Aivan tavallinen työpäivä

Kello soi 6:15. Se on aamu-uniselle raastavan aikaisin. Se on kuitenkin ainoa toimiva keino, olen huomannut. Suoraan liikkeelle vaan, ei mitään torkutuksia.

Noin puoli seitsemän aikaan olen keittämässä kahvia ja istun kupillisen kanssa puolihämärään aurinkohuoneeseen. Vilkaisen aamun uutisotsikot sekä yön aikana saapuneet viestit. Jos tiedän, että on odotettavissa kiireisempiä työviestejä, kurkistan sähköpostiin. Talossa on hiljaista. Jos mies on kotitoimistossa, sielläkin on vielä aamun hiljaisemmat tunnit menossa. Teinit nukkuvat vielä.

Seitsemältä lähden yläkertaan vilkaisemaan, ovatko teinit hereillä. Heistä jokainen valuu alakertaan, kunhan ennättää. Kahdeksaan mennessä on syytä, mikäli mielii samaan kyytiin. Lähden liikkeelle silloin ja vien lapset high schoolille. Ajoaika on noin viisi minuuttia (ihana, pikkuinen Vermont). Pidän tästä rutiinista - saan itselle hyvän startin aamuun, kun lähden ajoissa talosta ulos. Samalla voi poiketa kauppaan, jos tarvetta on.

Takaisin kotona. Keitän kupin vihreää teetä (vuosikymmeniä jatkunut terveysteko) ja ryhdyn tutkimaan, mitä työn suhteen on yön aikana tapahtunut. Projektien, joihin osallistun, yhteinen nimittäjä on tekoäly. Ne liittyvät usein lingvistiikkaan eli kielitieteeseen: analysointia, arviointia, tekstin tuottamista. Joskus on käännöstöitä. Saan projekteja alustan kautta, johon olen rekisteröitynyt. Niitä tarjotaan minulle profiilini mukaan. Se ottaa huomioon esim. työkokemuksen ja kielitaidon.

Jos meneillään on isompi projekti, yön aikana voi tulla uutta dataa, jota pitää työstää. Jos tyrkyllä on uusia profiiliin sopivia projekteja, niihin voi tulla kutsuja. Jos on hakenut johonkin projektiin, on odottamassa luultavasti pätevyysarviointi tai testi. Ohjeita on yleensä sivukaupalla, kymmeniä tai peräti satoja. Mihinkään ei pääse mukaan automaattisesti, vaan joutuu käymään läpi testivaiheita, joita on useimmiten enemmän kuin yksi.

Aamulla siis priorisoin: tartunko ensin dataan vai suoritanko testin vai laitanko hakemuksen menemään johonkin uuteen. Jos alan työstää dataa, napsautan apista aikaseurannan päälle. Jotkut projekteista olettavat sinun seuraavan työhön käytettyä aikaa ja raportoivan sen päivittäin, jotkut seuraavat käyttämääsi aikaa tai valmistuneita kokonaisuuksia järjestelmissä. Joka tapauksessa on syytä olla itse tarkkaan kärryillä siitä, paljonko aikaa on käyttänyt. Tunnit raportoidaan järjestelmään, josta ne menevät kuukausittain tarkistukseen ja jalostuvat siitä eteenpäin korvauksiksi. Rahaa tulee kerran kuussa.

Kotona työskennellessä on helppo pitää taukoja. Ne voivat olla sudenloukku, mutta toisaalta tietää kyllä, että korvaus muodostuu sen perusteella kuinka ahkera on ollut. Itse koen, että on myös perin kätevää saada pyykit pestyä ja tiskikone käytettyä päivän aikana, ynnä monta muuta asiaa. Viidenkin minuutin tauolla kun ehtii yhtä sun toista. Välillä se voi tarkoittaa sanapelejä, jotka pitävät aivotoiminnan virkeänä (saattaa olla, että olen niihin koukussa).

Yhdestä tauosta pidän kiinni, nimittäin lounaasta. Toimin ehdottomasti tehokkaammin, kun olen syönyt edes jokseenkin järkevästi. Useimmiten lounas on jotain aiemmilta päiviltä jäänyttä tähdettä. Suosikkini on pannulle sekaisin heitelty riisi/pasta/nuudeli, kala/kana ja jotain vihreää. Mausteita ja liraus sitruunamehua. Lounaan ohessa nautin useimmiten lisää uutisotsikoita. Vähän somea, vähän viestejä, sen sellaista.

Iltapäivän puolella keitän lisää kahvia ja aloitan toisen työrupeaman. Se on yleensä rakenteeltaan hyvin aamupäivän kaltainen, mutta työ on sen luonteista, että suunnanmuutoksia voi tulla ihan yhtäkkiä. Jokin data meneekin tarkistuskierrokselle, toiseen tulee uusia ohjeita, jotka pitää lukea ennen työskentelyn jatkamista. Johonkin tulee uusi deadline ja se kiilaa järjestyksessä yhtäkkiä ohitse. Johonkin voi tulla bonustaksa, jos se on edennyt hitaammin kuin asiakas oletti. Kaikissa projekteissa on projektinhallinnan välikäsi, joka organisoi ja välittää viestejä asiakkaalta tekijöille. Projektit on joskus hoidettu hyvin, joskus huonommin. Säätöä on, mutta pitää ymmärtää, että se kuuluu välillä asiaan.

