Stylistipalvelu

En ole koskaan erityisesti nauttinut vaatekaupoissa kiertelystä. Toisinaan kuitenkin kyllä, jos vaikka osumme isompaan kauppakeskukseen ja etsin jotain erityistä. Pitkään olin kuitenkin miettinyt, että olisi kiva, jos joku ammattilaisempi sanoisi sanasen siihen, miten tyyliänsä voisi vähän kehittää. Koska... no, helposti jumiutuu valitsemaan tuttuja ja turvallisia.

Päätin kokeilla vaatestylistipalvelua pari vuotta sitten. Mainosten perässä ajauduin kokeilemaan Stitch Fixiä. Se on yksi monista stylistipalveluista, mutta se näytti minulle toimivalta.

Alussa luodaan profiili, joka on mahdollisimman tarkka. Siinä kysellään vaatemieltymyksiä, kokoja, värejä, malleja ja kuvioita. Voi valita, haluaako vaatteiden lisäksi myös kenkiä tai asusteita. Lisäksi voi määritellä sen, haluaako mukaan yllätyksellisyyttä vai pitäytyykö mieluummin omassa tutussa linjassa. Myös sopivaa hintaluokkaa tiedustellaan eri vaateryhmien osalta, jotta ei tule turhia hintayllätyksiä. 

Juttu toimii niin, että luotuasi profiilin stylisti jossain alkaa suunnitella sinulle vaatepaketteja. Mitä tarkemmin pystyt kertomaan, millaisista vaatteista ja tyyleistä pidät ja mistä et pidä, sitä paremmin valinnat todennäköisesti osuvat kohdalleen. Paketin voi tilata saapuvaksi kuukauden, kahden tai kolmen välein, mutta aikoja voi joustavasti muuttaa, ja ylimääräisiäkin paketteja kaupitellaan toki koko ajan. Voit myös tilata vaikkapa urheilu-, juhla- tai toimistovaatepaketin.

Prosessi alkaa aina siten, että he lähettävät muistutuksen noin paria viikkoa ennen toimitusta ja kysyvät samalla onko sinulla erityisiä toiveita. Voit esim. toivoa tietynlaista vaatetta ja pyytää heitä suunnittelemaan asukokonaisuuden sen perusteella. Itse olen esimerkiksi joskus toivonut yleisesti lämmintä vaatetta, toisinaan pyytänyt nimenomaan toppaliiviä tai tietyn mittaista villatakkia. Joskus pyysin paitaa, jossa on aivan tietyntyyppinen leikkaus - toisella kertaa kerroin, että haluan toppeja, jotka sopivat yhteen sen tietyn villatakin kanssa, jonka olin ostanut aiemmasta paketista.

Tämän jälkeen saan muutamaa päivää myöhemmin ehdotuksen tulevan paketin sisällöstä. Siitä tulee nk. preview eli esikatselu, josta voi valita niin monta kuin haluaa tai yhtä lailla kieltäytyä vaikka kaikista, jos ne eivät miellytäkään. Useimmiten minulle on tullut sen verran hyviä ehdotuksia, että valitsen ehdotuksista muutaman. Paketin kooksi voi valita mitä tahansa 5 ja 8 tuotteen väliltä. Jos esimerkiksi valitsen esikatselusta kolme vaatetta, stylisti valitsee vielä sen lisäksi kolme muuta, jos olen määritellyt paketin kooksi kuusi vaatetta. Niistä ei enää tule esikatseluviestiä, mutta toiveita ja palautetta voi toki jättää myös esikatseluvaiheessa, jos esimerkiksi on nähnyt vaihtoehdon, josta muuten tykkäsi, mutta väri ei miellyttänyt.

Sen jälkeen paketti lähtee liikkeelle ja matkaa tänne saakka useimmiten vajaan viikon verran. Sen odottaminen on vähän kuin joulupukkia odottaisi! Kun paketti saapuu, vastaanottajalla on kolme päivää aikaa reagoida (lisäaikaa voi toki pyytää, jos on esim. matkoilla).

Yhden paketin sisältö:
enimmäkseen urheiluvaatteita toiveideni mukaisesti.

Sitten pääsee sovittamaan! Sekin on (vaatekauppojen sovituskoppeja kammoksuvalle...) paljon mukavampaa kotioloissa. Voi päättää, montako vaatetta haluaa ostaa ja montako palauttaa. Palauttaminen on tehty helpoksi valmiilla palautuspussilla ja lähetyslipukkeilla. Hinnoittelu on kuitenkin selvästi rakennettu siten, että yhtä tai kahta tuotetta ei kannata palauttaa, koska silloin menettää alennuksen, jonka saa, jos ostaa koko paketin sisällön. Omat pakettini maksavat tavallisesti jotain 200 ja 300 dollarin väliltä. Samanaikaisesti paketin kanssa saa myös käyttöönsä monenlaisia vinkkejä siihen, miten paketin vaatteita kannattaa yhdistellä.

Olenko ollut tyytyväinen? Kyllä! Olen saanut paljon erilaisia vaatteita. Myös sellaisia, joita en ollut osannut odottaa (positiivisia yllätyksiä)! Parasta on nimittäin se, että huomaakin tykkäävänsä jostakin sentyyppisestä vaatteesta, jollaista ei vain ole tullut koskaan kokeilleeksi. Minulla tällainen on ollut esimerkiksi jumpsuit eli kotoisesti haalariasu.

Myös pakettien välillä on kiva viihdyttää itseään: klikkailemalla heidän tarjoamassaan sovelluksessa tyylikyselyitä (style shuffle). Niitä löytyy melkein joka päivä. Niissä voi peukuttaa ylös tai alas sen mukaisesti, tykkääkö vaatteesta vai ei. Kaikki tieto tallentuu omaan profiiliin ja stylisti hyödyntää niitä pakettien sisältöä suunnitellessa.

Arvioitavana on sekä yksittäisiä vaatekappaleita että asukokonaisuuksia. Erilaisia teemoja on paljon ja useimmiten myös oman profiilin perusteella luotu valikoima. Tiedän, että oma profiilini on parissa vuodessa rakentunut jo melko toimivaksi itselleni, koska Style For You -osuus on tavallisesti sellainen, että voisin pukea päälleni minkä tahansa ehdotetuista vaatteista.

Mistä minä pidän kaikkein eniten? Siitä, että kaikki, ihan kaikki, toimii online. Kaupoissa kiertely on ehdottomasti vähentynyt. Sopii laiskalle. 

Aamupalaa ja lounasta high schoolissa

Vermont on yksi niistä Yhdysvaltojen (tällä hetkellä yhdeksästä) osavaltiosta, joissa julkisissa kouluissa tarjotaan oppilaille (jokaiselle esikoulusta high schoolin loppuun saakka) maksuton kouluaamiainen ja lounas. Aivan yksiselitteinen käytäntö ei kuitenkaan ole, vaan ohjelmassa noudatetaan tiettyjä ehtoja ja säännöksiä.

Ruokailun taustalla on USA:n maatalousministeriön (USDA = U.S. Department of Agriculture) NSLP-ohjelma (National School Breakfast and Lunch Program). Se pitää sisällään tietyt osat. 

Koulun täytyy tarjota oppilaille lounaaksi kaikkiaan viisi eri osaa: lihaa tai sen vaihtoehtoja, viljatuotteita, hedelmää, vihanneksia ja nestemäistä maitotuotetta. Jokaiseen on myös määrätty vähimmäismäärä. Aamiaisella osia on kolme: viljatuotteet (voi sisältää myös lihaa tai sen korvaavia tuotteita), mehua/hedelmää/vihanneksia ja maitoa.

Oppilaan vastuu tulee kuvaan mukaan siinä, mitä hän valitsee syötäväkseen. Hänen tulee valita lounaalla vähintään kolme osaa, joista yhden on oltava vähintään puoli kupillista (US cup = 2.37 dl) hedelmiä tai vihanneksia. Aamiaisella on valittava myös kolmea, joista samalla tavoin yhden on oltava hedelmää tai vihannesta. Näiden kriteerien täyttyessä ruoka on maksutonta. Jos siis esimerkiksi valitsee vain palan hedelmää lounaalla tai pelkän mehun aamiaisella, niistä joutuu maksamaan. Käytännössä näin ei käsittääkseni tee kukaan. 

Kuka valvoo, että oppilaat valitsevat kaikkea vaadittua? Ruokalassa on työntekijöitä (lunch ladys), jotka kuulemma huomauttelevat asiasta. Mutta se, mitä oppilas lopulta syö, on toki toinen juttu. Silti on todennäköisempää, että oppilas syö, kun hän on ruokansa itse valinnut. Valintaoikeudella on myös oma nimensä - OVS (Offer vs Serve). Sen mukaan oppilas siis saa kieltäytyä ruoasta, jota ei halua syödä. Eli tekee siis itsenäisesti päätöksensä sitä koskien, mitkä kolme osaa hän lautaselleen valitsee.

Mitä koulussa sitten syödään? 

Aamiaislinjalta löytyy tuttuja juttuja: bageleita tuorejuuston kera, muffineja tai muita aamiaisleivonnaisia, munakokkelia ja ranskalaisia ja muroja. Aina hedelmiä, maitoa ja täysmehuja. Lisäksi voi olla vaikkapa juustotikkuja, omenasoseita tai rusinoita. Suurin osa aamun tarjottavista on yksittäispakattuja annoksia. Aamiaista tarjoillaan koulun ruokaloissa ennen varsinaisen koulupäivän alkua, aamukahdeksan ja -yhdeksän välillä.

Viime viikkojen lounaslistalta löytyy esim. General Tso's Chicken, Local Woodfire Pizzas, Beef Burrito ja Chili. Jokaisen vaihtoehdon rinnalla on luonnollisesti tarjolla myös kasvisvaihtoehto (esim. Vegetable Fried Rice, Bean Burrito, Mac & Cheese, Vegetarian Chili). Lisäksi jokaisena päivänä on mahdollista valita pastabaarin antimet, ja myös valmiita salaattiannoksia (esim. caesarsalaatti) ja täytettyjä voileipiä löytyy aina. Tarkoitus on, että kukaan ei jää nälkäiseksi - teini-ikäisillä kun on usein pohjaton ruokahalu. Lounas on porrastettu vajaan tuhannen oppilaan koulussa kolmeen osaan, joista ensimmäinen on hieman ennen puoltapäivää. Koululla syövät ovat enimmäkseen freshmaneja ja sophomoreja (yhdeksäs- ja kymmenesluokkalaisia), koska vanhemmat opiskelijat tapaavat käydä usein koulun ulkopuolella syömässä. He saavat poistua koulun alueelta koulupäivän aikana, toisin kuin nuoremmat. Osa oppilaista tuo kouluun omat eväät.

