Ja taas mennään

Tiedättekö, kun joskus mielessä läikähtää muistoja niiltä ajoilta, kun lapset olivat pienempiä? Meillä kaikki kolme ovat jo alakouluikäisiä, mutta taaperovuosista tai vilkkaista leikki-ikävuosistakaan ei ole sittenkään vielä kulunut niin monta vuotta. Saatan ehkä naureskella äitikollegan kanssa sille, että en minä nyt niin paljon niistä vuosista muista, mutta muistan kai sittenkin. Vaikka päivät livahtivatkin välillä ohitse toinen toistaan seuranneita akuutteja tilanteita selvitellessä.

Kun ystävä kertoo käyneensä taaperonsa kanssa kirjaston satutunnilla, minä muistan kertoa, kuinka mekin olimme siellä monta kertaa. Isompien ryhmässä, jolloin esikoinen sai keskittyä ohjelmaan ja minä keskityin juoksentelemaan kahden pienemmän perässä ympäri kirjaston lastenosastoa. Kuinka kirjasto silloin vielä oli vanhassa paikassaan ja satutätinä oli se ihastuttava nuori nainen, joka pystyi nostamaan äänensä hilpeän korkealle ja kuinka lapset kuuntelivat häntä silmät innostuksesta pyöreinä. Kuinka myöhemmin kävin siellä kahden kolmevuotiaan kanssa, kun esikoinen oli jo aloittanut koulun ja kuinka kahden kanssa oli jo helpompaa, vaikka toinen heistä olikin jo karannut aikuistenosaston puolelle sillä aikaa, kun vielä etsin toisen kanssa talvikenkiä kokonaisen nurkkauksen peittävästä kasasta. 

Esikoisen kanssa löysimme paikallisen taidekoulun ja sen leikki-ikäisille tarkoitetut kokeilevat taidetunnit. Se oli vielä silloin paikassa, jossa parkkitilaa oli niukasti ja useimmiten auton joutui jättämään vilkasliikenteisen kadun varteen. Myöhemmin kahden vilkasliikkeisen kolmevuotiaan kanssa sieltä tunneille taapertaminen kävi jo päivän urheilusuorituksesta, mutta opetus oli sen arvoista. Silläkin kerralla, kun jouduimme lähtemään pois etuajassa, kun toinen lapsista sai kiukkukohtauksen, kun ei saanutkaan maalata ihan minne huvittaa.

Käymme kirjastossa edelleen lähes joka viikko. Nykyään visiitit ovat lyhyitä, kun lapset suunnistavat suoraan lastenromaanien luokse ja valitsevat lainattavat kirjat. Käymme myös taidekoululla aina silloin, kun sen kouluikäisille tarjoama ohjelma sattuu sopimaan aikatauluihimme. Edelleen kuljen säännöllisesti koko katraamme kera, sillä elämäntilanne vaatii sitä. Lapsia ei voi jättää kotiin ilman aikuista ja useimmiten olen ainoa käytettävissä oleva vanhempi harrastusmenojen aikaan. Suunnittelen lähes kaiken sen mukaan, että saan ohjelmat sopimaan omani lisäksi jokaisen lapsemme aikatauluun.

Harrastuksia on vuosien mittaan tullut ja mennyt. Olen vienyt lapsia esimerkiksi joogaan, voimisteluun ja jalkapalloharjoituksiin. Olen palellut kentän laidalla ja kirjoittanut blogipostausta hieltä tuoksahtavan liikuntasalin reunoille sijoitetuilla penkeillä. Emme ole ottaneet minkäänlaista stressiä siitä, ovatko harrastukset pysyviä. Rohkaisemme kokeilemaan useamman kerran ja ehkä suorittamaan kokeilujakson loppuun, mutta emme pakota, jos lasta ei kiinnostakaan. Aina ei tarvitse olla erityisen hyvä siinä mitä tekee, mutta mukavaa harrastuksen parissa pitää olla.

Ei meillä vältytä siltä, etteikö jollakulla olisi joskus huono päivä. Toisinaan tarvitaan rutkasti ylimääräistä aikaa, toisinaan suostuttelua ja hyviä perusteluja. Joskus on hyvä olla mukana eväitä sille, joka joutuu odottamaan. Joskus voi odotellessaan saada luvan pelata sanapeliä tai rakentaa palapelejä äidin puhelimella. Joskus väsyn kaikesta siitä suunnittelun ja aikatauluttamisen määrästä, mutta tiedän sillä keinoin helpottavani sekä omaa että lasteni olotilaa. Joskus tarvitaan suunnattomasti ajatusjumppaa nopeiden päivällisratkaisujen tai oikea-aikaisen pyykinpesun onnistumiseksi, mutta ehkä sittenkin eniten lehmänhermoja. Varsinkin silloin, kun ne ovat erityisen tiukassa.

Välähdyksittäin kaipaan niitä aikaisempia hetkiä, vaikka mitään en vaihtaisi pois nytkään. Joskus muistelen sitä aikaa, kun lapset vain kulkivat mukana, kun heitä vei eri paikkoihin (olen luultavasti tyhjentänyt muistini suurimmasta osasta taaperoraivareita) eikä aina tarvinnut perustella kaikkea niin kuin nyt. Ja kuitenkin ihailen sitä, miten perustavanlaatuisia pohdintoja lapseni osaavatkaan tehdä, kun he ilmaisevat minulle mielipiteitään vaikkapa siitä, mihin he haluavat tai eivät missään nimessä halua lähteä. He haastavat minua joka päivä, mutta yritän muistaa sen, että heistä on kasvamassa ajattelevia nuoria ihmisiä.

Ehkä tämä on juuri sitä, että huomaa kasvavansa itsekin.

P.S. Siitä yhdestä episodista voitte lukea täältä.

Iltapuuhia

Meni monta vuotta, yllättävänkin monta, ennen kuin lapsemme havaitsivat, että kello kahdeksan tai ainakin yhdeksään mennessä ei olekaan lähes universaali nukkumaanmenoaika. Olimme noudattaneet samankaltaista iltarutiinia jo pitkään, koimme sen kolmilapsisessa perheessä yksinkertaisesti hyväksi järkiratkaisuksi, jotta iltaan jäisi vielä aikuisillekin omaa aikaa.

Uskomus, jota ei millään tavalla syötetty, mutta joka jäi elämään siis moniksi vuosiksi, rauhoitti illat melko mukavasti. Meillä on käynyt onni, että kaikki kolme lastamme ovat aina olleet vähintäänkin melko hyviä nukkujia. Muistan, kuinka odottaessani kaksosiamme pohdin, miten ihmeessä saisimme illat ja yöt ikinä toimimaan. Olin lähes varma, etteivät kolme lasta tule nukahtamaan, saati nukkumaan lähes lainkaan samanaikaisesti ja että kulkisin kaiket yöt oman makuuhuoneen ja lastenhuoneiden väliä rauhoitellen jälkikasvuani takaisin unten maille (ja olemaan herättämättä jotakuta toista, joka voisi puolestaan aloittaa yökarkelointinsa). Näin mielessäni kehän, joka jatkuisi ja jatkuisi.

Toisin kuitenkin on käynyt. Olemme kiitelleet hiljaa mielessämme moneen kertaan sitä, että lapsemme keskimäärin tuntuvat pitävän nukkumisesta ja jopa nukkumaanmenosta. He ovat myös kasvaneet kiinni tapaan, että illalla ennen nukkumaanmenoa on aina luettu. Koska he pitävät kirjoista, se on säilyttänyt iltarutiineissa aina odotetun asemansa. Olen lukenut satoja, satoja ja taas satoja kertoja. Pirteänä ja rentoutuneena, mutta myös väsyneenä, kipeänä tai hermostuneena. Mutta olen lukenut melkein joka ilta.

Mutta kylillä kuulee asioita. Jossain vaiheessa lisääntyivät keskustelut siitä, mihin aikaan toiset lapset oikein menevätkään nukkumaan, sillä kappas, ihan kaikki eivät noudatakaan universaalia nukkumaanmenoaikaa. Naapurissa kuulemma mennään vähän myöhemmin, jossain tosin aiemminkin. Ystäväperheen lapset ovat universaaliin aikaan vielä vanhempiensa ravintolassa illastamassa, josta heidät kiikutetaan sen jälkeen suoraan kotiin sänkyihinsä. 

Emme me aivan niin orjallisesti ole aikaa kuitenkaan noudattaneet. Kun lapset ovat kasvaneet, on nukkumaanmenoaikaa välillä, esimerkiksi kesäisin, siirretty tarkoituksella myöhemmäksi. Poikkeuspäiviä ja -iltoja on joka perheessä. Lapset kuitenkin pitävät tutusta rutiinista niin paljon, että he haluavat mennä kaikki yhdessä yläkertaan samaan aikaan. Yksi heistä nukahtaa aina välittömästi sen jälkeen, kun lopetan lukemisen. Kaksi heistä tiirailee taskulamppujen valossa kirjoja toisinaan vielä pitkäänkin, mutta pysyvät sängyissään. Ovat he kuitenkin jo aika isoja ja osaavat sammuttaa valot, kun oikeasti alkaa väsyttää.

