Uutta ja vanhaa

"Voinko syödä tämän?" Sanat kuulostavat korvissa niin tutuilta, että luultavasti vain nyökyttelen. "Tottakai. Haen huomenna kuitenkin kaupasta lisää."

Teini on jo jatkanut matkaansa, kuulokkeet korvilla ja välipalaa mennessään hotkien. Se sama poika, joka oli joskus ruoan suhteen valikoiva, mutta joka on tähän mennessä kyllä huomannut, että pituuskasvu vaatii polttoainetta. Hän on minua jo lähes päätä pidempi - ja itsekin olen kuitenkin ihan keskimääräisen mittainen.

Tämä talo, joka on ollut kotimme jo yli 13 vuotta (en ole koskaan asunut missään osoitteessa yhtäjaksoisesti pidempään, lapsuudenkotia lukuun ottamatta), on nykyään täynnä teinienergiaa (jonka taso voi vaihdella hämmästyttävästi, tiedostan). Kun saavuimme tänne vuonna 2012, yksi taapero ja kaksi vauvaa kainalossamme, meitä tervehti tyhjyyttä kumiseva talo ja hiostava keskikesän helle. Aloimme rakentaa elämää täällä. Nykyään me keski-ikäiset pysähdymme aika ajoin ihmettelemään missä välissä tuo kolmen pikkuihmisen kopla onkaan muuttunut kolmen teini-ikäisen komppaniaksi. Vuodet tuntuvat rullaavan ohitse yhä nopeammin. Kesät ovat olleet kuumia, syksyt kauniita ja värikkäitä, talvet välillä hyisen kylmiä ja keväät aina myöhässä.

Talvi yllätti tänä vuonna 10.11.

Teini-ikäiset ovat nyt siis lukioikäisiä eli täkäläisittäin highschoolilaisia. Heillä on omat kiinnostuksen kohteensa, aikataulunsa, kasvukipunsakin. Entä minä? Oma rooli on ja pysyy, mutta kuitenkin muuttuu tavallaan koko ajan. Kasvattamisen keskiössä kun on välillä muistutettava itseään, että oman itsenkin äärelle täytyy mennä. Olen oppinut, että sitä kautta ratkaisuja usein löytyy. Minulla on oma tila, jota toiset kunnioittavat, mutta jonka aitojen läpi he tietävät pääsevänsä aina, jos tarvetta on. Nuorimmaiseni täytti taannoin kyselyä, jossa tiedusteltiin, onko vanhempi koskaan jättänyt häntä huomiotta älylaitteen vuoksi. Tyttäreni vastasi, että "et sinä kyllä ole". Tuo on luultavasti ensiluokkainen kehu teini-ikäiseltä, joten pidän asianlaidasta pyhästi kiinni.

Työnteko jatkuu. Mies työreissaa ympäriinsä kuten aiempinakin vuosina, ja sillä aikaa olen äitinä olemisen ohessa talonmiesnainen ja niiden kuuluisien kaikenmaailmanasioiden hoitaja (lumimyrskyt, rikkoontuneet kodinkoneet, omakotitalon moninaiset huoltokohteet, mitänäitänyton). Taksikuskikin luonnollisesti, sillä kuljetan jälkikasvua edelleen sinne tänne (vaikkakin teinien ajoharjoitteluluvat jo häämöttävät ihan lähitulevaisuudessa!) Puhumattakaan kommunikoinnista koulun suuntaan ja ihan arkisista menemisistä ja tulemisista. Tai omista töistä, joita teen välillä paljon ja välillä vähän.

Toisinaan mietin sitä, miten nämä vuodet ja itse ulkosuomalaisuus ovat minua muokanneet. Olenko avoimempi? Luultavasti. Olenko rohkeampi, itsevarmempi? Epäilemättä. Olenko kyseenalaistavampi? Sitäkin. Olen toki vanhempi ja yhä keski-ikäisempi, silläkin lienee vaikutuksensa moneen asiaan. Vaihtaisinko näitä vuosia mihinkään? En vaihtaisi. Tuntuu parhaalta ratkaisulta, että on ikään kuin saanut yhdistää elämässään monta maailmaa. 

Käymme edelleen Suomessa joka kesä. Ensimmäisten vuosien aikana täältä Suomeen matkustaminen tuntui vielä vähän siltä kuin olisi ollut pitkällä lomalla ulkomailla ja palannut käymään kotona. Tänään se tuntuu ehdottomasti siltä, että jättää kotinsa ja arkensa hetkeksi tehdäkseen pienen lomamatkan Suomeen. Ja ihan parasta on sittenkin, että on siihen kaikkeen - ja valintoihinsa - tyytyväinen.

Kymmenen vuotta

Esikoisemme täytti äskettäin 10 vuotta. Siitä on nyt melko tarkalleen tuo kymmenen vuotta, kun hän heiveröisenä pienenpienenä keskosena oli juuri saavuttanut yhden kilon painorajan. Me, vielä niin toivottoman kokemattomat vanhemmat, vasta opettelimme pitämään häntä sylissämme. Hän oli niin pieni, että pelkäsimme hänen menevän rikki, kun hänet nostettiin haparoiviin käsiimme. 

Kymmenen vuotta on melko pitkä aika. Hänestä on kasvanut pieni koululainen. Hän on syvästi ajatteleva pieni ihminen, joka rakastaa omaa, tuttua elämäänsä. Hän on tehtävissään vastuuntuntoinen. Hän on luonteeltaan varautunut, mutta sisimmässään sydämellinen. Hän tiedostaa hyvin tarkasti, missä asioissa hän on hyvä ja mitkä taas eivät ole hänen juttujaan.

Kun hän on kasvanut, me olemme kasvaneet siinä mukana. Olemme luulleet tietävämme, mutta huomanneet, etteivät asiat olekaan ollenkaan aina yksinkertaisia ja selvällä kaavalla ratkaistavissa. Olemme huomanneet, että johdonmukaisuudella pääsee pitkälle. Olemme huomanneet, että siitäkin huolimatta asiat ovat välillä kovin mutkikkaita ja aivan arvaamattomia.

Olen vanhentunut kymmenen vuotta. Sen lisäksi, että silmäkulmieni uurteet ovat muuttuneet syvemmiksi ja värjättyjen hiusteni lomasta pilkistävä uusi kasvu harmaansävyiseksi kimallukseksi, olen muuttunut ihmisenä. Erityisesti työelämässä olen voinut usein noudattaa luonteeseeni kiinni kasvanutta ominaisuutta, jonka avulla asiat laitetaan halki, poikki ja pinoon - sitä kenties pohjalaiseksi jääräpäisyydeksikin voisi joskus kutsua. Mutta lastenkasvatus - se ei lainkaan aina ole niin suoraviivaista. Joskus toivoisin, että olisi.

Esikoisemme suuri rakkaus  - meri.

Kymmenvuotias tyttäreni katsoo minuun tiukasti. Kohdatessani hänen päättäväisen ilmeensä näen itseni. Hän on niin oma yksilönsä ja sittenkin niin samaa maata kanssani. Jos olemme eri mieltä jostain, yritän perustella. Perustelen niin paljon kuin pystyn ja jaksan, sillä tiedän, että se useimmiten vie asiassa eteenpäin. Ei ehkä heti, mutta jossain vaiheessa. Yritän olla kärsivällinen, sen minä yleensä osaan. Muistan, että ei lapsi ollenkaan aina tee (tai halua tehdä) kuten sinä sanot. Lapsi tekee kuten sinä teet. Sinä olet hänen mallinsa tähän elämään, halusit sitä tai et.

Hän on vielä keskenkasvuinen, mutta kuitenkin jo hyvää vauhtia matkalla kohti murrosikää. En voi tietää, mitä on tulossa. Sen kuitenkin tiedän, että tulen oppimaan vielä paljon lisää.

Jos vaikka joku kuitenkin sanoisi, että seuraavat kymmenen vuotta eivät menisi aivan näin nopeasti?

Tänä vuonna

Yhä useammin huomaan ajautuvani noihin keskusteluihin. Usein nimenomaan ajaudun, sillä en ole vielä montaakaan kertaa aloittanut itse keskustelua aiheesta, sillä ajatukset ovat olleet yhtä sekamelskaa. Mieheni kanssa olemme pohtineet asiaa monelta kannalta viimeisimmän vuoden ajan. Pitäisikö lähteä, vaikka ei oikeastaan haluaisi. Pitäisikö luopua, vaikka se tuntuisi ikävältä. Pitäisikö nähdä tulevaisuutensa jotenkin eri tavalla, jossain muualla.