Miltä ruoka high schoolilla maistuu? Kysytään teineiltä. Tässä kohtaa on syytä mainita, että he pohjaavat kokemuksensa kouluruoasta alakouluvuosiin, jolloin he kävivät koulua pienessä luontopainotteisessa yksityiskoulussa. Siellä oli oma kokki, joka valmisti ruoan pääsääntöisesti alusta alkaen itse. Ainekset ruokaan tulivat joko läheiseltä yhteistyömaatilalta, koulun omasta puutarhasta tai paikallisista luomukaupoista. On helppo päätellä, että ruoka oli herkullista. Se oli luonnollisesti myös maksullista (n. 4-5 USD/annos). Muistan edelleen ruoan huumaavan tuoksun, jos satuin jostain syystä poikkeamaan koululla aamupäivän aikana.

Teinien mukaan high schoolissa tarjoiltu ruoka sijoittuu kategoriaan "ok". Se voisi olla joskus parempaa, mutta se on useimmiten aivan kelvollista. Melko monipuolistakin - ja itse olen erityisen tyytyväinen siihen, että vihannesten ja hedelmien saannista huolehditaan. Omille lapsille ne myös hyvin kelpaavat. Toisinaan he harmittelevat sitä, että ruoka on selvästi seisonut pitkään tarjoiluastioissa, jolloin laatu helposti kärsii. Sille ei suuressa koulussa oikein mitään voi.

Lempiruoat koulussa? Hurjaa vauhtia kasvava teinipoika odottaa burgeripäiviä, joskin hän kommentoi toisinaan, että annokset eivät ole kovin suuria keskipäivällä vaanivaan kovaan nälkään. Nuoremman tyttäreni herkkua on aasialaistyyppinen Orange Chicken ja vanhempi tyttäreni valitsee melko usein pastaruokalinjaston.

Hauskinta kuitenkin on, kun toisinaan kerron juttuja kouluruoasta 80-luvun Suomessa. (Etenkin kun tämän päivän teineille kaikki, mikä on tapahtunut ennen 2000-lukua, on suurin piirtein esihistoriaa.) Niistä löytyy on monta mielenkiintoista vertailukohtaa. ("Mitä on kanaviillokki?")

Silmäleikkausseikkailu

Olin huomannut jotain muutosta loppuvuonna muutama vuosi sitten. Se oli aikaa, jolloin tein muutaman kuukauden ajan paljon töitä ja vietin (aivan liian) monta tuntia ruudun ääressä. Syytin raskasta työrupeamaa ja pimeää vuodenaikaa ja mitä nyt keksinkin, mutta ongelma vain oli ja pysyi. Tuntui, etten nähnyt riittävän tarkasti. Olihan minulla jo siinä vaiheessa moniteholasit, olin saanut ne nelikymppisenä. Melko vahvasti likinäköinen ja siihen vielä päälle ikänäköä. 

Oli tunne, että pitäisi pyyhkiä silmälasit puhtaaksi, mutta vaikka sitä olisi toistanut kuinka, ongelma ei hävinnyt minnekään. Näin kyllä riittävän hyvin, jotta sain työtä tehtyä, mutta kiusasihan se. Näytti kuin Excelin soluissa olisi ollut jotain epäselvää tai että osa tekstistä olisi ollut vähän sumeampaa.

Jossain vaiheessa päätin soittaa silmälääkärille. Olin hoitanut silmäterveysasioita usein vielä Suomessa kesälomalla. Oli jäänyt tavaksi käydä tutulla silmäklinikalla, jossa oli tallessa minua koskeva silmäsairausdata. Tällä kertaa kuitenkin varasin ajan paikalliselle silmälääkärille. Oli otettava selvää siitä, mikä vaivasi.

Vanhempi mies, epäilemättä kokenut silmälääkäri kyllä, tutki ja teki testejä. Juoksutti minua vähän edestakaisin tutkimushuoneiden välillä, mutta jakoi viimein ajatuksensa. Varhaiskaihi. Toisessa silmässä melko selvästi ja toisessakin luultavasti jo kehittymässä. Hän kirjoitti lähetteen spesialistille.

Noin kuukautta myöhemmin istuin silmäklinikan odotushuoneessa. Siellä oli monta asiakasta, joilla selvästi oli isompia silmävaivoja, saattajista ja apuvälineistä päätellen. Tapasin erittäin asiantuntevan oloisen erikoislääkärin, joka vahvisti diagnoosin todeksi. Varhaiskaihi on yleensä perinnöllinen, ja se etenee usein tavallisempaa vanhuusiällä iskevää kaihia nopeammin. Se ei ole kovin tavallinen, mutta ei tavatonkaan. 

Minulle varattiin aika valmisteleviin tutkimuksiin ja silmäleikkaukseen. Linssit olisi vaihdettava, sillä eihän tästä pelkällä viilausleikkauksella selvittäisi. Diagnoosi harmitti toki, mutta tiesin, että kyllä näitä tehdään hyvillä tuloksilla. Samalla voisin päästä eroon lapsuudesta saakka vaivanneesta likinäköisyydestä.

Kun kerroin ikäisilleni ystävilleni, että olen menossa kaihileikkaukseen, heistä moni totesi, että heidänkin vanhempansa olivat juuri käyneet leikkauksessa.

Leikkaukseen mennessä pitää olla terve. Tarvitsin yleislääkärin lausunnon siitä, että minua ei vaivaa mikään, mikä voisi olla leikkauksessa riski. Sain kaksi aikaa silmäsairaalaan, jossa silmät leikattaisiin, yksi kerrallaan. Alkuperäinen linssi pois ja uusi tilalle.

Ennen leikkausta piti aloittaa silmiin antibioottitipat. Lisäksi silmiä piti puhdistaa samana aamuna tietynlaisella aineella. Naamassa ei saanut olla minkäänlaista meikkiä ja vaatteiden tuli olla löysiä ja mukavia. Ja kuski piti olla käytössä, joka hakisi minut leikkauksen jälkeen kotiin toipumaan.

Silmäsairaalassa minut otti vastaan tomeran oloinen hoitaja, joka alkoi valmistella minua leikkausta varten. "You're a youngster!" (no, siinä joukossa kyllä...) Sain rauhoittavaa lääkitystä (jota pyysin mahdollisimman vähän, koska olen tottumaton lääkkeisiin), jotain puuduttavaa ja lisää antibiootteja. Hoitajalla oli lista asioista, joita hänen piti varmistaa.

"Oletko varma, ettet ole raskaana?"

Aivan varma, totesin.

"Mutta haluatko kuitenkin raskaustestin?"

Ei kiitos, en tarvitse. (Tiedän, että olen täällä nuorimmasta päästä, mutta näet varmaan syntymäaikani. Ja minulla on kolme lasta - olen varma, että siinä on minulle riittävästi.)

Onneksi hän uskoi, kun vakuuttelin kolmannen kerran, että en tarvitse testiä. Saattaa olla, että kehittelin mielessäni jo seuraavaa nokkelaa vastausta, joka onneksi jäi sanomatta. Samanaikaisesti nimittäin nuorehko mieshoitaja yritti saada neulaa osumaan suoneeni mutta joutui taistelemaan koko ajan kasvoillaan viipyilevää hymynkaretta vastaan. Hän näytti siltä, että oli purskahtamassa kunnon nauruun. En voinut ottaa riskiä, että hän olisi pudonnut seuraavaksi tuoliltaan. (Nuorten miesten kannattaa muistaa, että keski-ikäiset(kin) voivat olla hassuja.)

Lopulta minut kärrättiin leikkaussaliin, jossa toimenpide oli nopea. Linssi rikottiin palasiksi ja uusi sujautettiin tilalle. Silmän päälle laitettiin lappu, jota olisi pidettävä siinä seuraavaan päivään saakka. Salista ulos, minkä jälkeen hoitaja patistelikin heti istumaan. Hän tarjoili omenamehua ja jatkohoito-ohjeita. Mieheni haki minut kotiin ja loppupäivä meni toipuessa. Kipuja oli hyvin vähän, ehkä hieman kirvelyä silmissä.

Seuraavana aamuna oli vuorossa kontrolli, jolloin suoja otettiin silmän päältä pois ja näkö tarkistettiin. Kaikki oli kunnossa ja ihmeellinen uusi maailma silmien edessä. 

Toisen silmän leikkaus sujui yhtä mutkattomasti. Pari päivää leikkauksen jälkeen ajoin jo autoa ja ihmettelin, miten hyvin opasteet näkyvät liikenteessä. Minulla oli ollut silmälasien kanssa aivan riittävän hyvä näkö, mutta nyt se oli vielä parempi. Kun on ajanut autoa noin kolme vuosikymmentä silmälasit päässä, tuntui suorastaan luvattomalta lähteä liikkeelle ilman niitä. Alussa sattui monta kertaa niin, että havahduin kesken ajomatkan hermostuttavaan tunteeseen, että olen varmasti unohtanut jotain. Kunnes tajusin, etten tarvitse kaukolaseja enää.

Muutamia päiviä leikkauksen jälkeen satuin vilkaisemaan ylläolevassa kuvassa näkyvää tyttäreni pehmolelua. Hän oli saanut sen jonkin verran aiemmin. 

"Miten tämän saukon turkki on näin kiiltävä?", ihmettelin.

Tyttäreni näytti hyvin hämmästyneeltä. 

"Äiti, se on aina ollut kiiltävä."

Minulle se oli ollut vain tummanruskea.

Ajallisesti: pääsin hoitoon (yksityiselle, koska olemme Yhdysvalloissa) muutamassa kuukaudessa. Rahallisesti: köyhdyin muutaman tuhannen dollarin verran. Terveysvakuutus tuli kustannuksissa melko hyvin vastaan.

Vastuuta ja vapautta high schoolissa

Teini-ikäisyys on jännää aikaa. Vastuut saattavat painaa mieltä, mutta vapaudet sitä vastoin kutkuttavat. Kolmen teini-ikäisen vanhempana näkee sen, miten eri tavalla teinit voivat ottaa uudet asiat vastaan ja miten kuitenkin kuviossa on usein paljon samaakin. Uudet asiat kiinnostavat, mutta välillä pelottavat yhtä aikaa. Todellisuus lyö välillä kasvoille, mutta onnistumiset asioissa, jotka eivät ole olleet valmiiksi tuttuja, tuovat tyytyväisen hymyn huulille.