Mutta sitten. Joskus, vuosia sitten kyllä jo, lasta mietitytti, että miten ne aikuiset sitten. Äiti ja isä ja kaikki muutkin. Kun ne eivät menekään heti sen jälkeen nukkumaan, kun ovat saaneet jälkikasvunsa rauhoittumaan sänkyihinsä. "Äiti kuule. Kun minä olen kuullut, että joskus äidit ja isät voivat vaikka katsoa vielä jonkun elokuvan sen jälkeen, kun lapset ovat menneet nukkumaan!!"

Niin. NIIIN. Voivat. 

(P.S. Tähän mennessä tietävät kai jo paljonkin siitä, etteivät aikuiset välttämättä nuku vielä iltayhdeksältä. Paitsi silloin, kun nukahtavat iltayhdeksään mennessä.) 

Joko syödään?

Kesälomalla kello ei herätä, mutta jälkikasvu muistaa huolehtia, ettei aamu mene pelkäksi sängyssä lojumiseksi. Kello on tuskin ehtinyt saavuttaa seitsemää, kuin ensimmäinen on jo käynyt kysymässä, että joko nouset. Nousetko jo. Joko kohta. Ja nousenhan minä, ainakin sen kolmannen tai viidennen kerran jälkeen. 

Ja sitten.

8:30 aamupalaa
9:20 milloin äiti alat laittaa lounasta?
9:43 äiti saako maitoa?
9:55 laitatko äiti kohta lounasta, voinko saada jo salaattia?
10:14 äiti syödäänkö me tänään jälkiruokaa?
11:06 äiti sun pitäis jo alkaa tehdä lounasta!
11:30 lounasta
12:30 äitiiii onko kohta jälkiruokaa?
12:45 saako tänään jäätelöä?
12:50 saako mehuakin?
13:12 voidaanko me syödä jotain pikku jälkiruokaa, pliiiis
13:30 äiti keitätkö sä kahvia, voidaanko syödä jälkiruokaa?
13:45 jäätelöä (jos äitikin haluaa)
14:55 äitiiii voisin syödä jotain välipalaa!
15:02 no syö nyt sitten vaikka hedelmä tai jotain
15:05 äitii saanko maitoa?
16:00 milloin syödään päivällistä?
16:20 syödäänkö kohta päivällistä?
16:24 mitä on päivällisellä?
16:45 päivällistä
17:30 miksi sä äiti juot kahvia, onko sulla jotain makeaa sen kanssa?
17:55 onko kohta jotain iltapalaa?
18:30 äitiii saako niitä pannareita iltapalaksi?
18:37 pannareita iltapalaksi (no jos nyt tämän kerran sitten!)

N. klo 20:45 yläkerta hiljenee. Äidille iltapalaa sohvannurkkaan. Syön hitaasti, nautiskellen. Ihan kaiken, mitä olen sohvan käsinojalle kerännyt. Kuuntelen hiljaisuutta. Kirjoitan.

Ihan yllättää itsensäkin, miten paljon voi alkaa kaivata aivan tavallisen ARKIpäivän aikataulua. Aamupala, lounas, välipala, päivällinen, ehkä vielä iltapala, nukkumaan. As easy as that.

Please. I'm ready.

Kahvitellaanko

Monella tavalla lapsiperhearki on sittenkin melko samanlaista, vaikka olisimme missä. Samoja iloja, haasteita, kehitysvaiheita, huoliakin. Rakkaita rutiineja ja niitä tärkeitä suhteita kavereihin. Täällä kuitenkin niiden ylläpitämiseen tarvitaan melko pitkään käytännön apua aikuisilta. Koska jos vanhemmat eivät kuljeta, eivät lapset näe kavereitaan kouluajan ulkopuolella. Pienemmät siis - sellaiset, joilla ikävuosia on korkeintaan noin kaksitoista.

Se on yksi sellainen tavallinen sunnuntai ja lapset ovat odottaneet iltapäivää koko aamun. Kuusivuotiaiden paras ystävä, aasialaispoika, on tulossa käymään. Olen viestitellyt muutamana päivänä äitinsä kanssa ja odotan heitä saapuvaksi sovittuun aikaan. Tuttu auto kaartaa pihaan, takapenkiltä nousee vikkeläjalkainen poika, juoksee ovelle ja suoraan sisään, kun oma poikani avaa oven innoissaan. Hei, missä sun aikuinen on, kysyy kaveriltaan, joka viittoo pihalle päin. Sanon, että menkää leikkimään vaan, minä näen kyllä äitinsä tuolla auton vieressä. Penkoo jotain takapenkiltä ja kestää hetken, ennen kuin lähtee tulemaan ovea kohti. Kantaa sylissään kasaa tavaroita, ja käsipuolessaan roikkuu nuorempi, viisivuotias, poikansa.

Ojentaa sylistään valtavan keksilajitelmapaketin ja suuren mansikkarasian minun syliini, hymyilee ja toteaa, että nyt hän on valmistautunut, kun viimeksi ei ollut! Muistan kuinka hän edellisellä kerralla oli tuonut poikansa leikkimään ja huikannut hakevansa hänet sovitusti. Joten olinhan olettanut, että näin tapahtuisi myös tällä kertaa - mutta enhän minä ollutkaan oikein ymmärtänyt asiaa samalla tavalla. Sopisiko se, että tämä pienempikin poika tulisi leikkimään, tahtoisi niin kovasti. Tottakai, kiirehdin sanomaan ja kehotan molempia kunnolla sisään eteiseen. Tietysti se sopii, täällähän on leikit menossa jo. 

Syli on täynnä keksejä ja mansikoita, kannan niitä keittiöön ja kehotan tulemaan perässä, tänne vaan. Vie pienemmän pojan yläkertaan, jossa kaikki muut lapset jo leikkivät ja palaa iloisen nauravana keittiööni. Juotko kahvia! kysyy suomalainen ja kiinalainen nauraa, että me kiinalaiset juomme kyllä usein teetä, kaikenlaista teetä, mutta hän on asunut täällä jo kymmenen vuotta, joten kahvikin maistuu jo. Jos sokeria löytyy. 

Sitä löytyy, ja jutunjuurtakin ihan hetkessä - Suomesta ja Kiinasta ja ruoasta ja koulusta ja lasten kaverisuhteista ja vaikka mistä muusta. Kiinalaisen aksentti on suomalaisen korvaan pikkuisen hauska, mutta niin on ehkä toisinpäinkin. Olimmehan me tuttuja jo aiemminkin, koululta ja syntymäpäiväjuhlilta ja niin edelleen, nyt myös minun keittiöni pöydän ympäriltä. Olin kai ajatellut, että lasten kaitsemisen ohella tekisin rästissä lojuneita kotitöitä, mutta pyykit ja tiskit saavat odottaa. Minun maailmani avartuu paremmin siinä hetkessä, kun istun pöydän ääressä tuoreen tuttavani kanssa - minulla kupissa vahvaa, mustaa kahvia eurooppalaiseen tyyliin, toisella runsaalla maidolla ja sokerilla muokattuna.

Saattaa olla, että jatkossa varaudun yllätysvieraisiin vähän paremmin.
Just in case.

Ei hassumpi sunnuntai se, ei ollenkaan.

Yksi sellainen lauantai

Vaikka viikolla kuinka paahtaisi, käy usein niin, että lauantaillekin kertyy yhtä sun toista arkista puuhaa, joka nyt vain on suoritettava. Olen tottunut vuosien mittaan suorittamaan lukuisan määrän kotitalouden hoitamiseen liittyviä tehtäviä, niitä sen yksityiskohtaisemmin miettimättä, sarjamaisesti peräkkäin, usein limittäin, toisten tehtävien ohessa ja niin edelleen. Selkäytimestä ne kai tulevat, pyörittävät arkea eteenpäin ja jos ne sujuvat hyvin, niin niihin ei tule kiinnitettyä sen kummempaa huomiotakaan.

Kun lataa pyykkikoneen vaikkapa neljä kertaa yhden päivän aikana, kuten tuona kyseisenä lauantaina, ehtii tehdä monta reissua yläkerran toisessa päädyssä sijaitsevaan kodinhoitohuoneeseen. Monet huoneet ovat täällä isoja, mutta tuo huone on pieni. Siellä on toki valtaisan kokoinen pyykkikone ja sen kyljessä yhtä suuri kuivausrumpu, mutta kun sinne ahtautuu vielä yksi ihminen niitä täyttämään ja tyhjentämään, onkin huone jo niin täynnä, että sinne yhtä aikaa pyrkiviä lapsia on hätisteltävä viereisen huoneen puolelle.

Kun olin saanut taas kerran kaivettua märät pyykit pois pesukoneesta ja siirrettyä ne kuivausrummun puolelle, on jo pakko ennakoida seuraavia käsittelyvaiheita siten, että on järjesteltävä koneiden päälle nostetut, jo aiemmin pestyt vaatteet muualle. Eihän niitä siinä mahdu viikaamaan ja lajittelemaan, joten nostan vaatepinot viereisen vierashuoneen sängylle ja alan järjestää niitä eri omistajien ja eri tyyppisten vaatteiden mukaan. Lopulta pinoja on niin paljon, että ne on siirrettävä eteenpäin vaatekaappeihin, joka tarkoittaa kymmenen minuutin edestakaisinjuoksua makuuhuoneiden ja vierashuoneen välillä. Oma pinonsa kertyy silitettäville, vaikka niitä kuivausrumpuperheessä kertyykin kohtuullisen vähän. Ja nimenomaan kertyy, sillä tästä taloudesta en ole innokasta silittäjää vielä koskaan löytänyt. 