Tuo tutuksi tullut kaksostemme luokkakaverin äiti kyselee kuulumisia joululoman jälkeen. Olemme tunteneet toisemme vasta muutaman kuukauden ajan, mutta hän on puheliasta sorttia ja jututtaa aina, kun kohtaamme. Olemme jutelleet monenlaista. Hän näyttää melkein ällistyneeltä, kun ajaudun keskustelussamme siihen kohtaan, jossa on luontevaa mainita, että muutamme ensi kesänä täältä pois. Takaisin Suomeen, josta olemme silloin olleet poissa jo seitsemän kokonaista vuotta. 

Ei se helppoa ole, toistan hänelle, kuten niin monelle muullekin viime aikoina. Mutta tilanteet muuttuvat ja joskus on tehtävä siirtoja. Tietäväthän kaikki sen, täälläkin hyvin moni, sillä amerikkalaiset ovat liikkuvaista kansaa. Pakkaavat tavaransa ja vaihtavat osavaltiota vikkelästi, jos työt jossain toisaalla kutsuvat. 

Irrottautuminen tutuista ympyröistä ei läheskään aina ole helppoa. On kuitenkin helpompi odottaa tulevaa, kun asioita saa järjestellä rauhassa ja aikaa muuttoon on vieläkin monta kuukautta. Asia on kuitenkin mielessä koko ajan ja välillä mieli skannaa arkisia tavaroita, joista osa tulee jäämään tänne ja osa lähtee mukaan. Kun pakkaa konttia valtameren yli toimitettavaksi, ei kannata siirtää turhaa tavaraa. 


Monta kertaa päivässä, useimmiten iltaisin tai kun jokin herättää yöllä, ajatukset alkavat kiertää kehää. Mietityttää, miltä lähdön hetki mahtaakaan tuntua. Miltä tuntuvat viimeiset kerrat, joita tulee eteen, vaikka aiommekin palata käymään myöhemmin. Miten sopeudumme uuteen arkeen työssäkäynteineen ja kouluaikatauluineen. Miten löydämme paikkamme uudelleen tutussa kaupungissa, jonne palaamme erilaisina. Kun lähdimme, lapsemme olivat vielä aivan pieniä. Kun nyt palaamme, he ovat kaikki alakouluikäisiä.

Lapset miettivät paljon. He ovat jo sen verran isoja, että osaavat pohtia asioita monella tavalla. Heillä on miljoona kysymystä siitä, millainen heidän tuleva koulunsa on ja millaiset huoneet uudessa talossamme on. He käyvät läpi laajaa tunneskaalaa innostuessaan uusista asioista ja surressaan yhtä aikaa sitä, että kaverit jäävät tänne. Välillä he suunnittelevat innoissaan, mitä ottavat mukaansa, välillä silmäkulmaan nousee kyynel, kun ajatus ehtii taas tuttuihin asioihin, tähän omaan pieneen maailmaamme täällä, joka on heidän mukavuusalueensa.

Minä seilaan heidän mukanaan. Innostun heidän kanssaan uusista kuvioista ja lohdutan samaan hengenvetoon sillä, että kavereiden kanssa voidaan kuitenkin viestitellä ja heitä voidaan sentään tulla katsomaan vuoden päästä. Minä sanon heille, että minunkin tulee valtavan kova ikävä, mutta elämä on joskus tällaista. Joskus on tehtävä elämässä suuria muutoksia ja niille on annettava tilaa. 

Joka tapauksessa, minä aion antaa itselleni paljon aikaa sopeutua. En kuvittele, että kaikki loksahtaisi heti paikoilleen. Palasistakin voi kuitenkin, ja täytyy, rakentaa, että saa valmista. 

Kyllä siitä hyvä tulee.

Yksinäistä vai eikö

Muistan joskus jonkun kysyneen, tunnenko itseni yksinäiseksi.

En ollut ajatellut asiaa niin. Uuteen maahan muuttaminen yli kuusi vuotta sitten, kauas niistä paljon puhutuista turvaverkoista, sellaiseen paikkaan, jossa ei valmiiksi tunne ketään. Että tuntuiko se yksinäiseltä, kun selvitteli kaiken itse oman perheen kesken eikä oikein tiennyt, keneltä olisi apua kysynyt, jos sellaista olisi tarvinnut. Tuntuiko se yksinäiseltä, kun jokainen vastaan tuleva ihminen oli sinulle uusi etkä voinut tavata niitä ystäviä, jotka olivat jääneet Suomeen ja jotka jatkoivat siellä omaa arkista elämäänsä, ilman, että sinä olisit kuulunut siihen.

Introvertti kuitenkin voi nähdä asian toisin, niin minäkin. Introverttinä ei välttämättä koe itseään lainkaan yksinäiseksi, vaikka viettäisikin paljon aikaa yksin. Yksin oleminen on introvertille akkujen lataamisaikaa. 

Joku kysyi, miltä se tuntuu, kun sosiaalinen elämä on yhtäkkiä paljon rajallisempaa kuin aiemmin. En ollut kantanut siitä huolta. Sosiaalinen elämäni on osa elämääni, mutta siinä on monenlaisia muotoja. Ei määrä ratkaise, sen sijaan laatu. Jos ei voi nähdä, voi kirjoittaa. Pidän elämässäni kiinni ihmisistä, jotka ovat minulle tärkeitä. Voi olla, että yhteydenpidossa on pitkä tauko, mutta ei se häiritse minua. Voin palata minulle tärkeän ihmisen seuraan pitkän ajan kuluttua, mutta tuntea edelleen saman yhteyden kuin aiemmin. Voin nauttia sillä hetkellä kovasti siitä, että yhteys on olemassa. Sen jälkeen palaan taas elämään elämääni, ja joskus tapaan jonkun ihmisen uudelleen vasta pitkän, pitkän ajan jälkeen. Ei tauko kuitenkaan ole katkaissut mitään, jos side on ollut tarpeeksi vahva. Jos se ei ole ollut vahva, huomaan sen kyllä.

Yksin ollessani ajattelen paljon. Ajattelen arkisia asioita ja niiden sujumista. Ajattelen maailman menoa ja yritän ymmärtää sitä tiedonjanossani. Joskus ajattelen sitä, kuinka ajatukset virtaavat eteenpäin, kun antaa niiden rauhassa sen tehdä. Niinä hetkinä syntyy usein aihioita kirjoituksiani varten. Joskus kirjoitan niitä ylös, jotta en unohtaisi. Joskus jokin ajatus on niin hyvä, ettei sen voi antaa hukkua arkisten pyykkivuorten uumeniin.

Olen miettinyt, tuntisiko joku toinen itsensä yksinäiseksi, jos olisi lähtenyt seikkailulle uuteen maahan kauas turvaverkoista. Tai kauas ystävistä ja tuttavista, luomaan uutta verkostoa ympärilleen. Tuskastuisiko siihen, että aikuisiällä ystävyydet eivät aina synny tuosta vain vaan vaativat usein vähän enemmän. Joskus on ylitettävä kynnys, vaikka introvertti luonne jarruttelisi. Joskus voi keksiä tikusta asiaa. Joskus voi vain antaa asioiden tapahtua tai olla tapahtumatta.

Se, että tunnemmeko itsemme yksinäiseksi, on meissä sisällämme. Toinen tuntee, toinen ei. Onni voi olla siinä, että on useita tärkeitä ihmisiä ympärillä, lähellä, koskettamassa omaa elämää. Onni voi olla myös siinä, että tie on joskus hiljainen eikä vastaantulijoita juuri ole. Onni ehkä piileskeleekin sen lomassa, miten siihen kaikkeen suhtautuu.

Kunpa minulla olisi taito! Taito huomata yksinäinen ja tehdä hänen päivästään parempi. Meidän jokaisen ympärillä on yksinäisiä - heitä, jotka eivät haluaisi olla yksin.

Lähtöjä

Ajattelin, että jos kirjoittaisi niistä, jotka haluavat aina lähteä. Jotka nauttivat siitä, että vanha jää taakse ja edessä on jotain uutta. Mutta aika vähän siitä sittenkään tiedän.

Jos sitten kirjoittaisi niistä, jotka rakastavat paikallaan pysymistä. Ovat kiintyneitä omaan elämäänsä siellä, missä se on aina ollut. Ovat juurtuneet paikkoihin, ympäristöön, itseä ympäröiviin ihmisiin siellä. Ajattelin joskus, että olen vähän sellainen. En niinkään paikkoihin kiintyvä, mutta tuttua ja turvallista rakastava.

Mutta ei se sitten mennyt ihan niinkään.

Kun muutin 19-vuotiaana Pohjois-Pohjanmaalta Pirkanmaalle, mukana oli makuupussi, vähän vaatetta ja evästä suuressa urheilukassissa. Muut tavarat tulivat myöhemmin perässä. En toki tiennyt silloin, että Pirkanmaa tulisi olemaan kotini seuraavat 19 vuotta. Sellainen siitä tuli.

