Please check back later

Se oli alkanut melkein kuin aina ennenkin. Viikkoa tai paria aikaisemmin, mielessä pyörimällä ja hiljalleen valmisteluun tuuppivana. En enää oikein ollut laskuissa mukana, että montako kertaa tätä oli tehty: siivottu, pakattu, järjestelty, juostu hoitamassa asioita pois päiväjärjestyksestä ennen Suomi-lomaa. Ja ihmetelty, että miksi me nyt näin kuurataan, kun ollaan pois lähdössä eikä niinkään itseä varten silloin kun kotona ollaan. Lienee näitä matkustamiseen liittyviä kummia mysteerejä.

Lopulta autossa. Kaikki viisi, yhtä monta käsimatkatavaraa ja kolme matkalaukkua. Vuokra-auton hurinassa mieli viivähti vielä monta kertaa kotiin - unohdinko jotain. Varmasti, mutta toivottavasti en mitään olennaista. Kun kolmen viikon päästä palaisimme kotiin, olisivat kesken jääneet asiat jo unohtuneet. Kokemuksesta tietää.

Matkalaukut oli pakattu melko tarkalla, ainakin meille tutulla kaavalla. Yksi laukku lasten tavaroille, yksi minulle, yksi miehelleni. Lopuksi oli suoritettu laukkujen välistä tasapainottamista ja siirrelty tavaroita sopivasti. Mutta melko hyvät ne olivat, ja niillä selvittäisiin kolme viikkoa. Mainittakoon vielä, että yksi lapsistamme - joka on kiinnostunein päivän asuista - oli pakannut omat vaatteensa perin tarkasti: lempivaatteita ja sellaisia, jotka sopisivat hyvin yhteen. 

Jossain puolivälin jälkeen - Vermontista Bostoniin - näytti siltä, että kone ehkä myöhästyisi lähdöstä. Sen jälkeen näytti siltä, että ei. Sitten taas kyllä. Ja sitten ei. Jotenkin niin. Hyvin sekavasti kuitenkin. No, lentomatkailu lienee nykyään enemmän kuin vähemmän sekavaa, joten tuon epävarmuuden siivittämänä olisi mentävä.

Ei se lento ajoissa ollut, tietenkään. Tarvittiin uutta konetta ja lisätarkastuksia ja mitä kaikkea. Enää ei kaikkea edes muista. Kun lopulta oli päästy koneeseen, meni vielä pari tuntia ennen kuin päästiin ilmaan. Viimein JFK:lle saavuttaessa olivat sinivalkoiset siivet jo lennättämässä (niitä muita) matkustajia kohti Helsinkiä. 

Kello löi kohta keskiyötä, liittymälennon asiakaspalvelu oli tympeää, joka paikassa piti odottaa. Keskiyön tehtävistä mieluisin ei ole etsiä majoituspaikkaa viiden hengen perheelle. Poikkeaisimmeko vielä seikkailevien matkatavaroiden selvityspisteeseen? Totta maar.

Eivät ne laukut siellä olleet, ne oli jo siirretty johonkin eteenpäin, kuulemma seuraavalle lentoyhtiölle. Taksilla siihen hotelliin, josta tilaa oli viimein löytynyt, ja väsymystä taittamaan. Mielessä kävi, että koska käsimatkatavaroissa ei vaihtovaatteita ole, olisi päätettävä, nukkuisiko päivävarustuksessa vai ilman, vai jotain siltä väliltä. Tai että millä poistaisi meikit kasvoista ja jos poistaisi, mistä ihmeestä niitä saisi aamuksi sopivasti lisää. En oikein jaksa koskaan varautua kovin perusteellisesti, koska eihän tällaista - yleensä - tapahdu. Uni tuli kuitenkin kyllä.

Buukkasivat meidät seuraavan päivän lennolle Müncheniin ja sieltä Helsinkiin. Aamulla ei ollut päivän asussa paljon pohdiskeltavaa, mutta hotellin aamupala sentään maittoi jokaiselle. Siitä lähimpään kauppaan etsimään, mitä vaatetta ja kosmetiikkaa löytyisi ensi hätään. Löytyi se pikkuinen kulmakioski/kauppa/apteekki, jossa hammastahnatkin olivat lukkojen takana. Mutta jotain saatiin ostettua ja niillä saisimme pärjätä, päivän tai pari.