Kun vien vaatepinoja poikani kaappiin, muistan, että minun on etsittävä hänelle siniset perusfarkut koulun näytelmää varten. Pojalla on kasapäin housuja, mutta sinisiä farkkuja ei meinaa löytyä. Löytyy kyllä mustia ja harmaita sekä monenlaisia muita siistejäkin housuja. Sekä collegehousuja, verkkareita ja kosteutta pitäviä housuja. Monia, joissa on polvet puhki tai jotka ovat näköjään muuttuneet pitkälahkeisista mystisesti polvimittaisiksi. Poika kasvaa sellaista vauhtia, että keskimäärin kolmen kuukauden välein on uusittava vaatevarastoja. Parit siniset farkut löytyy mutta ovat liian pieniä. Viimein yhdet uudetkin, jotka laitan sivuun, jotta muistan pakata ne pojan reppuun. Kaksoissiskonsa tulee kurkistamaan, mitä teen, kun pojan vaatevarasto alkaa levittäytyä pitkin lattiaa. Sanoo, että haluaa tutkia vastaavasti omankin vaatekaappinsa sisältöä. Jos ei kulta juuri nyt, sillä muuten en selviä näistä pinoista edes iltaan mennessä. Lupaan hänelle, että saa mennä etsimään itselleen ja siskolleen mustia housuja, joita he vastaavasti tarvitsevat näytelmää varten. Kohta tyttö pyyhältää takaisin ja roikottaa käsissään kaksia mustia leggingsejä. Saavat kelvata, sillä ovat siistit ja ehjät.

Iltapäivän koittaessa päätämme lähteä luistelemaan. Silloin on aika löytää toppahousut, jotka luultavasti löytyvät eteisen penkin sisällä piilottelevasta säilytystilasta. Olen pessyt jo kolme koneellista pyykkiä, ja neljäs unohtuu luistelureissun ajaksi tyhjentämättä. Muistan sen muutamaa tuntia myöhemmin, kun olen päätynyt tutkimaan isosiskon vaatekaappia ja löytänyt sieltä paitoja, jotka päätän siirtää pikkusiskon kaappiin. Pikkusiskon kaapista taas löytyy kierrätettävää vaatetta. Osan niistä niputan menemään lahjoituksiin, osan aion säästää tuttujen lapsille, jos kelpuuttavat. Palaan jälleen kerran kodinhoitohuoneeseen ja ihmettelen hetken, mitä kaikkea pöytätasolla ajelehtiikaan. Ai níin, tuossa on uusia, vielä pesemättömiä vaatteita, tuossa on korjausta odottavia ja kolmannessa pinossa on tahriintuneita vaatteita, joita aion käsitellä vielä tahranpoistoaineella. Lisäksi löydän pinon uimavaatteita, jotka kaiketi odottavat allaskelejä. Sekä mystisen kasan erivahvuisia pipoja ja hansikkaita. Ynnä tonttulakin. Hmmm.

Että sanokaa vaan, että konmarittaa pitäisi tai tutustua siihen uuteen kapselivaatekaappihommeliin. Viiden ihmisen vaatehuolto (vaikkakin yksi hoitaa omasta osuudestaan mukavan palan silloin kun sattuu olemaan kotimaisemissa) nyt vain on tällaista. Jos jätät päivän tai kaksi väliin, lähtee pyykkimäärä heti käsistä. Jos jätät kolme koneellista viikaamatta muutamaksi päiväksi, ei kodinhoitotilaan mahdu enää edes sisälle. Kun asut viiden vuodenajan Vermontissa, älä edes kuvittele, että pärjäisit pienellä vaatevalikoimalla. Nyt esimerkiksi kun ollaan torstaissa, meillä on ehtinyt olla jo pikkupakkasta, kunnon vesisadetta ja yllättävä lyhytaikainen pikku kevät. Jonka jälkeen palattiin pakkaselle. Meillä oli lunta, sen jälkeen hirveästi vettä ja pihalla komeat uiskentelulammikot. Nyt on sitten jäätä.

Voihan kumpparit siis, niitä on taas tarvittu. Eilisen koulupäivän jälkeen pesin suurinpiirtein jokaisen ulkovaatekappaleen lasteni päältä. Tänä aamuna etsittiin puhtaita hanskoja, jotka olisivat riittävän lämpimät. Sillä lailla.

Viisastelija

Kyllä mä joskus silloin ajattelin, että yritän aina olla rakentava. Kun on sellainen vastuu tuosta jälkikasvusta, että pitäisi tehdä parhaansa kasvattaakseen heistä sellaisia fiksuja ja tässä - joskus niin kummallisessa - maailmassa pärjääviä ihmisiä. Selittäisin heille, miten täällä toimitaan, tai että ainakin välittäisin heille oman näkemykseni siitä. Ja niin, meidän perheen arvomaailman ja niin edelleen.

Ja sitten mä huomasin hypänneeni sammioon, josta ei tunnu aina olevan ollenkaan helppoa ylöspääsyä vaan että räpiköimikseksihän se useimmiten menee.

Moni asia oli elämässä ehtinyt sujua aika hyvinkin, oli tullut tehtyä hyviä valintoja, joskin niitä huonojakin. Mutta elämä lutviutui viimein paikoilleen sellaiseen itselle sopivaan uomaan. Sellaiseen onnelliseen, tavalliseen elämään.

Sitten tuli lapsia, jotka kyllä ovat oivallinen jatke siihen onnelliseen elämään. Mutta en mä silti siitä mitään tiennyt. 

Niin, löytyisköhän ne tavarat paremmin, jos ne olis niissä paikoissa mihin ne kuuluu? Minunko pitäis aina tietää, mihin kukakin on mitäkin laittanut? Kato kun mä en voi muuttua sun pehmokissaksi, en siksi vihreäksi kynäksi, en liioin fidget spinneriksi. Jokaisena päivänä kun on hukassa jotain. Ja lisäksi, jos satut heittämään jotain pois, sitä ainakin kysytään seuraavana päivänä. Kaiken tämän sälän keskeltä, jota kolmilapsisessa perheessä tursuaa ja pursuaa joka paikasta, pitäisi aina löytyä kaikki. Kyllä se jossain täällä on, tietäis vaan missä.

Niin, sanoinko mä just äsken, että se maito voi kaatua, jos siinä tuolilla koko ajan hosuu? Oma kommentti putkahtaa suusta, ennen kuin ajatus ehtii pidemmälle. Kaatuneen maidon siivoaminen kestää minuutin tai kaksi, lapsen harmistuneen mielen (joka saa lisäpontta aikuisen kommentista) pois pyyhkiminen yleensä huomattavasti kauemmin. Joo, näitä sattuu, mutta muistaisitko nyt sitten ens kerralla paremmin. Ja olisinko ens kerralla minäkin rakentavampi, olisinko.

Sinä puhut minulle nätisti, koska meillä puhutaan nätisti. Koska meillä opetetaan puhumaan kaikille nätisti. Koska on hyvä oppia ajattelemaan, miltä toisesta ihmisestä tuntuu. Kolahtaako omaan nilkkaani? Onneksi aikuinenkin vielä oppii kaikenlaista. 

Voisi vaikka aloittaa viisastelun vähentämisellä. Jos sitten vaikka räpiköisi vähän vähemmän. 

Onneksi 6-vuotias on sitä mieltä, että ihan hyvin mä vedän.
Kuitenkin.

Yöelämää

Ehkä kello on yli puolenyön, tai sitten ei aivan vielä. Pimeässä havahdun siihen, että poika, 6,5-vuotias, kömpii samaan sänkyyn. Ottaa peiton reunasta kiinni ja pujahtaa sen alle, mutisee jotain, josta en saa selvää. Rauhoittuu uneen välittömästi, joten en kysele mitään. Yleensä hänellä on hyvä syy, jos seikkailee keskellä yötä meidän sänkyymme, joten hivutan käteni otsalleen. Ei ole kuuma, joten vajoan helpottuneeseen horrokseen. Ilkeä kuumetauti on kiusannut meillä kolmea viidestä, ja hetken taas pelkäsin neljännen puolesta. 

Öisiä kuljeskeluja on ollut. Esikoistytär on huudellut sängystään yöllä, kun on herännyt epämiellyttävään tunteeseen. Sanoo nähneensä creepyjä juttuja. Tuntuu kuumeiselta. Kehotan kylppäriin ja tyttö valittaa, äiti, miksi minä tärisen. Sinulla on kova kuume, siitä se johtuu. Mittariin nousee lukema 40,6. Ennätys. Annan kuumelääkettä ja silittelen takaisin sänkyyn. Tyttö on väsynyt, mutta juttelee nyt aivan normaalisti. Sanon, että yrittäisi nukkua. Kyllä tärinäkin ohi menee. Huomaan täriseväni itsekin. Viheliäinen tauti, kun kiusaa minuakin. 

Palelen usein, se on minulle normaali olotila. Kuitenkin, kun olin kääriytynyt horkassa neljän peiton alle ja herännyt tunnin päästä heittelemään niitä pois päältäni, tajusin, että nyt on jotain pielessä minullakin. Tehtyäni saman neljä kertaa samana yönä hämmästelen yön pimeydessä, mikä on tämä virus, joka on tainnuttanut minutkin. Kuume ei ole minun juttuni, siitä en aikuisena ole kärsinyt kuin muutaman kerran.