Kotona oppii kaikenlaista, mutta koulumaailmassa vielä lisää - paljon. Täällä eron koululaisen vastuissa ja vapauksissa näkee selvästi yläkoulun (middle school) ja lukion (high school) välillä. Tuntuu suorastaan, että moni teini kasvaa monella tapaa juuri tuon siirtymän kohdalla. Niin henkisesti kuin ihan fyysisestikin. Kukapa ei olisi nähnyt teini-ikäistä, joka on joskus venähtänyt kesän aikana aivan uusiin mittoihin.

High schoolin opetusohjelmaa koskevassa infossa koulun rehtori kertoi, kuinka he haluavat olla luomassa ja ylläpitämässä "kolmen kodin" mallia. Three homes tarkoittaa kotia, koulua ja koulupäivän jälkeistä harrastus- ja yhteisötoimintaa. Niiden toivotaan toimivan yhteistyössä ja luovan teineille yhteenkuuluvuutta eri tasoilla ja tavoilla. Koti toimii toki pohjana kaikelle ja antaa valmiuksia koulumaailmassa luovimiseen, ja koulussa opittuja asioita sovelletaan niin kotona, harrastusmaailmassa kuin koko muussakin elämässä. Kaikki liittyy ja linkittyy toisiinsa ja rakentaa pohjaa teinin elämälle ja kehitykselle myös sitä aikaa varten, kun koulu on käyty ja edessä ovat jatko-opinnot, työelämä tai jokin muu suunnitelma.

Tässä vaiheessa voi muistuttaa suomalaiseen koulujärjestelmään tottunutta, että high schooliin siirrytään täällä 14-15-vuotiaana, ja sitä käydään neljä vuotta, joten ulos putkahdetaan Suomen tapaan täysi-ikäisinä. Noina neljänä vuotena ehtii tapahtua paljon.

Yksi tärkeä lukiolaisen vastuualue on luonnollisesti koulutyö itse. Kaikki tuntuu tapahtuvan nykyään verkossa ja opiskelijat sukkuloivat tekemistensä kanssa eri järjestelmien välillä eikä vanhemman ole tarvetta katsella kaiken perään, vaikka mahdollisuus siihen tarjotaan. Jos joutuu olemaan poissa oppitunneilta, on mahdollista olla opettajaan yhteydessä sähköpostitse tai käydä tapaamassa heitä ennen koulupäivää: jokaisena aamuna opettajat ovat luokissaan 45 minuuttia käytettävissä ennen koulupäivän alkua. Sieltä voi käydä hakemassa apua koulutehtäviin, tiedustelemassa arvosanojen korottamista tai tehdä rästiinjääneitä kokeita. Homma tuntuu toimivan hyvin.

Digimaailman lisäksi näitäkin käytetään.

Merkittävä juttu teinille tuntuu ymmärrettävästi olevan liikkuminen. Yleisesti ottaen täällä ei alaikäisten liikkuminen paikasta toiseen ole ollenkaan niin vapaata kuin Suomessa. Tavallisesti noin alle 12-vuotias ei liiku yksin kuin omassa naapurustossaan. Koulumatkoja voi taittaa itse suunnilleen tuonikäisenä, toisaalta moni käyttää koulun tarjoamaa koulubussikuljetusta. High schoolin nuorimmat - freshmanit (9. vuosiluokka) ja sophomoret (10. vuosiluokka) - eivät saa poistua koulun alueelta ilman lupaa koulupäivän aikana, mutta junioreille (11. vuosiluokka) ja senioreille (12. vuosiluokka) se sallitaan. Monella junior-ikäisellä opiskelijalla toki onkin jo ajokortti, jonka voi saada täällä 16-vuotiaana. Niinpä junioreita ja senioreita näkee koululla vähemmän kuin nuorempia, koska he voivat käydä syömässä koulun ulkopuolella ja luonnollisesti viettää mahdolliset hyppytuntinsa missä haluavat.

Voisi ajatella, että liikkuminen koulun sisällä olisi vapaata, mutta näinkään ei asia aivan yksiselitteisesti ole. Jos otetaan vertailukohdaksi middle school, erot ovat kuitenkin huomattavat. Meidän yläkoulussa oppilaiden kulkemista rajoitettiin siten, että he esimerkiksi pääsivät aamulla alakerran aulasta yläkerran käytäviin vasta noin kymmenen minuuttia ennen oppituntien alkua. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että rakennuksessa on oltava riittävä määrä henkilökuntaa ennen kuin jokaiseen kerrokseen ja tilaan on pääsy. Myös kirjastoon pääsemistä aamulla rajoitettiin samasta syystä. Toisaalta ruokalaan pääsi kyllä hakemaan aamupalaa (sellainen tarjotaan Vermontissa jokaiselle julkista koulua käyvälle koululounaan lisäksi). Samoin rajoitettiin sitä, montako oppilasta voi yhtä aikaa liikkua käytävillä oppituntien aikana, eli jos oppilas oli pyytänyt lupaa vaikkapa vessakäyntiin, sai sellaiseen luvan, jos passeja oli riittävästi käytössä sillä hetkellä. Ruokalasta taas sai poistua lounaan jälkeen vasta luvan jälkeen.

High schoolissa ei todellakaan olla noin tarkkoja. Oppilaisiin luotetaan paljon enemmän ja he saavat kulkea käytävillä vapaasti. Lounastunnilla ei tarvitse pysyä ruokalassa vaan lounaansa voi nauttia missä vain koulurakennuksen sisällä, poislukien kirjastotilat ja vastaavat. Mutta ei, ihan vapaata ei juoksentelu sielläkään ole: koulussa on kameroita joka nurkalla, myös sisällä, ja jos joku maleksii käytävillä oppituntien aikaan liian pitkään, joku voi tulla kyselemään, onko siihen lupaa. Tällä suitsitaan lintsaamista.

Mietinkö joskus ovatko säännöt ankaria? Ne voivat siltä joskus tuntua, mutta toisaalta ne ovat luonnollinen osa täkäläistä koulumaailmaa. Meidän lapsemme ovat tottuneet tähän maailmaan ja se luo heille turvallisuutta. Ympäristö ja koko maailma on kovin erilainen kuin vaikkapa omassa nuoruudessa pienessä suomalaisessa maaseutukaupungissa. Ei vertaamisesta sinänsä mitään hyötyä ole, vaikka se mielenkiintoista voi välillä ollakin. 

Pidän tärkeänä sitä, että vastuut ja vapaudet muuttuvat iän mukana, kun nuori kasvaa ja aivot kehittyvät. Koen, että usein keskitie on hyvä ratkaisu monessa asiassa. Ei tarvitse hypätä suoraan syvään päähän, mutta liiasta pumpulista tuskin on hyötyä siitäkään. Vastuiden ja vapauksien muuttuminen on myös saanut aikaan monta hyvää keskustelua. Ja sen tärkeyttä ei voi teini-ikäisten suhteen vähätellä.

Hyvää tavaraa, hyvää mieltä

Kirjat, jotka on luettu, mutta joita tuskin luetaan uudelleen. Pieneksi jääneet lasten arkivaatteet. Vanhat lelut. Kengät, jotka ovat jo kauan palvelleet ja ovat nyt lojuneet eteisen komerossa liian pitkään käyttämättä. Toppahousut, joissa on rispaantuneet lahkeet, mutta jotka silti vielä pakkasessa lämmittävät. Se koriste-esine, joka ei oikein koskaan löytänyt omaa paikkaansa. Huonekalu, joka on saanut kolhuja ja joka ei oikein enää tunnu sopivan sisustukseen.

Esineitä, jotka voivat olla vaikka vähän rikki, mutta vielä korjattavissa ja käyttökelpoisia, voi edelleen hyödyntää. Jos et itse tarvitse enää jotain, voi joku muu ottaa tavaran ilolla vastaan. Esimerkiksi nuori, joka vasta kalustaa omaa kotiaan ensi kertaa. Isovanhempi, joka haluaa, että vierailulle tulevalla lapsenlapsella on tarvikkeita myös mummulassa. Perhe, jossa työnteosta huolimatta jää kaikkien kulujen jälkeen vain vähän varoja ostaa uutta. Vanhempi ihminen, joka haluaa viettää säästeliästä elämää. Joku, joka haluaa kokeilla uutta lajia, mutta ei halua heti sijoittaa paljon rahaa uuteen harrastukseen. Lapsiperhe, joka tarvitsee yhtä ja toista, mutta tiedostaa, että kaikkea ei tarvitse olla vuosiksi, vaan moni tavara voi olla käytössä hetken ja siirtyä sitten jälleen eteenpäin.

Meidän paikallisessa (Facebookissa toimivassa) Buy Nothing -ryhmässä liikkuu päivittäin paljon tavaraa. Filosofia ryhmän taustalla on se, että raha ei liiku. Kaikki on ilmaista. Voit lahjoittaa pois itselle tarpeetonta tai kysyä, onko jollain jotain tiettyä ylimääräisenä. Vaihtokaupat ovat myös sallittuja. Kätevää asiasta tekee myös se, että voit olla jäsenenä vain ja ainoastaan omassa paikallisessa ryhmässäsi. Meidän pikkukaupunkimme tapauksessa se tarkoittaa sitä, että lahjoituksen antaja ja vastaanottaja ovat maksimissaan 15 min ajomatkan päässä toisistaan. 

Buy Nothing -filosofia ei kuitenkaan tarkoita vain tavaraa tai palveluksia (joku voi auttaa toista vaikka ruokaostosten hoitamisessa tai painavan huonekalun siirtämisessä), vaan osa sen taustalla piilevää ideaa on ihmisten välinen kanssakäyminen. Moni tavara toki vaihtaa omistajaansa siten, että se jätetään ovelle ja lahjan saaja käy sen hakemassa (kaikki yksityiskohdat luonnollisesti sovitaan vain yksityisviestein) eivätkä osapuolet välttämättä koskaan tapaa toisiaan, mutta toisinkin voi olla. Toki näin pienessä paikassa tapahtuu sitäkin, että tuntee toisen osapuolen muutenkin jotain kautta. 

