Loppukesän lipuvat päivät

Lähdön tunnelmassa on haikeutta, vaikka uuden odottamiseen sisältyvä jännitys peittääkin paljon alleen. Ovien sulkeminen on usein väistämätöntä, jotta saisi avata uusia. Siirtyminen kolmipäiväisestä preschoolista, jossa leikki on päivän tärkein tehtävä, viisipäiväiseen ohjattuun kindergarteniin (ns. esikouluun, joka valmentaa lapsia ensimmäiselle luokalle) ei ole pienelle ihmiselle varmastikaan pelkkä läpihuutojuttu. (Läheisestä aikuisesta nyt puhumattakaan.) 

Olemme käyttäneet elokuussa mahdollisuuden siihen, että kaksi viisivuotiastamme pääsivät vielä osallistumaan preschoolin kesäohjelmaan. Kuusi päivää sisälsi neljä retkeä, paljon vesileikkejä helteisellä leikkipihalla ja tärkeää yhteistä aikaa vuoden aikana tutuiksi tulleiden kavereiden kanssa. Kasapäin hiekkaista pyykkiä, kuraisia naamoja ja aurinkorasvan tahraamia hiuskuontaloita. Eväslaukkuihibn valunutta jogurttia, väriä vaihtaneita sukkia, reppuja täynnä luonnon aarteita.

Mutta viimeinen päivä tuli ja sitten se olikin ohi. - Meidän täytyy ottaa kaikki tavarat mukaan! muistuttivat viisivuotiaani, kun tulin hakemaan heitä preschoolilta perjantai-iltapäivän päätteeksi. - Minun täytyy saada vielä viimeisen päivän halit! huutelee lasteni suosikkiopettaja, kun näkee, että olemme tekemässä lähtöä. - Onpa ihanaa, kun te jatkatte tässä samassa rakennuksessa, vaikka siirryttekin isompien joukkoon. Minä tulen halaamaan teitä vielä monta kertaa käytävillä! Kahta viisivuotiasta naurattaa, kun saavat suuren, yhteisen halauksen opettajaltaan.

Jos laskisin tappioita, kirjaisin listaan yhden violetin sukan ja kaksi vihreää eväsrasian kantta. Melkein yhdet turkoosinväriset kengätkin, jotka katosivat kerran moneksi päiväksi, mutta löytyivät sittenkin. Katosivat kuin ihmeen kaupalla uudestaan, mutta palasivat jälleen takaisin. Mutta niiden sijaan listaan mielessäni saavutuksia: hurjasti rohkeutta, itsevarmuutta, omista tavaroista huolehtimisen taitoa, ryhmässä toimimisen dynamiikkaa, tärkeää yhdessäoloa uusien kavereiden kanssa. Uskomattomat määrät opittuja asioita, ei vain kirjaimista ja numeroista, vaan yhtä lailla luonnon kiertokulusta, maailmasta, elämästä. Siinä samalla huikeasti kertynyttä vahvuutta englannin kielessä. 

Ovi on suljettu, mutta kahden viikon kuluttua aukeaa uusi. Loppukesä on käsillä, mutta sen lämpö on lempeää ja rentouttavaa, ja näyttää jatkuvan aina vaan. Osaisipa näistä päivistä nauttia kuten nuo pienet ihmiset, jotka tietävät, että syksyllä elämä muuttuu, mutta eivät siitä stressaa. Yrittäähän voisi.

Kuhmuja ja kuluneita kumppareita

En minä mitään tiennyt. Tai tiesin kai, mutta sittenkin olen oppinut uusia asioita. Olen oppinut, että kumisaappaat voivat kulua lähes käyttökelvottomiksi, kun ne jatkuvasti kuraantuvat sekä ulko- että sisäpuolelta, niin ettei huuhtelustakaan ole enää oikein apua. Pohjalliset joutuu heittämään kokonaan roskiin, ja sopii toivoa, että ilman niitä toimivat vielä edes tämän kevään, edes välttävästi.

