Ja mitä tänään syötäisiin (korona-ajan ruokalista)

Vaikka tuntuukin, että tämä kevät on täyttynyt vaikka mistä (lapsiperheessä kun ei tiedä mitään siitä, mitä koronaeristyksen aikainen joutilaisuus ehkä tarkoittaa), on yksi rooli ollut erityisen voimakas. Se kiteytyy lauseeseen, jota lausutaan usein ja joka kaikuu pääkopassa silloinkin, kun kukaan ei aiheesta kysy. Mitä tänään syötäisiin?

Olen ruoanlaiton suunnittelun vankka kannattaja, mutta tänä keväänä olen joutunut kehittymään lajissa aivan uudelle tasolle. Vaikka en ruokakaupassa samoilusta erityisesti pidäkään, oli tavaksi ehtinyt muodostua se, että loppuviikon yhden suuremman kauppareissun lisäksi tuli piipahdettua tuoreostoksilla parikin kertaa viikossa.

Ei enää.

Kaikki kiteytyy nyt lauantaiaamun varhaiseen kauppareissuun (kiitos aamuvirkun miehen) ja sitä edeltävään perjantai-illan kauppalistan laatimiseen. Silloin on kurkisteltava jääkaappiin ja ruokakomeroon, kerrattava mielessään ruokaideoita ja suoritettava laskentoja.

Joskus tuntuu rasittavalta miettiä perjantaina, mitä haluaisi syödä esimerkiksi seuraavana keskiviikkona. Usein mennäänkin vähän vapaalla pudotuksella: suunnitellaan viikonloppua varten neljä erilaista ateriaa, joista jatkojalostetaan erilaisia ruokalajeja arkipäiville. 

Suurin piirtein keskiviikon tienoilla turvaudutaan pakastimeen ja ideoidaan lisää. Torstaisin jääkaappi alkaa tyhjentyä tähteistä ja kekseliäisyys saa nousta yhä uljaammalle tasolle. Aina on kuitenkin selvitty lauantaiaamuun saakka. Sillä olenhan aiemminkin maininnut olevani jämäkokki.

Kuvittelin jossain vaiheessa, että korona-ajan ruokalista olisi vaihteleva ja siihen voisi panostaa (koska ehkä olisi tuota kuuluisaa aikaa). Putosin kuitenkin melko nopeasti maan pinnalle. Arjen ruokalista kolmen lapsen perheessä sisältää paljon lasten suosikkeja ja vähemmän uusia, hifisteleviä kokeiluja. Pastaruokia, kanaa ja riisiä, tacoja, lihamureketta ja perunamuusia. Ja lisää pastaruokia.

En ole leiponut yhtään pataleipää enkä kukkafocacciaa.

Olen ajautunut tietynlaisille urille. Jos grillattua lohta jää yli, siitä syntyy seuraavana päivänä lohipastaa (kermalla ja parmesanilla, jos henkinen kaloritaulukko sen sietää). Tähteeksi jäänyt paistettu jauheliha hukkuu mukavasti jauhelihapannariin, johon voi sekoittaa myös ylijäämäkasviksia. Kanaleikkeistä voi jatkojalostaa kanariisilaatikon. Viimeisetkin hedelmät tulee syötyä, kun ne pilkkoo salaatiksi ja maustaa hunaja-limekastikkeella. Vähän nahistuneet kasvikset maistuvat vielä aivan mainioilta, kun ne käyttää grillissä.

Olen siis tähän mennessä jo melko hyvä keksimään. Silti mietin joskus päätäni pyöritellen, mitä voisi tehdä vaikkapa nahistuneista paprikoista, palasta mozzarellaa, kuivahtaneesta leipäpalasta, tilkasta kermaa ja muutamasta kinkunsiivusta, kun ne kaikki pitäisi käyttää loppuun nopeasti. 

Vaikka meillä kysytäänkin usein mitä tänään syödään, olen myös (yo. syystäkö?) törmännyt useita kertoja kysymykseen äiti, mitä tämä on.

Se on, hmm... ruokaa. Vähän erilaista, mutta niinhän on elämä muutenkin näinä aikoina. Korona-ajan ruokalista on kuitenkin ollut tähän saakka aivan moitteeton. Kysykää vaikka... minulta. 

(Ai niin, mitähän tänään syötäisiin.)

Jämäkokki

Syyskuu on aina taitekohta. Se opettaa taas erilaisille tavoille, vaikka niissä paljon tuttua onkin. Kesä on kuitenkin ollut pitkä kuten aina. Lapset palaavat kouluun ja päivien rytmi muuttuu kertalaakista.

