Näytetään tekstit, joissa on tunniste opiskelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste opiskelu. Näytä kaikki tekstit

lauantai 13. joulukuuta 2025

Kursseja, kursseja, lisää kursseja

 "En osaa pelata lentopalloa!" Toteaa teini, joka on juuri valinnut high schoolin ensimmäisen vuoden toisen kvartaalin täytteeksi lentopallokurssin. Juttelemme siitä, että ei se haittaa. Kurssi on suunniteltu siten, että tarkoitus on pitää hauskaa ja liikkua koulupäivän aikana muutenkin kuin käytävillä luokasta toiseen kiiruhtaen. Sitä paitsi siellä saa pelata myös sulkapalloa. "Onneksi. Sitä osaan paremmin." Hän pärjää kyllä, siitä minulla ei ole epäilystäkään.

Joskus on jännittävää. Lukiolaisen aikataulu on täynnä sitä ja tätä. Olen tyytyväinen siihen, että tytär on valinnut rohkeasti sittenkin sen lentopallokurssin - ja ennen kaikkea, hoitanut koko homman: ottanut selvää miten toimitaan, varannut ajan opinto-ohjaajalta ja ilmoittautunut kurssille. 14-vuotiaalle lukiolaiselle annetaan jo selvästi enemmän vastuuta kuin yläkoululaiselle, ja on helppo huomata, että lisääntynyt vastuu tuntuu mukavalta, joskin joskus jännittävältä tai pelottavaltakin.

High schoolin päivä alkaa virallisesti joka päivä klo 9. Sitä ennen on mahdollista käydä tapaamassa opettajia. He ovat luokissaan joka aamu 8:15 oppilaiden kysymyksiä varten. Myös tämä käytäntö opettaa vastuuseen: jos kotitehtävä on jäänyt epäselväksi tai haluaa kysyä voiko kokeen uusia, helpoin keino on marssia luokkaan tuon kyselytunnin aikana. Teini-ikäinen osaa jo monessa tilanteessa perin hyvin itse määritellä, tarvitseeko opintoihinsa apua. 

Päivässä on neljä pidempää oppituntia. Ne ovat noin puolentoista tunnin mittaisia. Meidän koulumme värit ovat sininen ja harmaa: päivillä on myös tällaiset värikoodatut nimet. Sininen päivä (ma, ke) on koko kvartaalin ajan samanlainen. Harmaina päivinä (ti, to) opiskellaan toisia aineita. Perjantait ovat joko sinisiä tai harmaita. Freshmaneilla eli yhdeksäsluokkalaisilla jokaiseen päivään on upotettu myös advisory, joka on ikään kuin luokanvalvojan oma tunti. Silloin tavataan pienempää ryhmää, joka on pysyvä samana kaikki neljä lukiovuotta. Ryhmässä jutellaan, pelataan ja välillä herkutellaan yhdessä ("We had donuts today!"). Juhlistetaan syntymäpäiviä, kysellään kuulumisia ja käydään läpi ilmoitusasioita. Advisoryt harventuvat myöhemmillä luokka-asteilla, mutta pysyvät kuitenkin edelleen ohjelmassa. Useimmiten päivään mahtuu myös läksyjen tekemiseen varattu aika eli study hall. Niitä tosin on vain freshmaneilla (9.) ja sophomoreilla (10.). Junioreilla (11.) ja senioreilla (12.) ne ovat hyppytunteja, jotka kuitenkin on suositeltavaa käyttää opiskeluun. Vastuun opettamista sekin.

Jokainen päivä päättyy 15:25. Aikataulu on pysyvä eikä siinä ole yleensä poikkeuksia, koska amerikkalaiseen kouluun kuuluu koulubussikuljetus.



Kouluvuosi jakaantuu luonnollisesti neljään kvartaaliin. Ydinkurssit - matematiikka, englanti, science (biologiaa, kemiaa, fysiikkaa) ja social studies (esim. historiaa ja yhteiskuntaoppia) pyörivät koko vuoden. Valinnaiset kurssit voivat olla esimerkiksi puolivuotisia tai kvartaalin mittaisia. Kaikesta kerätään opintopisteitä eli creditejä. Ohjelman suunnittelussa on syytä olla tarkka, jotta erilaiset kokonaisuudet tulevat huolehdittua. On valittava tietty määrä liikuntakursseja, taitoaineita, terveystietoa, teknologiaa jne. Vieraiden kielten opiskelu on vapaaehtoista, mutta niitä on tarjolla täkäläisessä koulussa tällä hetkellä neljä: espanja, ranska, saksa ja japani. Meidän teineistä kaksi opiskelee saksaa ja yksi espanjaa.

