Tavallinen, erilainen sunnuntai

Sunnuntai-ilta, ja meillä on televisio auki. Meillä kyllä katsellaan lastenohjelmia harva se päivä, mutta siinä vaiheessa, kun lapset menevät nukkumaan, menee televisio aina kiinni. Siinä vaiheessa tuntuu yleensä nimittäin siltä, että hiljaisuus on parasta taustamusiikkia. Mutta tänään, jotain on toisin.

Tämä on meille aika tavallinen sunnuntai, mutta amerikkalaisille kaikkea muuta. Tänään nimittäin pelataan SE Super Bowl -ottelu, jota kaikki odottavat. Vastakkain ovat New England Patriots ja Seattle Seahawks. Minun on tunnustettava, että en tunne edes sääntöjä, mutta tässä sivusilmällä seuraillessani (kello on paikallista aikaa vähää vaille kymmenen) huomaan, että Patriots nousee koko ajan. Uuden Englannin asukkaana täytyy kai olla siihen tyytyväinen!

Mutta ei meillä sunnuntai ole ollut pelkkää jalkapalloa. Sunnuntai-iltaisin olemme ottaneet tavaksi mieheni kanssa viettää date nightia piipahtamalla Burlingtonin puolella ravintolassa. Tänään päätimme kokeilla periamerikkalaista, konstailematonta ruokapaikkaa tässä melko lähettyvillämme, ja kokemus olikin tällä kertaa hieman erilainen. Olemme ehtineet kokeilla näillä seuduin jo melko monta ravintolaa, mutta ihan näin huonoa tuuria ei ole vielä kohdallemme osunut. Alkuruoissa ei ollut mitään vikaa, ja valitsemani alkukeitto (ranskalainen sipulisellainen) antoi kyllä odottaa paljonkin, oli sen verran suussasulavaa. Pääruoaksi saamani Filet Mignon oli sen sijaan pelkästään 'ihan hyvää', mutta se oli sentään lämmintä. Mieheni tilaama liha-annos ei kuitenkaan ollut. Hän palautti keittiöön kylmäksi jääneen lihakimpaleen, joka tuotiin takaisin uudelleenlämmitettynä - tälläkin kertaa haaleana. Sillä aikaa kun mieheni lautasta kuljetettiin edestakaisin keittiön ja pöytämme välillä, minä ehdin syödä annokseni lähes loppuun. Joten kun haalea lihakimpale palasi uudelleen pöytään, päätimme, että tämä saa nyt riittää. Paikan johtaja, vanhahko rouvashenkilö, tuli kyllä pyytelemään anteeksi ja antoi hyvitystä laskuun. Mutta vaikka laskun mukana tulikin vähän ylimääräistä suklaata, tekee mieli äänestää jaloillaan. Onneksemme täytyy sanoa, että epäonnistuneet ravintolakokemukset ovat täällä perin harvinaisia, ainakin oman kokemuksen perusteella.

Tähän päivään on kuitenkin mahtunut myös erittäin onnistuneita kokemuksia. Totesimme, että lapsemme tarvitsevat hiustenleikkuut ja läheisessä ostoskeskuksessa on näppärä walk-in-parturikampaamo. Yksi kampaajista ehti leikata poikamme hiukset ja toinen siistiä molempien tyttäriemme kampaukset, ja aikaa kaikkeen tähän meni ehkä viitisentoista minuuttia. Kaiken kukkuraksi kaikki lapsemme istuivat tuoleissaan hämmästyttävän hiljaa ja asiallisesti. Ihmeiden aika, se ei totisesti ole ohitse! Vaikka itse istunkin mieluummin kampaamosalongissa, pidän siitä, että lasten kanssa on helppo poiketa noihin partureihin, joissa palvelua saa nopeasti ja yleensä aina vähällä odottamisella.

Mutta vähän olisi tähänkin sunnuntaihin toivomisen varaa. Kello on jonkin verran yli kymmenen illalla ja ulkoilman lämpötila näkyy olevan -22 C. Koko alkuvuosi on ollut hyytävän kylmä eikä helmikuun alun ennuste lupaa tilanteeseen helpotusta. Ja ei talvea ilman jatkuvia lumimyrskyjä: ensi yönä alkava myrsky saattaa tuoda meille jopa 12 tuumaa uutta lunta. Aika pientä, sanoisi nyt bostonilainen, mutta kyllä meille vähemmänkin riittäisi, jos minulta kysytään.

Meidän ikkuna.
Onneksi vain autotallin sivuikkuna.

Kello lähenee puolta yhtätoista. Ulkosuomalainen huomaa, että Patriots on voittanut. Siis voittanut!! Mitä mun nyt pitää tehdä?? Onneksi ystäväni Seattlesta, ulkosuomalainen hänkin, osaa jo opastaa. Whatapp singauttaa viestin länsirannikolta itään. Minun kuuluu nyt hankkia autooni faniliput sekä kulkea Patriots-paita päällä tilaisuudessa kuin tilaisuudessa. GO PATS!!