Aamuisin tarkistetaan, kuka on koulukuntoinen ja kenellä on korkein kuume. Kuumelääkkeiden annostelusta on pidettävä kirjaa, muuten en muista, kenelle ja milloin olen sitä antanut. Tämäkin menee ohi, vakuutan itselleni. Aika on ehkä pysähtynyt viikoksi, mutta ohi tämä menee ja on sen jälkeen ikävä muisto vain.

Toipumispäivien parhaat aktiviteetit.

Yöt tasaantuvat jälleen rauhallisiksi. Olen kiitollinen siitä, että tavallisesti meillä nukutaan hyvin. Ymmärrän taas, miten tärkeää se on. 

Hei, älä ihan vielä

Auton huminassa on joskus vaikea kuulla, mitä takapenkillä puhutaan, mutta tällä kertaa yritän keskittyä kuuntelemiseen erityisen tarkasti. Äänessä on esikoiseni, joka puhuu pikkusisaruksilleen.

"Oletteko huomanneet, kuinka käyttäydyn nyt vähän eri tavalla, kun olen jo yhdeksän?" Hänen kielensä mukailee kirjakieltä, tätä piirrettä kaksikielisyys on edelleen vahvistanut. 

"Ai että olet niin kuin... isompi?" toteaa kuusivuotias pikkuveli. "Joo, yhdeksänvuotiaat on jo isompia!" Jokin keskeyttää keskustelun. Harmillista, sillä olisin mielelläni kuullut lisää.

Jokin minussa tahtoo inttää epätoivoisesti, että älä kasva isoksi. Vielä. Älkää ihan vielä. Olkaa vielä pieniä, ainakin vähän aikaa. Vaikka yhtä aikaa nautin siitä, että lapset kasvavat ja ymmärtävät maailmasta päivä päivältä enemmän. Nautin siitä, että he suoriutuvat monesta asiasta itsenäisesti. Nautin, kun huomaan, että he ovat osanneet tehdä jotain, vaikka en olisi muistuttanutkaan.

En kaipaa vaipanvaihtorumbaa, syöttämistä enkä rutiineja, joita tarvittiin, jotta lapsi saatiin nukahtamaan. Nautin siitä, että he kiipeävät yläkertaan siihen aikaan, jolloin he ovat tottuneet siirtymään iltapuuhiinsa ja kuinka saan vielä lukea heille jokaiselle iltasadun. Unisadun, kuten he itse sanovat. Nautin siitä, kun huutelevat, että äiti, vielä hali ja pusu. En voi nukkua, jos en saa vielä halia ja pusua! Se aika tulee vielä, kun eivät huutele perään. Tiedän.

Kuulen toistuvasti huhuja, että teini-ikäisyyden merkit näkyvät yhä nuoremmilla lapsilla. Uudet asiat alkavat kiinnostaa. Yhdeksänvuotiaskin tietää jo hyvin tarkasti, mikä on lapsellista ja mikä ei. Hän kasaa huoneensa ulkopuolelle tavaroita, joita hän ei tarvitse enää, sillä hän on jo isompi.

Yhdeksänvuotiaan taiteilijan välineistöä

Yhdeksänvuotiaani on pienikokoinen ja näyttää ikäistään nuoremmalta. Hän on oman tiensä kulkija ja tietää tarkasti, mistä hän pitää ja mistä ei. Häntä harmittaa suunnattomasti, jos asiat eivät suju siten kuin hän oli ajatellut niiden sujuvan. Hän on ehdottomuudessaan lapsi, jonka reaktioita seuraan toisinaan erityisellä herkkyydellä. Hän on suunnittelija, analysoija ja pieni suuri taiteilija.

Vielä he kuitenkin ovat melko pieniä, ajattelen. Haluan ajatella niin. Kun he ovat kukkeimmassa teini-iässään, on omaan mittariini kilahtamassa vuosia puolen vuosisadan verran. Silloin voimmekin kriiseillä yhdessä siitä, kenellä on kiperin kriisi.

(Lähettäkää voimia miehelleni.)

Ihmettelen, siis olen

Joskus en vain lakkaa ihmettelemästä.

Miten kolmesta pienestä ihmisestä voi lähteä niin paljon ääntä. Miten sekuntia aiemmin sopuisasti sujuneesta leikistä saa silmänräpäyksessä aikaan ilmiriidan. Miten housunpolvet saa parissa päivässä rikki. Miten ylipäätään kaiken sellaisenkin saa rikki, jonka en ole koskaan, ikinä, nähnyt olevan rikki. Miten viidessä minuutissa saa levitettyä tavaroita noin seitsemään huoneeseen. Miten suuren kynäpurkin ja piirustuspaperikasan kantaminen keittiön lattialle on helppo homma, mutta niiden palauttaminen paikalleen lähes mahdoton. Miten siitä voi riidellä joka päivä, kuka menee ensin pesulle, jos siis ei ole riidellyt siitä, kuka menee sinne viimeiseksi.

Kun mä mielestäni juuri imuroin, muistaakseni. Ja kun epäilen, ettei kuuloni luultavasti palaudu koskaan ennalleen, koska aivan korvani juuressa on huudettu niin moneen kertaan. Että siivoamisesta nähtäväksi jäävä hyöty on pienen, ohikiitävän hetken mittainen ja sisältä siisti auto on pelkkä pumpulinpehmeä päiväuni. 

Miten eilen herkkuna maistunut ruoka on seuraavana päivänä täysin ei-ei. Miten on mahdollista, että kun laittaa kouluun kumpparit ja toiset mukaan varalle, ei kotiin lähdettäessä ole yksiäkään sisältä(kään) kuivia kenkiä paluumatkaa varten. Miten hirvittävän määrän kenkiä joutuu ostamaan kolmen kasvuikäisen lapsen tarpeeseen paikassa, jossa vuodenaikoja on vieläpä neljän sijasta viisi*.

Positiivisestikin ihmettelen.
5-vuotias tyttäreni maalaa taitavasti.

Mutta paljon ymmärränkin, ja olen saanut oppia ymmärtämään näiden reilun kahdeksan vuoden aikana, jotka olen jo saanut olla äiti. Välillä ihmettelen, miten ihmeessä näistä saa kasvatettua sellaisia aikuisia, jotka pärjäävät maailmalla ja osaavat tehdä itselleen suotuisia valintoja. Mutta selviäähän siitä hommasta niin moni muukin, miksen minäkin sitten.

Niin, ja yhden asian ymmärrän vieläpä hyvin. Sen nimittäin, miksi siinä yhdessä sadussa äitikarhun puuro oli kylmää...

* Vermontissa puhutaan ns. viidennestä vuodenajasta. Se on talven ja kevään väliin sijoittuva mud season :)

Arkiminä

Katsos kun, sellaista elämä on.

Sanoinkos jo ainakin viisi kertaa, vieläkö selvemmin pitää sanoa, saisinko juoda tämän kahvin rauhassa loppuun, voisko tänään olla se aamu, kun kaikki sujuu helposti ja näppärästi? Keskity nyt vain siihen hammaspesuun ja sitten pitää hiukset harjata, mikähän hyrskynmyrsky täällä on muuten käynyt, ja onko tämä tässä joku joukkopaniikki vai mikä ihmeen huuto täällä on? Kato kun en voi muuttua mustikkajogurtiksi enkä taikoa paahtoleipää pöydälle, voitaisko nyt vain ottaa vähän rauhallisemmin. Jos yksi kerrallaan, eikä kaikki kolme yhteen ääneen, ei saa mitään selvää, kuka tässä pystyy keskittymään mihinkään. Ja nyt kaikki hetken aikaa ihan hiljaa, ihan hipihiljaa, kiitos, kuuleeko kukaan??

Kiva kun laulat, mutta tuo on nyt aika kovaa ja en muuten kuule muutenkaan yhtään mitään, kun telkkari on päällä ja joku pelaa tietokoneella. Ja ei, mua ei tällä hetkellä kiinnosta yhtään, kuka aloitti ja jos tuo huuto ei nyt lopu, lähtee nuo tavarat pois käytöstä niin kauaksi aikaa, että niillä osataan sovussa leikkiä. Ja voisinko mä nyt vaikka levätä tässä ihan hetken sillä tavalla, ettei kukaan hyppisi mun päällä tai roikkuisi sohvan reunalla. Ja mitenkäs meillä puhutaan, olenko mä opettanut puhumaan noin, kysyn vaan.

Mutta sitten.

Kyllä voin auttaa, kun olen tehnyt tämän homman loppuun. Jos odotat sen aikaa, kun olen tiskannut, niin luen sen kirjan. Kiitos, kun ajattelit siskoakin, nyt siskolla on selvästi parempi mieli, näetkö. Voit kyllä hakea itse sen maitopurkin jääkaapista ja kiitos, kun laitoit lautasen tiskikoneeseen. Kyllä voidaan mennä viikonloppuna jäätelökioskille, kun olette osanneet olla noin nätisti. Mitä halusit minulle näyttää, tulen kohta katsomaan. Kyllä luen varmasti iltasadut, kun olette käyneet ensin iltapesulla. Sammutan nyt valot, mutta tulen kohta katsomaan sinua uudelleen.