Kaksi teineistämme on aloittanut high schoolin tänä vuonna, esikoisella on menossa kolmas vuosi. Ensimmäisenä vuonna opinnot ovat vielä ohjatumpia ja monella on paljon samoja kursseja, mutta vaihtelu lisääntyy seuraavina vuosina. Esikoisellamme on lukujärjestyksessään esimerkiksi mielenkiintoinen historiakurssi nimeltään "American History through Film", lisäksi hän opiskelee taloustieteen ja ympäristötieteiden alkeita. Myöhemmin tänä vuonna on tulossa syventäviä englannin kielen kursseja, esim. luova kirjoittaminen ja katsaus kirjallisuuteen. Nämä kaikki ovat siis valinnaisia kursseja.

Joskus kyselin, mitkä kursseista ovat tällä hetkellä kiinnostavimpia. Yhden mielestä on useita kiinnostavia, mutta englanti on noussut suosikiksi. Hän lukee ja kirjoittaa mielellään kaikenlaista. Lisäksi koko vuoden jatkuva pitkä taidekurssi sopii taiteelliselle nuorelle. Yhden suosikki on tällä hetkellä "Engineering & Design", ja hän suunnittelee lisäävänsä ohjelmaan muitakin kursseja teknologiakokonaisuuden alta. Toisaalta hän on aina ollut kiinnostunut historiasta ja luultavasti harkitsee myös yhteiskuntaopin kursseja. 

Esikoinen suhtautuu kahden ja puolen vuoden kokemuksen pohjalta neutraalisti: "Well, it's pretty ok." Aika hyvä ja riittävä asenne sekin.

tiistai 13. helmikuuta 2018

Kato, se onnistui

Ajattelin, että pitäisikö tuntua joltain. Ei sitten kuitenkaan tuntunut, vaikka jonkinlainen etappi oli saavutettu. Muutaman viikon ajan olin vilkuillut joka aamu sähköpostia tietynlaisella tarkkaavaisuudella, sillä odotin palautetta kirjoittamisen perusopintojen viimeisen kurssin tehtävistäni. Viimein se ilmestyi postilaatikkoon. Tiesin, että arvosana olisi viimeisellä rivillä - se piti kurkistaa ensin. Ihan varmuuden vuoksi. Hyvänä hyväksytty, se riittäisi.

Olin suunnitellut, että perusopinnot valmistuvat vuodessa. Puolitoista siinä kuitenkin meni, sillä elämä. Odottamattomat pitkät tauot, etäopiskelijan laiskuus, kirjallisuuden hankkimisen haasteet. Liian kaunis auringonpaiste, lasten koulun tapahtumat, mukavuudenhalu. Valkoisen paperin kammo ja muutama tietotekninen haaste. Olihan niitä.

Mutta mitä opinkaan. Sen, että toisinaan on poistuttava mukavuusalueelta. On kirjoitettava sellaista, mitä ei koskaan ole kirjoittanut. Kokeilematta ei tiedä. Lukemista pitää lisätä ja siitä on syytä tehdä systemaattisempaa. Liian pitkät tauot ovat murheiden alku. Muistiinpanojen puute on oma vika. Aikatauluissa on helpompi pysytellä, kun niitä muistaa vilkuilla. Keskeneräisyyttäkin on siedettävä ja muokkaamiseen on varattava aikaa. Ilmaisua kannattaa yrittää parantaa vielä sittenkin, kun on jo oikeastaan aika tyytyväinen siihen. Tärkeintä on se, että kirjoittaa. Usein ja paljon ja vähän joka välissä. Silloinkin, kun tuntuu, ettei ole sanottavaa. Sillä keskeneräisyyskin voi jalostua edelleen, joskus sopivan pienen tauon jälkeen. Mutta ei liian pitkän.

Ennen kaikkea taisin oppia sen, että aikuisopiskeleminen on ihan eri juttu kuin nuoruusopiskeleminen. Se vain on. Sillä elämä. Tunnollisuus käy jatkuvaa painia elämän realiteettien kanssa. Irti päästäminen on osa elämää sekin.


Opintojeni muistikirja. Viha-rakkaussuhde.

Yhden opintopisteen sanotaan vastaavan noin 20 työskentelytuntia. Sitä ei kerro kukaan, kuinka monta kahvikupillista tai harhailemaan ehtivän ajatuksen palauttamista se vaatii. Suorittamani kurssit ovat kaikki olleet viiden opintopisteen arvoisia, joka vastaisi noin sataa työskentelytuntia per kurssi. (Hahahahaha.)