Müncheniin päästiin, ja vielä juoksemalla Helsingin koneeseen. Laukkuselvitykseen tehtiin raporttia, sillä olihan melkein itsestäänselvää, etteivät laukkumme olisi selviytyneet näin monimutkaisesta reitityksestä ja saapuneet perille yhtä matkaa meidän kanssa. Lupailivat, että kun laukut löytyvät, niistä tulee merkintä järjestelmään ja sitten voi innolla seurata, kuinka ne matkaavat meitä kohti. Because who doesn't love tracking?

Melkein kaksi vuorokautta oli saatu kulumaan kotoa lähdöstä, kun kaarsimme viimein kohti majapaikkaa Suomessa. Laukuthan tulisivat perässä lähiaikoina, sillä niinhän yleensä tapahtuu.

Koska pitää uskoa, että pilvetkin väistyvät aina välillä.
(Ja kadonneet matkatavarat löytyvät.)

Mutta ei pihaustakaan, ei vaikka kuinka tarkistaisi tilannetta. Päivät kuluivat ja hukassa ne pysyivät. Please check back later.

Montako päivää ihminen selviää ilman matkatavaroita? Tarvittaessa todella monta. Välillä se naurattaa, välillä hermostuttaa, välillä kyllästyttää (äiti, ne mun kaikki lempivaatteet on siellä!). Koko perheen vaatevarasto kulki mukanamme suuressa KappAhlin muovikassissa, yhteisenä kosmetiikkavarastona toimi CityMarketin muovipussi. Sen kyljessä lukikin sopivasti "Cittari hoitaa". Monesta asiasta selviää huumorilla, ainakin siihen saakka kun sitä riittää.

Mutta kauanko? Kaksi laukuista oli hukassa melkein kaksi viikkoa, viimeinen niistä saapui kaksi päivää ennen paluumatkaa. Niitä ei voitu ohjata takaisin kotiin, koska se kuuluisa järjestelmä ei ilmoittanut niistä mitään ennen kuin ne tupsahtivat ykskaks Helsinkiin.

Meidän matkalaukut eivät matkusta enää koskaan ilman AirTageja. Ainakin niiden sijaintitiedot voivat lohduttaa silloin kun ei tiedä, milloin tiet taas kohtaavat.

Kuplasta kuplaan

Kun lämmin perjantai-ilta Bostonissa oli kääntynyt yöksi ja yö muuttunut siitä kuin yhtäkkiä lauantai-iltapäiväksi, liu'uimme kiitorataa pitkin kohti Helsinkiä, joka tuntui tutulta kuten aina. Vaikka en Helsingissä ole koskaan asunutkaan, on pääkaupunkiseutu kotoinen jo ihan siksi, että aina valtameren ylitettyämme kohtaamme Suomen ja suomalaisuuden yhä uudelleen sen kautta.

Kotona Vermontissa olemme suomalaisperhe, joka elää semiamerikkalaista elämää ja lentää Atlantin ylitse ja takaisin yleensä kerran vuodessa. Tänä vuonna matkoja on kaksi, joista ensimmäinen oli jo kauan sitten lukkoon lyöty pikavisiitti pääsiäisenä, jolloin päätehtävänä olisi tulevan kodin katsastaminen koko perheen voimiin. Lapset olivat puhuneet uuden talon näkemisestä jo monta päivää ja kohta aika olisi käsillä. Helsinki-Vantaan käytävillä suomen kieli on yhtäkkiä taas voimakkaasti ympärillä, se kaikuu korvissa yhtä aikaa kenkien kopinan kanssa, kun kiiruhdamme kohti saapumisaulaa, matkalaukkuhihnoja ja autovuokraamon tiskiä. Väsymys painaa päätä ja kulku on jotenkin epävarmaa, kuten joka kerta pitkän lennon jälkeen.

