perheenä suomi on pysynyt ja pysyy kotikielenä. Siitäkin huolimatta, että joillekin perheenjäsenistä on joskus vaikeaa löytää sopivia suomen kielen sanoja. Kaikki kolme teiniä kuitenkin vakuuttavat, että heidän on helppo ymmärtää meidän vanhempien suomen kieltä, vaikka he itse kokevatkin joskus hankalaksi vastata meille suomeksi. 

Mutta mitä sitten on tapahtunut? Olemme huomanneet, että yhä useammin on tilanteita, jolloin on vain yksinkertaisempaa kysyä lapsiltaan, miten sinä tämän sanoisit englanniksi ja mitä termiä käyttäisit ja että onko tämä sinun mielestäsi hyvä valinta. Myönnän, että se tuntui ensin hieman hämmentävältä, mutta sittemmin luonnolliselta. Ja totta - helpolta tavalta tarkistaa.

Minulla on kielitiedetausta ja voin sanoa olevani melko kielitaitoinen ihminen. Pystyn kommunikoimaan kolmella kielellä sujuvasti (suomi, englanti, saksa) ja kolmella muulla (ruotsi, ranska, espanja) kohtalaisesti. Muutamilla muilla sitten jotenkin auttavasti. Olen opiskellut ja harrastanut kieliä suurin piirtein koko ikäni. Olen kiinnostunut siitä, miten kielet toimivat - havaitsen logiikkaa ja opetan itselleni sillä tavalla lisää. Olen huomannut, kuinka useamman kielen osaaminen alentaa kynnystä opetella muitakin ja kuinka yhden osaaminen voi tukea toista. Tuen aina lapsiani, kun he pohtivat, haluaisivatko ottaa lisää vieraiden kielten kursseja. Silti he valitsevat itse, enkä ole koskaan ohjannut heitä opiskelemaan jotain tiettyä kieltä. He osaavat siis sekä englantia että suomea. Kaksi heistä opiskelee lisäksi saksaa ja yksi espanjaa.

Oma englannin kielen taito on hyvä. Minulla ei ole vahvaa suomalaista aksenttia, mutta kyllä vieraskielisyyteni toki useimmiten huomataan. Small talkaan useimmiten sen verran sujuvasti, etten oikeastaan erotu paikallisesta. Keskustelen monesta aiheesta joutumatta miettimään sanoja tai rakenteita. Jotkut asiat sujuvat varmasti jo paremmin englanniksi kuin suomeksi; työssä tottuu käyttämään tiettyä sanastoa ja kouluun liittyvässä viestinnässä asiat selkiintyvät jo helpommin englanninkielisin termein. Toisinaan kyllä takeltelen: jos olen väsynyt tai yhtäkkiä pitää käyttää termejä, jotka eivät kuulu päivittäiseen sanavarastoon. Kuten vaikka ongelma kodinkoneen kanssa tai koukeroinen virastoasia. 

Teinit luonnollisesti puhuvat englantia kuten paikalliset. Onhan se koulukieli, kaverikieli, harrastuskieli. He puhuvat kotona myös keskenään englantia, mutta vaihtavat sujuvasti suomeen puhuessaan meille vanhemmille. 

Ihan äskettäin 14-vuotiaani halusi näyttää minulle kirjoittamaansa esseetä, joka ollaan osana englannin tunnin ohjelmaa lähettämässä kirjoituskilpailuun. Kyseessä oli argumentatiivinen teksti, jonka aiheeksi hän oli valinnut tekoälyn hyödyntämisen opiskelussa. Luin tekstiä sekä ihaillen että hieman hämmästellen - hän oli kirjoittanut todella hyvin perustellun asiatekstin. Mieleeni juolahti, että pystyisinköhän itse samaan englanniksi? Luultavasti kuitenkin kyllä, mutta olin positiivisesti yllättynyt tekstin tasosta, vaikka tiedän hänen olevan hyvä kirjoittaja. Se oli kuitenkin taas hyvä muistutus siitä, että lasteni kielitaito kehittyy aivan omaa tahtiaan. Minä voin vain yrittää pysytellä perässä.

Viime aikoina lapset ovat olleet yhä kiinnostuneempia siitä, miksi suomen kieli on niin erilainen kuin englanti ja olemme päätyneet moniin kiinnostaviin keskusteluihin aiheesta. Kun he puhuvat suomea, he osaavat usein valita sopivat sanat ja taivutusmuodot, mutta toisinaan sattuu pieniä, joskin harmittomia lipsahduksia, kuten fall-verbin kääntäminen mielessä aina putoamiseksi. ("Vaikka en ollut pitkään aikaan luistellut, en pudonnut kertaakaan!") Tai vastaus mitä kuuluu -kysymykseen. ("Hyvin.") Ymmärrys ei kuitenkaan kärsi.