Vuonna 2006 lupasin miehelleni, että mennään yhdessä myötä- ja vastamäet. Silloin ei ollut aavistustakaan, että yhteinen tie veisi kuusi vuotta myöhemmin valtameren ylitse. Silloinkin sanoin kyllä. Jos jotain joskus katuisimme, niin sitä emme ainakaan, että ei tullut koskaan lähdettyä. Uuden kaipuu veti mukaansa. 

Lähdön hetkissä on aina oma tunnelmansa. Kuusi vuotta sitten lähdimme matkaan kolme lasta mukanamme, ynnä aivan liian monta matkalaukkua. Se, etten tuntenut suurta haikeutta, tuntui itselle melkein kummalliselta. En tuntenut itseäni sellaisena, joka vain lähtee kohti seikkailua. Enhän minä mikään seikkailija ollut koskaan ollut. Ja sittenkin se vain kävi niin - lähdimme matkaan ja ajattelimme, että palaamme joskus. Ei ollut aavistustakaan siitä, että aiottu kahden vuoden seikkailu muuttuisi kuuden vuoden seikkailuksi. Ainakin.

Kuusi vuotta on kulunut, ja lähdön hetkistä on tullut osa elämää. Kerran kesässä lähdemme täältä ja palaamme Suomeen lomailemaan. Jokaisen loman jälkeen lähdön hetki siirtää meidät jälleen tänne takaisin. Kaksi maailmaa, kuin kaksi elämää. Jokaisen loman aikana tulee ajatus, että jos asuisimme Suomessa, näkisimme Suomessa asuvia ystäviä ja sukulaisia enemmän. Kunnes sitten marraskuu tulisi ja hukuttaisi monet aikeista syksyiseen pimeyteen. Koska kaikilla on omat perhekalenterinsa ja kiireensä. Mikä on täysin luonnollista.

Kesäisessä Suomessa unelmat ovat keveämpiä. Elämä on iloista ja valoisaa yöttömän yön taianomaisissa hetkissä. Kuitenkin se, että saan asua täällä, missä täydellisesti viihdyn, on melkoinen onnenkantamoinen. Suomessa käydessäni poimin rusinat pullasta - tai kesäiset mansikat suoraan mansikkamaalta.

Joskus sitten taas on lähdön aika. Kun tietäisi milloin, tai sittenkin - ehkä en haluakaan tietää. En ihan vielä.

Merkit

Katson peiliin. Hiusrajassa kimmeltävät harmaan sävyt, ne tuntuvat jo tutulta. Ensimmäiset merkit ilmestyivät melkein kymmenen vuotta sitten - varhain harmaantuminen on sukurasite. Vuodesta toiseen, parin kuukauden välein, annan hiusammattilaisen peittää ne näkyviltä, sillä ihan vielä en ole valmis. Ne ovat kuitenkin osa minua ja kertovat jo eletyistä vuosista. Ne kertovat melko konkreettisestikin siitä ajasta, jonka olen jo ollut äiti. Ensimmäisen raskauden jälkeen ne ilmestyivät. Olin silloin 35-vuotias.

Humoristisesti voisi sanoa, että lapsistahan ne ovat tulleet. Ovat kasvattaneet ja kuluttaneet minua näinä vuosina, harmaannuttaneet. Lapseni ovat kuitenkin tuoneet elämään paljon sellaista sisältöä, josta en ennen äidiksi tuloa ollut lainkaan tietoinen tai josta oli jokseenkin hatara käsitys. Olen muuttunut näinä vuosina. Vaikka joskus onkin melkein vaikea muistaa, millainen olin ennen lapsia. Erilainen kuitenkin. Nyt olen keski-ikäinen, elämään suhteellisen rauhallisesti suhtautuva, itsestäni ja elämäni valinnoista tietoinen. Moniin valintoihin tyytyväinen.

Vaikka olisin vanhentunut missä vain tai kasvattanut lapsia jossain muussa maassa kuin täällä Yhdysvalloissa, olen toisinaan miettinyt, mitä juuri ulkosuomalaisuus on saanut minussa aikaan. Mietin välillä sitä, millainen Suomi maana on asua, jos tai kun paluun aika koittaa. Mietin, onko Suomi enää vuosien jälkeen sellainen kuin se oli lähtiessämme matkaan? Sittenkin, suurin muutos taitaa olla tapahtunut omassa itsessäni. Olen säilyttänyt (alitajuisestiko?) suomalaisuudestani sen, mikä minulle on suomalaisessa identiteetissäni tärkeää ja luontevinta. Rehellisyys sekä itsenäisyys aikuisena, pärjäävänä ihmisenä. Olen muuttunut kuitenkin entistä avoimemmaksi ja avarakatseisemmaksi. 

Olen vuosien mittaan vaalinut niitä ihmissuhteita, jotka ovat minulle tärkeitä. Olen huomannut sen, kuinka tietyt ihmiset elämässäni pitävät paljon yhteyttä etäisyydestä huolimatta. Olen onnellinen siitä, että elämässäni on useita tärkeitä ihmisiä. Heitä, joiden kanssa vaihdetaan ajatuksia usein. Heitä, joiden kanssa harvemmin, mutta yhteys ei ole kadonnut minnekään. Heitä, joita elämä on vienyt aivan eri suuntiin kuin minua, mutta joiden kanssa yhteys löytyy kuitenkin aina, sen kummemmin etsimättä. Aina ei tarvitse paljon ihmisiä aivan lähelle. Vaikka ihminen ei kohtaa, ajatukset voivat kohdata siten, että se tuntuu aivan yhtä mielekkäältä.

Keski-ikäisyydessä on puolensa. Monenlaiset toki, mutta monet niistä ovat hyviä. Minut se on saanut huomaamaan, että elämässä on paljon asioita, joihin kannattaa olla tyytyväinen. On levollistakin huomata, että tietää, mitä haluaa ja mihin haluaa panostaa, mihin taas ei. 

Harmaatkin saavat olla siellä, eiväthän ne sieltä mihinkään katoa. Vielä kuitenkin piilotan ne kauniimman värin alle - koska haluan. Katselen niitä kuitenkin peilistä ja yritän muistuttaa mieleeni, mitä tyttäreni - silloin 3-vuotias - joskus sanoi: "Äiti, sun hiukset kimaltaa!" Ehkä hopeanharmaa on sittenkin joskus vielä minullekin hyvä väri. Mutta ei aivan vielä.

Tämä maisema

Kurkotan katseeni takapihaamme reunustavan aidan yli. Lumihuippuiset vuoret siintävät taivaanrannassa. Ne saavat minut rauhoittumaan. En halua kääntää katsettani muualle, vaan haluan antaa tuon kuvan piirtyä muistiini ikuisiksi ajoiksi. Vuorissa on mahtipohtisuutta, niissä on jyrkkyyttä, mutta samalla ne huokuvat minulle syvää rauhallisuutta.

Ajatus palaa melkein kuuden vuoden takaisiin aikoihin. Olimme saapuneet kesällä 2012 Vermontin vuorimaisemiin ja kaikki edessä oleva oli uutta. Jotkut lähtöämme seuranneet olivat sanoneet, että uuteen totutteleminen vie aikaa. Jotkut olivat jännittäneet puolestamme, miten elämämme asettuisi uomiinsa uudessa asuinmaassa. Joku oli maininnut kulttuurishokinkin, mutta se ei pelottanut minua lainkaan.

Vuorimaiseman kaapatessa minut syleilyynsä tiesin saapuneeni paikkaan, joka jäisi mieleeni. Uusi arki löytyi helposti. Tunsin toki kaipuuta Suomeen jääneitä läheisiä ihmisiä kohtaan, mutta varsinaista ikävää kotimaahan en tuntenut. Olin valmis uudenlaiseen elämään ja oloni oli rauhallinen. Ihmiset puhuvat joskus sielunmaisemastaan. Minä tiesin nyt löytäneeni sen vuorten keskeltä.

Joskus tunnen hassua syyllisyyttä siitä, että sielunmaisemani ei ole kotimaan liplattavissa järvissä, ei Lapin erämaassa eikä loppumattomien lakeuksien äärellä. Nautin toki Suomen kauniista luontomaisemista, mutta en tunne niihin samanlaista vetoa kuin jylhään vuorimaisemaan. Jokaisena päivänä, kun näen vuoret edessäni, en malta olla tuijottamatta. Ne vain ovat siellä, liikkumattomina, mutta kuinka ne kiehtovatkaan minua, päivä toisensa jälkeen.

Joskus juttelimme mieheni kanssa siitä, millainen maisema meille kummallekin on sellainen, jonka kaikkein mieluimmin ympärilleen valitsisi. Minä puhuin tietenkin vuorista, mieheni puhui enemmän kimmeltävistä järvistä. Täällä, meidän asuinseudullamme, meillä on molemmat. 

Elämä voi kuljettaa tilapäistä asujaa minne vain. Mutta minne ikinä se viekään, kukaan ei vie minulta sitä pois, että minä tallennan vuoret sydämeeni. 