Olen oppinut senkin, että ei kannata laittaa lapsille tähän luontopohjaiseen preschooliin kovin koreita sukkia, ei vaaleita eikä ainakaan jollain tapaa rakkaita. Ne tulevat takaisin väriä vaihtaneina, läpimärkinä tai kuraraidallisina, joita ei saa puhtaiksi kovimmillakaan valkaisuaineilla. Ei kannata laittaa lapselle pehmeitä collegehousuja, ne saattavat kulua parissa kerrassa polvista puhki, kun lapset saavat temmeltää mielin määrin, ulkoilla lähes kelillä kuin kelillä, kaivaa kuoppia ja ojia preschoolin pihamaalle, möyriä puutarhan kosteassa mullassa.

Olen löytänyt jonkinlaisen keskitien lasteni koulupukeutumisessa, johon sisältyvät suhteellisen siistit, mutta eivät liian siistit vaatteet. Olen tullut niinkin kekseliääksi, että ehkä lataan jo pesukoneen valmiiksi samankaltaisella pyykillä ennen kuin lähden hakemaan jälkikasvuani kotiin, sillä kotiin palatessa ensimmäisiin puuhiin kuuluu kuitenkin kuraisten vaatteiden huuhtelu ja suoraan pesukoneeseen heittäminen, mikäli siis mielii säilyttää edes toivonkipinän siitä, että niistä tulisi vielä oikeasti puhtaita.

Preschoolin luokkahuone on täynnä puuta. Siellä on oikeita puunkappaleita kiipeilytelineinä, kantoja istumapaikkoina ja onpa reunaan rakennettu jopa puinen maja. Sen ylänurkasta pilkistää paksu puunoksa, joka pyritään merkitsemään värikkäällä huivilla, sillä aikuisen mittainen ihminen tömäyttää siihen luvattoman helposti päänsä, jos päätyy ihastelemaan majaa. Kun kävelin sitä päin ensi kertaa joskus viime syksynä, minua lohdutettiin, että jokainen vanhempi tekee tuon yleensä muutaman kerran.

Eräänä aamuna, kun saavuimme huoneeseen, oli eräs opettajista mielenkiintoisen näköisessä puuhassa huoneen nurkassa. Hänellä oli monta tarjotinta täynnä multaa, josta hän näkyi erottelevan jotain pieniin kippoihin. - Tämä on tällaista hienosäätöä, hän esitteli. Ja kertoi sitten kaikille niille pienille apulaisilleen, mihin kippoon voisi keräillä munankuoren palaset ja isommat irtoroskat ja mihin voisivat laittaa pikkuruiset madot ja niiden munat. Ja niin pienet kompostinhoitajat alkoivat silmät kiiluen etsiskellä niitä pieniä matosia, ja keski-ikäinen, ikänäöstä kärsivä äiti-ihminen ei oikeastaan pahastunut paljonkaan, vaikka ei itse erottanut tumman mullan seasta ensimmäistäkään.

Mutta minä olen valmis kaikkeen tähän. Se tosiasia, että olemme saaneet lapsemme kouluun, joka antaa lasten leikkiä ulkona mielin määrin ja antaa perinpohjaista luontopainotteista opetusta, on iso ja onnekas juttu. Koulupäivä kestää noin kuusi tuntia ja siitä ajasta hyvällä säällä ulkoillaan ainakin 2-3 tuntia. Sään salliessa myös välipalat ja lounaat syödään ulkona pihamaalla tai sinne rakennetussa korkeassa majassa. Kohta viisivuotiaat preschoolilaisemme tuntevat huomattavasti enemmän kasveja, lintuja ja eläimiä englanninkielisiltä nimiltään kuin äitinsä, mutta siihenkin minä olen ollut valmis. Tai ainakin tottunut.

Tiistaiaamuna vien lapset taas tuohon kouluun. Seurailen heidän leikkejään hetken aikaa, ennen kuin jatkan matkaa omille asioilleni. He nauravat ja hihkuvat tuossa puisessa majassa. Halailen lapsiani ja - tömäytän pääni siihen oksaan. Ovelle suunnatessani vilkaisen heitä vielä ja näen kaksi iloista ja vilkasta pientä ihmistä. Hymyilyttää. Vaikka on taas kuhmu päässä.

Mutakakkuja ja muuta mukavaa

Jonain päivänä vaihtovaatteet oli käytetty päivän aikana viimeiseen kappaleeseen saakka, toisena päivänä mietin lasteni sukkia katsellessa, minkä väriset sukat olinkaan aamulla heille valinnut, sillä hiekan väri peitti tehokkaasti muut sävyt. Päivänä yhtenä pohdiskelin, mistä löytäisin pojalleni kuivat lenkkarit, sillä mutalammikossa uitetut olivat imeneet vettä siinä määrin, että niistä olisi saanut vääntämällä aikaan vesivanan.