Jokin aika sitten oli puhetta teinien viikonloppusuunnitelmista, ja kerroin kaksosillemme heidän kaverinsa äidin lähettäneen minulle viestin, että hän voi viedä ja tuoda lapseni. Mainitsin asiasta jotenkin siihen tapaan, että "hänen äitinsä voi heittää teidät myös kotiin" ja minua tuijotti kaksi hämmästyneen näköistä 14-vuotiasta. "Heittää? Mitä se tarkoittaa, jos joku heittää jonkun?" Minulle täysin harmiton suomen kielen ilmaisu kuulosti heidän korvissaan joltain aivan kummalliselta. "Niin, siis tuo teidät kotiin."

Lumisten päivien logi(sti)ikkaa

Kun sääennusteessa näkyy lunta, alkaa pohtiminen. Teini-ikäiset ovat hyvin tietoisia siitä, mitä lumisade voi tarkoittaa koulunkäynnille. He käyttävät kavereidensa kanssa snow day calculatoreita, joiden avulla voi arvuutella todennäköisyyttä sille, osuuko tietylle postinumeroalueelle kunnollinen lumisade, joka voisi tarkoittaa koulujen sulkemista.

Sillä sitähän lumisade välillä tarkoittaa. Ollaan kuitenkin sen verran pohjoisessa ja tottuneita lumeen, että pieni määrä lunta ei useimmiten aiheuta mitään kummempaa. Toisaalta joskus melko pienikin määrä voidaan nähdä ongelmana, jos lumi sattuu satamaan aamuruuhkan aikaan tai aiheuttaa kovin hankalia keliolosuhteita. Kun käyttää pääväyliä, ei ongelmia niinkään synny, mutta täällä ei tarvitse kovin kauas keskustoista mennä, kun todellisuus voi jo olla ihan toinen. Kaupunkien katujen tilannetta ei oikein voi verrata mutkaisiin ja talvella perin liukkaisiin vuoristoteihin.

Tänä kautena talvi on alkanut aikaisin. Saimme ensimmäisen kerran maan kunnolla valkoiseksi jo marraskuun puolivälissä. Monena vuonna on käynyt niin, että talvi on ollut kyllä tulollaan loppuvuoden, mutta lunta on nähty enemmän vasta vuodenvaihteen jälkeen. Tästä syystä tänä talvikautena tuntuu kuin talvi olisi jo kestänyt puoli ikuisuutta (olen kevätihminen).

Mutta - kouluja ei ole tänä lukuvuonna suljettu vielä kertaakaan! Aika on kyllä käsillä ja vahva veikkaus on, että tammi-helmikuussa koemme kauden ensimmäisen snow dayn eli lumipäivän. Se tarkoittaa siis, että koulupiiri sulkee koulut yhteisestä päätöksestä ja lapset saavat vapaapäivän. Siitä ilmoitetaan aamuvarhaisella soitolla, viesteillä ja nettisivuilla. Tieto ei taatusti jää saamatta. Sanomattakin lienee selvää, että teini-ikäiset ottavat ylimääräiset aamu-unet ilolla vastaan.

Kouluvuonna voi olla useita tällaisia lumipäiviä. Olen siinä käsityksessä, että niitä olisi täällä tavanomaisesti käytettävissä viisi, mikä siis tarkoittaa sitä, että mikäli maksimi on viisi, kouluvuoteen ei tarvitse lisätä ylimääräisiä päiviä, kun taas kuuden tapauksessa sellainen jo tarvittaisiin. Väistämättä on joinakin vuosina käynyt mielessä ajatus, että niiden määrällä joskus hieman pelaillaan - jos kaikkia viittä lumipäivää ei ole käytetty, talven loppupuolella niitä voidaan julistaa herkemmin kuin alkutalvella.

Mitä kaikkea snow day sitten käytännössä tarkoittaa? Koulujen lisäksi ovensa pitävät noina päivinä kiinni myös useat virastot. Jotkut yrityksetkin saattavat sulkea päiväksi tai ainakin pahimpien tuntien ajaksi. Käytännössä tilanne on se, että moni myöhästyy töistä ja menoistaan, ja joidenkin ei todellakaan tarvitse edes lähteä kokeilemaan onneaan lumipyryn sekoittamaan liikenteeseen. Jos tien päälle joutuu lähtemään, liikenne on hidasta ja takkuista. Talvirenkaita on, mutta ei kaikilla. Monta kertaa olen tuollaisessa kelissä katsellut kauhunsekaisesti jotakuta kanssakuljettajaa, joka liukastelee autollaan sinne tänne.

Ei ole olemassa siis tiettyä määrää lunta, mistä seuraisi jotenkin automaattisesti lumipäivä - kaikkea mahdollista on melkein 14 vuoden aikana jo nähty. Valtavia lumimääriä, jolloin lunta on kertynyt myrskyn aikana jopa 60-70 cm, mutta myös sohjoisia kelejä, jolloin liikenne on puuroutunut liiaksi eikä teitä ole ehditty aurata kuntoon, ja koulut on siksi peruttu. Onpa joskus koulu suljettu tuuliolosuhteidenkin vuoksi (silloin oltiin lähellä hurrikaanituulilukemia, mikä on hyvin harvinaista täällä) ja muutaman kerran jäästä johtuen. Vuoden 2013 lopusta muistan jäämyrskyn, joka oli tavallaan kauniskin jäämuodostelmineen, mutta kauhea painajainen tien päällä.