Hei, älä ihan vielä

Auton huminassa on joskus vaikea kuulla, mitä takapenkillä puhutaan, mutta tällä kertaa yritän keskittyä kuuntelemiseen erityisen tarkasti. Äänessä on esikoiseni, joka puhuu pikkusisaruksilleen.

"Oletteko huomanneet, kuinka käyttäydyn nyt vähän eri tavalla, kun olen jo yhdeksän?" Hänen kielensä mukailee kirjakieltä, tätä piirrettä kaksikielisyys on edelleen vahvistanut. 

"Ai että olet niin kuin... isompi?" toteaa kuusivuotias pikkuveli. "Joo, yhdeksänvuotiaat on jo isompia!" Jokin keskeyttää keskustelun. Harmillista, sillä olisin mielelläni kuullut lisää.

Jokin minussa tahtoo inttää epätoivoisesti, että älä kasva isoksi. Vielä. Älkää ihan vielä. Olkaa vielä pieniä, ainakin vähän aikaa. Vaikka yhtä aikaa nautin siitä, että lapset kasvavat ja ymmärtävät maailmasta päivä päivältä enemmän. Nautin siitä, että he suoriutuvat monesta asiasta itsenäisesti. Nautin, kun huomaan, että he ovat osanneet tehdä jotain, vaikka en olisi muistuttanutkaan.

En kaipaa vaipanvaihtorumbaa, syöttämistä enkä rutiineja, joita tarvittiin, jotta lapsi saatiin nukahtamaan. Nautin siitä, että he kiipeävät yläkertaan siihen aikaan, jolloin he ovat tottuneet siirtymään iltapuuhiinsa ja kuinka saan vielä lukea heille jokaiselle iltasadun. Unisadun, kuten he itse sanovat. Nautin siitä, kun huutelevat, että äiti, vielä hali ja pusu. En voi nukkua, jos en saa vielä halia ja pusua! Se aika tulee vielä, kun eivät huutele perään. Tiedän.

Kuulen toistuvasti huhuja, että teini-ikäisyyden merkit näkyvät yhä nuoremmilla lapsilla. Uudet asiat alkavat kiinnostaa. Yhdeksänvuotiaskin tietää jo hyvin tarkasti, mikä on lapsellista ja mikä ei. Hän kasaa huoneensa ulkopuolelle tavaroita, joita hän ei tarvitse enää, sillä hän on jo isompi.

Yhdeksänvuotiaan taiteilijan välineistöä

Yhdeksänvuotiaani on pienikokoinen ja näyttää ikäistään nuoremmalta. Hän on oman tiensä kulkija ja tietää tarkasti, mistä hän pitää ja mistä ei. Häntä harmittaa suunnattomasti, jos asiat eivät suju siten kuin hän oli ajatellut niiden sujuvan. Hän on ehdottomuudessaan lapsi, jonka reaktioita seuraan toisinaan erityisellä herkkyydellä. Hän on suunnittelija, analysoija ja pieni suuri taiteilija.

Vielä he kuitenkin ovat melko pieniä, ajattelen. Haluan ajatella niin. Kun he ovat kukkeimmassa teini-iässään, on omaan mittariini kilahtamassa vuosia puolen vuosisadan verran. Silloin voimmekin kriiseillä yhdessä siitä, kenellä on kiperin kriisi.

(Lähettäkää voimia miehelleni.)

Lounaspöydän äärellä

Toisinaan yllätän itseni ajattelemasta, miten elämä on tuonut minun siihen paikkaan tai tilanteeseen, jossa olen. Minulle se tuntuu joskus ohikiitävältä hetkeltä, jolloin voisin kuvitella näkeväni itseni ikään kuin tilanteen ulkopuolelta. Ajatuksien läpi kulkee syiden ja seurausten jatkumoja, sattumilla höystettynä. Ehkä ne myös tallentuvat johonkin muistijälkeen, ainakin kuvittelen niin. On silti yhtä lailla mahdollista, että olen unohtanut useita niistä.

Sunnuntaina hieman keskipäivän jälkeen istuin erään aasialaisen perheen keittiössä ja juttelin kiinalaisen rouvan kanssa, sen jälkeen japanilaisen. Olimme tulleet kaksostemme parhaan ystävän syntymäpäiväjuhlille ja olimme ensi kertaa tuossa talossa. Juhlat oli suunniteltu grillijuhliksi pihamaalle, mutta Vermontin loppukesä (kieltäydyn vielä ajattelemasta, että kyseessä olisi alkusyksy) oli yllättänyt kolealla, jatkuvan sateen päivällä. Meidät oli otettu hyvin ystävällisesti vastaan ja tunnelma oli hyvin miellyttävä. Suurin osa vieraista oli aasialaisia ja kiinankielinen puhe ympäröi meitä, mutta toki valtaosa täällä asuvista aasialaisista puhuu myös englantia. Japanilainen vanhempi mies, kahden vieraana olevan pojan isoisä, yritti kovasti keskustella mieheni kanssa, voimakkaalla aasialaisella aksentilla ja hyvin vajavaisella sanavarastolla. Suomalainen aksentti kuulosti hänelle kaiketi perin vieraalta sekin, koska ymmärtäminen oli vähän niin ja näin. Hyvin keskustelu kuitenkin eteni, vaikka välillä sanoja piti toistella moneen kertaan.

Ruoka oli herkullista ja sitä oli valtavan paljon. Lihaa, kanaa, salaatteja, hedelmiä, itse valmistettua leipää. Odotukset olivat korkealla olleetkin, sillä isäntäperhe omistaa kiinalais-korealaisen ravintolan. Juttelin siinä samalla pitkän tovin myös tutun amerikkalaismiehen kanssa, jonka vaimo on kotoisin Taiwanista. Heidän poikansa oli viime vuonna kaksostemme kanssa samalla luokalla. Hän kyseli kaikenlaista Suomesta, esimerkiksi mitä sieltä kaipaan - kysymys, jonka kuulen täällä usein, kun syntyperäni selviää. Kerron, kuinka kaipaan ihmisiä. Samalla ajatuksiin nousee suomalainen ystäväni, jota on yhtäkkiä ikävä - päätän ottaa häneen yhteyttä lähiaikoina. Niin hoidetaan ikävää, kun moni tärkeä ihminen on pitkän matkan päässä. Kerron, kuinka en niinkään kaipaa Suomea maana, sillä täällä on hyvä olla. Kerron, kuinka juuri äskettäin puhuimme mieheni kanssa siitä, miten tämä talo, jossa asumme, on se, jossa olemme perheenä asuneet yhtäjaksoisesti jo pisimpään. Viisi vuotta, ehkä se on pitkä aika. Tämä on teille kuin koti, sanoittaa keskustelukumppanini ajatukset päästäni.

Kun on aika lähteä, lapsia saa maanitella mukaan. Kavereiden kanssa on niin kivaa! Muistutamme lapsia kiittämään päivänsankaria ja vanhempiaan ja ihastelemme vielä ilmapalloja ja yllätyspusseja, jotka perheen äiti kiikuttaa lapsillemme mukaan. Tulevat koko perhe saattelemaan meitä ovelle. Singahdamme sateeseen, joka vain jatkuu ja jatkuu. Mieli on kuitenkin mitä aurinkoisin.

Niin sympaattinen perhe. Se kiva tunne läikähtää - olemme saaneet uusia ihmisiä elämäämme. Se on juuri sitä rikkautta, jota en pois vaihtaisi. 

(Tuosta rikkaudesta voit lukea myös täältä.)

Rikkautta

Kaksosemme löysivät koulusta viime syksynä uuden ystävän. Hänen perheensä on kiinalainen. Lapsemme leikkivät ihastuttavasti keskenään, ja olemme saaneet tätä kautta tutustua uuteen perheeseen, jolla ei ollut aiemmin aavistustakaan, missä sellainen maa kuin Suomi oikein sijaitsee. Tavasin heille miten Finland kirjoitetaan ja rouva löysi puhelimestaan kiinankielisen sivuston, joka kertoi Suomesta. "A-ha!" Sanoi rouva ja hymyili innostuneena.

Eräänä lumimyrskyisenä talvipäivänä kohtasin koulun käytävällä vaatetukseltaan silloin eskimolta näyttäneen, mutta syntyperältään perulaisen naisen. Hän tuo minulle aina mieleen aidon latinon, joka nauraa hersyvästi. "En ehkä ikinä totu tähän talveen, mutta sinulle tämä kai on tuttua!" Nauraa taas. Ja minäkin. "Ehkä pitäisi olla suomalaisena tottunut, mutta minä en tiedä, totunko oikeasti koskaan! Niin viluinen olen, kyllä suomalainenkin voi olla!"