Ryhmän kautta voi löytää vaikka uusia ihmisiä elämäänsä. Minäkin olen ajautunut monta kertaa juttelemaan jonkun kanssa tätä kautta syntyneiden kontaktien kautta. Joidenkin kanssa juttu on lähtenyt luistamaan, kun on vaihdettu ajatuksia samasta kiinnostuksen kohteesta, jollainen on yhtäkkiä selvinnyt - toisten kanssa on sattumalta huomattu, että meillä on yhteinen tuttava. Joskus joku jää ihastelemaan meidän naapurustoa ja toinen taas viivähtää hetkeksi, koska haluaa kiittää saamastaan lahjoituksesta aivan erityisesti. Useita kertoja olen saanut jälkikäteen viestin, jossa on kiitelty vaikkapa vaatteen hyväkuntoisuutta tai haluttu kertoa, kuinka paljon lapsi on ilahtunut lahjasta. Joskus sain videon siitä, kuinka pieni poika oli ihastunut talvikintaisiin, jotka sai meiltä, ja joskus taas sain katsella, kuinka pieni tyttö lennähteli ympäri huonetta selässään ne perhosen siivet, jotka meillä oli jäänyt vuosia sitten ylimääräiseksi Halloween-asusta. Ne on hetkiä, jotka saavat hymyilemään. Myös se ovimaton alle sujautettu viestilappunen, jossa oli kiitetty lahjasta kauniisti: "Thank you for your generosity! The world needs people like you."

Joskus puidaan yhdessä toisten ryhmäläisten kanssa sitä, mitä tehdä, jos joku lupaa hakea tavaran, mutta ei kuitenkaan koskaan vaivaudu sitä tekemään, ainakaan luvatussa aikataulussa. Kaikki ei aina mene sovitusti ja kaikki eivät muista informoida toisiaan, mistä seuraa turhautuneisuutta. Joskus joku loukkaantuu siitä, ettei tullutkaan valituksi lahjan saajaksi (lahjoittajalla on luonnollisesti aina täysi vapaus päättää kenelle tavaran haluaa antaa). Toisinaan sääntöjä pitää kerrata. Joskus olen toiminut yllättäen jopa olkapäänä puolitutulle, jonka kohdalle sattui ikävämpi kokemus. Hän halusi tietää millainen käytäntö minulla on lahjoittamisessa. Se menee jokseenkin niin, että valitsen vastaanottajan, ilmoitan hänelle asiasta ja jos en saa päivässä tai parissa vastausta, kysyn uudelleen, onko hän vielä kiinnostunut hakemaan tavaran. Koskaan en kysy kolmatta kertaa, vaan siirryn siinä vaiheessa eteenpäin seuraavan kohdalle.

Nämä menivät kuin kuumille kiville.

Lahjoitan tavaraa ryhmään melkein joka viikko. Isomman järjestelypuuskan iskiessä pois annettavaa tavaraa kertyy aivan huomaamatta. Mikään ei ole lahjoitettavaksi liian pientä, ei toisaalta liian isoakaan. Vaatekaappien läpikäynnin yhteydessä huomaa, että kaikenlaista myös unohtuu. Meistä monella on liikaa tavaraa, se lienee totuus. Hyvä muistisääntö on: jos en ole pukenut jotain vaatetta ylleni pariin vuoteen, tuskin teen sitä jatkossakaan. Olen myös saanut monenlaista: kirjoja, huonekasveja, palapelejä, taiteilevalle teinille tarvikkeita ja historiasta kiinnostuneelle jopa kirjasarjoja. 

Vaikka meillä on ollutkin pitkä ja kylmä talvi, lisääntyneestä lämmittävästä auringonpaisteesta voi kuitenkin jo huomata, että kevät on tulossa. Kohta on kevätsiivouksen eli spring cleaningin aika. Monen vuoden kokemuksella tiedän, että se tietää vipinää myös ryhmässämme.

Vermont Strong

Rakkaus luontoon. Se on ympärillä, lähellä, ja jokainen on siihen tottunut. Vihreää kesällä, väriloistoa syksyllä, lunta talvella. Alati vaihteleva sää. Sanotaan, että Vermontissa voit kokea kolmekin eri vuodenaikaa viikon sisällä, joskus melkeinpä kaksi päivässä. Tuulen suunta voi muuttua äkisti. Karkeasti sanottuna: jos tuulee etelästä, se voi tuoda meille lämpöä nopeastikin - jos taas puhuri käy pohjoisesta, täällä voi äkkiä olla hyisen kylmää.

Vermontilainen on siis tottunut. Omistaa vaatetta jokaiseen säähän. Kuitenkin, kun vilkuilee katukuvaa, voi pukeutumisessa nähdä yhtäläisyyksiä. Monikäyttöisyyttä, urheilullisuutta, mukavuutta - yksinkertaisesti paljon vapaa-ajan vaatetusta. Yleistäen: maanläheisiä värejä, rentoja housuja, pusakoita. Niitä vähän nuhjuisiakin T-paitoja, fleeceä ja flanellia, moneen säähän sopivia kenkiä. Joskus ne ovat kurassa ja mudassa tai talvella ainakin maantiesuolassa, mutta tärkeintä näyttää usein olevan yksinkertaisesti se, että vaatetus on mukavaa. Monta tilannetta ja tilaisuutta voi läpikäydä hyvin samankaltaisella varustuksella. Kukaan ei arvostele.

Muutoinkin: kukaan ei arvostele. Tänne mahtuu jokainen. Suvaitsevaisuus on piirre, jonka voi usein aistia. Yleisesti - kaikki ovat tervetulleita. Näinä polarisoitumisen aikoina ei voi toki sanoa, että se toteutuisi aina ja kaikkialla, mutta täällä asiaan uskaltaa kuitenkin edelleen uskoa.

Ystävällisiä sanoja, pieniä tekoja. Naapurien huomioimista. Äänen nostamista kuuluviin silloin, kun asiat koetaan tärkeiksi. Rauhallista yhteiseloa silloinkin, kun käsitykset maailmasta tai sen suunnasta eivät kohtaa.

Hike. Bike. Camp. Climb. Ski. Ride. 

Kyseiset sanat komeilivat muutama päivä sitten ohi ajaneen bussin kyljessä. Kun asutaan pienessä kaupungissa eikä koko Burlingtonin talousaluekaan tämän maan mittakaavassa iso ole, ei täältä löydy kaikenlaisia kauppoja. Näin verkkokaupan kulta-aikoina tapahtuu usein sitäkin, että jokin liike seudulla aloittaa, mutta liiketoiminta ei pidemmän päälle kannata ja kauppa sulkee ovensa kaikessa hiljaisuudessa ennemmin tai myöhemmin. Poikkeuksia kuitenkin löytyy. Ulkoilu- ja retkeilytarvikkeita ja -vaatetusta myyviä liikkeitä on useita, ja uusiakin on nähty perustettavan aivan viime vuosina. Vermontilainen harrastaa usein ulkoilmalajeja, niin kesällä kuin talvella. Retkeilyä, vaellusta, kalastusta, vesiurheilulajeja, laskettelua, hiihtoa, luistelua. Jos tarvitsen vaelluskengät, juoksulenkkarit, toppatakin tai urheiluvaatetta, löydän ne paikallisesti. Jos tarvitsen juhlavaatetusta tai haluan päivittää toimistokelpoisia asukokonaisuuksia, en ole niinkään varma.

Vermontilainen rakastaa eläimiä. Voisin suoralta kädeltä luetella melko monta koiraa ja kissaa meidänkin naapurustosta. Monella on useita eläimiä ja erityisesti vähän syrjemmässä voi halutessaan pitää vaikka pientä eläintarhallista kotieläimiä. Tuotantoeläimiäkin toki näkee heti, kun suuntaa maaseudulle päin: esimerkiksi lehmiä, lampaita, kanoja. Sulassa sovussa ihmisten kanssa. Olen monta kertaa pysähtynyt autolla odottamaan, kun lehmälauma ylittää tien. Siinä on jotain hyvin vermontilaista. Kiire kaikkoaa.

Vermont on osavaltioiden joukossa pieni ja tuntematonkin. Monesta suunnasta katsottuna olemme yksinkertaisesti kaukana. Voisi sanoa niinkin, että tänne on vähän konstikasta päästä. Monia ei kiinnostakaan, mutta luonnonystävät näkevät täällä rauhallisen tyyssijan, jossa voi halutessaan asua syrjempänä ja kuitenkin vähintään kohtuullisen matkan päässä palveluista. Aktiivista ulkoliikuntalomaa kaipaavan kannattaa muistaa Vermont matkakohteena.

Juttelimme teinin kanssa jokin aika sitten siitä, kuinka monta kertaa elokuvaa tai sarjaa katsoessa on törmännyt Vermontiin. Ei sinänsä usein, mutta kuten teinini totesi: jos tarinaan tarvitaan syrjäinen paikka, otetaan Vermont! Esimerkiksi piilomökki metsän keskellä tai kalastusretken kohde. 

"Joskus tuntuu, että ihmiset ajattelevat, että me kaikki asutaan täällä mökeissä ja metsästetään ja kalastetaan ruokamme ja käytetään jotain ulkovessoja", nauraa teini. Voimme todistaa, että ei se ihan näin ole. Mutta hyvä täällä on olla.

Otsikko "Vermont Strong" viittaa rekisterikilpeen, jollaisia voi ostaa katsastuskonttorilta. Ne ovat hyväntekeväisyyskilpiä, joiden tuotto menee luonnonkatastrofien paikallisille uhreille. Ohjelma alkoi vuonna 2011 trooppisen Irene-myrskyn jälkeen ja sai jatkoa vuonna 2023, kun tuona kesänä osaa Vermontista runtelivat rankkasateiden aiheuttamat tulvat.

Miten sen sanoisit

Tiesinhän minä, että sellainen aika tulee.

Ei mitenkään yhtäkkiä vaan pikku hiljaa, ja jonain päivänä huomaisin ajattelevani, että näin siinä kävi ja pitikin käydä.

Ulkosuomalaisena käyttää arjessa luonnollisesti runsaasti itselleen vieraampaa kieltä kuin äidinkieltään. Kun on pitkään asunut muilla mailla, vieraan kielen käyttö toki arkipäiväistyy, vaikkakin meillä suomalaisena perheenä suomi on pysynyt ja pysyy kotikielenä. Siitäkin huolimatta, että joillekin perheenjäsenistä on joskus vaikeaa löytää sopivia suomen kielen sanoja. Kaikki kolme teiniä kuitenkin vakuuttavat, että heidän on helppo ymmärtää meidän vanhempien suomen kieltä, vaikka he itse kokevatkin joskus hankalaksi vastata meille suomeksi. 

Mutta mitä sitten on tapahtunut? Olemme huomanneet, että yhä useammin on tilanteita, jolloin on vain yksinkertaisempaa kysyä lapsiltaan, miten sinä tämän sanoisit englanniksi ja mitä termiä käyttäisit ja että onko tämä sinun mielestäsi hyvä valinta. Myönnän, että se tuntui ensin hieman hämmentävältä, mutta sittemmin luonnolliselta. Ja totta - helpolta tavalta tarkistaa.