Kun kesäkuussa koulut päättyvät, minä kuljen aina vähän jälkijunassa, erityisesti keittiössä. Yhtäkkiä kaikki kolme lasta ovatkin paljon enemmän kotona ja kaipaavat uudenlaisen määrän aterioita joka päivä. Meillä on kyllä suhteellisen tasainen ruokarytmi, josta olen pitänyt vuosien ajan kiinni siitä yksinkertaisesta syystä, että se auttaa arkemme sujuvuudessa, sekä hallitsemaan päänsisäistä kaaostani.

Lomien alussa siis tuijotan jääkaappiin, pengon ruokakomeroa ja pakastinta ja ihmettelen muutaman päivän ajan, mistä koostaisin päivän ateriat. Yhtäkkiä kaikkea kuluu vähän enemmän, ja siten pitää pitäisi muistaa ostaakin kaikkea vähän enemmän. En kuitenkaan pidä siitä, että ruokaa jää yli ja päässäni alkaa pyöriä jäännöserien mahdolliset kombinaatiot - ja vaikka itse kehaisenkin, ne ovat joskus, hmm, melko kekseliäitä. Pitkään olen kyllä suunnitellut, että ottaisin tähän suunnitteluun avuksi jonkin mainion sovelluksen, mutta vielä en ole päässyt niin pitkälle.

Jämäkokki siis ryhtyy toimeen. Se etsii ja löytää ja soveltaa. Koska hapankermaa voi kyllä korvata maustamattomalla jogurtilla ja suolakekseistä voi tarvittaessa murskata korppujauhoa. Jos kermaa ei ole tarpeeksi, voi sekoittaa maitoa ja hapankermapurkin jämät. Vähän nahistuneet kasvikset voi upottaa vaikka mihin - erityisesti uunissa tuollaisista paistoksista tulee herkullisia. Pehmenneistä banaaneista saa banaanilättyjä, joista tulee ennätysmenestys. Kuivahtaneen leivänkannikankin voi paistaa pannulla ja pienen nokareen ylijäämäriisiä voi pyörittää sekaisin parsakaalin ja sipulirouheen kanssa ja kun lorauttaa siihen vielä tilkan sitruunamehua, tekisi lopuksi mieli nuolla lautanen puhtaaksi. Oliiviöljyllä saa makua ja koostumusta melkein mihin vain (no, täytyy ehkä myös tykätä oliiviöljyn mausta huomattavan paljon).

Lihapullat tomaattikastikkeessa -vuoka. Sisään kätkeytyy - ties mitä.

Keittiössä tulee siis helposti aivan mestariksi, ainakin kuvittelee niin. Itse useimmiten syön kaikki kokeiluni hyvällä ruokahalulla, mutta kolmen alaikäisen armoton raati ei kaikkea kelpuuta. Heistä kaksi kuitenkin maistaa melkein mitä vain, ja toinen heistä yleensä syökin lautasensa tyhjäksi. Yksi kolmesta on krantumpi mutta tykkää siitä, että saa tyhjentää jämäpäivänä kaikki omien suosikkiensa jäännöserät - esimerkiksi makaronin ja erilaiset paistetut kanaruoat. En pidä lukua siitä, maistavatko kaikki aina kaikkea - oma historiani hyvin valikoivana syöjänä on pysynyt muistikuvissani kirkkaana (niistä ajoista on kuitenkin onneksi aikaa jo useampi vuosikymmen). Seuraan lähinnä sitä, että kaikki syövät päivittäin riittävästi (tai edes jotain) ja että ravintosisällöt eivät keikahda aivan epätasapainoon. Alakoululaisten ollessa kyseessä minun on kuitenkin vielä mahdollista vaikuttaa heidän syömiseensä sillä, mitä syötäväksi tarjoan - ja otan siitä kaiken ilon irti.

Heitä kaikki pakstimesta samalle pannulle -päivä.

Meillä vallitsee hyvin käytännöllisistä syistä kaavoihin kangistuneet ruoanlaittovuorot. Minä huolehdin arkikokkailusta, ainesten hankkimisesta, koulueväistä ja välipaloista, kun taas mieheni viihtyy keittiössä - tai grillin ääressä - viikonloppuisin. Hänen alaansa on kokeilla välillä jotain uutta, johon pitää kenties käydä hankkimassa jotain erityistä. Minä kokeilen arkena, mitä kaappien sisällöstä syntyykään. 

Banana pudding jogurtista, kermavaahdosta ja karamellikastikkeesta.