Tunnen todella sympaattisen iranilaisen, joka on naimisissa kanadalaisen kanssa. Heillä on afroamerikkalaista syntyperää oleva adoptiotytär. Esikoiseni hyvän ystävän isä on italialainen. Kampaajani on Bosniasta, samoin esikoiseni entisen luokkakaverin äiti, jonka kanssa tapaamme satunnaisesti silloin tällöin, sillä asumme samalla seudulla. Naapurissa asuvan ystäväni mies taas on saksalainen. Kotikadulle muutti juuri uusi perhe, heillä liehuu autotallin pielessä Irlannin lippu. 

Lasteni opettaja on afroamerikkalainen ja minusta on ihanaa katsella, kuinka hän alkaa aina svengailla kuullessaan rytmikästä musiikkia. Hän viettää joulun sijaan kwanzaa-juhlaa. Esikoistamme opetti viime vuonna reipas ja viitteliäs nuori nainen, jota sijaisti joku muu silloin, kun juutalaiset viettävät suurimpia juhlapyhiään. Tuttavani kertoi, että häntä jännitti mennä kirkkoon, jonka kuoroon tyttärensä halusi osallistua - hän kun on itse ateisti. Eräs ystäväni kuuluu metodistikirkkoon. Minulla on useita ystäviä, jotka kuuluvat seksuaalivähemmistöihin.

Ilta-aurinko.

Elämänkatsomukset voivat olla erilaiset, arvotkin. Toinen uskoo siihen, että maailmassa on korkeampi voima, joka suojelee meitä - toinen ei, mutta minä uskon omalla, itselleni sopivaksi löytämälläni tavalla. Minun maailmankatsomukseni on tietynlainen, toisella se on toisenlainen, mutta olen tyytyväinen, että olen saanut kohdata nämä ihmiset - kaikki se on rikastuttanut omaa käsitystäni elämästä. 

Minäkin olen maahanmuuttaja, sellainen kyllä, jolla on pysyvä oleskelulupa maassa. Minulla on täällä hyvä olla. En ole koskaan kohdannut minkäänlaista syrjintää. Siihen on vaikutuksensa varmasti sillä, että olen eurooppalainen, mutta myös sillä, että asumme alueella, jolla kyseisiä ilmiöitä on nähtävissä kaiken kaikkiaan hyvin vähän. 

Sorrun stereotypioihin, mutta mielestäni positiivisella tavalla. Mutta se, että elämä on tuonut tänne - se on lisännyt rikkautta uskomattomalla tavalla. Siihen jaksan olla tyytyväinen, joka päivä.

Käännekohtia

Jo monena vuonna meillä on ollut tapana tulla maahan Bostonissa. Suomi-loma on loppunut aina heinäkuun puolivälin jälkeen. Silloin täällä kotimaisemissa on yleensä kuumaa, vähintäänkin lämmintä. Helteinen ilmamassa tuntuu hetken iholla tungettelevalta, kunnes siihen taas pikaisesti tottuu. Aikaerorasituksesta huolimatta Bostonissa alkaa tuntua, että olemme melkein kotona. Enää muutama tunti automatkaa jäljellä, pysähdys tutuksi käyneellä siistillä levähdyspaikalla, vähän evästä loppumatkaksi autoon ja sitten se on melkein siinä. 

Tuossa vaiheessa tuntuu aina myös siltä kuin kääntäisi lehteä elämänsä kalenterissa. Alkukesä on ollut kiireistä aikaa koulun päättymiseen liittyvien tapahtumien vuoksi ja sen jälkeen alkaneet lomaviikot, ne kaksi kesäkuun puolelle mahtuvaa, ovat aina täyttyneet Suomi-loman valmisteluista, kodin siivoamisesta "lomakuntoon", juoksevien asioiden perässä juoksemisesta. Ynnä siitä kaikesta ajatustyöstä koskien sitä, mitä kaikkea haluan ehtiä tehdä ennen Suomeen matkustamista ja mitä kaikkea sen jälkeen, kun palaamme tänne kotiin. 

Samalla kun heinäkuun loppu sisältää kaihoa Suomen jättämisestä taas vuodeksi taakse, on se yhtä lailla kuin uusi pieni kuherruskuukausi täällä. Tällä viikolla tuli kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun saavuimme tänne perheenä ensimmäistä kertaa. Ja vaikka tuo aika on saanut tämän ympäristön tuntumaan omalta, tutulta ja turvalliselta, huomaan edelleen ihastelevani vuorimaisemia kuin silloin joskus. Kun ajan omalta kotikadultamme kohti suuremman tien risteystä, näen horisontissa siintävän Adirondackin vuoriston. Tuijotan sitä joka kerta, enkä saa siitä tarpeekseni. 

Viisi vuotta on kulunut nopeasti, sen voin allekirjoittaa. Alunperin kahdeksi vuodeksi suunniteltu ulkomaankomennus on saanut jatkoa toisensa perään ja jatkuu vielä tästä eteenpäinkin. Havahduimme juuri siihen, että tästä väliaikaiseksi aiotusta kodista on yhtäkkiä tullutkin se, jossa olemme asuneet yhdessä pidempään kuin missään muualla tähän saakka. Lapsemme voi sanoa kasvaneen täällä, etenkin kahden pienimmäisemme, jotka eivät muista Suomea kuin lomamaana. Parisuhde ei ole horjunut yhtenäkään päivänä. Yhtenäkään päivänä en ole katunut sitä, että tulimme tänne. 

Kiidämme kovaa vauhtia kohti kuudetta vuotta tällä mantereella. Kuin tuossa tunnelissa, jota pitkin aina ajamme pois päin Bostonista kohti Vermontia. Kesästä on vielä aika ja lupa nauttia, mutta elokuussa alkaa henkinen valmistautuminen kohti uutta kouluvuotta. Aika rullaa eteenpäin hurjaa vauhtia, mutta olen oppinut nauttimaan kyydistä. Vaikka itsekin luultavasti omaksuu koko ajan yhä enemmän tätä elämäntyyliä täällä, ei suomalaisuus minusta lähde. Siinä on jotain aivan liian perustavanlaatuista, jotta se pystyisi koskaan muuttumaan.

Eikä tarvitsekaan.

Hey, nice to meet you

Pihalta on helppo katsella. Sillä tavalla hieman huolimattomasti, huomaamattomasti. Kiinnostaisi kyllä, mutta olo on kuin epävarmalla teini-ikäisellä - voisiko tuo toinen olla se, joka tekisi aloitteen. Kun itse olen näissä asioissa välillä vähän huono. Välillä olen kyllä aika hyväkin, mutta tänään ei suju.

Ekstrovertti ei luultavasti oikein ymmärtäisi, mistä on kyse. Uuteen naapuriin voi kai alkaa tutustua vaikka niin, että tervehtii pihalla ja alkaa kysellä, mistä he ovat tulleet ja toivotella tervetulleeksi tälle seudulle. Introverttikin varmasti tuon osaa, mutta joskus ei vain irtoa. Joskus on vain sellaisia päiviä, että se on vaikeampaa kuin toisina.

On ystävä, joka asuu naapurustossa. Sanonut olevansa introvertti. Hymyilyttää kuitenkin - amerikkalainen introverttiys kun mahtaa olla erilaista kuin suomalainen, uskon. Hänen kanssaan on todella mukavaa jutella, kun on juttutuulella. Joskus ei ole, kumpikaan, mutta ei se mitään haittaa. Sillä kumpikin ymmärtää miksi. Eikä siinä ole mitään epäkohteliasta, se vain on osa elämää. Kun ystävä postaa Facebookissa hauskan piirroksen siitä, kuinka introvertti menee baariin ja miettii ensimmäisen lasillisen jälkeen, että oli kiva tavata, mutta voiko nyt mennä, se hymyilyttää juuri siksi, että se tuntuu vähän tutulta.

Mutta introverttikin voi olla sosiaalinen, vieläpä omasta halusta. Usein on oikein mukavaa olla yhdessä ihmisten kanssa, erityisesti silloin, kun he ovat tärkeitä ja tuttuja. On niitäkin hetkiä, kun ennalta vieraiden ihmisten kanssa tuntee olonsa varsin mukavaksi. On myös hetkiä, jolloin on hyvinkin miellyttävää tavata ihmisiä, joiden kanssa enimmäkseen on yhteydessä viestitse. Ulkosuomalaisena monet kontaktit ovat synnyinmaassa, ja osa niistä on pysynyt hyvin tärkeinä pitkästä välimatkasta huolimatta. Ne ovat suhteita, joiden ylläpitämiseen ei tarvitse nähdä vaivaa. Kontaktit voivat olla melko säännöllisiäkin, mutta vaihtoehtoisesti harvojakin - mutta niissä on jotain erityistä, mikä pitää niitä yllä. 

Joskus koen, että osaan hyvin. Hyvä ja pirteä päivä ei aiheuta minkäänlaisia ongelmia, mutta tahmeampi päivä on erilainen. Introvertti voi silloin joutua odottamaan, että toinen tekee aloitteen. Että toinen heittää pallon, josta voi ottaa kopin. Joskus se ei vaadi mitään muuta.