P.S. Terkkuja Seattleen! You'll get over it :)

Järvimonsterit ja me

'Mihin ihmeeseen täällä voi parkkeerata?' Ollaan paikallisen baseballpyhätön, Centennial Fieldin laitamilla, pitkänpitkässä autojonossa. Jonka pitäisi viedä kentän laidalla sijaitsevalle parkkialueelle, mutta jokin tässä nyt mättää. Sen lisäksi, että meitä on tästä jonosta päätellen menossa sinne käsittämättömän paljon, on takaisin päin tulossa myös valtaisa määrä autoja. Miksikö? Siksi, että ne pelikatsojien tavalliset parkkipaikat ovat aivan täynnä ja ihmiset ajelevat edestakaisin yrittäen löytää sopivaa lokosta autollensa. Joka paikassa silmissä vilkkuvat vain pysäköinninkieltomerkit tienvarsilla. Ja lisäksi tuo täällä yleinen 'tow-away-zone'. Sen kanssa ei todellakaan viitsi alkaa riskeeraamaan - hinaavat nimittäin aivan oikeasti autoja pois kielletyiltä paikoilta, kun näin kerran lupaavatkin.

Pelin alkuun on vielä tunti aikaa. Vihdoin saamme autolle paikan jostain puolen mailin päästä, joten siitä sitten vain reippailemaan lasten kanssa kohti kenttää. Meillä on mukana kolme niin innokasta fania, että askel taittuu lennokkaasti. Vermont Lake Monsters, täältä me tullaan!

Paikallisen baseballjoukkueen, Vermont Lake Monstersin vastassa on tänään Staten Islands Yankees, New Yorkin puolelta. Pelataan yliopistosarjaa, ns. seuraavaa heti ammattilaisten jälkeen. Lake Monstersin historia ulottuu vuoteen 1977 saakka, tosin tällä nimellä ovat pelanneet vasta vajaat 10 vuotta. Nimi juontaa juurensa tuon Champlain-järven kuuluisaan järvihirviöön, jota Champiksi kutsutaan (tästä kerroin jutussani Vähän erikoisempaa nähtävää). Ei tarvitse varmaankaan arvuutella, mikä hyppelee joukkueen maskottina!

Yksi mahdollinen syykin selviää, miksi väkeä oli saapumassa paikalle näinkin paljon. Onhan se tietysti totta sekin, että amerikkalaiset rakastavat (myös) baseballia, ja urheilutapahtumat ovat yleensäkin ottaen suosittuja. Mutta kuulemme, että paikalla olisi joku Boston Red Soxin edustaja (anteeksi, en tiedä kuka!) jakamassa nimmareita. Ja sellainen esiintyminen kyllä vetää väkeä paikalle.

Ja mitä baseballmatsissa syödään? Jotain periamerikkalaista? Kylläkylläkyllä. Suunta kohti aluetta, jossa käryää. Siis ns. VIP-aluetta (tai 'VIP'-aluetta). Tiedämme kokemuksesta, että kovin ihmeellisestä paikasta ei ole kyse, mutta tämä sopii vallan hyvin paikan tunnelmaan. Kouraan heppoinen pahvilaatikko, johon on jo valmiiksi aseteltu sipsipussi (no, tietenkin) ja pieni cookie-paketti (no, tietenkin), sen jälkeen valinta muutaman virvoitusjuoman väliltä ja kohti käryä. Jokaiselle hampurilainen ja hodari, ja kohti penkkirivistöä. Käsittämätöntä, lapset onnistuvat kantamaan omat laatikkonsa kaatamatta, jotain edistystä on mahtanut tapahtua. Suuresta gourmeesta ei ole kyse, sillä tuo pehmoisen pullasämpylän sisällä oleva nakki/jauhelihapihvikin ehtii jäähtyä kymmenen metrin matkalla. Tuunaukseksi saa riittää ketsuppi ja sinappi, niistä pikkuruisista pusseista, joita on mahdoton avata sotkematta sormia. Mutta oma fanijoukkomme mussuttaa tyytyväisinä ja lystiä riittää! Kahmivat sipsejäkin kaksin käsin, niitä kun eivät kotona normaalisti saa :)

GO-GO-GO!!

Hämäräkin ehtii tulla, ennen kuin kotiin ennätämme. Vaikka aivan kesken peliä me lähdemme, kun nukkumaanmenoaika lähestyy. Pelit saattavat kestää jopa lähes neljä tuntia, joten ihan siihen ei tällä kokoonpanolla kärsivällisyys riitä. Ja jos nyt ulkosuomalainen uskaltaa jotain sanoa, niin hmm... peli on aika tylsää katseltavaa. Mieleni saattaisi muuttua, jos kävisimme peleissä useammin, ja ainakin tästä hurraavasta tytöstämme voisi päätellä, että uudemmankin kerran saadaan tulla. Tämä on nyt muodostunut 'kerran-kesässä'-perinteeksi, mutta kukapa tietää, mitä ulkosuomalaiselle vielä ehtii täällä tapahtua... :)