Minulla on kielitiedetausta ja voin sanoa olevani melko kielitaitoinen ihminen. Pystyn kommunikoimaan kolmella kielellä sujuvasti (suomi, englanti, saksa) ja kolmella muulla (ruotsi, ranska, espanja) kohtalaisesti. Muutamilla muilla sitten jotenkin auttavasti. Olen opiskellut ja harrastanut kieliä suurin piirtein koko ikäni. Olen kiinnostunut siitä, miten kielet toimivat - havaitsen logiikkaa ja opetan itselleni sillä tavalla lisää. Olen huomannut, kuinka useamman kielen osaaminen alentaa kynnystä opetella muitakin ja kuinka yhden osaaminen voi tukea toista. Tuen aina lapsiani, kun he pohtivat, haluaisivatko ottaa lisää vieraiden kielten kursseja. Silti he valitsevat itse, enkä ole koskaan ohjannut heitä opiskelemaan jotain tiettyä kieltä. He osaavat siis sekä englantia että suomea. Kaksi heistä opiskelee lisäksi saksaa ja yksi espanjaa.

Oma englannin kielen taito on hyvä. Minulla ei ole vahvaa suomalaista aksenttia, mutta kyllä vieraskielisyyteni toki useimmiten huomataan. Small talkaan useimmiten sen verran sujuvasti, etten oikeastaan erotu paikallisesta. Keskustelen monesta aiheesta joutumatta miettimään sanoja tai rakenteita. Jotkut asiat sujuvat varmasti jo paremmin englanniksi kuin suomeksi; työssä tottuu käyttämään tiettyä sanastoa ja kouluun liittyvässä viestinnässä asiat selkiintyvät jo helpommin englanninkielisin termein. Toisinaan kyllä takeltelen: jos olen väsynyt tai yhtäkkiä pitää käyttää termejä, jotka eivät kuulu päivittäiseen sanavarastoon. Kuten vaikka ongelma kodinkoneen kanssa tai koukeroinen virastoasia. 

Teinit luonnollisesti puhuvat englantia kuten paikalliset. Onhan se koulukieli, kaverikieli, harrastuskieli. He puhuvat kotona myös keskenään englantia, mutta vaihtavat sujuvasti suomeen puhuessaan meille vanhemmille. 

Ihan äskettäin 14-vuotiaani halusi näyttää minulle kirjoittamaansa esseetä, joka ollaan osana englannin tunnin ohjelmaa lähettämässä kirjoituskilpailuun. Kyseessä oli argumentatiivinen teksti, jonka aiheeksi hän oli valinnut tekoälyn hyödyntämisen opiskelussa. Luin tekstiä sekä ihaillen että hieman hämmästellen - hän oli kirjoittanut todella hyvin perustellun asiatekstin. Mieleeni juolahti, että pystyisinköhän itse samaan englanniksi? Luultavasti kuitenkin kyllä, mutta olin positiivisesti yllättynyt tekstin tasosta, vaikka tiedän hänen olevan hyvä kirjoittaja. Se oli kuitenkin taas hyvä muistutus siitä, että lasteni kielitaito kehittyy aivan omaa tahtiaan. Minä voin vain yrittää pysytellä perässä.

Viime aikoina lapset ovat olleet yhä kiinnostuneempia siitä, miksi suomen kieli on niin erilainen kuin englanti ja olemme päätyneet moniin kiinnostaviin keskusteluihin aiheesta. Kun he puhuvat suomea, he osaavat usein valita sopivat sanat ja taivutusmuodot, mutta toisinaan sattuu pieniä, joskin harmittomia lipsahduksia, kuten fall-verbin kääntäminen mielessä aina putoamiseksi. ("Vaikka en ollut pitkään aikaan luistellut, en pudonnut kertaakaan!") Tai vastaus mitä kuuluu -kysymykseen. ("Hyvin.") Ymmärrys ei kuitenkaan kärsi.

Jokin aika sitten oli puhetta teinien viikonloppusuunnitelmista, ja kerroin kaksosillemme heidän kaverinsa äidin lähettäneen minulle viestin, että hän voi viedä ja tuoda lapseni. Mainitsin asiasta jotenkin siihen tapaan, että "hänen äitinsä voi heittää teidät myös kotiin" ja minua tuijotti kaksi hämmästyneen näköistä 14-vuotiasta. "Heittää? Mitä se tarkoittaa, jos joku heittää jonkun?" Minulle täysin harmiton suomen kielen ilmaisu kuulosti heidän korvissaan joltain aivan kummalliselta. "Niin, siis tuo teidät kotiin."

Lumisten päivien logi(sti)ikkaa

Kun sääennusteessa näkyy lunta, alkaa pohtiminen. Teini-ikäiset ovat hyvin tietoisia siitä, mitä lumisade voi tarkoittaa koulunkäynnille. He käyttävät kavereidensa kanssa snow day calculatoreita, joiden avulla voi arvuutella todennäköisyyttä sille, osuuko tietylle postinumeroalueelle kunnollinen lumisade, joka voisi tarkoittaa koulujen sulkemista.

Sillä sitähän lumisade välillä tarkoittaa. Ollaan kuitenkin sen verran pohjoisessa ja tottuneita lumeen, että pieni määrä lunta ei useimmiten aiheuta mitään kummempaa. Toisaalta joskus melko pienikin määrä voidaan nähdä ongelmana, jos lumi sattuu satamaan aamuruuhkan aikaan tai aiheuttaa kovin hankalia keliolosuhteita. Kun käyttää pääväyliä, ei ongelmia niinkään synny, mutta täällä ei tarvitse kovin kauas keskustoista mennä, kun todellisuus voi jo olla ihan toinen. Kaupunkien katujen tilannetta ei oikein voi verrata mutkaisiin ja talvella perin liukkaisiin vuoristoteihin.

Tänä kautena talvi on alkanut aikaisin. Saimme ensimmäisen kerran maan kunnolla valkoiseksi jo marraskuun puolivälissä. Monena vuonna on käynyt niin, että talvi on ollut kyllä tulollaan loppuvuoden, mutta lunta on nähty enemmän vasta vuodenvaihteen jälkeen. Tästä syystä tänä talvikautena tuntuu kuin talvi olisi jo kestänyt puoli ikuisuutta (olen kevätihminen).

Mutta - kouluja ei ole tänä lukuvuonna suljettu vielä kertaakaan! Aika on kyllä käsillä ja vahva veikkaus on, että tammi-helmikuussa koemme kauden ensimmäisen snow dayn eli lumipäivän. Se tarkoittaa siis, että koulupiiri sulkee koulut yhteisestä päätöksestä ja lapset saavat vapaapäivän. Siitä ilmoitetaan aamuvarhaisella soitolla, viesteillä ja nettisivuilla. Tieto ei taatusti jää saamatta. Sanomattakin lienee selvää, että teini-ikäiset ottavat ylimääräiset aamu-unet ilolla vastaan.

Kouluvuonna voi olla useita tällaisia lumipäiviä. Olen siinä käsityksessä, että niitä olisi täällä tavanomaisesti käytettävissä viisi, mikä siis tarkoittaa sitä, että mikäli maksimi on viisi, kouluvuoteen ei tarvitse lisätä ylimääräisiä päiviä, kun taas kuuden tapauksessa sellainen jo tarvittaisiin. Väistämättä on joinakin vuosina käynyt mielessä ajatus, että niiden määrällä joskus hieman pelaillaan - jos kaikkia viittä lumipäivää ei ole käytetty, talven loppupuolella niitä voidaan julistaa herkemmin kuin alkutalvella.

Mitä kaikkea snow day sitten käytännössä tarkoittaa? Koulujen lisäksi ovensa pitävät noina päivinä kiinni myös useat virastot. Jotkut yrityksetkin saattavat sulkea päiväksi tai ainakin pahimpien tuntien ajaksi. Käytännössä tilanne on se, että moni myöhästyy töistä ja menoistaan, ja joidenkin ei todellakaan tarvitse edes lähteä kokeilemaan onneaan lumipyryn sekoittamaan liikenteeseen. Jos tien päälle joutuu lähtemään, liikenne on hidasta ja takkuista. Talvirenkaita on, mutta ei kaikilla. Monta kertaa olen tuollaisessa kelissä katsellut kauhunsekaisesti jotakuta kanssakuljettajaa, joka liukastelee autollaan sinne tänne.

Ei ole olemassa siis tiettyä määrää lunta, mistä seuraisi jotenkin automaattisesti lumipäivä - kaikkea mahdollista on melkein 14 vuoden aikana jo nähty. Valtavia lumimääriä, jolloin lunta on kertynyt myrskyn aikana jopa 60-70 cm, mutta myös sohjoisia kelejä, jolloin liikenne on puuroutunut liiaksi eikä teitä ole ehditty aurata kuntoon, ja koulut on siksi peruttu. Onpa joskus koulu suljettu tuuliolosuhteidenkin vuoksi (silloin oltiin lähellä hurrikaanituulilukemia, mikä on hyvin harvinaista täällä) ja muutaman kerran jäästä johtuen. Vuoden 2013 lopusta muistan jäämyrskyn, joka oli tavallaan kauniskin jäämuodostelmineen, mutta kauhea painajainen tien päällä.

Teinejä kiinnostaa aika ajoin, mitä Suomessa tehtiin (tai tehdään) silloin, kun me vanhemmat kävimme koulua. Oliko koulu koskaan peruttu? Ei. Miten kouluun tai mihinkään päästiin? Samoin kuin muinakin päivinä. Ehkä vähän myöhässä, jos ei ymmärtänyt varata matkaan enemmän aikaa. Olen kertonut heille (ja monelle täälläkin!), että meillä Suomessa on kyllä lumisia päiviä, mutta ei koskaan tällaisia lumipäiviä. Ainoa erottava tekijä, mikä minulla tulee mieleen, on se, että täällä olen kuitenkin kokenut joitakin vähän kovempia lumimyrskyjä kuin Suomessa aikoinaan. Lunta voi tulla paljon ja lyhyessä ajassa, tuuli voi tuivertaa ankarasti Kanadasta ja nopeat lämpötilanvaihtelut voivat tehdä keliolosuhteista vaikeasti ennakoitavia. Esimerkiksi juuri tänään, kun kirjoitan tätä, meillä on alkanut eilisiltana vesisade, joka on muuttunut aamun aikana rännäksi ja joka muuttunee vielä iltaa kohti lumisateeksi, koska huomisaamuna pakkasta voi olla taas jo 15 astetta.