Jonain päivänä aion kyllä tutustua uusiin naapureihin, sillä olemme saaneet tuohon viereiseen taloon lapsiperheen. Lasten ikäjakauma ei vaikuta paljonkaan eroavan omistamme, joten siksikin olen ehdottomasti päättänyt, että haluan ainakin osoittaa kiinnostusta heitä kohtaan. Lapset ovat jo puolin ja toisin käyneet kurkistelemassa aidan rakosista, joten selvää kiinnostusta on olemassa. Heidän vanavedessään voi joku muukin rohkaista vielä mielensä. Silloin on varmasti se hyvä ja pirteä päivä.

Maailmantuska

Puzzle

When I was studying, sometimes I got homework to do I didn't even know where to start. So I started with a part I thought I had some kind of idea and tried to solve it step by step, like a puzzle. At work, I had been given different kind of tasks and always, when it happened that I first didn't know what I should do - I used that same method. It made me feel I can do it, and I was confident with myself.

When it came to big choices in life, the puzzle was not always too easy. I understood that big things are not always clear, not this or that but something in between. There are a lot of things that you can't control, even if you'd like to. I learned that there are a lot of situations where it's just best to follow your feelings to be able to make the right choice. Sometimes it works, sometimes it doesn't.

Little did I know about life.

My husband and I, we were given a precious little daughter, weeks too early. She was weak and so tiny, and she was fighting for life. I got to hold her on my lap the first time when she was five days old, and even though I was overwhelmed with the happiness, I also felt insecure and scared - really not confident at all. I did understand that we were supposed to take care of this tiny little girl, but at the same time we felt we didn't have a clue how we should do it.

So, we became parents of a premature baby. Suddenly, the life was happening at the hospital. We got used to many things, even started to feel confident with some of them, step by step.

But little did we know.

Two and a half years later, we became parents of twins. Having one toddler and two babies at home meant a lot to do, lack of sleep and days full of schedules. I might have tried to solve a puzzle again, piece by piece - but realized that this was a puzzle that I never really could solve. I was able to put some pieces on the right places but never had time to complete it all. Or something just came in between and I never really remembered I had ever started with it.

So little did I know.

But now I know more. I have realized that becoming a parent and the parenting itself, it is the biggest challenge of all. It is a task (well, multiple tasks) you want to accomplish the best possible way but it is a hard way to go. It means situations you had never thought you would see, it means things you never expected, it means getting it in control but losing it again. So often you think you know what is best and suddenly, you have no idea. 

But even though the difficult parts of the puzzle can make you feel desperate at times, a puzzle lover knows this, too: it is the journey you enjoy as well. Getting some pieces on the right places is good, too. And what else have I learnt? 

This one, that I'm working on, it is MY puzzle. And how much I enjoy it.

Ikävä sinne, ikävä tänne!

Laukkujen pakkaaminen saa kaiken taas konkretisoitumaan selvemmin. Se saa koti-ikävän voimistumaan ja alkaa siirtää kesäloman kokemuksia mukaviksi muistoiksi. Muistuttaa, että oma arki jatkuu taas pian ja lomarytmit saavat väistyä arkisemman aikataulun tieltä. Vaikka olenkin edelleen vaiheessa, jossa osaan elää kuin kahdessa maailmassa, kertoo koti-ikävä minulle siitä, että oma koti - se on siellä, missä oma koti on. Siellä, missä keitän kupillisen kahvia ja istun keittiön jakkaralle ja katselen ikkunoistamme avautuvaa maisemaa. Siellä, minne käännyn kotikadulta, hidastaen siinä postilaatikon kohdalla. Siellä, missä elämäni on.


Olemme nauttineet yltäkylläisestä kesästä. Vieraanvaraisten sukulaisten ja ystävien tarjoamista kestityksistä ja majoituspalveluista. Olemme syöneet joka päivä liikaa herkkuja, nauraneet ystävien kanssa, jutelleet uusista ja vanhoista asioista. Olleet taas osa tätä kaikkea, näiden ihmisten elämää, ja sittenkin irrallaan kaikista, vähän kaikesta. Koti-ikävän kourissa, aina ajoittain.


Joskus on vaikea määritellä, mitä oikeastaan ikävöi. Toki, omia ympyröitä ja omaa elämäntapaa. Vastapainoksi ulkomailla arjen keskellä tulee hetkiä, jolloin kaipaa läheisiä ihmisiä koti-Suomessa. Erityisesti, kun huomaa, että läheisten elämä Suomessa kulkee eteenpäin yhtä lailla kuin meidänkin, ja kun joskus paradoksaalisesti herättää itsensä ajatuksesta, jossa miettii, miksei voisi kokea kumpaakin, vähän sitä ja tätä, jotta saisi annoksen kaikesta. Ahnehtisi, vaikka tietääkin, ettei voi sitä kaikkea saavuttaa.

Laukkujen pakkaaminen on tylsää hommaa, mutta merkityksensä silläkin on, muukin kuin silkat käytännön syyt. Se tuo kyllä koti-ikävän vielä voimakkaammin esiin, tekee kärsivällisestäkin kärsimättömän, mutta jotain huojentavaakin siinä lopulta on. Sen avulla on helppo kertoa itselleenkin, että taas on aika jatkaa matkaa, aika pistää loma pakettiin, aika sanoa heihei ja nähdään taas.

Sillä hyvästelystähän voi ajatella niinkin, että sen jälkeen onkin taas aika kohdata jälleen. Ehkä ensi vuonna, ehkä aiemmin, ehkä myöhemmin.


Mutta kuitenkin.

Käsi kädessä

Näen heidät lähes joka aamu. Arkisin lähden lasten kanssa ajamaan kohti koulua hieman kahdeksan jälkeen. He tulevat meitä vastaan pienellä kävelytiellä, joka tulee koulun lähellä sijaitsevalta asuntoalueelta kohti isompaa väylää, tai sitten he ovat jo ehtineet tuon isomman tien varteen. He kävelevät aina käsi kädessä. En tunne heitä, mutta tunnistan, jo kaukaa.

He ovat ehkä kahdeksissakymmenissä ja pukeutuneet siisteihin arkivaatteisiin. Nyt kun aurinko on alkanut paistaa taas enemmän, rouvalla on naisellinen lippalakki ja miehellä vaalea stetson-hattu. He kävelevät verkkaisesti, mutta vakain askelin. Olipa sää melkein millainen tahansa, he lähtevät uskollisesti tuolle aamukävelylleen. Sateella sateenvarjojen kanssa, talvipakkasella lämpimästi vuorattuina.

Ehkä se on merkki vanhenemisesta, että alan itsekin ajatella omaa vanhenemistani. Meidän vanhenemistamme. Sillä niin minäkin haluan vanheta, yhdessä mieheni kanssa. Kävellä yhdessä vielä sittenkin, kun kulku on jo hitaampaa. Käsi kädessä, toistamme tukien. Kuten tuo vanha pariskunta.

Olen alkanut kuvitella, että he kulkevat jokaisena aamuna saman matkan. Ehkä he käyvät tuossa pienessä maalaiskaupassa, joka on koulumatkamme varrella. Joinakin päivinä olen nähnyt heidät uudelleen siinä vaiheessa, kun ajan pois koululta ja silloin he ovat tulleet taas vastaan, joskus maitopurkkia kantaen. Olen kuvitellut mielessäni, että he ovat tuon kaupan kanta-asiakkaita, jotka tulevat uskollisesti joka aamu ja ostavat sieltä bageleitä tai muffineja aamiaiselle. Että kaupan henkilökunta osaa jo odottaa heitä jokaisena aamuna, samaan aikaan.

En toki ajattele omaa tulevaa vanhuutta mitenkään aktiivisesti vielä, sillä elämä on tässä vaiheessa vielä paljon hektisempää. Ei aamuihin mahdu vielä verkkaisia kävelyretkiä, ei rauhallisia hetkiä kahvikupin äärellä uunituoreiden leipomusten kera. Mutta sitten joskus, kun elämä on ehtinyt kuljettaa läpi ruuhkaisten vuosien, minä haluan vanheta juuri tuolla tavalla. Mihin ikinä elämä meidät viekään ja mihin asettaa, minä haluan vanheta yhdessä mieheni kanssa. Pitää kädestä kiinni. Sillä en minä tuosta kädestä irti päästä, kun siihen tartuin yli kymmenen vuotta sitten. 

Sillä kun jalat löytävät yhteisen tien, tuntuu hyvältä ja turvalliselta pitää kädestä kiinni. Nykyään odotan jo aamuisin, että näen taas tuon pariskunnan. Joskus tuntuu, että minun pitäisi pysäyttää auto ja mennä tervehtimään heitä. Mutta ajan ohi, kuten jokaisena aamuna. Ja he kävelevät ohitse, jokaisena aamuna. Mutta he saavat minut hymyilemään, ja se on aika mukavaa, jokaisena aamuna.

