Teetä ja ystäviä

Arjen logistiikkajärjestelyiden lähtökohta on meillä se, että kaikki kolme lastamme tulevat aina mukaan, jos jonnekin on menoa. Arkipäivinä en voi koskaan suunnitella mitään ilman tätä oletusta, siitä pitää huolen mieheni työmatkakalenteri. Tämän syksyn myötä maanantai-iltapäiviimme on sujahtanut uusi rutiini, kun kuljetamme esikoistamme yksityistunnille naapurikaupunkiin. Sen puitteissa kaksosillemme ja minulle jää odotusaikaa noin kolme varttia - minkä täyttäminen järjestyi pienen pohtimisen jälkeen kerrassaan mainiosti.

Ajan omakotialueelle, jossa esikoisemme opettaja pitää kotitoimistoaan ja sieltä muutaman minuutin päässä sijaitsevaan pieneen liikekeskustaan. Lapset rynnivät autosta pois kovaa vauhtia, sillä he eivät halua hukata hetkeäkään. He löytävät heti kaverinsa - kaksi kiinalaista poikaa, joiden vanhemmat omistavat keskuksessa sijaitsevan pienen aasialaisravintolan. Astun sisälle ravintolaan ja näen poikien äidin tiskin takana, kuten aina. Hän tervehtii ystävällisesti hymyillen, kuten aina.

Olemme tutustuneet tähän perheeseen lastemme kautta. Perheen vanhempi poika kävi kahden vuoden ajan koulua samassa luokassa kaksostemme kanssa. He ystävystyivät heti ja ovat siitä lähtien olleet erottamattomat, kaikki kolme. Nyt leikkiin mukaan pääsee jo myös pojan pikkuveli ja maanantaisin he kaikki neljä leikkivät ravintolassa tai sen pihalla koko sen ajan, kun odottelemme esikoisemme tunnin loppumista.

Useimmiten tilaan vähän ruokaa mukaani. Uusi ystäväni sanoo, ettei tarvitse sen takia tilata, että tulemme käymään, mutta nauran hänelle, että tämä ruoka vain on sen verran houkuttelevaa, etten osaa sitä vastustaakaan. Hän kysyy, otanko tällä kertaa teetä, mutta alkaa jo kaataa sitä kannuun, ennen kuin ehdin kunnolla vastata. Hän kaataa minulle vihreää teetä, sillä tietää jo.

Suurimman osan arkeni keskusteluista käyn englanniksi paikallisten kanssa, mutta toisinaan on melkein virkistävää jutella toisen sellaisen kanssa, joka on tullut tänne muualta. Hän on asunut täällä jo yli kymmenen vuotta, mutta kiinalainen aksentti kuuluu puheessa. Toisinaan hän ei löydä kaikkein sopivinta sanaa kuvaamaan jotain asiaa, mutta selittää hymyillen ja toistaa varmuudeksi monta kertaa. Kun tapasimme ensi kerran, hän ei tiennyt Suomesta yhtään mitään. Nyt hän tietää jo paljon enemmän.

Joskus kyselen hassuja. Kuten vaikka siitä, valmistavatko he kotona koskaan mitään muuta ruokaa kuin kiinalaista. Hän nauraa - ei, ei! Tai kyllä, jos tarkkoja ollaan, kyllä he sandwichejä joskus tekevät. Mutta ei, ei hän periamerikkalaista ruokaa juuri syö, ei ole siihen tottunut, kun ei ole edes yrittänyt. 

Hän kyselee Suomesta kaikenlaista. Nyt kun hän on oppinut, missä se sijaitsee, se vaikuttaa pieneltä ja kiinnostavalta, eksoottiselta. Onko teitä tosiaan niin vähän, hän hämmästelee, kun kerron, kuinka monta suomen kielen taitajaa tässä maailmassa suurin piirtein on. En lainkaan ihmettele, että se ihmetyttää kiinalaista. Opin, että hänen kielensä on wu-kiina, miehensä taas on kotoisin alueelta, jossa puhutaan kantoninkiinaa. Mandariinikiina toki on ns. yleiskieli. Puhumme juhlapäivistä ja opin, kuinka he kuujuhlan aikaan valmistavat kuukakkua ja katselevat kuuta. Hän kysyy, mitä me juhlimme. Kerron, että joulua ja uuttavuotta aika paljon ja monia muitakin tietysti. Keskikesällä me valvomme yötöntä yötä, silloin meillä on paljon valoa. Katselemme, kuinka auringonvalo hiipuu vain vähän, palatakseen taas pian takaisin.