Tästä kuitenkin nyt eteenpäin. Ilmoittauduin välittömästi kirjoittamisen aineopintoihin, jotta saisin uuden hyvän startin. Ensimmäinen valitsemani kurssi perehtyy draamaan.

Enteilevä aloitus.  

perjantai 10. marraskuuta 2017

Hei, niinhän sä luulit

Joskus tuntuu kuin sulloisi käärmettä pulloon. Ei nyt sillä, että tietäisin, millaista on sulloa käärmettä pulloon kun en koskaan edes kyseisenlaiseen luikertelijaan koskisi, mutta kielikuvana se kuulostaa sopivalta. Toisinaan taas on tunne, että edessä on vain sumua, eikä oikein tiedä, mihin suuntaan pitäisi mennä. Tai saattaa tietääkin, kun vähän pohtii asiaa tarkemmin, mutta näkyvyys on kuitenkin heikko eikä askellus ole varmaa.

Joskus vain mennä porskuttaa eteenpäin. Olen huomannut, että silloin pitäisi vain antaa mennä ja pitää vauhtia yllä niin kauan kuin sitä tuntuu riittävän. On kuitenkin usein vaikeaa olla välittämättä kivistä ja kannoista, vaikka meno sinänsä hyvältä tuntuisikin. Joskus itseään pitää melkein käskeä. Joskus taas eteenpäin pääsee kuin kevyesti hypähdellen. Älä huolehdi liikaa, sanon itselleni.

Joskus rakastuu siihen, mitä saa aikaan. Sanoja, lausahduksia, onnistuneita kielikuvia. Tekstin hiomisen vaihe voi alkaa ahdistaa. On hyväksyttävä se, että materiaalia on liikaa eikä sitä kaikkea tule tarvitsemaan. On hyväksyttävä, ettei pölyhuiska riitä kun tarvitaan silppuria. Kirjoitettu teksti ei saa olla niin rakas, etteikö sitä pystyisi muokkaamaan. Sillä muokattava on - se kelpaa harvoin sellaisenaan. Sitä on usein tiivistettävä. Sen rakenteita on selkeytettävä. Sanavalintoja on joskus harkittava moneen kertaan, ennen kuin ne tuntuvat sopivilta. 

Mutta muutama asia on syytä pitää aina kirkkaana mielessä. Kenelle kirjoitan. Miksi kirjoitan - mikä on tekstin päämäärä, pyrkimys, tarkoitus.

Olen lukenut viime viikkoina lähes joka päivä. Välillä intensiivisesti, välillä sohvalle torkahdellen. Kirja on pitänyt minua otteessaan, vaikka olenkin käynyt sen kanssa jatkuvaa painia - nyt luen, en lue, pitäisi lukea, en jaksa, haluan lukea. Olen kokenut sen kanssa monta hetkeä, jolloin olen nyökytellyt mielessäni - juuri noin, niin minäkin uskon. Vähintään yhtä monta kertaa olen saanut todeta, että se kertoo juuri niistä virheistä, joita itsekin teen toistuvasti. Se on palauttanut minut pilvistä suoraan maan kamaralle eikä se pudotus ole ollut aina kovinkaan pehmeä. 


Mutta kuinka se onkaan inspiroinut minua. Samalla kun se on ravistellut käsityksiäni. Se on suorastaan ärsyttävän koukuttava enkä tunnu pääsevän siitä edes eroon. Se on luultavasti viimeinen kirja, jonka luen kirjoittamisen perusopintojani varten, mutta ehkä myös niistä mieleenpainuvin. Opettavaisuudesta nyt puhumattakaan.

Kirjoittamisen perusopintojen jälkeen on näköjään hyvä todeta, että olen oppinut ainakin sen, että oppimista on paljon. Ja koska kirjoittamista oppii kirjoittamalla, ei tämä harrastus näytä ainakaan laantumisen merkkejä. Ja sitä paitsi - miksi ihmeessä lopettaisi jotain, mikä on hauskaa? (Jopa silloin, kun se tuntuu käärmeen sullomiselta pulloon. Tai jotain.)

Kirjoituksessa mainittu kirja on Peter Elbowin Writing with Power. Techniques for Mastering the Writing Process.

tiistai 2. toukokuuta 2017

Hetkistä parhaat (ja ne muut)

Tunnistan selkeästi parhaita hetkiä - ja sitten niitä epämiellyttävämpiä. Vaikka aikuisopiskelijan jokseenkin koko elämä on varsin erilaista kuin muistan hämärästi joskus nuorena olleen, eivät tietyt asiat näköjään muutu.