Teinejä kiinnostaa aika ajoin, mitä Suomessa tehtiin (tai tehdään) silloin, kun me vanhemmat kävimme koulua. Oliko koulu koskaan peruttu? Ei. Miten kouluun tai mihinkään päästiin? Samoin kuin muinakin päivinä. Ehkä vähän myöhässä, jos ei ymmärtänyt varata matkaan enemmän aikaa. Olen kertonut heille (ja monelle täälläkin!), että meillä Suomessa on kyllä lumisia päiviä, mutta ei koskaan tällaisia lumipäiviä. Ainoa erottava tekijä, mikä minulla tulee mieleen, on se, että täällä olen kuitenkin kokenut joitakin vähän kovempia lumimyrskyjä kuin Suomessa aikoinaan. Lunta voi tulla paljon ja lyhyessä ajassa, tuuli voi tuivertaa ankarasti Kanadasta ja nopeat lämpötilanvaihtelut voivat tehdä keliolosuhteista vaikeasti ennakoitavia. Esimerkiksi juuri tänään, kun kirjoitan tätä, meillä on alkanut eilisiltana vesisade, joka on muuttunut aamun aikana rännäksi ja joka muuttunee vielä iltaa kohti lumisateeksi, koska huomisaamuna pakkasta voi olla taas jo 15 astetta.

On kuitenkin yksi lumeen liittyvä asia, josta voin täällä antaa vain kiitosta. Kaupunki auraa tiet ja kadut ensi tilassa. Jos yöllä on satanut lunta, havahdun useimmiten aamuyöllä siihen, että lumiaura kolistelee kotikadullamme. Joskus auran näkee jo silloin, kun ei itse vielä ymmärrä, mitä auraamista tiessä edes on. Epäilen, että auraamisen tehokkuus liittyy siihen, että sillä tavoin voidaan varmistella, ettei tule sanomista. Joka tapauksessa on ollut hyvä huomata, että teiden kunnosta huolehditaan. Runsaasta suolan käytöstä voisikin sitten jo kirjoittaa aivan uuden, kokonaisen jutun.

Viereinen kuva on pari päivää kestäneestä lumimyrskystä vuosia sitten. Tuona kyseisenä päivänä ei onneksi ollut kiire minnekään!

Herkkuja, herkkuja!

Mietin mielessäni, mitä Vermontista voisi tulla monelle mieleen - jos poistaa pohdinnasta tosiseikan, että kaikille ei tule mieleen pikkuinen Vermont laisinkaan.

Tulin (tietenkin) siihen tulokseen, että vastaus on todennäköisesti jäätelö. Vermont's Finest, Ben & Jerry's -jäätelötehdas sijaitsee Vermontin Waterburyssa. Tehdas on perustettu vuonna 1985, kun taas ensimmäinen jäätelökioski (Scoop Shop) aloitti toimintansa 1978, bensa-aseman kyljessä. Nimi tulee suoraan perustajilta, Ben Cohenilta ja Jerry Greenfieldiltä. Waterburyn tehtaalla pääsee kierroksella tutustumaan jäätelönvalmistukseen, ja paikasta tuskin tulee lähdettyä pois poikkeamatta jäätelöllä. 

Ben & Jerry's -jäätelöt ovat tyypillisesti herkkujäätelöitä, eli täynnä sekä ihania sattumia että kaloreita. Suosituimpia makuja kautta aikojen ovat olleet esimerkiksi Chocolate Chip Cookie Dough -suklaahippujäätelö, Cherry Garcia -kirsikkajäätelö ja Chunky Monkey, jossa on mm. pähkinöitä ja banaania. Jäätelöä myydään pintin kokoisissa purkeissa, jotka tunnetaan ympäri maailman. Makuja on kymmeniä ja kymmeniä, mutta aika ajoin niitä myös poistetaan valikoimista uutuuksien tieltä. Tehtaan pihapiirissä voi vierailla myös kuopattujen (mutta ei unohdettujen!) makujen hautausmaalla.

Ben & Jerry's jättää tunnettuudellaan helposti varjoonsa muut vermontilaiset jäätelöherkut, joita kyllä löytyy. Yksi mainitsemisen arvoinen on ehdottomasti pehmytjäätelö, jota täällä kuuluu kutsua creemeeksi eikä soft serve -jäätelöksi. Aidoimmillaan se on maustettu (tietenkin) vaahterasiirapilla, joka on Vermontin toinen kuuluisa herkku. Se, joka tulee Vermontiin kesällä ja jättää tilaamatta maple creemeen, jää olennaisesta elämyksestä paitsi. Muita tavallisia makuja ovat suklaa, vanilja ja black raspberry (joka kaiketi kääntyy suomeksi mustavatukaksi ja eroaa maultaan hieman suuremmasta karhunvatukasta).