Sitä paitsi, mieheni haluaa stetsonin. Onkohan tämä enne. Mene ja tiedä.

Tässä, tuolloin ja silloin

Sellainen tuppisuu suomalainen, seinäkukkanenkin vähän, ei ruusu eikä horsmakaan mutta sellainen tavanomainen jokin. Jää vähän pohtimaan, olisiko älykästä sanottavaa, sellaista muitakin kiinnostavaa. Mutta yhtäkkiä huomaakin, vähän kuin kuuntelisi itseään ulkopuolelta käsin, että tuleehan sitä puhetta, aika paljonkin välillä, ainakin jos peilaa itseään omiin pohjalaisjuuriinsa. Mutta toisaalta, kun toteaa olevansa keskellä amerikkalaista elämänmenoa, ei tunnekaan itseään kovinkaan puheliaaksi.

Kun muutti ulkomaille, oli tietoinen siitä, että jollain tavoin aloitetaan vähän kuin alusta. Toki oma perhe on yhtä tuttu kuin ennenkin, ja omat tavat ovat ja pysyvät, tuovat sitä tuttua turvallisuutta. Mutta sitten kun hankkiutui ihmisten ilmoille, alkoi hoitaa asioita täkäläisten kanssa, tutustutti itseään tähän elämänmenoon täällä, sai tuttuja ja ystäviäkin, sai päähänsä sellaisen jotenkin hassultakin kuulostavan ajatuksen: millaisena nämä ihmiset minut oikein tuntevat? Sellaisena, joka on tullut pitkän matkan päästä, saanut osoitteen ja vähän kuin pudotettu tähän elämään mukaan, opetellut tuntemaan tätä kaikkea ja etsinyt sieltä omaa paikkaansa. Sellaisena, joka puhuu kyllä hyvin tätä toisten puhumaa kieltä, mutta joutuu toisinaan kiertelemään, jotta saa asiansa sanottua siten kuin haluaisi. Se ei mikään ongelma tunnu kyllä kenellekään olevan, ehkä itselleen vain, kunnes siitä pääsee eroon. Vaikka vaivaa se joskus, sillä pieni perfektionisti jostain välillä vilkuttelee. Mutta että nämä ihmiset täällä, oppivatko he tuntemaan minut jotenkin erilaisena kuin ne ihmiset siellä koti-Suomessa, jotka tuntevat minut vuosien takaa.

Siellä kotona, lapsena, kasvoi siinä tutussa ympäristössä, Pohjois-Pohjanmaalla, eikä oikein tiennyt edes eteläsuomalaisesta elämänmenosta paljoakaan. Hyvä ystävä kyllä, joka asui Etelä-Suomessa, tutustutti siihen elämään sittemmin, kuljetti paikasta toiseen, kertoi, mitä kaikkea he siellä tekevät. Ja miten isolta tuntui Tampere, kun siellä pääsi käymään! Eikä silloin tiennyt vielä, että sinne tulisi myöhemmin asettumaankin, vieläpä melko pitkäksi aikaa.

Omat lapseni kesällä 2015 omissa lapsuusmaisemissani.

19-vuotias kolkutteli 90-luvulla junalla Tampereelle asumaan, kun sai opiskelupaikan yliopistosta. Yksi kassi mukanaan ja makuupussi seuranaan asettui opiskelija-asuntoon ja alkoi ihmetellä uutta maailmaa ympärillään. Olisivatko ihmiset täällä jotenkin erilaisia kuin lapsuuden kotiseuduilla? Samasta talosta löysi ystävän, joka oli samalla vuosikurssilla, ja sittemmin tutustui moneen muuhunkin ja sillä tavoin elämä löysi taas uomansa. Kotiseutu tuntuikin vähän kaukaisemmalta sitten, vaikka mukavahan sinne oli aina palata. Oli kuitenkin aloittanut jotenkin alusta, opetellut tuntemaan uusia ihmisiä ja halunnut sulautua siihen joukkoon. Puheesta jäi vanha murrepainotuskin pois, aivan huomaamatta. Muutamaa vuotta myöhemmin ei kukaan enää tunnistanut puheesta, mistä päin Suomea matka oli tuonne johtanut.

Kesällä 2015 terassikahvilla Tampereen keskustassa,
kuuleman mukaan kaupungin parhaassa kahvilassa.
Eväät olivat hyvät, mutta heinäkuisen Suomen kelit surkeat.

En tiedä, missä vaiheessa aloin mieltää itseni tamperelaiseksi, tai pirkanmaalaiseksi. Juuriltani olen aina pohjoispohjalainen, mutta vuodet ovat muokanneet, epäilemättä. Siitä on kohta 23 vuotta, kun muutin kotiseudultani etelämmäksi, ja yhä pidemmälle on matka vienyt, heittänyt jopa tähän suureen seikkailuun ison veden tälle puolen.

- Hi, I'm Maria. Yes, we live here, we moved from Europe almost four years ago. We are Finnish. Oh yes, we like it here, very much. It's actually pretty easy for a European to get settled over here, I mean New England. It's not that different, really. And I think it is so interesting to learn to know new people. Do I miss my home country? Sure, I do, sometimes. Not very often, though. Life is good.

Koska minun mielestäni, on erittäin kiinnostavaa, hyödyllistä ja avartavaa oppia tuntemaan ihmisiä, jotka tulevat erilaisista paikoista kuin sinä, jotka ovat eläneet toisenlaista elämää kuin sinä, asuneet vaikka aivan erilaisissa maissa kuin sinä. Aivan kuten on kiinnostavaa oppia tuntemaan ihmisiä, jotka ovat eri-ikäisiä kuin itse tai aivan eri elämäntilanteessa. 

Uusissa aluissa on aina jotain haastavaa. Mutta niissä on myös jotain kiehtovaa. Voikohan niihin jäädä koukkuun, ihan pikkuisen vaikka?

Kun sen oikein oivaltaa

Sitä voi porskuttaa vimmalla eteenpäin, sillä tavalla, ettei niin pysähdy edes oikein ajattelemaan, antaa mennä vaan. Tekee ne asiat, jotka täytyy tehdä ja sen lisäksi aina jotain, mitä nyt ehtii. Ja sitten kun hetkeksi pysähtyy, niin ei oikein huomaa ensin, että oliko nyt helmikuu vai huhtikuuko jo. 

Sääkin on ollut tänä keväänä niin kummallinen, heittelehtinyt sinne tänne ja vuoron perään on vuorattu itseämme talvitamineisiin, vedenkestäviin tai kevyempiin. Ja sitten, vihdoin huhtikuun puolivälin jälkeen, talvi näyttää antaneen periksi. Varvastossut ja shortsit ilmestyvät katukuvaan välittömästi, sillä vermontilaiset osaavat ottaa ilon irti ilmojen lämpenemisestä. Tulee meillekin sellainen olo: lähdetään vaikka ihastelemaan Champlain-järveä, mennään lautalla yli toiselle puolen, päätetään syödä kevään ensimmäiset jäätelöt ulkona. Parikymmentä astetta ja silkkaa auringonpaistetta, ei juuri tuulenvirettäkään. Ja jäätelökin maistuu ulkosalla taas kerran paremmalta kuin koskaan.

Antaa kesän siis tulla, siivotkoon ajatukseni talven pölyistä. Tulkoon myös kevättuuletus kotiin, nyt on paras aika penkaista kausivaatteita ja tyhjentää kaappeja tarpeettomiksi käyneistä tavaroista. Aloitin kengistä ja vaatteista, päädyin samalla tarmolla lelukoreille ja kirjahyllyille, tein tilaa ja puhdistin samalla mieltäni. Vapauttavampaa, voiko olla. KonMarit on lukematta, mutta onneksi voin tehdä tästä oman KonMariani. Tulkoon tästä oma henkilökohtainen menestystarinani, joka on vasta alussa, mutta vauhtiin on päästy, sehän se on jo jotain.

Mutta eihän aina siivota voi, sillä nauttiakin pitää. Esimerkiksi pitää brunssi ystävälle, ja hääräillä yksi aamupäivä keittiössä. Istuskella rupatellen pari tuntia pöydän ääressä, eikä tarvitse laittaa lounastakaan, sillä siinähän se tulee nautittua samalla. Ja koska aina tulee varattua ylimääräistäkin, saa herkuista vieläpä iltasella näppärästi aikaan tavallista paremman iltapalan.

Joten mitä oivalsin? Ei kaikkea kerralla ehdi, mutta kun jokaisesta kivasta palasesta muistaa nauttia, ei se elämä hassumpaa ole. 

Sitten kun vielä muistaisi.