On kuitenkin yksi lumeen liittyvä asia, josta voin täällä antaa vain kiitosta. Kaupunki auraa tiet ja kadut ensi tilassa. Jos yöllä on satanut lunta, havahdun useimmiten aamuyöllä siihen, että lumiaura kolistelee kotikadullamme. Joskus auran näkee jo silloin, kun ei itse vielä ymmärrä, mitä auraamista tiessä edes on. Epäilen, että auraamisen tehokkuus liittyy siihen, että sillä tavoin voidaan varmistella, ettei tule sanomista. Joka tapauksessa on ollut hyvä huomata, että teiden kunnosta huolehditaan. Runsaasta suolan käytöstä voisikin sitten jo kirjoittaa aivan uuden, kokonaisen jutun.

Viereinen kuva on pari päivää kestäneestä lumimyrskystä vuosia sitten. Tuona kyseisenä päivänä ei onneksi ollut kiire minnekään!

Herkkuja, herkkuja!

Mietin mielessäni, mitä Vermontista voisi tulla monelle mieleen - jos poistaa pohdinnasta tosiseikan, että kaikille ei tule mieleen pikkuinen Vermont laisinkaan.

Tulin (tietenkin) siihen tulokseen, että vastaus on todennäköisesti jäätelö. Vermont's Finest, Ben & Jerry's -jäätelötehdas sijaitsee Vermontin Waterburyssa. Tehdas on perustettu vuonna 1985, kun taas ensimmäinen jäätelökioski (Scoop Shop) aloitti toimintansa 1978, bensa-aseman kyljessä. Nimi tulee suoraan perustajilta, Ben Cohenilta ja Jerry Greenfieldiltä. Waterburyn tehtaalla pääsee kierroksella tutustumaan jäätelönvalmistukseen, ja paikasta tuskin tulee lähdettyä pois poikkeamatta jäätelöllä. 

Ben & Jerry's -jäätelöt ovat tyypillisesti herkkujäätelöitä, eli täynnä sekä ihania sattumia että kaloreita. Suosituimpia makuja kautta aikojen ovat olleet esimerkiksi Chocolate Chip Cookie Dough -suklaahippujäätelö, Cherry Garcia -kirsikkajäätelö ja Chunky Monkey, jossa on mm. pähkinöitä ja banaania. Jäätelöä myydään pintin kokoisissa purkeissa, jotka tunnetaan ympäri maailman. Makuja on kymmeniä ja kymmeniä, mutta aika ajoin niitä myös poistetaan valikoimista uutuuksien tieltä. Tehtaan pihapiirissä voi vierailla myös kuopattujen (mutta ei unohdettujen!) makujen hautausmaalla.

Ben & Jerry's jättää tunnettuudellaan helposti varjoonsa muut vermontilaiset jäätelöherkut, joita kyllä löytyy. Yksi mainitsemisen arvoinen on ehdottomasti pehmytjäätelö, jota täällä kuuluu kutsua creemeeksi eikä soft serve -jäätelöksi. Aidoimmillaan se on maustettu (tietenkin) vaahterasiirapilla, joka on Vermontin toinen kuuluisa herkku. Se, joka tulee Vermontiin kesällä ja jättää tilaamatta maple creemeen, jää olennaisesta elämyksestä paitsi. Muita tavallisia makuja ovat suklaa, vanilja ja black raspberry (joka kaiketi kääntyy suomeksi mustavatukaksi ja eroaa maultaan hieman suuremmasta karhunvatukasta).

Vermontista ei oikeastaan voi puhua mainitsematta vaahterasiirappia. Tämä pieni osavaltio on maan suurin vaahterasiirapin tuottaja (puhutaan noin kolmesta miljoonasta gallonasta vuodessa). Satoa kerätään lopputalvella/alkukeväällä juoksuttamalla mahlaa vaahteroista, joka sen jälkeen prosessoidaan siirapiksi mm. vettä poistamalla, jotta koostumuksesta saadaan sopivan siirappimainen. Lisäksi sitä mm. suodatetaan, tasoitellaan ja maustetaan ennen kuin se on valmista myytäväksi.

Vaahterasiirapin tunnetuin käyttö on luultavasti sen lorauttaminen makeisiin herkkuihin kuten pannukakkuihin, leivonnaisiin tai jäätelöön. Vaahterasiirappikarkkejakin tietysti löytyy. Se sopii myös erinomaisesti vaikkapa hedelmien ja pähkinöiden höysteeksi. Sitä käytetään myös juomien makeuttamiseen ja kastikkeisiin, yhtä lailla marinointiin tai kasvisruokiin. Kinkkuun, pekoniin, kalalle, kanalle... mielikuvitus lienee vain rajana. Olen vuosien mittaan törmännyt siihen lukemattomia kertoja ja usein sen ihanan pehmeän maun voi ruoassa sopivasti maistaa. Maku tuntuu tähän mennessä jo hyvin tutulta ja kotoisalta.

Vermontin syksyä taas ei voi kuvitella ilman syksyistä väriloistoa - eikä omenoita. Osavaltiosta löytyy paljon omenatarhoja, joihin voi tehdä syksyisen retken poimimaan omenoita ja hankkimaan niistä valmistettuja herkkuja. Apple cider on ehkä harhaanjohtavasta nimestään huolimatta ns. suodattamaton omenamehu, jonka väri on teollista sameampi, mutta maku sitäkin aidompi. Parhaimmillaan se on ostettaessa suoraan omenatarhoilta, joissa se on pullotettu. Sellaisena se ei säily kovin monta päivää jääkaapissa (koska säilöntäaineet on minimoitu), mutta on niin maukasta, että ei säilyisi muutenkaan. Sitä voi myös lämmittää kylmempään aikaan maistuvaksi juomaksi.

Meiltä käsin omenatarhoja löytyy useita melko lyhyenkin ajomatkan takaa, mutta itse olemme monta vuotta käyneet joka syksy vierailemassa tuttavaperheen pienemmällä tarhalla, jonne voi ajaa puolessa tunnissa ja jossa omenapuiden keskelle pääsee suoraan pihasta kävelemällä (kun taas monilla isoilla tarhoilla tarvitsee erillisen kuljetuksen itse pelipaikoille). Poimittuaan kassillisen omenoita voi vilkaista heidän puotinsa tuotteet, esimerkiksi mehut ja hillot. Ja jonottaa hetken (tai pidemmän, koska ovat tunnettuja herkuistaan!) jäätelötiskille, jossa he myyvät omenoilla höystettyjä herkkuja, kuten apple cider -donitseja (jäätelöllä tai ilman!) ja vaniljajäätelöä itsetehdyllä omenahillokkeella. Vaahterasiirappia toki unohtamatta.

Vermontilaisen kauppaan astuessaan voi olla varma, että paikallisia herkkuja löytyy - pienistä puodeista marketeihin - mutta siinä on aina oma viehätyksensä, kun jalkautuu maaseudulle. Talvi toki hiljentää maatilat ja tarhat, mutta keväästä lähtien on aina, mitä odottaa. Kun ilmasto kutistaa aktiivisen ajan lämpimämpiä paikkoja lyhyemmäksi, on ilosta otettava kaikki irti. Siihen pikkuinen Vermont tarjoaa monta mahdollisuutta.

Perinteitä sikin sokin

Kiitospäivän jälkeen (marraskuun viimeinen torstai) se alkaa toden teolla. On ikään kuin virallisesti taas lupa heittäytyä tunnelmaan: joulu on tulossa ja se alkaa näkyä katukuvassa. Viimeistään silloin lisääntyvät jouluvalot ja koristeet ympäri kaupunkia. Black Friday sysää joulukaupan kunnolla liikkeelle tarjouksineen ja kaikkialla mainostetaan joulua.

Meillä on kohta käsillä 14. joulu Vermontissa. Tuntuu, että se on alkanut muuttua hieman amerikkalaisemmaksi, mutta tietyt suomalaiset jouluperinteet ovat jääneet elämään. Ja vaikka kukaan lapsistamme ei ole ehtinyt viettää montaa joulua Suomessa, ovat hekin kasvaneet kiinni tiettyihin rutiineihin.

Mutta lähdetään liikkeelle siitä, miten jouluun valmistaudutaan. Joulukalenterista innostuu edelleen teinikin, vaikka ns. lasten joulukalentereista he ovatkin jo vähän kasvaneet ohitse. Mutta tykkäähän moni meistä aikuisistakin joulukalenterin suomasta pienestä ilosta jokaiselle päivälle, miksei siis teini-ikäinenkin.

Muutama vuosi sitten lapset miettivät pitkään millaiset kalenterit haluaisivat. Kun selvää ratkaisua ei oikein löytynyt, ehdotin kalenterien tekemistä itse. Ostimme päivätyt laatikot ja siitä lähtien niitä on täytetty innolla joka vuosi marraskuussa. Jokainen saa yllätykseksi omanlaisiaan pieniä juttuja: tänä vuonna laatikoista on löytynyt esimerkiksi karkkia, purkkaa, meikkejä ja hauskoja sukkia.

Laatikot ovat kestäneet yllättävänkin hyvin jo useita vuosia. Niitä tullaan luultavasti käyttämään niin pitkään kuin kiinnostusta riittää. Lisäksi ne näyttävät hauskoilta, joten olemme olleet kovin tyytyväisiä ratkaisuun.

Takaisin pakettirumbaan: niin mielellään kuin paikallista yrittäjää tukeekin, tulee monta asiaa tilattua netistä. Paketit toimitetaan aina kotiovelle, ja se tietää kiireisiä viikkoja niin postille kuin lähettifirmoille. Normaalisti jakeluautot kiertävät naapurustossamme iltapäivän tunteina, mutta joulukuussa niitä näkee aikaisintaan iltahämärissä. Joskus paketteja ilmestyy ovelle vasta kymmenen jälkeen.

Random acts of kindness on termi, josta pidän. Se voi olla pieni tai suurempi ystävällinen ele. Oma tapa (ynnä monen muun) on jättää joulukuun kiireisimpinä viikkoina ovelle laatikollinen juomia ja välipaloja kuskeille, jotka ajavat paketteja ympäri kaupunkia koko illan. Joka vuosi ne ovat kelvanneet. Täydennän laatikkoa tarpeen mukaan. Erityisen suosittuja näyttävät olevan virvoitusjuomat ja helposti syötävät snackit, kuten välipalapatukat tai keksit. Meillä Vermontissa myös sää suosii tätä tapaa joulukuussa: juomat pysyvät melko varmasti riittävän kylminä pakkasilmassa, joskin joskus on ollut huoli jäätymisestä.