Vermontista ei oikeastaan voi puhua mainitsematta vaahterasiirappia. Tämä pieni osavaltio on maan suurin vaahterasiirapin tuottaja (puhutaan noin kolmesta miljoonasta gallonasta vuodessa). Satoa kerätään lopputalvella/alkukeväällä juoksuttamalla mahlaa vaahteroista, joka sen jälkeen prosessoidaan siirapiksi mm. vettä poistamalla, jotta koostumuksesta saadaan sopivan siirappimainen. Lisäksi sitä mm. suodatetaan, tasoitellaan ja maustetaan ennen kuin se on valmista myytäväksi.

Vaahterasiirapin tunnetuin käyttö on luultavasti sen lorauttaminen makeisiin herkkuihin kuten pannukakkuihin, leivonnaisiin tai jäätelöön. Vaahterasiirappikarkkejakin tietysti löytyy. Se sopii myös erinomaisesti vaikkapa hedelmien ja pähkinöiden höysteeksi. Sitä käytetään myös juomien makeuttamiseen ja kastikkeisiin, yhtä lailla marinointiin tai kasvisruokiin. Kinkkuun, pekoniin, kalalle, kanalle... mielikuvitus lienee vain rajana. Olen vuosien mittaan törmännyt siihen lukemattomia kertoja ja usein sen ihanan pehmeän maun voi ruoassa sopivasti maistaa. Maku tuntuu tähän mennessä jo hyvin tutulta ja kotoisalta.

Vermontin syksyä taas ei voi kuvitella ilman syksyistä väriloistoa - eikä omenoita. Osavaltiosta löytyy paljon omenatarhoja, joihin voi tehdä syksyisen retken poimimaan omenoita ja hankkimaan niistä valmistettuja herkkuja. Apple cider on ehkä harhaanjohtavasta nimestään huolimatta ns. suodattamaton omenamehu, jonka väri on teollista sameampi, mutta maku sitäkin aidompi. Parhaimmillaan se on ostettaessa suoraan omenatarhoilta, joissa se on pullotettu. Sellaisena se ei säily kovin monta päivää jääkaapissa (koska säilöntäaineet on minimoitu), mutta on niin maukasta, että ei säilyisi muutenkaan. Sitä voi myös lämmittää kylmempään aikaan maistuvaksi juomaksi.

Meiltä käsin omenatarhoja löytyy useita melko lyhyenkin ajomatkan takaa, mutta itse olemme monta vuotta käyneet joka syksy vierailemassa tuttavaperheen pienemmällä tarhalla, jonne voi ajaa puolessa tunnissa ja jossa omenapuiden keskelle pääsee suoraan pihasta kävelemällä (kun taas monilla isoilla tarhoilla tarvitsee erillisen kuljetuksen itse pelipaikoille). Poimittuaan kassillisen omenoita voi vilkaista heidän puotinsa tuotteet, esimerkiksi mehut ja hillot. Ja jonottaa hetken (tai pidemmän, koska ovat tunnettuja herkuistaan!) jäätelötiskille, jossa he myyvät omenoilla höystettyjä herkkuja, kuten apple cider -donitseja (jäätelöllä tai ilman!) ja vaniljajäätelöä itsetehdyllä omenahillokkeella. Vaahterasiirappia toki unohtamatta.

Vermontilaisen kauppaan astuessaan voi olla varma, että paikallisia herkkuja löytyy - pienistä puodeista marketeihin - mutta siinä on aina oma viehätyksensä, kun jalkautuu maaseudulle. Talvi toki hiljentää maatilat ja tarhat, mutta keväästä lähtien on aina, mitä odottaa. Kun ilmasto kutistaa aktiivisen ajan lämpimämpiä paikkoja lyhyemmäksi, on ilosta otettava kaikki irti. Siihen pikkuinen Vermont tarjoaa monta mahdollisuutta.

Perinteitä sikin sokin

Kiitospäivän jälkeen (marraskuun viimeinen torstai) se alkaa toden teolla. On ikään kuin virallisesti taas lupa heittäytyä tunnelmaan: joulu on tulossa ja se alkaa näkyä katukuvassa. Viimeistään silloin lisääntyvät jouluvalot ja koristeet ympäri kaupunkia. Black Friday sysää joulukaupan kunnolla liikkeelle tarjouksineen ja kaikkialla mainostetaan joulua.

Meillä on kohta käsillä 14. joulu Vermontissa. Tuntuu, että se on alkanut muuttua hieman amerikkalaisemmaksi, mutta tietyt suomalaiset jouluperinteet ovat jääneet elämään. Ja vaikka kukaan lapsistamme ei ole ehtinyt viettää montaa joulua Suomessa, ovat hekin kasvaneet kiinni tiettyihin rutiineihin.

Mutta lähdetään liikkeelle siitä, miten jouluun valmistaudutaan. Joulukalenterista innostuu edelleen teinikin, vaikka ns. lasten joulukalentereista he ovatkin jo vähän kasvaneet ohitse. Mutta tykkäähän moni meistä aikuisistakin joulukalenterin suomasta pienestä ilosta jokaiselle päivälle, miksei siis teini-ikäinenkin.