Arki on välillä niin sekaista. Joskus oikein pysähtyy kuuntelemaan itseään ja harmistuu, kun tajuaa, miten ikävältä - liian usein - kuulostaakaan. Kun joutuu tuottamaan jatkuvasti pettymyksiä, muistuttamaan liian monta kertaa, ohjeistamaan, opettamaan, kasvattamaan. Ja kasvamaan. Kasvamaan aikuisena niihin mittoihin, joista ei ennen tiennyt mitään. Katselee noita kolmea lastaan ja miettii, miten he ovat sellaisia kuin ovat ja miten niissä kaikesta huolimatta näkee niin paljon itseään, kun vähän syvemmälle asiaa päässään kaivertaa.

Arki on joskus rasittavaa, ja arkiminä myös. Mutta kun on asettanut oman rimansa itselle sopivalle korkeudelle, niin moni ongelma ratkeaa sittenkin oman asenteen avulla. Helpottaa kummasti. Ja taas jaksaa.

Niin ne sanoo

Sitten joskus aion muistella.

Että housuja voi joutua ostamaan kerralla viidet, jos niitä on joutunut rikkinäisten polvenkohtien vuoksi heittämään pois parin viikon aikana saman verran. Että vaikka lähettää lapsen kouluun kuraisena päivänä yksillä kumppareilla ja tietää että koululla on varalla toiset, voi päivän päätteeksi kohdata tihrustavan lapsen, joka sanoo, ettei niistä mitään voi laittaa kotimatkalle jalkoihin, sillä niissä (kaikissa) on vettä sisällä. 

Että vaikka jäätelökupista pitäisi kaksin käsin kiinni, se voi silti kipata kioskin pihamaalle. Että vaikka on koko matkan kioskille toitottanut, kuinka haluaa maistaa jotain uutta makua ja kun sitten omavalintaisesti saa kuppiin persikanmakuista jäätelöä, ei se maistukaan niin hyvältä kuin luulisi ja kuinka sydäntäsärkevää se voikaan olla. 

Että jonain aamuna voi pielessä olla niin vaatevalinta, leipäpalan koko, hammastahnan maku kuin takin vetoketju. Ainakin. Että kun jollain on asiaa, niin jollain muullakin on, vaikka sen vuoksi, että sillä toisellakin on. Että kun arkiaamuna kello seitsemän 23-kiloisen lapsen saa ylös sängystä lähinnä nostamalla, maanittelee sama lapsi sinua itseäsi ylös sängystä lauantaiaamuna kello kuusi. Että se, joka aloitti, on aina joku muu kuin se, jolta kysytään ja että toisella on mystisesti jonkun mielestä aina suurempi herkkupala tai enemmän mehua lasissaan.

Että voi imuroida koko talon ja heti seuraavan ruokailun jälkeen huomata, kuinka turhaa se olikaan. Että voi järjestellä tavaroita yhdessä nurkassa ja todeta sillä aikaa toisen nurkan räjähtäneen käsiin. Että ympäriinsä juoksentelevista ja pirteistä lapsukaisista tulee salamannopeasti kädettömiä ja jalattomia matelijoita, jotka alkavat venyä ja vääntelehtiä lattialla, kun kuulevat sanat "nyt siivotaan".

Puhkikuluneet

Kyllä aion muistella! Sillä niin minulle sanotaan, että kyllä sinä sitä vielä kaipaat. Ihan melkein kaikkea. Sitten kun kukaan ei enää kiukuttele siitä, että sukat ovat tänään vääränväriset eikä kukaan pahoita mieltään siitä, kun ei saanutkaan painaa hotellissa hissinnappia. Sitten joskus kuulemma katson kaihoisasti lastenhuoneita, joita kukaan ei sotke sillä aikaa kun käännän selkäni. Sitten kun kukaan ei murustele leipäpalaansa ympäri keittiötä, vaikka juuri muistutin syömään yhdessä paikassa. 

Sitten minä muistelen. #becausesomedayyouwillmissit

Yhden sadun loppu

Lauantaiaamuna klo 6:16 kuulen nyyhkytystä. Se tulee yläkerran käytävältä ja lähestyy. Hämärässä aamussa sänkyni viereen hiipii poika, jolla on suru. Äiti, eilen kun se hammas irtosi, laitoin sen siihen vihreään purkkiin ja kun heräsin, kun kello oli 6:15, se on vielä siellä. Äiti, hammaskeiju ei ole käynyt. Äiti, onko se unohtanut käydä?

Voi surku. Tekisi mieli kysyä, että miksi ihmeessä heräät lauantaiaamuna klo 6:15, kun arkiaamuina 6:55 tekee tiukkaa. No, ehkä se järjestyy vielä. Ehkä saat jotain vielä myöhemmin. (Halusin sitä paitsi jo luopua koko keijutouhusta.) Poika tyytyy vastaukseen ja palaa takaisin sänkyyn. Luultavasti laittaa silmät tiukasti kiinni ja toivoo, että jotain tapahtuisi. 

Mies on jo hereillä, ja onnistun puhumaan ympäri. Kellarikerroksen perimmäisessä kaapissa (siellä ainoassa, jota lapset eivät ole tässä kolmikerroksisessa talossa vielä löytäneet) on jemma. Siellä on päällimmäisenä muistaakseni pieni Lego-rakennuspussi, se voisi olla nyt ihan sopiva. Mies lähtee matkaan, kahdet portaat alas ja kahdet ylös. Poika on taas käytävällä. Menepä käymään äidin luona, sanoo isänsä hänelle. Piipahtaa sillä aikaa pojan huoneeseen.

Siskokin on jo hereillä. Poika kertoo hänellekin koko murheellisen tarinan. Menevät yhdessä huoneeseen ja - tyttö löytää pienen Lego-pussin! Ehkä et katsonut kunnolla, viisastelee veljelleen. Hammaskeiju on käynyt sittenkin!

Iltapäivällä olemme lähdössä autolla liikkeelle. Poika katselee isäänsä mietteliäänä ja kysyy takapenkiltä: - Isi, oletteko sinä ja äiti niitä hammaskeijuja? - Joo, kyllä se niin on. Ei niitä oikeasti ole. Sinne putosi. Takapenkillä on yksi tyytyväisenä virnuileva poika ja kaksi hieman epäuskoisen näköistä tyttöä. 

Se oli sen sadun loppu. En oikeastaan koskaan saanut edes selville, mistä se alkoi ja miksi, mutta nyt olo on pelkästään huojentunut.

--------------------------------------------------

Illalla viisivuotias tyttö on hieman harmissaan. Hän, joka on veljeään minuutin nuorempi, mutta joka haluaisi aina olla kaikessa ensin ja saada vähän enemmän. On harmissaan, koska häneltä ei ole irronnyt vielä yhtään maitohammasta. - Senkin aika tulee, varmasti aika piankin, yritän lohduttaa.

Tyttö huutelee kohta sängystään, noin seitsemännen kerran samana iltana. Äiti, tämä on tosi tärkeä juttu! Äiti, sinun pitää tulla! Kurkistan lastenhuoneeseen. Äiti, minulta irtosi se varpaankynsi, kato. Äiti, minä olen meidän perheessä se ainoa lapsi, jolta on irronnut kynsi! 

Voittajan on helppo hymyillä.

Eksperimenttejä

Kylpyhuoneen hyllyllä on muovinen rasia. Sen sisällä näkyy olevan vettä, joka on värjääntynyt oranssiksi (syystä jota en tiedä). Vedessä lilluu jotain pientä vaaleanvihreää, se on luultavasti pom-pom eli pehmeä askartelupallo. Kaiken kruunaa kuitenkin kellertävä dinosaurus, joka seisoo vedessä kaulaansa myöten. Hmm. Rasian vieressä on kaksi muovipulloa, joissa on vähän vettä ja muutama muovinen pilli. Hengitän syvään, pidän itseni kurissa. Olkoon siinä tämän illan.

- Äiti, teen eksperimenttiä! Kahdeksanvuotiaani on lainannut sanan englannista, tuskin tietää sille edes suomenkielistä vastinetta. - Äiti, tähän täytyy laittaa vettä, voinko? - Okei. Mutta kylppärissä sitten. Varovasti, ettei kaadu mihinkään. Jooko? - Tämän täytyy olla tässä huomiseen saakka. Lupaan, että se voi olla kylppärissä huomiseen. Enhän henno olla (aina) ilonpilaaja.

Jotenkin näin oli keskustelu mennyt ja eksperimentin seurauksena tuijottelin sitä kellertävää dinosaurusta, joka oli joutunut (syystä jota en tiedä) perin syvälle tuohon oranssiin, sameaan veteen. Onneksi se luultavasti on sen verran kestävää tekoa, että selviää eksperimentistä vaurioitta. Tai menettämättä väriään. 

Näinä samoina päivinä olen tehnyt kokeita itsekin. Olen (tahdosta riippumattomista syistä) testannut, voiko jo pari päivää otsalohkossa jumputtanut migreenipäänsäryn aihe hävitä sille tielleen aiheuttamatta varsinaista kohtausta. Olen ottanut maltillisesti päänsärkylääkettä, vaikka migreeniä kehotetaankin taltuttamaan riittävän suurella annoksella. Olen yrittänyt olla syömättä liikaa juustoa (hyvin vaikeaa) ja juomatta punaviiniä (helppoa, etenkin siksi, että viikonlopulta jäänyt pullonpohjallinen ei osoittautunut uudeksi suosikikseni). Olen myös yrittänyt pitää kahvin juomisen minimissä (helppoa, sillä olen harjoitellut tätä jo aiemmin). Kokeiluni tuloksena sain kuin sainkin todeta, että sen sijaan, että olisin saanut osakseni päässä rummuttavan jumbopäänsäryn, sainkin vain nelisen päivää pientä jumputusta ja yleisen pöhnäisen olon, mutta niitä voi pitää tässä tapauksessa ehdottomasti komeana erävoittona. 