Löysin juuri jääkaapista avatun pestopurnukan, vähän currykastiketta, muutaman aurinkokuivatun tomaatin, valmiiksi siivutettua sipulia sekä juustoraasteen lopun, joka pitäisi käyttää pois. Ainakin tiedän, mistä omat jämälounaani syntyvät lähipäivinä.

Riisi on löytänyt kumppanikseen kesäkurpitsaa ja prosciuttoa..

Nyt pitäisi vaan tottua taas uudelleen siihen, että lapset syövät päivällä muualla ja ruokaa ei kulu niin paljon kotona. Jälkijunassa tullaan taas, mutta ainakin omien lounaiden rakennusaineet ovat kätevästi saatavilla, kun ruokavarannot ovat vielä vähän kesäterässä.

Tunnustus: nuorempana en ollut oikeastaan minkääntasoinen kokki. (Siitä onkin ollut helppo kivuta ketterästi ylöspäin.)

Nahistunut omena ja muita tarinoita

Tiedättekö sen nahistuneen omenan siinä keittiön pöydällä? Sen, joka tuntuu jäävän edelleen syömättä, vaikka sen vieressä olevat kaverit kelpaavat, yksi tai kaksi kerrallaan ne häipyvät siitä vierestä. Se pysyy kuosissaan pitkään, on kai sen verran säilöntäaineella kyllästetty. Mutta jos sen nostaa käteensä, huomaa, että se olisi ollut parhaimmillaan ainakin viikko takaperin.

Ne kaksi tangeriinia, niiden kuorikin näyttää jo vähän ruskettuneen, mutta siinä se edelleen pyörivät. Niiden maku on ihana, mutta niissä on aivan liikaa siemeniä, eikä kukaan meinaa viitsiä ryhtyä niitä perkaamaan. Ja ne banaanit, joita pitää vahtia, etteivät pääse pilkuttumaan, sillä silloin ne ovat liian kypsiä (sallinette subjektiivisen, ehdottoman käsitykseni) ja sitten ne pitää syödä kaikki yhdessä päivässä. Onneksi lapset pitävät kovasti banaaneista, joten niistä yleensä selvitään kunnialla.

Kahvi ei saa olla jäähtynyttä, eikä jäätelö sulanutta. Ja sitten kun kotirouva päättää sunnuntai-iltapäivänä juoda kahvin hitaasti (mutta tasaisesti) siemaillen ja jäätelön sopivan nopeasti, kun se on vielä hyytävän (=ihanan) kylmää, on jollain lapsella tarvetta apukäsiin vessareissulla. Tai joku kaataa maitomukinsa pöydälle ja päälleen, ja on lähdettävä etsimään vaihtovaatteita. Ja edelleen ihmetyttää, kun en tämän hehkeämmäksi ole tullut - niin paljon olen haaleaa kahvia kurkkuuni kaatanut.

Olen aika ehdoton näissä jutuissa. Kuuman pitää olla kuumaa ja kylmän kylmää, ei haalean kanssa mihinkään päästä. Ainoa ruokalaji, joka voi (ehkä) olla haaleaa, on jokin suolainen piiras. Joten enhän minä sentään aivan ehdoton ole. Mutta jo silloin, kun lapseni eivät olleet vielä edes syntyneet, minä mietin niinkin olennaisia asioita kuin että miten ikinä enää saan syödä ruokani tai juoda kahvini kuumana. Kun vauvasta lähtien heillä on jokin (sisäänrakennettu) kyky, jonka perusteella he tietävät, milloin äiti yrittää syödä tai juoda (jotain kuumaa). Kyllä mikroaaltouunikin toki jotain pelastaa, mutta on ikävää tunkea puoliksi syöty lautanen mikroon, varsinkin jos/kun siinä on sen lämpimän ruoan lisäksi salaattia.

Kotiäiti oppii kuitenkin keittiössä jatkuvasti uusia temppuja. Esimerkiksi kokeilee käteviä reseptejä, jossa ruoan voi nopeasti tunkea uuniin ja sitä odotellessa hoitaa monta miljoona muuta asiaa. Sattuipa tänään niin, että kotirouva halusi tehdä frittataa, kun oli kaapissa jäljellä aimo määrä nyhtöpossua. Etsi ruokasivustolta hyvältä kuulostavan reseptin ja alkoi soveltaa. Korvasi ohjeen salamit sillä nyhtöpossulla, artisokat herne-maissi-porkkana-papusekoituksella ja parmesanjuuston fetajuustolla. Ei siksi, että olisi halunnut olla erityisen kokeileva, mutta kun kaapista ei löytynytkään oikein niitä ohjeessa mainittuja aineksia, onneksi sentään sitä kananmunaa. Ilman sitä ei oikein syntyisi frittataa.