Jos kaipaat työskennellessäsi runsaasti sosiaalisia kontakteja, tämä ei ole sinua varten. Jos ahdistuu jokaisesta testitilanteesta, voi olla vaikeaa. Ennen kaikkea: jos haluaa tehdä töitä kahdeksasta neljään tai yhdeksästä viiteen, en suosittele tätä työtä. Jos et halua ikinä koskea töihin viikonloppuna, älä valitse tällaista. Mutta jos olet hyvä organisoimaan ja priorisoimaan omia tekemisiäsi, homma sujuu hienosti. Vapaus päättää omista aikatauluista on ihanaa, mutta kurinalaisuutta on pakko olla.

Kolmeen mennessä iltapäivällä lopettelen. Haen lapset koulusta ja iltapäivä on useimmiten täynnä yhtä sun toista. Yleensä en siis tee töitä enää iltaisin, mutta poikkeus vahvistaa säännön; jos meneillään on kiireinen projekti, yritän löytää vielä tunnin tai pari illasta sitä varten. Kello kahdeksan on kuitenkin yleensä takaraja, sen jälkeen poistun työtilasta. (Paitsi ehkä ne pari sähköpostia vielä.)

Työkaveri huoneessani. 
Yleensä hiljainen, ei väitä vastaan.
Aina paikalla, jos tarjotaan herkkuja.
Toisaalta vetää sikeitä lähes koko päivän.

Kotirouvan konttorikaipuu vai mikä se nyt oli

Joskus on niitä päiviä, jolloin tuntuu, ettei oikeastaan ole tehnyt paljon mitään. Joskus taas tuntuu, että on käyttänyt jokaisen liikenevän minuutin ja huomaa yhtäkkiä, että kas, taas on ilta. Joskus huomaa jopa määrittelevänsä itseään sen kautta, mitä on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Ja joskus vain on, eikä mieti mitään sen kummempia, sen kun antaa arjen soljua eteenpäin ja vyöryy sen mukana päivästä toiseen.

Siitä on kohta neljä vuotta, kun olen viimeksi tehnyt konttorityötä. Se tuntuu välillä mahdottoman kaukaiselta. Ja kyllä, toisinaan kaipaan vanhaa työtäni. Kaipaan jopa niitä tuhansia dokumentteja, joita laadin, suorastaan välillä palaverimuistioitakin, projektisuunnitelmia, koulutusmateriaaleja. Sitä työjonoakin, joka ei koskaan ottanut loppuakseen, vaan venyi aina toisesta päästä, kun toisesta sai jotain supistettua. Kyllä, toisinaan kaipaan työtäni.

Minulla kyllä on tuo työ myös edelleen olemassa. Siinä on vain sellainen ongelma, että se työ on Suomessa ja minä olen täällä Yhdysvalloissa. Mutta, samantien voin korostaa, että tilanteessa ei ole mitään valittamista. Olen tehnyt varmasti kompromisseja, mutta koska olen niiden kanssa täysin sujut, ei tilanteessa ole mitään valittamista. Se aika tulee vielä, kun työelämä kutsuu taas. Eikä tämmöinen nelikymppinenkään (onneksi) mikään aivan rahjus vielä ole.

Kun tulimme tänne, olin vielä hoitovapaalla. Lapsistamme kaksi nuorinta olivat tuolloin vasta yksivuotiaita. Minulle ei aluksi tullut edes mieleen, että olisin tehnyt jotain muutakin kuin huolehtinut heistä. Sillä kahdessa yksivuotiaassa ja yhdessä kolmevuotiaassa riittää kyllä puuhasteltavaa. Toiset selviävät paljon suuremmastakin katraasta, mutta minulle näissä kolmessa on kyllä aivan riittävästi tekemistä. Vaikka olen jutellut täällä melko monen ihmisen kanssa siitä, mikä meidät on tänne tuonut ja mitä täällä teemme, aika harva on kysynyt, mitä minä työkseni teen tai olen tehnyt. Sillä moni olettaa lähtökohtaisesti, että olen lasten kanssa kotona. Mutta kyllä, toisinaan päädymme kyllä keskustelemaan siitäkin, että minulla on ylempi korkeakoulututkinto sekä monen vuoden työkokemus. Eivät ne mihinkään häviä, vaikka ovatkin nyt tauolla.

Jos olisimme Suomessa, olisin suurella todennäköisyydellä konttorityössäni. Puurtaisin arkea eteenpäin, kulkisin massan mukana töihin, päiväkotiin, kauppaan, kotiin. Edestakaisin, päivästä toiseen. Luultavasti elämämme olisi niin kiireistä, että omille harrastuksille jäisi vielä aika vähän aikaa. Luultavasti en myöskään olisi ehtinyt herättää henkiin rakkainta harrastustani, vaan haaveilisin siitä edelleen. En kirjoittaisi, vaikka haluaisin, sillä en ehtisi.

Komennuslaisen puolison elämä määräytyy kohteessa monessa suhteessa sitä kautta, mitä komennus pitää sisällään. Se määrää paikan, jossa ollaan, ja johon elämä rakennetaan. Paikassa etsitään oma paikka ja sopeutetaan oma elämäntapa siihen. Ja sitten ollaan tyytyväisiä tai ei olla. Meidän tapauksessamme saamme olla. Ja vaikka paperipinojen ääreen kaipaankin välillä, niin en ole kärsimätön. Se aika tulee, kun sen on aika tulla.

Luin jokin aika sitten jutun siitä, minkälaiset kuvat ja postaukset Facebookin puolella ihmisiä eniten ärsyttävät. Kahvikupin kuvaaminen oli yksi niistä. Joten on pakko kokeilla. Sillä jos tämän jutun piti vähänkin kuvata sitä, mitä minä täällä teen, niin kyllä tässä kuvassa aika paljon totuutta on. Minä juon kahvia joka päivä, monta kertaa. Siihen löydän nimittäin aina aikaa!

Integroitumista on tapahtunut.
Huomaa mukin kuviointi.