Mutta. Dinosauruseksperimentin jälkeisenä aamuna tyttäreni kiiruhtaa kylpyhuoneeseen. - Nyt se on valmis! Nyt pitää kaataa vesi pois. - Varovasti sitten, jooko? huutelen keittiöstä. - Varo, ettet kaada sitä päällesi. Ja jos jotain kaatuu lattialle, siivoatko sitten pois, kiitos. - Joo, joo! kuuluu kylppäristä. Ja kohta: - Oho! Hupsista! Kuulen siivoamisen ääntä. - Äiti, pitää käydä vaihtamassa paita. Laitan tämän pyykkikoriin. Tyttö näyttää märkiä hihojaan. En ehdi kysyä, millainen tulos eksperimentistä tuli. Dinosaurus löytyy kuitenkin myöhemmin hyvävointisena olohuoneesta, joten luultavasti kaikki on mennyt sittenkin ihan hyvin. 

Tämän viikon kokeet ovat siis olleet varsin onnistuneita, joten olemme tyytyväisiä tuloksiin. Seuraavalla kerralla voin yrittää selvittää sitä, onko mahdollista pysyä viilipyttynä silloinkin kun lause "Kohta lähdetään, nyt pukemaan!" ymmärretään joko siten, että a) leikkiä jatketaan edelleen, b) juostaan yläkertaan hakemaan jotain, c) aloitetaan uusi askarteluprojekti tai d) käynnistetään kina sisarusten kesken. Voin myös aloittaa mielikuvaharjoittelun siitä, kuinka pahvilaatikossa voi nähdä aivan selvästi pehmolelun uuden sängyn, jäätelökioskin tiskin tai poniteatterin, eikä pelkästään kierrätykseen litistettävää materiaalia. 

Jatkamme siis harjoituksia. Ensi kertaan!

Villikot ja viilipytty

Tiedätte, millaisia viisivuotiaat joskus ovat. Pieniä uteliaita ihmisiä, joilla on usein suuria tarpeita. Osaavat ja haluavat paljon ihan itse, mutta kaipaavat sittenkin niin paljon. Ovat vakuuttuneita omasta asiastaan ja kuitenkin toistuvasti tukea vailla. Ikiliikkujia, niin fyysisesti kuin mieleltään.

Meillä on kaksi viisivuotiasta. He käyvät jo ns. esikoulua ja viettävät siellä kuusi tuntia viitenä päivänä viikossa. Tuovat joka päivä mukanaan kotiin oppimisen ilon, mutta myös väsymyksen ja monenlaiset vaikutteet. Opettelevat koko päivän niin vimmatusti toimimaan toisten kanssa yhdessä, että illalla käydään usein kovilla kierroksilla. Iltarutiinien jälkeen uni tulee kuitenkin kutsuvasti ja vikkelästi luo.

Minä taas olen tällainen viilipytty. Sellainen perusluonteeltani rauhallinen, jonka on toisinaan kovin vaikea sietää sitä kaaosmaista tilaa, joka arjessa usein vallitsee. Minä katselen, kun viisivuotiaat koheltavat menemään ja kulutan viimeisetkin äänivarani erotuomarointiin. Ihmettelen, mistä virtaa voi löytyä aina vaan ja miksei minusta itsestäni tunnu iltaisin ollenkaan siltä, että jaksaisin kaahottaa tuolla tavalla ympäriinsä. 

Koulussa viisivuotiaalla on paljon opittavaa. Aamuisin ja iltapäivisin lapset keräätyvät piiriin, jonka äärellä jokaisen on opittava istumaan paikallaan tarvittava aika. Joskus jään kurkistelemaan piirin laitamille ja näen, kuinka viisivuotias poikani, joka ihailee vimmatusti opettajiaan, hakeutuu lähes aina aikuisen viereen istumaan. Menee lähelle, ottaa toisesta kiinni, yrittää tutkia toisen sylissä olevia papereita tai hypistellä käsivarressa roikkuvaa korua. Joskus pystyn kuiskaamaan pojalleni, että istuisi rauhassa, antaisi toistenkin istua. Mutta viisivuotias ei pysy kauaa paikallaan. Viisivuotias istuu kuin housut olisivat täynnä muurahaisia. Viisivuotias kyselee ja kaipaa huomiota, ei muista odottaa vuoroaan, ei muista pysyä hiljaa kun pitäisi.

Viilipytyllä on vaikeaa. Tuntuu kuin se olisi juuri tuo oma lapsi, joka varmasti nyt häiritsee kaikkia muita. Eikä äiti muista eikä huomaa, että kyllä muutkin. Kun ovat pieniä vielä ja oppimista on paljon. Äiti ei muista, kuinka viisivuotiaana täytyy oppia vielä paljon. Äiti ei muista, millaista on olla viisivuotias.

Teidän kaksosenne, he ovat kyllä niin aikuisiin luottavia lapsia! Vaikka itse ajattelin, että he ovat häiriöksi, kun hakevat huomiota niin vimmatusti. Tiedätkö, tänään tarvitsinkin juuri tätä! Toteaa koulun rehtori aamutuimaan, kun saa viisivuotiaalta pojaltani halauksen uuden aamun kunniaksi. Miksi ajattelin hetkeäkään, että lapseni olisi rehtorin mielestä ehkä tungetteleva. Hänellä on valtava tiedonjano! Hän haluaa tietää kaiken numeroista ja kellosta ja yrittää lukea kaikkea ja... Sanoo viisivuotiaan opettaja. Eikä häntä häiritse, että poikani on näprännyt hänen rannekoruaan. Ottaa sen jopa irti käsivarrestaan ja näyttää sitä pojalle, ja kertoo, kuinka on saanut sen sisareltaan lahjaksi. Kertoo koko tarinankin, kuinka tuo koru on muisto paikasta, joka on heille tärkeä. Ja viisivuotiaani kuuntelee.

En minä tosiaankaan muista, millaista on olla viisivuotias. Mutta yritän kaiken sen kaaoksen keskellä muistaa opettaa itselleni sitä, että annan heidän oppia ja kysellä ja ihmetellä. Ja vaikka olisivat joskus häiriöksikin, niin elämää se vain on sekin. Viisivuotiaan elämää. (Ja sitä paitsi, ihan kuin joku muu edes muistaisi jälkikäteen, häiritsikö joku jotakuta.)

Ihan pihalla

Meillä on alkanut eräänlainen pikku arki. Se ei tarkoita vielä koulunalkua eikä syksyisiä säätiloja, niihin on vielä pitkä tovi aikaa. Elokuu on meillä tänä vuonna leirikuu, sillä lapset aloittivat maanantaina pehmeän laskun kohti rytmejä ja ohjattua tekemistä. Esikoisemme osallistuu tällä viikolla koulun järjestämälle luonto- ja taideleirille, ja kaksi nuorimmaistamme taidekoulun leirille, jossa 4-5-vuotiaat saavat harjoitella leirimaailmaan totuttelemista kolmen tunnin ajan päivittäin.

Pikku arki on alkanut kyllä minullakin. Sen lisäksi siis, että kuljettelen lapsia paikasta toiseen ja yritän pitää kirkkaana mielessä, että mukana on jokaisen siirtymän alkaessa tarpeeksi (ja oikeita) tarvikkeita, vaihtovaatteita ynnä muuta, olen iltapäivän tunteina (jolloin olen muutaman tunnin ajan aivan yksin kotona) kerännyt kasaan tietokoneen, kasan papereita ja kahvikupin. Hämmästellyt hetken hiljaisuutta, yrittänyt sen jälkeen perehtyä aivan uusiin asioihin.

Toukokuussa sain tietää, että minut on hyväksytty opiskelemaan kirjoittamista. Edellisistä opintovuosista on aikaa (hupsista) parikymmentä vuotta ja verkko-opiskelun maailma onkin yhtäkkiä uusi ja ihmeellinen. Kuulostan äkkiä dinosaurukselta, mutta siihen aikaan, kun parikymppisenä opiskelin yliopistossa, ei verkossa tapahtunut vielä juuri mitään kovin oleellista opintojen suhteen. Muistan jopa, että joihinkin opintoihini kuului kurssi, jossa mm. opeteltiin hakutoimintoja ihmeellisessä internetissä. (Ja no hei, olihan meillä irc.)

Tänään siirsin pulpettini pihalle. Luin papereita ja selasin opintokokonaisuuksien sisältöjä, yritin suunnitella syksyn aikatauluja. Edelleenkin tuntuu melkein kummalliselta tehdä keskellä päivää jotain, joka onkin vain ja ainoastaan itseä varten. Olen tottunut vuosien saatossa siihen, että omille kirjoitusharrastuksilleni on aikaa vasta silloin, kun ilta pimenee. Tai, vaikka aikaa olisi kyllä nykyään välillä päivälläkin, ei keskittymisrauhaa yleensä kuitenkaan, joten en ole lähtenyt edes yrittämään.

Katsellessani kesäistä pihaa ja piiloutuessani paahteelta aurinkovarjon alle, tuli oikeastaan aika leppoisa olo. Loppukesän on luvattu olevan pitkä, syksynkin vielä lämmin. Lapset nauttivat leirielämän virikkeellisyydestä ja äiti saa tarvittavan annoksen suunnitelmallisuutta kasaan syksyn koitoksia varten. 