Muutama vuosi sitten lapset miettivät pitkään millaiset kalenterit haluaisivat. Kun selvää ratkaisua ei oikein löytynyt, ehdotin kalenterien tekemistä itse. Ostimme päivätyt laatikot ja siitä lähtien niitä on täytetty innolla joka vuosi marraskuussa. Jokainen saa yllätykseksi omanlaisiaan pieniä juttuja: tänä vuonna laatikoista on löytynyt esimerkiksi karkkia, purkkaa, meikkejä ja hauskoja sukkia.

Laatikot ovat kestäneet yllättävänkin hyvin jo useita vuosia. Niitä tullaan luultavasti käyttämään niin pitkään kuin kiinnostusta riittää. Lisäksi ne näyttävät hauskoilta, joten olemme olleet kovin tyytyväisiä ratkaisuun.

Takaisin pakettirumbaan: niin mielellään kuin paikallista yrittäjää tukeekin, tulee monta asiaa tilattua netistä. Paketit toimitetaan aina kotiovelle, ja se tietää kiireisiä viikkoja niin postille kuin lähettifirmoille. Normaalisti jakeluautot kiertävät naapurustossamme iltapäivän tunteina, mutta joulukuussa niitä näkee aikaisintaan iltahämärissä. Joskus paketteja ilmestyy ovelle vasta kymmenen jälkeen.

Random acts of kindness on termi, josta pidän. Se voi olla pieni tai suurempi ystävällinen ele. Oma tapa (ynnä monen muun) on jättää joulukuun kiireisimpinä viikkoina ovelle laatikollinen juomia ja välipaloja kuskeille, jotka ajavat paketteja ympäri kaupunkia koko illan. Joka vuosi ne ovat kelvanneet. Täydennän laatikkoa tarpeen mukaan. Erityisen suosittuja näyttävät olevan virvoitusjuomat ja helposti syötävät snackit, kuten välipalapatukat tai keksit. Meillä Vermontissa myös sää suosii tätä tapaa joulukuussa: juomat pysyvät melko varmasti riittävän kylminä pakkasilmassa, joskin joskus on ollut huoli jäätymisestä.

Monena vuonna olemme kysyneet lapsiltamme haluavatko he, että vietämme joulua enemmän suomalaiseen kuin amerikkalaiseen tapaan. Aikoinaan meidän mukanamme muutti suomalainen perinne syödä jouluruokaa aattona ja avata lahjat sen jälkeen. Se on aiemmin kuin amerikkalaisten tapa juhlia joulupäivänä - ja toistaiseksi lapset ovat päättäneet, että jatkamme suomalaiseen tapaan. Olemme kuitenkin ottaneet käyttöön täkäläiset joulusukat (Christmas stockings), jotka roikkuvat joulukuun ajan takanreunukselta ja täyttyvät pienistä yllätyksistä ennen joulua. Arvomme perheenjäsenten kesken kuka on vastuussa kenenkin sukasta. Osa jännityksestä muodostuu epäilemättä siitä, että sukkia käydään hypistelemässä etukäteen ja yritetään arvailla mitä niissä on. Asianlaita ratkeaa meillä jouluaattoaamuna.

Jouluaattona keitetään myös riisipuuroa, josta löytyy useimmiten jokin pähkinä, aina ruokakomeron sisällön mukaan. Sen päälle laitetaan kanelisokeria. Jos minulta kysytään, joulu alkaa nimenomaan joulupuurosta. 

Jouluaaton iltapäivä kuluu usein keittiössä eikä mihinkään ole kiire. Joulupöytään kokoonnutaan, kun ruoka valmistuu. Siinä on tavallisesti kinkkua, kalaa, perunamuusia, amerikkalainen mac&cheese, kasvisgratiinia ja salaatteja. Suomalaisia laatikoita tai rosollia emme valmista. Illan mittaan syödään joulutorttuja ja suklaata.

Mitä sitten tehdään joulupäivänä? Syödään ja laiskotellaan. Mielestäni erittäin miellyttävä tapa, josta on hyvä pitää kiinni.

Kursseja, kursseja, lisää kursseja

 "En osaa pelata lentopalloa!" Toteaa teini, joka on juuri valinnut high schoolin ensimmäisen vuoden toisen kvartaalin täytteeksi lentopallokurssin. Juttelemme siitä, että ei se haittaa. Kurssi on suunniteltu siten, että tarkoitus on pitää hauskaa ja liikkua koulupäivän aikana muutenkin kuin käytävillä luokasta toiseen kiiruhtaen. Sitä paitsi siellä saa pelata myös sulkapalloa. "Onneksi. Sitä osaan paremmin." Hän pärjää kyllä, siitä minulla ei ole epäilystäkään.

Joskus on jännittävää. Lukiolaisen aikataulu on täynnä sitä ja tätä. Olen tyytyväinen siihen, että tytär on valinnut rohkeasti sittenkin sen lentopallokurssin - ja ennen kaikkea, hoitanut koko homman: ottanut selvää miten toimitaan, varannut ajan opinto-ohjaajalta ja ilmoittautunut kurssille. 14-vuotiaalle lukiolaiselle annetaan jo selvästi enemmän vastuuta kuin yläkoululaiselle, ja on helppo huomata, että lisääntynyt vastuu tuntuu mukavalta, joskin joskus jännittävältä tai pelottavaltakin.