Hauskaa on siis ollut, ainakin siitä päätellen, että kuopuskaksikkomme on saanut kahden kokemansa preschool-viikon aikana leikkiä ulkona mielin määrin. Aina ovat rakastaneet hiekassa tonkimista ja kuralätäköissä lutraamista, mutta nyt on siihenkin touhuun saatu mukaan aivan pedagoginen aspekti.

Preschool, jossa lapsemme käyvät, on luontopainotteinen (kouluun valmistava) hoitopaikka. Ryhmässä, johon kaksosemme kuuluvat, on parikymmentä lasta, iältään 4- ja 5-vuotiaita. Koulun ohjelmaan sisältyy huomattavan paljon ulkoilua, pihamaalla leikkimistä, luontoretkeilyä sekä puutarhatöihin osallistumista. Leikkipihan yhteydessä on puutarha, jossa kasvatetaan vihanneksia ja kukkia, ja jossa lapset saavat vapaasti käydä. Heille opetetaan, kuinka liian pieniä porkkanoita ei sovi vielä noukkia tai että tomaattien pitää odottaa kypsyvän punaisiksi. He saavat osallistua kasteluun ja kerätä rikkaruohoja, muun muassa. Ja kiinnostusta tuntuu lapsilla luontaisesti riittävän: aina kun joku opettajista poikkeaa puutarhan puolelle, saa hän vähintään muutaman apulaisen kintereilleen.

Pihassa on valtava hiekkalaatikko, mutta en ole nähnyt montaakaan muovista hiekkalelua. Sen sijaan esimerkiksi oikeita lapioita ja metallisia kippoja ja kuppeja. Ja nämähän ryhtyvät töihin, kun tarjolla on mielenkiintoisia välineitä.

Meille kerrottiin jo preschoolin orientaatiotilaisuudessa, että pyykkiä tulee paljon. Vaatekertoja pitää olla joka päivälle mielellään kolme, sillä lapset saavat leikkiä hiekassa ja mudassa ja pulia veden kanssa mielin määrin. Ohjelmaan kuuluu paljon vapaata aikaa, erityisesti aamuisin, ja monet lapsista suuntaavatkin heti tullessaan ulos - etenkin kun syyskuu on meillä ollut pelkästään helteinen ja aamun lämpötilat ovat olleet niitä miellyttävän lämpimiä, sellaisia, jolloin on mukava olla kesävaatteissa eikä vielä ole hiostavan kuumaa.

Olen oppinut myös uusia termejä. En nyt sillä tavoin, ettenkö sanastollisesti olisi ollut merkityksestä perillä aiemminkin, mutta enemmänkin niin, että preschool-maailmassa elämäämme tipahtelee uusia kokemuksia. Vai mitäpä sanotte siitä, että pihamaalta löytyy mud kitchen ja pihan perältä reitti secret forestiin. Noin niin kuin esimerkiksi. Jännittävää tämä ainakin on.

Olen siis pessyt pyykkiä, tosin olen tehnyt sitä aika tavalla tähänkin mennessä. Olen opetellut pukemaan lapsilleni vaatetta, joiden likaantumisesta en välitä, mutta jotka kuitenkin ovat kelvolliset esiintyä julkisesti. Ja kolmantena päivänä ymmärsin sentään kiikuttaa paikalle kumisaappaat, jottei tarvitse ihmetellä joka toinen päivä, kun kengät ovat taas läpimärät.

Mutta ei totuus ole pelkkiä kuraleikkejä tai luontoretkiä lähimetsään. Totuus on myös totuttelemisen voimakas kausi, johon on sisältynyt kiukkua, kieltäytymistä, ujoutta ja lahkeissa roikkumista, kyyneliäkin. Haastavampia päiviä ja hauskempia päiviä. Paljon juttuja päivän kulusta, uusia kasvoja ja tuttavuuksia. Ennen kaikkea, uusia kokemuksia.

Kirpaissut siis on, itse kutakin - kaikkia meistä vähän omalla tavallaan. Takertumatta kipuilun hetkiin katselen mieluummin kokonaiskuvaa - positiivista sellaista. Ja näen käännekohdan, joka vie taas eteenpäin.