Monena vuonna olemme kysyneet lapsiltamme haluavatko he, että vietämme joulua enemmän suomalaiseen kuin amerikkalaiseen tapaan. Aikoinaan meidän mukanamme muutti suomalainen perinne syödä jouluruokaa aattona ja avata lahjat sen jälkeen. Se on aiemmin kuin amerikkalaisten tapa juhlia joulupäivänä - ja toistaiseksi lapset ovat päättäneet, että jatkamme suomalaiseen tapaan. Olemme kuitenkin ottaneet käyttöön täkäläiset joulusukat (Christmas stockings), jotka roikkuvat joulukuun ajan takanreunukselta ja täyttyvät pienistä yllätyksistä ennen joulua. Arvomme perheenjäsenten kesken kuka on vastuussa kenenkin sukasta. Osa jännityksestä muodostuu epäilemättä siitä, että sukkia käydään hypistelemässä etukäteen ja yritetään arvailla mitä niissä on. Asianlaita ratkeaa meillä jouluaattoaamuna.

Jouluaattona keitetään myös riisipuuroa, josta löytyy useimmiten jokin pähkinä, aina ruokakomeron sisällön mukaan. Sen päälle laitetaan kanelisokeria. Jos minulta kysytään, joulu alkaa nimenomaan joulupuurosta. 

Jouluaaton iltapäivä kuluu usein keittiössä eikä mihinkään ole kiire. Joulupöytään kokoonnutaan, kun ruoka valmistuu. Siinä on tavallisesti kinkkua, kalaa, perunamuusia, amerikkalainen mac&cheese, kasvisgratiinia ja salaatteja. Suomalaisia laatikoita tai rosollia emme valmista. Illan mittaan syödään joulutorttuja ja suklaata.

Mitä sitten tehdään joulupäivänä? Syödään ja laiskotellaan. Mielestäni erittäin miellyttävä tapa, josta on hyvä pitää kiinni.

Matot

Olin tilannut aamuksi. Hän oli varmistanut saapumisensa kilauttamalla kahtakymmentä minuuttia ennen. "See you soon!"

Tällä asialla olimme, koska ne matot piti pesettää. Se tarkoittaa mattopesupalvelun tilaamista paikan päälle, jos ei itse omista tarvittavia vermeitä. Emme ole lähteneet hankkimaan ja opettelemaan, joten tilaamme palvelun ulkoa. 

Hän ilmestyi ovelle aivan aikataulunsa mukaisesti. "Katsoin edellisen kerran tietoja, siitä olikin vähän aikaa!" (Ei siitä nyt niin kauaa ole. Ja sitä paitsi - mistä tiedät, mitä olen näille matoille sillä aikaa tehnyt. Ei ne nyt onneksi kauhean likaisiltakaan näytä, mutta tiesin kyllä, että aika oli tullut. Oli vain jäänyt työlistalla jotenkin unohduksiin.)

(Pitäisikö minun tuntea tämä kaveri.)

Kokolattiamatot. Suomalaiset osaavat arvata, mitä mieltä niistä olemme. Ei oikeastaan tarvitse edes sanoa sen kummemmin mitään. Katsoa vain ja todeta, että olenhan suomalainen. Kyllä se toiselle suomalaiselle riittää, uskoisin. Yläkertaan vievät portaat ovat paksumman, pehmeän maton peitossa, ja muistan, kuinka eräs paikallinen tuttu ihasteli niiden materiaalia. "Nämä ovat sellaiset hienommat!" (Hienommat? Ne ovat korkeintaan... siedettävät.) Kiitämme lämpimästi tämän talon edellisiä asukkaita, jotka olivat aikoinaan vaihtaneet osan matoista parketiksi. Mutta onhan niitä silti useita ja siksi eteisessäni seisoi nyt tämä hilpeästi hymyilevä matonpesijä.

Mennään ensin kellariin, selitän. Siellä on aulatilaa ja sen sellaista, ne pitää pestä. "You are into puzzles!" Hän ihastelee melko mittavaa palapelikokoelmaa kellarin hyllyssä ja tarinoi minulle äidistään, joka tekee niitä ja kehystää kauneimmat. "Do you ever do that?" (Joskus olen... mennäänkö eteenpäin nyt?) Yläkertaan vievät portaat ovat nekin matolla peitetyt ja ylhäältä löytyy aulatilan lisäksi myös tympeänharmaalla matolla päällystetty iso huone. Olin edellisenä iltana siirrellyt tavaroita ja kevyitä huonekaluja pois tieltä ja jupissut itsekseni, miksi tavaraa oli taas siellä täällä. Pitäisi todellakin kai tilata tämä kaveri käymään useammin, tulisi ehkä siivottua noita epämääräisiä röykkiöitä useammin.

Kuntosalinurkkaus, siihen matto sopii. Ehkä.

Työn laajuus oli nyt siis selvillä ja sitten hän voisikin ryhtyä toimeen. "Onko teillä kotieläimiä, jotka saattaisivat karata ovesta, koska joudun pitämään ovia jonkin verran auki?" Tulee pesukonetta ja letkua ja sen sellaista, muistan. "Ei meillä sellaisia karkaavia ole, mutta kirjaston nurkassa asuu hamsteri. Se pysyy kyllä siellä."

Ja sitten hän kurkistaa kirjastoon. "Oh, I can see him! What is he doing?" (She. Se on tyttöhamsteri.) "She is moving some bedding away from her sleeping corner, closer to the door." Hamsteri on todellakin hereillä, se on kiireisen näköinen, koska on juuri siirtämässä pehmikettä häkistä toiseen. "Oh, I have never seen a hamster doing that!" Matonpesijän ääni on jo pehmeä. Sellainen, jolla eläimille puhutaan. Melkein jo sanon, että mene vain rohkeasti lähemmäksi katsomaan, mutta sitten muistan, että maksan hänelle mattojen pesemisestä. (Joko mennään?) "He is amazing!" (She. Se on tyttöhamsteri.)

"I better get to work now!" Hän sanoo vihdoin. Ja vilkuilee vielä vähän hamsteria. Onhan se söpö, myönnän. (Mutta todellakin, olisi aika.)

Ja hän ryhtyy tuumasta toimeen. Noin kaksi tuntia siinä menee, mutta sitten tuoksuukin koko loppupäivän pesuaineelle. Kaikki vähän hypähtelevät matoilla kulkiessaan sinä iltana, koska niille astuminen kastelee sukkia vielä monta tuntia pesun jälkeen. Mutta puhtaat ne ovat.

Mutta aina on löydettävä asioista myös positiivisia puolia. Kokolattiamatto ei olisi ehkä oma valinta, mutta onhan se pehmeä ja lämmin jalalle. Portaissa ei tarvitse pelätä liukastumista. Hiljainenkin se on. Joten sopivissa määrin pystyn ne hyväksymään. 

Vieläkään en ole varma, olinko tavannut kyseisen ihmisen aiemmin. Ehkä soitan hänelle vielä uudestaan? Vähän nopeammin seuraavalla kerralla.

Viiden (minuutin) ruuhka

Pojalla oli irronnut kiinnike raudoista. Piti soittaa oikomishoitoon, että korjausta tarvittaisiin. Tiesin, ettei aikaa välttämättä ihan heti löydy, mutta toivottavasti lähipäivinä.

"Meidän toisessa paikassa olisi aika tänään klo 9:45", sanoo ystävällinen ajanvaraaja ja mainitsee osoitteen naapurikaupungissa. Katson kelloa, se näyttää 9:17. Ajoaika paikkaan on noin 25 minuuttia. Nyökyttelen teinipojalle, joka odottelee vieressäni. "Me otetaan se." Ajanvaraaja sanoo vielä, että jos olemme maksimissaan 10 minuuttia myöhässä, he hyväksyvät sen kyllä. "See you soon!" Kiitos kaunis ja menoksi.

Kurvaamme hammaslääkäriaseman pihaan 9:44. Ilman ylinopeuksia, kaikeksi onneksi reitille ei myöskään osunut kummempia ruuhkia. Ajoin omasta pikkukaupungista toiseen ja sen kautta kolmanteen. Pihassa on sopivasti tilaa lähellä ovea ja olemme minuutissa sisällä. Sujuvuuteen vaikutti myös kesäkeli (ja vain yksi tietyö matkalla). Ajattelen - kuten usein ennenkin - että tämä ei kyllä ole mahdollista missä vain.

Täällä käytetään ajoetäisyyksiä määritellessä useimmiten mittana ajoaikaa. En ajattele maileja enkä kilometrejä, vaan paljonko tarvitsen aikaa ehtiäkseni ajoissa määränpäähän. Viisi minuuttia hammaslääkäriin, 12 minuuttia lääkäriasemalle, viisi minuuttia high schoolille, kahdeksan minuuttia kauppaan. 15-30 minuuttia melkein mihin tahansa ympäröivissä kaupungeissa.

Jos on ruuhkaa, voi ajoaika toki tuplaantua. Noilla ajoilla se ei kuitenkaan ole iso ongelma. Totta puhuen: vermontilaisittain ruuhkaksi voisi kutsua viidentoista auton jonoa, tai ehkä jo kymmenen. Tai viiden minuutin. Olemme onnekkaita.

Tämän talousalueen keskus on Burlington. Asukkaita on noin 45 000, mikä tekee siitä Vermontin suurimman kaupungin. Burlingtonia ympäröivät useat pikkukaupungit, joista pääsee keskuksen sykkeeseen tavallisesti alle puolessa tunnissa. 

Alueelta löytyy kaikki tarvittava, vaikkakin sen määritteleminen on toki subjektiivista. Täällä ei ole kaikkia ravintola- ja kauppaketjuja, mutta niiden sijaan suositaan paikallisia. On mahdollista ajaa suoraan maatilojen kauppoihin - myös meiltä käsin löytyy muutama parin mailin säteeltä. Monista kaupoista löytyy paikallisia tuotteita, toki paljon muutakin. On toki totta, että nettikauppa kukoistaa: kaikkea sitä, mitä ei paikallisesti löydy, on helppo tilata. Emme voi tilata samaksi päiväksi, mutta useimmiten muutaman päivän toimitusaika on aivan kelvollinen. Paketit kuitenkin pudotetaan suoraan kotiovelle. Postikin tavallisesti kulkee (edelleen) seitsemänä päivänä viikossa, ja sunnuntaisinkin voi tulla pakettitoimituksia.

Pikkukaupungissa asuminen tällä seudulla on lottovoitto myös sen vuoksi, että luonto on lähellä. Burlington sijaitsee Champlain-järven rannassa ja aluetta reunustaa järven toisella puolella Adirondackin vuoristo (New Yorkin osavaltion puolella), toiseen suuntaan kohoavat vihreät vuoret eli Green Mountains.