Pyöräytti ensin lihat ja kasvikset pannulla lämpöisiksi:

Sekoitti sitten kananmunat, tilkan maitoa ja rutkasti mausteita (sipulijauhetta, valkosipulia, Italian yrttejä, suolaa ja mustapippuria ja jotain muuta, mitä ei muista) ja kaatoi lihat ja kasvikset ensin vuokaan, sitten kananmunamausteseoksen päälle. Ja aijai, haikaili hetken sen parmesanjuuston perään, mutta ropsautti sitten sen sijaan fetajuustoa päälle. Unohti uuniin vähän pidemmäksi aikaa kuin pyydetyksi kahdeksikymmeneksi minuutiksi, mutta - aika hyvää siitä silti tuli.

Mutta on aika palata siihen nahistuneeseen omenaan ja niihin kahteen, huomiosta kilpailevaan tangeriiniin. Mitä niille tapahtui? Jonain hiljaisena hetkenä se äiti, kuorii ne hedelmälautaselleen, pilkkoo salaattiin ja joskus peräti jälkiruokaan. Sillä se äiti, niin kuin monet muutkin äidit, kärsii 'kuivan leivän syndroomasta', joka sisäisesti käskee heitä viimeistelemään ne viimeiset, kuivahtaneet eineet, joita muuten uhkaisi jätepönttö. Mutta on myönnettävä, että tässä tapauksessa on täytynyt kerätä harjoittelua, sillä näin ehdoton äiti, joka vaatii ruokansa ja juomansa aina oikean lämpöisenä, ei ole ollut kovin hanakka viimeistelemään niitä yksinäisiä jäännöksiä ruokakaapin perällä. Siinä taidossa on aina aviomies ollut huomattavasti kykenevämpi. On nytkin, mutta kun reissaa niin paljon, että syö melkoisen usein vieraissa pöydissä.

Joten äiti syö kuivahtaneita omenoita, ruskeita banaaneja ja siemenellisiä tangeriineja ja kuivaa leipää, joka päivä. Onnekseen ei pelkästään niitä. Mutta kuten tämän päivän frittata osoitti, kannattaa olla kokeellinen ja soveltaa ohjeita. Voi vaikka yllättyä!

Muista ostaa purjoa!

Minä tunnustan, että jos jossain viitataan nopeisiin arkiruokiin, kiinnittää se melko suurella varmuudella tämän itsensä kiireiseksi tuntevan ainakin kuvittelevan perheenäidin huomion. Luvatkaa minulle vartissa valmistuvia koko perheelle maistuvia, vieläpä toivon mukaan ravinteikkaita aterioita, ja minä olen aivan myyty! (Eihän sitä kenenkään tarvitse tietää, että tällä ikuisella kiireisyyspuheella voi peitellä paljon myös omaa laiskuuttaan... eiku. No, okei.)

No, meillä on joka tapauksessa käytössä niitä nopeita, tai ainakin helppoja arkiruokia. Yksi niistä on suosikkiruokamme kanapaistos, joka ei ehkä valmistu aivan niin nopeasti kuin useimmiten toivoisin, mutta helppo se on. Ja hyvä. Tämä ruoka on saanut meillä huomattavan monta muunnosta, sillä siitä tulee mieheni kokkaamana erilaista kuin minun tekemänäni, ja lisäksi sen makuun vaikuttaa paljon myös se, mitä kaapista sattuu löytymään (sekä se, mitä kokki muistaa sekaan laittaa).

Tarvitaan siis kanaa. Se voi olla suikaleita tai leikkeitä tai vaikka valmiiksi grillatusta kanasta revittyjä palasia (itse preferoin viimeisintä vaihtoehtoa). Ja näinhän se sitten käy:

Kananpalat uunivuokaan. Kasviksia lisäksi, esimerkiksi paprika ja sipuli toimivat aina mainiosti. Yksi olennainen osa on omasta mielestäni purjo, mutta siinä on se haaste, että minä en muista ostaa sitä. Sitten kun muistan, en tule käyttäneeksi sitä kerralla (nekin ovat täällä suurempia, muuten) ja pilkon se lopun pakastimeen valmiiksi annospaloiksi. Ja sitten kun mietin siellä kaupassa, pitikö sitä purjoa ostaa, niin arvaatkaapa, muistanko minä, onko sitä siellä pakastimessa. No, en varmasti. Joten ostan todennäköisesti uuden ja pilkon sitä taas annospaloiksi sinne pakastimeen. No, tästäkin huolimatta meillä on pakastimessa kuitenkin vähän muutakin kuin purjoa.