High schoolin päivä alkaa virallisesti joka päivä klo 9. Sitä ennen on mahdollista käydä tapaamassa opettajia. He ovat luokissaan joka aamu 8:15 oppilaiden kysymyksiä varten. Myös tämä käytäntö opettaa vastuuseen: jos kotitehtävä on jäänyt epäselväksi tai haluaa kysyä voiko kokeen uusia, helpoin keino on marssia luokkaan tuon kyselytunnin aikana. Teini-ikäinen osaa jo monessa tilanteessa perin hyvin itse määritellä, tarvitseeko opintoihinsa apua. 

Päivässä on neljä pidempää oppituntia. Ne ovat noin puolentoista tunnin mittaisia. Meidän koulumme värit ovat sininen ja harmaa: päivillä on myös tällaiset värikoodatut nimet. Sininen päivä (ma, ke) on koko kvartaalin ajan samanlainen. Harmaina päivinä (ti, to) opiskellaan toisia aineita. Perjantait ovat joko sinisiä tai harmaita. Freshmaneilla eli yhdeksäsluokkalaisilla jokaiseen päivään on upotettu myös advisory, joka on ikään kuin luokanvalvojan oma tunti. Silloin tavataan pienempää ryhmää, joka on pysyvä samana kaikki neljä lukiovuotta. Ryhmässä jutellaan, pelataan ja välillä herkutellaan yhdessä ("We had donuts today!"). Juhlistetaan syntymäpäiviä, kysellään kuulumisia ja käydään läpi ilmoitusasioita. Advisoryt harventuvat myöhemmillä luokka-asteilla, mutta pysyvät kuitenkin edelleen ohjelmassa. Useimmiten päivään mahtuu myös läksyjen tekemiseen varattu aika eli study hall. Niitä tosin on vain freshmaneilla (9.) ja sophomoreilla (10.). Junioreilla (11.) ja senioreilla (12.) ne ovat hyppytunteja, jotka kuitenkin on suositeltavaa käyttää opiskeluun. Vastuun opettamista sekin.

Jokainen päivä päättyy 15:25. Aikataulu on pysyvä eikä siinä ole yleensä poikkeuksia, koska amerikkalaiseen kouluun kuuluu koulubussikuljetus.

Kouluvuosi jakaantuu luonnollisesti neljään kvartaaliin. Ydinkurssit - matematiikka, englanti, science (biologiaa, kemiaa, fysiikkaa) ja social studies (esim. historiaa ja yhteiskuntaoppia) pyörivät koko vuoden. Valinnaiset kurssit voivat olla esimerkiksi puolivuotisia tai kvartaalin mittaisia. Kaikesta kerätään opintopisteitä eli creditejä. Ohjelman suunnittelussa on syytä olla tarkka, jotta erilaiset kokonaisuudet tulevat huolehdittua. On valittava tietty määrä liikuntakursseja, taitoaineita, terveystietoa, teknologiaa jne. Vieraiden kielten opiskelu on vapaaehtoista, mutta niitä on tarjolla täkäläisessä koulussa tällä hetkellä neljä: espanja, ranska, saksa ja japani. Meidän teineistä kaksi opiskelee saksaa ja yksi espanjaa.

Kaksi teineistämme on aloittanut high schoolin tänä vuonna, esikoisella on menossa kolmas vuosi. Ensimmäisenä vuonna opinnot ovat vielä ohjatumpia ja monella on paljon samoja kursseja, mutta vaihtelu lisääntyy seuraavina vuosina. Esikoisellamme on lukujärjestyksessään esimerkiksi mielenkiintoinen historiakurssi nimeltään "American History through Film", lisäksi hän opiskelee taloustieteen ja ympäristötieteiden alkeita. Myöhemmin tänä vuonna on tulossa syventäviä englannin kielen kursseja, esim. luova kirjoittaminen ja katsaus kirjallisuuteen. Nämä kaikki ovat siis valinnaisia kursseja.

Joskus kyselin, mitkä kursseista ovat tällä hetkellä kiinnostavimpia. Yhden mielestä on useita kiinnostavia, mutta englanti on noussut suosikiksi. Hän lukee ja kirjoittaa mielellään kaikenlaista. Lisäksi koko vuoden jatkuva pitkä taidekurssi sopii taiteelliselle nuorelle. Yhden suosikki on tällä hetkellä "Engineering & Design", ja hän suunnittelee lisäävänsä ohjelmaan muitakin kursseja teknologiakokonaisuuden alta. Toisaalta hän on aina ollut kiinnostunut historiasta ja luultavasti harkitsee myös yhteiskuntaopin kursseja. 

Esikoinen suhtautuu kahden ja puolen vuoden kokemuksen pohjalta neutraalisti: "Well, it's pretty ok." Aika hyvä ja riittävä asenne sekin.

Matot

Olin tilannut aamuksi. Hän oli varmistanut saapumisensa kilauttamalla kahtakymmentä minuuttia ennen. "See you soon!"