Aika kiva olla pihalla. Ja samalla onneksi sittenkin vähän jyvällä.

Hyppää, äiti, hyppää!

- Miksei aikuiset voi hyppiä niin että me lapset voitaisiin nähdä miten korkealle ne osaa hypätä? Kato, näin! Sanoo kohta viisivuotias tyttäreni ja hyppii, muuten vaan, omaksi ilokseen. Tästä tytöstä hyppiminen vain on yksinkertaisesti niin hauskaa, että hänen on vaikea ymmärtää, mikseivät aikuiset erityisesti hyppele. Ja myönnän, ei hän ole saanut minulta mitään hyppimisen mallia, sillä minä nyt en vain yleensä hyppele huoneesta toiseen. Tylsä keski-ikäinen.

Mutta tyttö siis hyppii. Hän hyppii tasajalkaa, kun hän on eri mieltä muiden kanssa (jota tapahtuu jokseenkin usein), hän hypähtelee matkalla kylpyhuoneeseen, hän hyppii innoissaan lakanoiden alla, kun vedämme niitä. Hän käyttää hyödykseen jokaisen rappusen ja askelman, jolta voi hypätä. Ja kun kuulen keski-ikäisen itseni kieltävän taas kerran sisällä juoksemisen, ei hän kuulemma juokse. - Äiti, minä hypin!

Välillä herkuttelen ajatuksella, että laittaisin oman aktiivisuusrannekkeeni päiväksi tyttäreni käteen. Hänellä aktiivisuusprosentit tulisivat luultavasti heittämällä (no, hyppimällä) täyteen jo reilusti ennen puoltapäivää. Minäkin saan kyllä prosentit suhteellisen usein täyteen, mutta aika paljon siihen täytyy toisinaan tepastella. Toisina päivinä liikehdintää on niin paljon, että askelia kyllä tulee kunnon määrä. Laiskempina vapaapäivinä jää sitten vajaaksi.

Aika hauska ostos tämä ranneke on silti ollut, ja siitä on kiittäminen miestäni, joka osti sen minulle lahjaksi kevättalvella. Se kertoo hauskan piirakkakuvion avulla, miten silppuista elämää minä vietän - se näyttää sen, kuinka puuhailen vähän väliä jotain ja sinkoilen päivän tunnit sinne tänne. Lenkin jälkeen on hauska katsella, paljonko askelia tuli ja miltä teho näytti. Ja ainakin vielä tuntuu, että ranneke on saanut minut lenkille useammin kuin talven aikana. Siitä voi kyllä kiittää kaunista kesäsäätäkin, joka toukokuun aikana asettui tänne iloksemme. 

Mutta vaikka olenkin suhteellisen tyytyväinen omiin päivätuloksiini, en silti usko kykeneväni saavuttamaan tyttäreni aktiivisuustasoa. Hän kun osaa niin ilmiömäisesti yhdistää huvin ja hyödyn. Tässä eräänä iltana seurasin, kun hän vaihtoi ylleen yöpukua. Hän riisui yhden vaatekappaleen ja huuteli: "Äiti, minä hypin vähän tässä välillä!" Sitten hän hypähteli muutaman kerran tasajalkaa komeasti ponnahdellen ja jatkoi sitten pukeutumista. 

Niin että äiti, hyppää hyppää. Eikös se ole aika simppeliä sittenkin.

Pala palalta palaillaan

Parin viikon sumun jälkeen tuntuu kuin kokoaisi hiljalleen palapeliä. Viisihenkisestä perheestämme neljän sairastettua peräkkäin ja limittyen ankaraa kuumetautia on olo vieläkin vähän kummallinen. Sitä yrittää palautella mieleen, mitä kaikkea jäikään kesken toissaviikolla, mitä kaikkea piti perua ja mitä piti suunnitella uusiksi. Ja samalla tarrautuu vimmatusti tähän nykyhetkeen, tähän normaaliin arkeen, jota ehti tulla jo moneen kertaan ikävä.

Siivoamisenkin jos aloittaisi, pala palalta. Yksi kylpyhuone päivässä, vaikka. Sänkyihin puhtaita lakanoita ja pesukoneesta pyykkiä annos kerrallaan. Jääkaapista heittäisi pois kaiken epämääräisen, sellaisen ruoan, jota ei koskaan saatu syötyä loppuun, kun ruokahalu katosi. Keräilisi pesuun kaikki lasten ympäriinsä nuhjaamat peitot, piilottaisi hiljalleen lääkepurnukat takaisin ylimmille hyllyille. Heittäisi pois tuon puoliksi syödyn keksin, joka jollain on jäänyt keittiön pöydän reunalle lojumaan.

Toteaisi pienimmälle, ettei tänään syödä perunalastuja. Nauttisi siitä, että viimeinkin saa taas kattaa kaikille, eikä kukaan nuku päiväunia kuumeen kourissa, kun toiset syövät. Huomaisi itsekin syövänsä taas melkein mielihalusta, eikä vain siksi, että kannattaa syödä, ettei olo heikkene liikaa. Iloitsisi päivästä, jolloin ei tarvinnutkaan ottaa särkylääkettä siihen epämääräisenä jumputtavaan päänsärkyyn.

Ulkona katsoisi puita ja luontoa muutenkin pidempään, vähän kuin olisi jäänyt jostain paitsi vähäksi aikaa. Miettisi, onko kevät nyt muuttumassa kesäksi vai ehkä jo muuttunutkin? Kävelisi pienen lenkin, koska pidempää ei vielä oikein tunnu jaksavan. Mutta nauttisi siitä ajatuksesta, että kohta taas jaksaisi.

Saisi lapset takaisin kouluun. Yhden maanantaina, kaksi tiistaina. Kolmannen kuumeilukin alkaa olla ohitse, ja torstaina pääsee hänkin. Hieman huolettaisi, miten pienet koululaiset jaksavat, kun takana on monta päivää voimatonta oloa, mutta turhaan huolehtisi. Iltaisin uni kuitenkin tulisi koko joukolle tavallistakin helpommin. Ei turhaan sanota, että ankarasta kuumetaudista entiselleen palautuminen voi viedä vielä viikonkin, ehkä kaksikin.

Ja sitten lämmittäisi sydäntä, kun tutut ihmiset koululla tulisivat kysymään, joko meillä voivat kaikki taas paremmin. Kyllä tämä tästä, kiitos, nyt voidaan jo paljon paremmin.

Esikoisen kuvataidetta

Palaset loksahtelevat kohdalleen yksi kerrallaan. Satuin vilkaisemaan sääennustettakin ja nyt näyttäisi tulevan kesäkin. Sehän sopii.

Lättykortti

Päivät vain kuluivat, vaikka välillä, melkein koko ajan oikeastaan, tuntuikin siltä, että eteenpäin mentiin etanavauhdilla. Vartti kerrallaan, puoli tuntia, tunti. En tosiasiassa tullut tehneeksi paljon mitään, vaikka kuljinkin lapsen luota toisen luo, kuumemittari kädessä, lääkkeitä ja vesipulloja koko ajan saatavilla. Yksi nukkui, toinen yski, kolmas näytti olevan kunnossa, mutta hänenkin kuntonsa alkoi jo epäilyttää.

Perjantaiaamuna me viimein nauroimme kaikki, aamiaispöydässä. Viikon verran jatkunut sairastelukierre oli saatu siihen pisteeseen, että lähes kaikki keinot oli otettu käyttöön, jotta pienimmäinen, jonka ruokahalu oli päässyt katoamaan tyystin, saataisiin syömään jotain. Jotain. Ihan mitä vain, mitä nyt kaapista löytyisi. Pari päivää jatkunut syömättömyys alkoi ottaa koville. Joten perjantaiaamuna istuin lasten kanssa aamiaispöytään ja tarjosin pienelle potilaalle perunalastuja aamupalaksi. Ja niiden kylkeen M&M-suklaakarkkeja. Ja esikoisemme purskahti nauramaan: "Perunalastuja aamupalaksi, hassua!!"

Mutta pieni söi. Niitä perunalastuja ja suklaata, muutaman muronkin, olivat sentään täysjyvää ne. Joi vettä päälle. Ja vieritti samalla suuren kiven sydämeltäni. Ja sieltä löytyi hymykin vihdoin: "Äiti, voinko saada näitä toisenakin päivänä?" Tyttö oli viiden päivän kuumeilun ja parin päivän pahoinvoinnin jälkeen vielä melko voimaton, mutta olin sentään jaksanut uskoa siihen, että pieni herkuttelija nousee taas esiin, ennemmin tai myöhemmin. 

Edellisenä iltana oli vedetty esiin lättykortti. Meillä tehdään välillä melko useinkin lättyjä, sen verran on pidetty suomalaisuudesta kiinni. Ne ovat tyttöjemme herkkua ja sen vuoksi olin sekoitellut taikinan. Isänsä paistoi ison kasan tuoksuvia lättyjä. Jospa pieninkin alkaisi syödä? Söi viimein yhden pienen palan, jonka päällä oli nokare mansikkahilloa. Juhlan paikka sekin.