Kasvisten pilkkominen on oma lukunsa. Kun nimittäin otat veitsen ja keskityt siihen pilkkomiseen, on varmasti sillä hetkellä yhdellä / kahdella / kolmella lapsella asiaa sinulle. Joten kun olet piilottanut veitsen hetkeksi hyvin kauas pöydän reunasta ja olet käynyt antamassa lapselle juotavaa / erottelemassa riitapukareita / selvittelemässä, mistä tuokin outo ääni taas kuuluu, voit palata pilkkomaan kasviksia. Sen jälkeen voit heitellä ne kananpalojen sekaan. Jos käytän maustamatonta kanaa, heittelen päälle ainakin mustapippuria, hieman suolaa ja luultavasti paprika- ja sipulijauhetta. Todennäköisesti unohdan jotain.

Uunikin kannattaa laittaa päälle, sillä kun yrität saada siedettävässä ajassa lapsille ruokaa pöytään, ei kannata tuhlata aikaa siihen, että odottelet uunin lämpenemistä (äitimilloinruokaonvalmistaäitimilloinruokaonvalmista). Minä olen jo vihdoin löytänyt uunini kanssa yhteisen sävelen fahrenheiteissa, mutta celsiuksia käyttäisin luultavasti n. 225 asteen verran.

Sitten seuraa mielestäni tärkein vaihe. Sekoita kipossa kermaa (tai ruokakermaa) ja smetanaa tai sitä vastaavaa ainesta - itse käytän täällä Ameriikassa sour creamia. En minä osaa sanoa, minkä verran niitä laitetaan, mutta kuvittele sen verran, että se seos uppoaisi sopivasti sinne vuokaan ja lähes peittäisi ne kasvikset ja kananpalat. Mutta - mausta seos ensin. Itse käytän usein pippureita, valkosipulijauhetta ja suosikkimaustettani sipulijauhetta, mutta yksi mauste on muita tärkeämpi: sitruunapippuri. Sitä ei sovi unohtaa, sillä tässä ruoassa se on yksi jujuista. Sitruunapippurista johtuen en lisää seokseen yhtään suolaa. Curryakin voi lisätä, jos siitä tykkää. Itselläni on siihen hieman epävarma suhde - sitä saa olla, mutta liika currymauste peittää mielestäni muita makuja. Tämä toki vain oma mielipiteeni. Mutta lisään vähän currya. Jos muistan.

Sen jälkeen voit kuorruttaa koko komeuden juustoraasteella, tai olla kuorruttamatta. Jos haluat kikkailla, työnnä komeus uuniin ja lisää juustoraaste vasta paistamisen loppuvaiheessa. Minä lisään sen heti, sillä luuletteko tosiaan, että muistaisin katsella kelloa siltä varalta, että muistaisin lisätä sen juuston kesken paistumisen. Heh. Se kiireinen kotiäiti voi unohtaa aivan hyvin senkin, että se ruoka on ylipäätään siellä uunissa. Sillä joku kuitenkin pyysi juuri juotavaa / tarvitsee apua jonkin esineen kanssa / kaipaa apulaista vessareissulle / riitelee sisaruksensa kanssa. Ja sillä aikaa, kun taas selvittelet, kuka otti kenenkin kädestä mitäkin ja kenellä mikäkin esine ensin oli, ehdit kyllä unohtaa moneen kertaan jo senkin, että se ruoka oli siellä uunissa. Jos siis muistat, anna ruoan olla uunissa noin tunnin verran, jos kanat olivat raakoja. Jos ne olivat kypsennettyjä, riittänee 15-20 min.

Mutta tässä se sitten komeilee!

Ja kyllä, siinä on se viivästyslisäkin - erotuomarina toimiminen sai todennäköisesti aikaan pari ylimääräistä uuniminuuttia, mutta makuun se ei ehtinyt vaikuttaa. Tätä syötiin suurella mielihalulla. Minä keitän sen oheen yleensä tuoksuvaa itämaista riisiä (namnamnamnam), mutta yhtä lailla se maistuu monen muunkin lisäkkeen kanssa. Ja salaattia kylkeen joka tapauksessa. 

Ja nyt seuraavat kiitokset! Ne menevät ystäväpariskunnallemme, joka on vuosia sitten tutustuttanut meidät tähän reseptiin. Resepti ei varmaankaan alunperin ollut aivan tällainen, mutta mielestäni juju piileekin siinä, että jokainen voi kokeilemalla muokkailla reseptistä itselleen maistuvimman. Tee siis miten teet - mutta älä unohda sitruunapippuria. Erityisesti valkosipulijauheen kanssa liitossa - siinä on taikaa!