Tällä asialla olimme, koska ne matot piti pesettää. Se tarkoittaa mattopesupalvelun tilaamista paikan päälle, jos ei itse omista tarvittavia vermeitä. Emme ole lähteneet hankkimaan ja opettelemaan, joten tilaamme palvelun ulkoa. 

Hän ilmestyi ovelle aivan aikataulunsa mukaisesti. "Katsoin edellisen kerran tietoja, siitä olikin vähän aikaa!" (Ei siitä nyt niin kauaa ole. Ja sitä paitsi - mistä tiedät, mitä olen näille matoille sillä aikaa tehnyt. Ei ne nyt onneksi kauhean likaisiltakaan näytä, mutta tiesin kyllä, että aika oli tullut. Oli vain jäänyt työlistalla jotenkin unohduksiin.)

(Pitäisikö minun tuntea tämä kaveri.)

Kokolattiamatot. Suomalaiset osaavat arvata, mitä mieltä niistä olemme. Ei oikeastaan tarvitse edes sanoa sen kummemmin mitään. Katsoa vain ja todeta, että olenhan suomalainen. Kyllä se toiselle suomalaiselle riittää, uskoisin. Yläkertaan vievät portaat ovat paksumman, pehmeän maton peitossa, ja muistan, kuinka eräs paikallinen tuttu ihasteli niiden materiaalia. "Nämä ovat sellaiset hienommat!" (Hienommat? Ne ovat korkeintaan... siedettävät.) Kiitämme lämpimästi tämän talon edellisiä asukkaita, jotka olivat aikoinaan vaihtaneet osan matoista parketiksi. Mutta onhan niitä silti useita ja siksi eteisessäni seisoi nyt tämä hilpeästi hymyilevä matonpesijä.

Mennään ensin kellariin, selitän. Siellä on aulatilaa ja sen sellaista, ne pitää pestä. "You are into puzzles!" Hän ihastelee melko mittavaa palapelikokoelmaa kellarin hyllyssä ja tarinoi minulle äidistään, joka tekee niitä ja kehystää kauneimmat. "Do you ever do that?" (Joskus olen... mennäänkö eteenpäin nyt?) Yläkertaan vievät portaat ovat nekin matolla peitetyt ja ylhäältä löytyy aulatilan lisäksi myös tympeänharmaalla matolla päällystetty iso huone. Olin edellisenä iltana siirrellyt tavaroita ja kevyitä huonekaluja pois tieltä ja jupissut itsekseni, miksi tavaraa oli taas siellä täällä. Pitäisi todellakin kai tilata tämä kaveri käymään useammin, tulisi ehkä siivottua noita epämääräisiä röykkiöitä useammin.

Kuntosalinurkkaus, siihen matto sopii. Ehkä.

Työn laajuus oli nyt siis selvillä ja sitten hän voisikin ryhtyä toimeen. "Onko teillä kotieläimiä, jotka saattaisivat karata ovesta, koska joudun pitämään ovia jonkin verran auki?" Tulee pesukonetta ja letkua ja sen sellaista, muistan. "Ei meillä sellaisia karkaavia ole, mutta kirjaston nurkassa asuu hamsteri. Se pysyy kyllä siellä."

Ja sitten hän kurkistaa kirjastoon. "Oh, I can see him! What is he doing?" (She. Se on tyttöhamsteri.) "She is moving some bedding away from her sleeping corner, closer to the door." Hamsteri on todellakin hereillä, se on kiireisen näköinen, koska on juuri siirtämässä pehmikettä häkistä toiseen. "Oh, I have never seen a hamster doing that!" Matonpesijän ääni on jo pehmeä. Sellainen, jolla eläimille puhutaan. Melkein jo sanon, että mene vain rohkeasti lähemmäksi katsomaan, mutta sitten muistan, että maksan hänelle mattojen pesemisestä. (Joko mennään?) "He is amazing!" (She. Se on tyttöhamsteri.)

"I better get to work now!" Hän sanoo vihdoin. Ja vilkuilee vielä vähän hamsteria. Onhan se söpö, myönnän. (Mutta todellakin, olisi aika.)

Ja hän ryhtyy tuumasta toimeen. Noin kaksi tuntia siinä menee, mutta sitten tuoksuukin koko loppupäivän pesuaineelle. Kaikki vähän hypähtelevät matoilla kulkiessaan sinä iltana, koska niille astuminen kastelee sukkia vielä monta tuntia pesun jälkeen. Mutta puhtaat ne ovat.

Mutta aina on löydettävä asioista myös positiivisia puolia. Kokolattiamatto ei olisi ehkä oma valinta, mutta onhan se pehmeä ja lämmin jalalle. Portaissa ei tarvitse pelätä liukastumista. Hiljainenkin se on. Joten sopivissa määrin pystyn ne hyväksymään. 

Vieläkään en ole varma, olinko tavannut kyseisen ihmisen aiemmin. Ehkä soitan hänelle vielä uudestaan? Vähän nopeammin seuraavalla kerralla.