Suunta on selvä ja hommat hoituvat rutiinilla - lapsetkin tietävät, missä järjestyksessä mitäkin tapahtuu. Mielessäni sukellan kuin kuplaan, jota Suomenmaa ympäröi ja jossa olen yksi maan kansalaisista. Oma arki Vermontissa on väistynyt hetkeksi taka-alalle ja ajatukset täyttyvät siitä, mitä kaikkea pitäisi saada tehtyä seuraavan kuuden päivän aikana. Mieleen nousevat tutut maisemat Pirkanmaalla, sukulaisten näkeminen pitkän tauon jälkeen ja ruisleivän tuoksu. Se on hyvää kuten aina, mutta minä en kiinny ruoka-aineisiin, joten ilmankin olen taas pitkään pärjännyt. 

Ystävät tulevat tervehtimään meitä uudelle talollemme. Maalintuoksun ja remonttipölyn keskellä juomme kahvia ja syömme rahkapullaa. Naurattaa siksi, että kaikki tuntuu niin kovin suomalaiselta ja siksi, että tärkeiden ystävien seurassa on aina yhtä kiva olla. Sukulaisia ehdimme nähdä ison joukon ja kuulumiset tulevat pitkästä aikaa vaihdettua kasvotusten, vaikka skype tuotakin tehtävää ansioituneesti muina aikoina hoitaa. Kaunis, aurinkoinen sää houkuttelee poikkeamaan mökille, jossa kevät jo tuoksuu nenään ja jossa makkaranpaisto takkatulen ääressä toimii sopivan eksoottisena kokemuksena kolmikollemme. 

Suomi-tunnelma ja kaikki tähän matkaan ladatut suunnitelmat täyttävät unensekaiset päivät, jolloin ei aivan tiedä, minkä aikavyöhykkeen rytmissä eläisi, mutta porskuttaa vauhdilla eteenpäin. Kuplan sisällä on turvallinen olo, se pyörittää aina kohti seuraavaa etappia. Sen ulkopuolella on muu maailma, joka ei nyt saa minulta samaa huomiota, koska täällä ollessa on aika keskittyä tähän.

Some pitää kiinni tutussa Vermontin elämässä, se kertoo uutisia niiltä seuduilta, tuo tuttuun arkeen kuuluvien ystävien ja tuttavien jutut taas lähelle, pitää kiinni siinä tutussa elämässä, jota noin yksitoista kuukautta vuodesta elämme. Puhelimeen kilahtaa viesti ystävältä, joka kutsuu suomalais-amerikkalaisen tyttärensä syntymäpäiväjuhliin. Katsahdus toukokuun kalenteriin varmistaa, että pääsemme niihin osallistumaan. Tallennan merkinnän osaksi elämää, joka jatkuu taas aivan muutaman päivän kuluttua tutuissa vuorimaisemissa.

Vielä yhtenä iltana ehdin kohdata monta tuttua kasvoa vanhan harrastuksen tiimoilta - huomatakseni, että ei kulunut aika hyviä muistoja minnekään kadota, vaikka elämä meitä välillä kauaksi toisistamme kuljettaakin. Tunnelma on lämmin ja iloinen ja saa hieman hämmästyneenä tuntemaan, että olenko poissa ollutkaan. Se hymyilyttää ja saa olon levolliseksi. Kuplan sisällä on hyvä olla, vaikka tärkeää onkin, että senkin ulkopuolelle saa ja osaa katsoa.

Helsinki-Vantaa on perjantaina kuin kesäinen, vaikka vieläkin on huhtikuu. Suomi-kuplasta ulos hyppääminen tapahtuu haukkaamalla vielä kerran ruisleipää ja siemaisemalla Unikko-kupista suomalaista kahvia. Koti kutsuu taas ja sinne palaaminen tuntuu aina kivalta, vaikka Suomi-visiitit ovatkin mukavaa vaihtelua. Ne muistuttavat siitä, mihin kaikkeen kuuluukaan.

Bostonissa meidät ottaa vastaan kaatosade. Liikenne on kovaa ja illan pimetessä näkyvyys tiellä huono, mutta suunta kotiin on selvä. Matkalla pysähdymme tutulla levähdyspaikalla ostamassa autoon evästä, jonka avulla pysymme etupenkillä hereillä, kun takapenkkiläiset taas saavat luvan nukkua vaikka koko matkan kotiin saakka. 

Kahvi maistuu niin amerikkalaiselta, että naurattaa. Kotimatka, kahvi, kaikki pudottaa pehmeästi taas takaisin siihen omaan, semiamerikkalaiseen kuplaan.