Kun lähden liikkeelle kotoani, isommalle tielle saapuessani näen Adirondackin siintävän kaukaisuudessa. Se piirtyy horisonttiin järven takana. Tähän vuodenaikaan voin tiirailla, näkyykö vuorten huipulla jo lunta. Hiihtokausi on alkamassa. Kun ajan tietä vähän matkaa eteenpäin, alan nähdä pilkahduksia vihreistä vuorista toisella puolella. En kyllästy näkymiin koskaan.

Luonnon ja vuorten läheisyys tarjoaa mahdollisuuksia niin kävelijöille, pyöräilijöille, patikoijille, hiihtäjille kuin laskettelijoille. Paikallisten lisäksi tästä kaikesta nauttivat myös turistit. Champlain-järvi sopii uimiseen ja veneilyyn. Rantoja reunustavat monessa kohdassa ulkoilureitit huikeine maisemineen. 

Ennen kaikkea etu on se, että kodistaan ei tarvitse taittaa pitkääkään matkaa päästäkseen ihailemaan luontoa. Puistoalueita on myös lukuisia ja niitä hoidetaan hyvin. 

Toisinaan mietin, millaista olisi asua vielä lähempänä vuoria ja herätä jokaisena aamuna ihastelemaan maisemaa. Kesäisin ja syksyisin se olisi epäilemättä keski-ikäiselle ihanan rentouttavaa, mutta en luultavasti nauttisi talvella lumen tukkimista teistä ja liukkaudesta, enkä armottomasta pimeydestä. 

Olen siis tyytyväinen tässä, missä olen. Luonto on käden ulottuvilla, mutta saavutan helposti kaupungin mukavuudet - muutamassa minuutissa.

Uutta ja vanhaa

"Voinko syödä tämän?" Sanat kuulostavat korvissa niin tutuilta, että luultavasti vain nyökyttelen. "Tottakai. Haen huomenna kuitenkin kaupasta lisää."

Teini on jo jatkanut matkaansa, kuulokkeet korvilla ja välipalaa mennessään hotkien. Se sama poika, joka oli joskus ruoan suhteen valikoiva, mutta joka on tähän mennessä kyllä huomannut, että pituuskasvu vaatii polttoainetta. Hän on minua jo lähes päätä pidempi - ja itsekin olen kuitenkin ihan keskimääräisen mittainen.

Tämä talo, joka on ollut kotimme jo yli 13 vuotta (en ole koskaan asunut missään osoitteessa yhtäjaksoisesti pidempään, lapsuudenkotia lukuun ottamatta), on nykyään täynnä teinienergiaa (jonka taso voi vaihdella hämmästyttävästi, tiedostan). Kun saavuimme tänne vuonna 2012, yksi taapero ja kaksi vauvaa kainalossamme, meitä tervehti tyhjyyttä kumiseva talo ja hiostava keskikesän helle. Aloimme rakentaa elämää täällä. Nykyään me keski-ikäiset pysähdymme aika ajoin ihmettelemään missä välissä tuo kolmen pikkuihmisen kopla onkaan muuttunut kolmen teini-ikäisen komppaniaksi. Vuodet tuntuvat rullaavan ohitse yhä nopeammin. Kesät ovat olleet kuumia, syksyt kauniita ja värikkäitä, talvet välillä hyisen kylmiä ja keväät aina myöhässä.

Talvi yllätti tänä vuonna 10.11.

Teini-ikäiset ovat nyt siis lukioikäisiä eli täkäläisittäin highschoolilaisia. Heillä on omat kiinnostuksen kohteensa, aikataulunsa, kasvukipunsakin. Entä minä? Oma rooli on ja pysyy, mutta kuitenkin muuttuu tavallaan koko ajan. Kasvattamisen keskiössä kun on välillä muistutettava itseään, että oman itsenkin äärelle täytyy mennä. Olen oppinut, että sitä kautta ratkaisuja usein löytyy. Minulla on oma tila, jota toiset kunnioittavat, mutta jonka aitojen läpi he tietävät pääsevänsä aina, jos tarvetta on. Nuorimmaiseni täytti taannoin kyselyä, jossa tiedusteltiin, onko vanhempi koskaan jättänyt häntä huomiotta älylaitteen vuoksi. Tyttäreni vastasi, että "et sinä kyllä ole". Tuo on luultavasti ensiluokkainen kehu teini-ikäiseltä, joten pidän asianlaidasta pyhästi kiinni.

Työnteko jatkuu. Mies työreissaa ympäriinsä kuten aiempinakin vuosina, ja sillä aikaa olen äitinä olemisen ohessa talonmiesnainen ja niiden kuuluisien kaikenmaailmanasioiden hoitaja (lumimyrskyt, rikkoontuneet kodinkoneet, omakotitalon moninaiset huoltokohteet, mitänäitänyton). Taksikuskikin luonnollisesti, sillä kuljetan jälkikasvua edelleen sinne tänne (vaikkakin teinien ajoharjoitteluluvat jo häämöttävät ihan lähitulevaisuudessa!) Puhumattakaan kommunikoinnista koulun suuntaan ja ihan arkisista menemisistä ja tulemisista. Tai omista töistä, joita teen välillä paljon ja välillä vähän.

Toisinaan mietin sitä, miten nämä vuodet ja itse ulkosuomalaisuus ovat minua muokanneet. Olenko avoimempi? Luultavasti. Olenko rohkeampi, itsevarmempi? Epäilemättä. Olenko kyseenalaistavampi? Sitäkin. Olen toki vanhempi ja yhä keski-ikäisempi, silläkin lienee vaikutuksensa moneen asiaan. Vaihtaisinko näitä vuosia mihinkään? En vaihtaisi. Tuntuu parhaalta ratkaisulta, että on ikään kuin saanut yhdistää elämässään monta maailmaa. 

Käymme edelleen Suomessa joka kesä. Ensimmäisten vuosien aikana täältä Suomeen matkustaminen tuntui vielä vähän siltä kuin olisi ollut pitkällä lomalla ulkomailla ja palannut käymään kotona. Tänään se tuntuu ehdottomasti siltä, että jättää kotinsa ja arkensa hetkeksi tehdäkseen pienen lomamatkan Suomeen. Ja ihan parasta on sittenkin, että on siihen kaikkeen - ja valintoihinsa - tyytyväinen.

Kielet ja käsitteet solmussa(ko)?

Huomaan kirjoittavani muistilappuja englanniksi. Tehtävälistat ja kauppalistat ovat muuttuneet myös, mutta missä vaiheessa, sitä en enää tiedä. Melkein yhdeksän vuoden asuminen tässä maassa tietysti totuttaa englannin kieleen koko ajan yhä enemmän, vaikka puhummekin joka päivä suomea. Puhumme sitä keskenämme kotona, ja tietenkin, kun olemme yhteydessä suomalaisiin.

Pidämme edelleen kiinni siitä, että lapsemme altistuvat kotona joka päivä suomen kielen kylvylle. He ymmärtävät suomea hyvin, vaikka uusien termien sisäänajo onkin joskus konstikasta. Huomaan, että on toisinaan helpompaa selittää jokin asia siten, että täydentää puhumaansa englanninkielisillä termeillä. Lapset ovat jo niin isoja (9-12-vuotiaita), että keskustelunaiheet ovat usein jo melko monitahoisia ja monimutkaisiakin. Etenkin viime kuukausien (ja vuosienkin) tapahtumien valossa monet poliittiset tai yhteiskunnalliset asiat ovat herättäneet keskustelua, ja niinpä meillä on välillä puhuttu päivällisen lomassa vaalijärjestelmistä, oikeusvaltion periaatteista tai siitä, mitä tarkoittaa salaliittoteoria. Hyvin monet näistä keskusteluista syntyvät lasten omasta aloitteesta, mikä välillä ihmetyttää, joskus suorastaan hämmentää, mutta josta voi usein tuntea ihan oikeaa ylpeyttäkin. 

Luen paljon uutisia joka päivä. Suomeksi Suomen uutisia, tätä maata ja muuta maailmaa koskevia englanninkielisiltä sivustoilta, uutispalveluista ynnä muista. Luen niin paljon, etten toisinaan edes muista, mistä luin englanniksi ja mistä suomeksi, vaikka vastaan tulee sitäkin, että huomaa lukevansa suomeksi käännettyä tekstiä, jonka oli juuri lukenut englanniksi. Esimerkiksi politiikan termistö voi tulla mieleen jo nopeammin englanniksi, eikä termeillä aina ole edes suoraa vastaavuutta.

Älylaitteiden kieliasetukset olen muuttanut englanninkielisiksi jo monta vuotta sitten, mutta sääpalveluissa käännän aina fahrenheitit celsiusasteiksi. Olen muodostanut käsityksen siitä, millainen on miellyttävä lämpötila fahrenheiteina ja ymmärrän niidenkin avulla, onko lämpötila kylmä, melko kylmä, kolea, lämpimähkö, oikein mukava tai kuuma, mutta celsiusasteet tuntuvat kotoisemmilta. Hämmennyn kyllä hieman siitä, että lapset kysyvät aina, mitä se on fahrenheiteina, jos minä käytän celsiuksia.

Etäisyydet sujuvat hyvin maileina, vaikka joskus tekee mieli tehdä laskutoimitus kilometreiksi. Tavallisinta täällä on kuitenkin, että matka ilmoitetaan siihen tarvittavana ajoaikana, johon käytäntöön olen sujuvasti solahtanut mukaan. Paino- ja tilavuusmitoissa ymmärrän, paljonko on pauna tai millainen määrä on gallona, mutta unsseista en tykkää. En myöskään oikein tuumista enkä jaloista, mutta olen oppinut elämään niiden kanssa. Vaikka kilot, grammat, litrat ja sentti- ja millimetrit muistuttavatkin mukavasti europpalaisesta elämästä.

Tunnustan silti jotain. Vaikka puhummekin melkein pelkästään suomea kotioloissa, omaankin kielenkäyttöön sujahtaa kuin huomaamatta englanninkielisiä sanoja. Muistutan lapsia snowpantseista, kysyn, missä on hoodie. Äiti, se on backpackissa, tai mudroomissa.

Ja vaikka lapseni huutelee kylppäristä, että "äiti, minä flossasin hampaat jo", niin samalla hän kertoo, että "meille pitää ostaa lisää purskutusainetta (=suuvettä). Aika hieno sana, aivan oikein lausuttuna, sittenkin.