Puhutaan!

Käytän tilanteita hyväksi. Jonkin verran suunnitellustikin, mutta usein sopivasti kohdalle osuessa. Audienssista kun ei koskaan tiedä.

Puhuttavaa ainakin riittää. Arjesta ja sen kaikista osasista, jotta homma toimisi. Elämän pienemmistä ja suuremmista kysymyksistä. Maailmanmenosta, joka saa välillä haukkomaan henkeä ja jolle ei tunnu joskus löytyvän edes vertaa lähimenneisyydestä. Menneestä ja tulevasta.

Autossa aamulla. Ajelemme high schoolille teinien kanssa, matka kestää noin viisi minuuttia. Siinä ei paljon ehdi, mutta sentään kuulostella vähän, millä mielellä ollaan tänään. Teinit ovat ehkä liimautuneita puhelimiinsa, koska koulupäivän alkaessa ne menevät nykyisen politiikan mukaisesti reppuihin äänettöminä eikä niihin kosketa ennen koulupäivän päättymistä. Mutta vastauksia saa silti. Onko kaikilla kaikki mukana? (Vielä ehtii kääntyä takaisin, jos ei ole.) Onko kellään tänään kokeita tai testejä? (Niitä on lähes joka päivä jollakin.) Aikooko kukaan jäädä iltapäivällä koululle? (Harrastustoiminta tapahtuu välittömästi koulun jälkeen.) Ja tietenkin: Äiti, jos menet kauppaan, voitko tuoda sitä ja tätä. (Tottakai. Jääkaapin täyttäminen on... elämäntehtäväni.)

Kotona keittiönpöydän ääressä. Yhdestä rutiinista olen pitänyt kiinni, ja aion pitää edelleen, niin kauan kuin minulla on siihen mahdollisuus. Syömme päivällistä joka päivä yhdessä lasten kanssa. Sen ajankohta elää hieman, harrastusten ja muiden tekemisten mukaan, mutta kokoonnumme pöytään lähes joka ilta. Kouluun liittyvät asiat ovat silloin jokaisella tuoreena mielessä. Usein kuulen mitä on tehty, mitä on syöty, mitä kavereille kuuluu ja mitä sattumuksia on osunut kohdalle. Tämä on usein paras hetki saada tietoa siitä, mitä koulussa tapahtuu, joten kuuntelen paljon ja kyselen vähemmän. Usein joku nostaa esiin tuoreen uutistapahtuman, toisinaan päädymme miettimään historian kulkua, maailman maita tai nimien alkuperää, joskus puhumme ruoasta. Monta kertaa olemme päätyneet puhumaan myös siitä, millaista koulu tai elämä ylipäätään oli Suomessa silloin, kun me vanhemmat olimme nuoria. Mikä teillä oli parasta kouluruokaa? Millaisia kursseja pystyi valitsemaan suomalaisessa lukiossa? Miksi Suomessa koulu alkaa niin aikaisin elokuussa? 

Sen lisäksi, että meillä puhutaan, 
meillä myös luetaan.

Maailmassa tapahtuu näinä päivinä paljon sellaisiakin asioita, joita on vaikea selittää edes itselleen. Syitä tapahtumien takana on aika ajoin haastavaa yrittää ymmärtää, erityisesti jos tuntuu, että totuttuja rakenteita yritetään horjuttaa. Vanhempana on joutunut kohtaamaan maailman, joka on kovin erilainen kuin se oli omassa nuoruudessa. Tulee hetkiä, jolloin pohtii, kuinka kykenisi selittämään lapselleen asioita niin, että hän uskoisi tulevaisuuteen ja mahdollisuuksiinsa. Miksi valtaapitävät ihmiset puhuvat noin? Onko Trumpin naama oikeasti oranssi? Miten Louvreen voi murtautua keskellä päivää?

Tulee ilta. Rutiinit ovat muuttuneet, kun lapset ovat kasvaneet, mutta edelleen olen mielelläni käytettävissä. Joku kulkee edestakaisin hammaslangan kanssa ja puhuu samalla päivän asioita, toinen hakee juotavaa ja mainitsee samalla, mitä huomenna on koulussa ohjelmassa, kolmas käy istuskelemassa hetken makuuhuoneen nojatuolissa ja juttelee niitä näitä. "Sometimes I'm just chatty in the evening."

Kunpa pysyisit sellaisena, kunpa. Haluan kuulla ja kuunnella. On teini-ikäisillä tietysti asioita, joita he eivät vanhemmille kerro, mutta annan heille luonnollisesti siihen oikeuden. Toisinaan riittää raamit. Joskus riittää sekin, että vain on. 

Yhtenä iltana 14-vuotiaani oli kovin kiinnostunut siitä, mitä olin tehnyt päivän aikana. Oli ollut tavanomainen päivä: olin hoitanut asioita, tehnyt töitä ja kirjoittanut. Hän tietää kyllä, mitä teen työkseni, mutta olen luonnollisesti hänelle ensisijaisesti äiti. "Äiti, joskus vain unohdan, että äideillä on muutakin elämää."

Onneksi on.