Oh, northern lights! hän huudahtaa ja kertoo juuri nähneensä niistä kuvia. Voi, ne olivat niin kauniita, näettekö te niitä usein? Naurahdan, että ei, ei todellakaan, kyllä ne aika harvinaisia ovat. Ok, ok, hän vastaa ja hymyilee taas, ja piipahtaa pian keittiöön. Kantaa ruskean, nätisti kiinni niitatun pussin minulle - ole hyvä, tässä on ruokanne. Nähdään taas ensi viikolla! 

Poimin lapset kyytiin leikkipihalta ja jatkamme matkaa. Lapsia vähän harmittaa, että aika kului niin nopeasti! Niin, oikeastaan aika mukavia nämä maanantait. 

Aika ihania

Jos ei aivan tohdi sanoa, että se oli rakkautta ensisilmäyksellä, niin ystävyyttä ainakin. Viime syksynä, kun kouluvuosi alkoi, oli lapsilla perhosia vatsassa, äidistä nyt puhumattakaan. Saattelin kaikki kolme lastani opintielle, heistä kaksi vieläpä ensi kertaa varsinaisen alakoulun puolelle. Pieni viisivuotias tyttäreni oli myös intoa piukassa ja odotti kovasti uusien luokkakavereiden tapaamista.

Pieni, vaalea tyttö löysi pojan. Toinen oli yhtä lailla pieni, vähän vanhempi kuin tyttö, mutta samankokoinen. Rakenteeltaan molemmat hoikkia ja ketteriä, sukkelia ja juostessaan hypähteleviä. Löysivät yhteisen sävelen aivan ensimmäisinä koulupäivinä, ja ovat siitä lähtien olleet erottamattomat.

Ensin jännitin, miten kaksosveljensä tähän uuteen suhteeseen suhtautuu. Ovathan nämä kaksi kokeneet kaiken yhdessä ja ovat kovin kiinni toisissaan, vaikka kinastellakin kyllä osaavat, luultavasti aivan yhtä lailla kuin muutkin sisarukset noin keskimäärin. Veli kuitenkin otti asian aivan mutkattomasti ja siirtyi usein joukon jatkoksi - kolmistaankin leikki näkyy sujuvan aivan mainiosti.

Nuo kaksi ovat kuitenkin vertaansa vailla. Syksyn ensimmäisessä opettajan ja vanhempien välisessä keskustelussa viisivuotiaideni opettaja sanoi kiinnittäneensä asiaan huomiota heti ensimmäisenä päivänä. He vain näyttivät löytäneen toisensa ja yhteisen sävelen. Eivät he edes kinastele keskenään. Leikkivät yhdessä, istuvat aina vierekkäin, halailevat toisiaan. Kun tyttäreni sairastui syksyllä flunssaan ja joutui olemaan pari päivää pois koulusta, oli poika kysellyt heti hänen peräänsä. Opettajan sanoin: they are so cute! Eikä hän ole kuulemma useinkaan nähnyt näin hyvin toimivaa suhdetta kahdella viisi-kuusivuotiaalla. 

Tyttö on vaalea, isosiskonsa kanssa lienevät koulun kaikkein vaaleimmat lapset liehuvine vaaleine hiuksineen ja sinisilmineen. Tuo poika on aasialainen, ihonväriltään selvästi tyttöäni tummempi, ja aivan musta hiuskuontalo on lyhyeksi leikattu. Silmänsä ovat tummat ja veikeät, hyvin aasialaisen näköiset. Tiedän, että hän on syntynyt Kiinassa - tyttäreni muistaa sen minulle usein kertoa, hänen mielestään se kuulostaa ilmeisesti hyvin jännittävältä. Luultavasti pojalle on yhtä jännittävää se, että tyttö on syntynyt "jossain kaukaisessa Suomessa".

Esikoululaisten meriaiheinen asetelma.