Olin toivonut torstain olevan toivoa täynnä. Olin toivonut, että tytöt alkaisivat voida paremmin ja poika ei sairastuisi. Olin jopa toivonut, että tulisi tauti vaikka minulle, kunhan lapset piristyisivät. Toiveeni toteutui sikäli, että esikoisemme alkoi osoittaa parantumisen merkkejä. Myös sikäli, että itse huomasin saaneeni kovan nuhan. Illalla alkoi sitten pojan kuume. Sekä minun.

Ensimmäisestä sairastumisesta on nyt kulunut kymmenen päivää. Esikoinen pääsee huomenna viimein takaisin kouluun oltuaan sieltä pois yhteensä kuusi koulupäivää. Kaksi nuorempaa saavat keräillä voimia kotona vielä huomisen ajan. Olen vakaasti siinä uskossa, että tiistaina sairasteluputki on ohitse, sillä johonkin on uskottava.

Onpahan ollut viikko. Olen luultavasti parantunut itse tässä jossain välissä myös, sillä en ole enää kovin nuhainenkaan. Istun hiljaisessa talossa ja mietin vähän hämmentyneenä, voiko siitä iloita, että lapset ovat taas jaksaneet kiljua ja kinastella keskenään.

Päätän että voi.

Tee työtä jolla on tarkoitus

Sunnuntaiaamuna kello soi hieman yli viisi. Yksinäinen aamukahvi hiljaisessa keittiössä on harvinaisen kuumaa, sillä hetkikin on harvinainen - yksin aamupalalla, eikä kukaan keskeytä. Omalla tavallaan, tämä on juhlallinen hetki näin äitienpäivän aamun varhaisina tunteina.

Aamu on kaunis. Kellon lähestyessä kuutta astun ulos ovesta, ajan muutaman minuutin autolla lastemme koululle. Enää en ole yksin, sillä ihmisiä virtaa sisään koulurakennukseen hyvää vauhtia, ja luultavasti meitä on paikalla kymmeniä. Kädet vielä pesuun ja hanskat käteen, homma voi alkaa.

Niitä tehdään 1200 kpl. Aikaa kuluu tunti ja 10 minuuttia. Aina välillä joku käy kehumassa tai, vaihtoehtoisesti, hoputtamassa liukuhihnaa toimimaan vieläkin vikkelämmin. Äitienpäivän brunssipussukkaan sujahtaa juustoa, brownie, hillopurkki, sämpylöitä ja croissanteja. Värit vilisevät silmissä, sillä itse olen asettunut taittelemaan ja rypistämään erivärisiä koristepapereita pussukkaan.

Olemme ennätysnopeita. Pussukkameri on vaikuttavan näköinen, kun se odottaa kuljetusta määränpäihin. Brunssikassien myyminen on koulun jokavuotinen varainkeruukampanja, jolla kerätään sievoinen summa. Kassin sisältö tulee pitkälti lahjoituksina ja lisäksi sponsoreita on lukuisia muitakin. Jokainen koulun vanhempi on velvoitettu (koulun kanssa tehdyssä sopimuspaperissa) osallistumaan talkootyöhön, ja kahden vanhemman talouksissa toisen heistä tulee osallistua pussukoiden kuljetukseen.  

Nämä 1200 kpl ilahduttivat siis alueen äitejä tänäkin vuonna, kotioville kuljetettuna. Ihmiset ostavat niitä perheenjäsenilleen, ystäville, kollegoille jne. Mainittavan kokoinen määrä toimitetaan myös hyväntekeväisyystahoille, jolloin ne päätyvät monelle sellaiselle äidille, jolla on vaikea tilanne eikä usein mahdollisuuttakaan ostaa itselleen näitä herkkuja.

Ennen kahdeksaa olen jo kotona. Mieheni ja lapset ovat aamupalalla, ja minä saan äitienpäiväkahvini, kortteja ja lahjoja. Lapsista kaksi on kuumeessa, joten äitienpäiväohjelma rajoittuu kotiseinien sisälle. Kuumeiden mittausta, lääkeannoksia, huolehtimista siitä, syökö jokainen edes jotain, muistavatko juoda tarpeeksi. Jaksavat leikkiä kyllä, sillä kuumeinenkaan lapsi ei helposti hyydy. Välillä kaivaudutaan kainaloon ja peiton alle. Joku yskii jatkuvasti ja nenäliinat ovat koko ajan loppu. 

Äitienpäivän aamun työpanos on tuottanut hyvää muille, kotona se keskittyy tällaisina päivinä tähän omaan pieneen kuplaan. Kulutetaan aikaa koko sunnuntai, vielä maanantaikin, kotiseinien sisällä. Keksitään tekemistä, jotta aika kuluisi ja flunssa hetkeksi unohtuisi. Hoidetaan ja toivotaan, että pian alkaa helpottaa.

Aina ei ihan kaikella tarvitse olla niin suurta tarkoitusta, kuten vaikkapa sillä, että järjestelimme tänään neljän käsiparin voimin melkoisen kasan askarteluhelmiä. En välittänyt ajatella sitä, että ei todennäköisesti mene kauaakaan, kun ne ovat taas sekaisin. Mutta jos kaikella ei niin suurta merkitystä olekaan, niin tiedän, millä on.

Äitienpäivän jälkeisenäkin päivänä muistaa, kuinka tärkeitä äidit ovat. Äitienpäivä on kaunis päivä muistaa äitejä, mutta ne 364 muutakin ovat toki yhtä lailla tärkeitä. Jospa sitä joskus vaikka kehaisisi itseäänkin.

Omaan nilkkaan

Onneksi on paljon hiuksia päässä, eivät lopu heti kesken, vaikka niitä päivittäin aika ajoin saakin repiä päästään. Tai jos ei nyt ihan konkreettisesti, niin kuvainnollisesti kuitenkin aika lailla. Harmaitakin tämä arkirumba kai aiheuttaa, tai sitten olen muuten vain jo siinä iässä, että niitä nyt vain tulee koko ajan lisää. (Huokaus.)

On niitä päiviä, jolloin ajattelen, että antaa sotkun ja sekasorron olla. Luonne ei anna periksi helpolla, mutta nöyrtyy aikapulan ja priorisoinnin edessä. Minun luonteeni ei tunne käsitettä iloinen sekamelska, sillä ei ole mielenikään tyyni ja vakaa, jos tavarat ovat hujan hajan. Säännöllisesti pyydän/vaadin/käsken jälkikasvua osallistumaan järjestelytalkoisiin, johon he yhtä säännöllisesti osallistuvat täysin mielenkiinnottomasti/vastaan vikisten/kiukutellen.

Naputan tavaramäärästä. Naputan siitä, että mikään ei pysy oikealla paikallaan. Naputan siitä, etteivät tavarat juuri koskaan tunnu kulkeutuvan takaisin oikeille paikoilleen ilman eri pyyntöä. Viime aikoina olen alkanut naputtaa entistä enemmän siitä, että tavaraa on liian paljon. On totta, että kolmella lapsella on yhtä sun toista, tarpeellistakin toki, ja kasvavatkin niin nopeasti, että aina on oltava hankkimassa jotain uutta taminettakin, ja varallekin pitää kaikenlaista olla. 

Mutta eniten se sittenkin osuu omaan nilkkaan. Tai oikeastaan vähän kaikkiin aikuisiin, jotka näiden lasten lähipiiriin kuuluvat. Eivät lapset itse mitään kaupasta osta. Tahtovat kyllä, ja kertovat vähän väliä, mitä olisi kiva olla. Näkevät koulussa jollain, ja kaverin kanssa pitäisi olla samanlaista. Löytävät postin joukosta jokaisen kivan kuvaston, josta poimisivat suurin piirtein kaiken, jos vain saisivat. Hihkuvat innosta, kun näkevät televisiossa lelumainoksia. Kirjoittavat kirjeitä joulupukille (viimeksi eilen). Ja me aikuiset, kyllä me vain joskus periksi annamme. Inhimillistä, selitän itselleni.

Meillä on periaatteita kyllä. Joulu on joulu, ja silloin ostamme muutaman lahjan. Syntymäpäivänään saa jokainen yhden lahjan. Ja koska joulu ja syntymäpäivä ovat niitä erityisiä päiviä, silloin otetaan toiveet huomioon. Vaikka se olisikin vähän (tai enemmänkin) sellaista, jota ei itse valitsisi. (Mutta minä olenkin se sellainen järki-ihminen. Tylsyyteen saakka toisinaan.)

Yritän välillä selitellä itselleni. Että kun on kolme pientä, kaikki vielä kovasti leikkivässä iässä. Kaikki vielä siinä iässä, että jokaiselle pitää olla, jos jollekin. Kaikki kertautuu aina kolmella. Ja jos ei pidä varaansa, säästäisivät aivan kaiken. Keräisivät talteen jokaisen pahvilaatikon ja karkkipaperin. Kepin, kiven, kukkasen ja tammenterhon. Jos jossain on mahdollisuus askarrella, osallistuvat aina. Piirtävät koulussa jokainen päivä. Ja niin edelleen ja niin edelleen. 

Mutta se periaate on myös pakko olla, että jos jotain tulee, jotain myös lähtee. Olen suuri kierrätyksen kannattaja, joka antaa mielellään itselleen tarpeetonta toiselle käytettäväksi. Mutta se pistää miettimään, miksi pois annettavaa on niin paljon.

Omaan nilkkaan osuu. Ja satuttaa. Niin saa tehdäkin, sillä on aika hyvä saada ajatukset liikkeelle. Ja tähän ryhtiliike.