Odottavan aika

Lauantaiaamuna voi herätä esimerkiksi siihen, kuinka lapset kirmaavat energisinä samaan sänkyyn. Tänään se tapahtui ehkä varttia vaille seitsemän, mikä on minun mittapuuni mukaan himpun verran liian varhain leppoisaksi lauantaiaamuksi, mutta minkäs teet. Jälkikasvu alkaa hyöriä ja pyöriä ympärillä sellaisella vimmalla, että aamu-unet on kyllä silloin jo menetetty. Hyvällä tuurilla he saattavat saada idean, että lähtevätkin leikkimään, joten muutaman minuutin torkkuaika saattaa sittenkin olla vielä mahdollinen. Jos osaa torkkua siinä taustametelissä, joka lelujen kolistelussa (ja niistä kiistellessä) syntyy.

Tämä lauantaiaamu oli sikäli erilainen, että mieheni loppuviikon työreissu venyi lauantaille saakka. Työ syö toisinaan viikonloppuja molemmista päistä, ei onneksi kuitenkaan kovin usein. Tänään en ollut tehnyt mitään kummempia suunnitelmia lasten kanssa, tarkoitus oli vain puuhailla kotona ja odottaa miestäni kotiin suurin piirtein päivällisaikaan. Jos aika tuntuukin kuluvan yleisesti ottaen huomaamattomankin nopeasti (ks. edellinen postaus!), näinä päivinä on odottavan aika sitäkin pidempi. Mieheni matkustaa paljon, mutta minä en yleensä laske sen kummemmin päiviä, vaan sen sijaan iltoja. Lasken, montako iltaa olen katraastamme vastuussa yksin. Olen toki päivätkin, mutta ne kuluvat enemmän huomaamatta, rutiininomaisesti, koulupäivien rytmissä. Illat sen sijaan tuntuvat paljon päiviä pidemmiltä. Mutta lauantait tai sunnuntait - ne ovat jotenkin ikävämpiä sietää yksinäisellä vastuulla.

Lauantaiaamun kahvi on pitkä.
(Ja keskeytyy monta kertaa.)

Tällaisina päivinä tulee siis laskettua tuntejakin. Montako niitä on jäljellä, kunnes hän saapuu. Saatan ajatella mielessäni valmiiksi, että lounaan jälkeen kun menemme ulos ja sen jälkeen teemme kotitöitä/leikimme/luemme, on päivällisaikakin kohta käsillä. Jaksotan päivää mielessäni, sen avulla se tuntuu soljuvan eteenpäin sutjakkaammin.

Ja sitten käy niin, että päivällisaikaan saapuvaksi oletettu kone ei pääsekään lähtemään liikkeelle jostain, sillä jossain sataa lunta. Jos Yhdysvalloissa sataa lunta, alkaa lentoliikenne sakata. Aina. Lentoa siirretään ensin pari tuntia, minkä jälkeen se perutaan. Matkustavainen siirretään odottamaan seuraavaa lentoa, minkä jälkeen sillekin aletaan ilmoittaa yhä uusia lähtöaikoja. Episodi jatkuu siten, että alkaa vahvasti näyttää, ettei lähtöpaikasta lennetä tänne päin koko iltana, joten jo valmiiksi monta tuntia odottanut joutuu päätymään vuokra-autoiluun, jotta pääsee kotiin edes suurin piirtein puoliyöksi. Ja tämä kaikki, koska jossain sataa lunta. Huhtikuussa.

Joten odottavan aika voi olla pitkääkin pidempi. Etenkin, kun se syö lauantain yhteistä aikaa liian suurina paloina. Syömme päivällistä, päästän lapset kylpemään, luen iltasadut ja peittelen nukkumaan. - Ei, isi ei ehtinyt sittenkään kotiin ennen kuin me mennään nukkumaan. - Miksi isin lentokone ei lentänyt? - No, joskus käy niin. Lentokoneet voivat mennä vaikka rikki, tai sitten on huono lentosää. Niin. 

Onneksi huomenna on kuitenkin vasta sunnuntai. Edes yksi päivä yhteistä vapaa-aikaa ennen uutta viikkoa. Sinnillä ja kärsivällisyydellä mennään, vähän kuin nämä vihreät pilkahdukset kukkapenkissä, vaikka maa on vielä aamuisen lumikuuron jälkeen hennosti valkoinen.

Sunnuntai on hyvä päivä.

Tarttumakohtia

Ajattelin ottaa selvää, mistä niitä levyjä saa. Kun olimme olleet eräässä lastenkonsertissa, jossa musisoi tuttu isä koulumaailmasta. Jonka toinen elanto tulee perheen maatilalta, jonka kanssa koululla on tiivistä yhteistyötä. Joiden järjestämiin suosittuihin burger-iltoihin tekisi mieli käydä tutustumassa, siellä on burgereita myytävänä ja musiikkia viihdykkeeksi. Olen aikoinut poiketa myös heidän maatilamyymäläänsä, sinne on meiltä matkaakin vain sellaiset viisi minuuttia tuonne maalle päin. Sen albumin haluaisin siksikin, että siellä on yksi kappale, johon taustalaulu on tehty meidän koulullamme. Johon esikoisemmekin piti aikoinaan osallistua, mutta harmittavasti sairastui juuri tuolloin. 

Haluan muistella sitten joskus sitä, että tämä levy kertoo siitä sympaattisesta perheestä. Sitten joskus, jos emme asukaan enää täällä. Sitten kun aikaa on kulunut, ja haluan muistella aikaa, kun olimme täällä. Haluan liimata tämän muistoihini.

Haluan säilyttää sen avaruudesta kertovan lastenkirjan, jota lapsemme ovat tutkineet ja tutkineet. Esikoinen valikoi viime syksynä esitelmäaiheekseen Marsin, ja meillä vallitsi monen viikon ajan oikea avaruusbuumi. Haluan muistaa, kuinka tyttäreni rakensi kokonaisen aurinkokunnan paperipalloista, ja kuinka neljävuotias poikamme harjoitteli kirjoittamaan planeettojen nimiä kopioimalla niitä tuosta kirjasta. Samoin, säilytän sen kiinalaisesta uuden vuoden juhlinnasta kirjoitetun kivan kirjan, jonka sivuilta esikoinen ihasteli kerta toisensa jälkeen kiinalaisia paperilyhtyjä, kun perehtyi silloiseen esitelmäaiheeseensa. Kuinka hänestä muutamassa viikossa kehittyi noiden lyhtyjen askartelutaituri.

Ja ne valokuvat. Kuinka neljävuotias, pieni keskostaustainen tyttönen, oppi Champlain-järven rantaa reunustamalla kävelytiellä polkaisemaan pyöräänsä vauhtia. Kuinka se paikalle osunut vanhempi herrasmies kannusti häntä. Kuinka pienen ihmisen silmät loistivat, kun leija nousi korkeuksiin ja hän huomasi itse pitävänsä siitä kiinni. Kuinka lapset riemuitsivat, kun pääsivät opettelemaan uimista. Kuinka ylpeän näköisiä he olivat, kun ensimmäisenä koulupäivänään seisoivat rivissä reput ja eväslaukut käsissään. Kuinka onnellisia olivat, kun saivat kutsuja uusien kavereidensa syntymäpäiväjuhliin. Niitä kuvia minä katselisin, sitten joskus.

Ja näitä vuorimaisemia, näitä en saisi mielestäni. Enkä haluaisikaan, sillä ne kuvaavat minulle tätä nykyistä kotimaisemaa, mutta yhtä lailla sitä rohkeutta, jonka itsestäni löysin, kun aloitimme täällä uuden elämän. Mykistyn niistä yhä uudelleen ja uudelleen. Toisinaan olen miettinyt, että vaikutunko vuorimaisemista aivan erityisesti sen vuoksi, että olen tasaistakin tasaisemman Pohjanmaan kasvatti. Voisin katsella vuoria vaikka kuinka pitkään, kyllästymättä. Haluan muistaa ne aina, kuinka ne tuntuvat ympäröivän sitä aluetta, jossa asumme.

Voisi ehkä ajatella, että olemmeko siirtymässä täältä johonkin. Ei, tällä hetkellä emme ole. Olemme ilmoittaneet lapsemme kouluun myös ensi vuodeksi ja elämämme jatkuu täällä siten myös ensi vuonna. Eräs täkäläinen tuttavani, joka on asunut pitkään samoilla seuduilla, kysyi minulta kerran, miten sellaista elämää oikein eletään, kun ei tiedä, tuleeko siirtymään kohta jonnekin muualle. Minua paljon kokeneempia paikanvaihtajia kyllä tästä maailmasta löytyy, mutta omaksi ohjenuorakseni on osoittautunut eläminen siinä hetkessä, jossa on. Ja tulevaisuuden suunnitteleminen siinä aikaikkunassa, joka eteesi samoissa ympyröissä on nähtävästi vielä avautumassa. 

Mutta tärkeintä on kuitenkin - onnellisuus. Siellä, missä se on.