Taas tänä aamuna, kun vein lapseni kouluun, sain ihastella onnellista jälleennäkemistä. Olin asettumassa lasteni kanssa koulun aamupiiriin, kun poika hypähti paikalle. Hän halasi tyttöä omistavin elkein ja liukui sujuvasti hänen viereensä lattialle. Kuin olisi ilmiselvä paikka siinä, se paras. Enkä saa mielestäni sitä hymyä, joka tyttäreni kasvoille välittömästi levisi. Aika ihania.

Koskas tavataan?

Se on introvertille aina vähän sellainen kinkkisempi juttu, tai miten sitä nyt sitten kuvailisikaan. Tai oikeastaan, nykykieleen taitaa olla jo vakiintunut myös termi ambivertti, sellainen vähän niin kuin välimuoto, ja ehkä olen enemmän sellainen - se introvertti minussa kyllä haluaa välillä pysytellä visusti omassa rauhassaan, mutta extroverttejä piirteitäkin löytyy, kun tilanne on sopiva, ja sopivan miellyttävä.

Minusta on ehkä tullut jo monella tapaa jonkinlainen välimuoto. Suomalainen olen toki, mutta ulkosuomalaisuus alkaa lyödä jonkinlaista leimaa otsaan. Amerikkalaisten joukossa olen epäilemättä edelleen keskimääräistä hiljaisempi (vaikka olen, todellakin, tavannut myös hiljaisia amerikkalaisia), mutta alkuperäiseksi pohjoispohjalaiseksi olen todennäköisesti jo melko puhelias. Äänekäs en kylläkään.

Kun muuttaa ulkomaille, on useimmiten monella tavalla otettava ikään kuin uusi startti. Etsittävä, sopeuduttava, tutkittava ympäristöä. Nähtävä vähän enemmän vaivaa, että saa arjen sujumaan. Opeteltava uutta. Totuteltava uusiin asioihin. Opeteltava taas tutustumaan ihmisiin.

Sillä ei tällainen, jokseenkin introvertti, osaa aina kommunikoida siten kuin haluaisi. Ei osaa oikein aina sanoa sitä, mitä haluaisi tai mitä oikeasti tarkoittaisi tai miten nyt olisi oikeastaan sosiaalisesti sopivinta. Joutuu siis näkemään hieman vaivaa, että arjen lisäksi myös uudet ihmissuhteet loksahtavat kohdilleen. 

Introvertilla ei kuitenkaan ole kiire. Kun osaa olla niin hyvin itsensäkin kanssa, eikä aina niin suuresti edes kaipaa ympärilleen sitä toisten ihmisten säpinää. Mutta onhan se mukavaa, ainakin ambivertille, että elämään tulee kuitenkin mukaan uusia ihmisiä. Sillä tavalla sopivasti. Vaikka ei niitä laskea tarvitse, ihmisiä tulee ja menee jokaisen elämässä. Olen taipuvainen uskomaan, että ihmiset tulevat elämääsi jostain syystä, vaikket sitä syytä aina näkisikään. Ehkäpä myös - ihmiset lähtevät elämästäsi syystä.

Introvertti minäni kaipaa välillä sitä, että joku toinen pyytää, kysyy ja ehdottaa. Ja sitten saattaa käydä niin, että löytyykin ihmisiä, joiden kanssa huomaat viihtyväsi ja haluat viettää aikaa. Ja sitten yhtäkkiä, onkin paljon helpompaa vastata itsekin, ja kaikki lähtee sujumaan. Ja huomaa, että olo on aika iloinen ja tyytyväinen, ja siitä tulee todella merkityksellistä, että saa uusia ihmisiä elämäänsä.

Tyttäreni kasteli tänään housunsa pulikoidessaan pienen järven rannassa, jonne olimme saapuneet uusien ystäviemme kanssa piknikille. Olimme unohtaneet lasten uimavaatteet, mutta jälkikasvua se ei haitannut, sillä he nautiskelivat täysin siemauksin. Suunnitellessamme kotiin lähtöä nelivuotiaani valitteli, että housut ovat kyllä aika märät. Vaihtovaatteet olivat kotona nekin. Ystäväni kaivoi laukustaan oman tyttärensä varahousut. Haluatko lainata näitä? - Kiitos, se olisi kyllä hienoa, vastasin ilahtuneena. Palautan ne sinulle kyllä ensi tilassa! - No worries. I know you will.

Löysimme tänään ihastuttavan paikan.
Pieni järvi, matala ranta. Ja ilma kuin linnunmaitoa.

Käteni, kädessäsi

Katselen vähän etäämmältä, kuinka tuo pieni ruskeatukkainen tyttö ottaa tytärtäni kädestä kiinni ja ohjaa mukaansa. Jossain läikähtää - aika monellekin äidille saattaisi käydä niin, ajattelen. Ja sittenkin, jollain tavalla, olen tuossa hetkessä yksin, ainakin kuvittelen niin. Jollain tavalla palaan jonnekin kauas - ajassa paljon, paljon taaksepäin.

Esikoistyttäremme on pieni tyttö. Monessa asiassa arka, usein hiljainen, tarkkaileva. Harkitseva, mietteliäs, ujokin. Kuinka monet kerrat olen toivonut, että osaisin rohkaista häntä, sellaisella tavalla, joka on hänelle sopiva. Onnistunkin, vaikka toisinaan tuntuukin, etten oikein millään. Ja joskus tuntuu, että en osaa, enkä kykene ehkä juuri siksi, että näen tytössä niin paljon itseäni. Silloin kun itse olin alaluokkalainen ja tunsin itseni aina ujoksi. Hiljaiseksi tarkkailjaksi. 

Tyttäreni on löytänyt omasta luokastaan parhaan ystävän. Hän on tyttö, joka on melkein yhtä pieni ja usein melko hiljainen. Tarkkailevakin, mutta valtavan sydämellinen. Syksyn alussa oma tyttäreni ei oikein vielä osannut ottaa kontaktia luokkakavereihinsa. Tottui kyllä heihin nopeasti, mutta ei itse tehnyt aloitteita. Hiljalleen hyväksyi tutuimmaksi tulleet kaverit lähellensä. Ja sitten tämä yksi, ihastuttava ruskeatukkainen tyttö, väritti kauniin kissapiirustuksen ja antoi sen minun tyttärelleni. Kävi kurkistamassa tyttäreni lokerosta, miten tämän nimi kirjoitetaan ja kirjoitti piirustukseen omistuskirjoituksen. Tottakai hän tiesi, että tyttäreni rakastaa kissoja. Hän on hyvin tarkkanäköinen tyttö.

Äidin sydämessä läikähtää aika tavalla silloinkin, kun opettaja ohimennen mainitsee, että 'they are so good buddies'. Sillä äidistä on jotenkin niin uskomattoman hienoa, että oma tytär on solminut ystävyyssuhteen. Ja taas äiti palaa omaan lapsuuteensa, ja muistaa sen, ettei ystävyyssuhteiden solmiminen ole aina niin yksinkertaista. Ei se mitenkään välttämättä ole. Jos on kovin ujo.

Aikuisiällä ystävyyssuhteet muuttuvat, ja niiden luominen. Aikuisiällä on ehtinyt kohdata paljon ihmisiä, paljon mukavia kanssakulkijoita, joista on saanut elämäänsä rikkautta. Aikuisiällä on huomannut senkin, että toiset jäävät elämääsi, toiset eivät. Ja että toiset voivat olla kuin kadoksissa, mutta kohdatessa mikään ei olekaan muuttunut. Toisilta on oppinut paljon elämästä. Toiset ovat korvaamattomia, jos kaipaa lohdutusta tai tukea epävarmoille ajatuksilleen. Aika moni jättää elämääsi jäljen. Etkä useinkaan, loppujen lopuksi, pysty vaikuttamaan siihen, millaisen. 

Olen ajatellut, etten enää aikuisiällä ole niin herkkäkään. Että moni asia on saanut kovettumaan. Ja sittenkin sitä säilyy pehmeänä, ja huomaa sen usein juurikin silloin, kun ajattelee asioita lastensa kautta. Näkee heidän silmillään, tuntee niitä samoja tunteita. Ovatko omat muistot silloin kipeitä? Joskus ne ovat. Mutta on aika lohdullista kuitenkin huomata, kuinka elämä kasvattaa.

Minua ainakin. Koko ajan.