Ihan kaikkein parasta lienee se tilanne, kun homma sujuu, tekstiä syntyy ja oheismateriaalikin kolahtaa muistiin tuota pikaa. Eteneminen asiassa on opiskelijan suurin vaivanpalkka. Siinä saattaa olla hetken verran jopa kovin tyytyväinen itseensä.

Mutta - nautin suuresti myös aloittamisesta! Nimenomaan siinä vaiheessa, kun saan suunnitella. Printtaan tehtävät ja käyn läpi kirjallisuusluettelon. Sen jälkeen alan palastella tehtäviä pieniin osiin siten, että niistä tulee yksittäisiä kokonaisuuksia: lue se ja se kirja, kirjoita kolmen sivun pohdinta, suunnittele romaanin aloitus, tutustu käsitteistöön. Asetan jokaiselle palaselle määräpäivän käyttämääni to do -sovellukseen. Poimin kirjallisuuslistalta tärkeimmät kirjat, printtaan pdf-tiedostoina tarjotut ja metsästän erityisen tärkeät suomalaisista verkkokaupoista. Suunnittelun jälkeen on hyvin aikaansaava olo - kun tehtävistä erottelee pieniä osia, on niihin myös helpompi tarttua. Jokaisen suoritetun osasen jälkeen sen voi kuitata tehdyksi. Ai että onkin mukava kilahdus!

Mutta sitten tulee tuska, aina jossain vaiheessa. Jokin tehtävä jää keskeneräiseksi liian moneksi päiväksi ja siihen tarttuminen uudelleen käy yhä tahmeammaksi. Silloin on vain jonain päivänä määrättävä itsensä aloittamaan uudelleen. Joskus homma lähtee sujumaan melkein heti, joskus se vaatii useamman käynnistelykerran. Olen huomannut omissa kirjoitusprojekteissani tietyn analogian: kun yksi nytkähtää liikkeelle, toinenkin alkaa sujua. Näitä blogikirjoituksiakin siis syntyy eniten niinä aikoina, kun opiskeluprojektitkin etenevät - vaikka voisi luulla asian olevan lähes päinvastoin. Oma kirjoittamiseni kuitenkin kulkee selvissä sykleissä - niissä on niin tehokkaita kuin takkuisia kausia.

Joskus valkoisen paperin (näytön) kammo vaatii
sijaistoimintoja.

Mutta sitten! Kun kurssin tehtävät ovat käytännössä valmiita, on pienen hengähdystauon paikka. Sen jälkeen kun olen kirjoittanut viimeisen lauseen, en yleensä ala oikolukea tekstiäni heti. Annan itseni levätä yleensä seuraavaan päivään saakka, jolloin otan kokonaisuuden käsittelyyn ja yritän lukea sen kuin ulkopuolinen ehkä lukisi. Korjaan kirjoitusvirheet, yritän löytää oikeat pilkunpaikat, tarkistan lähdeviitteet, sivunumerot ym. muotoseikat. Toisinaan päädyn muokkaamaan tekstin sisältöäkin, mutta useimmiten teen vain pieniä korjauksia. 

Pahin on vielä edessä. Sen jälkeen kun olen päättänyt päästää tekstistä irti, tallennan sen sopivaan muotoon, nimeän vaaditulla tavalla ja hivuttaudun päättäväisesti kohti virtuaalista Palauta tehtävä -laatikkoa. Miten houkutteleva se onkaan! Ja samalla niin pelottava. Äkkiä tiedosto menemään (ennen kuin ehdin katua), tallenna ja lähetä ja sinne meni. Ja huh.

(Ja sitten iskee vielä se puistattava jälkiajatus: meniköhän sinne varmasti oikea versio?)

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Ohjenuoria (vähän) vanhemmalle opiskelijalle

Huomaan olevani ehtymättömällä oppimisen tiellä, mikä on havainnollistunut selkeällä tavalla, kun aloin opiskella uudelleen noin kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Vielä kuitenkin haparoin sillä polulla, kuinka löytäisin itselleni parhaat keinot sisäistää oppimani mahdollisimman tehokkaasti - aikaikkunat kun ovat kummasti kutistuneet sitten nuoruusvuosien. 

#1 Opiskeluun käytettävissä oleva aika. Jos kaksikymppisenä ei saanutkaan tehtyä tehtäviään tai luettua lähdekirjallisuutta ajoissa, ei voinut syyttää kuin itseään. Nyt voi syyttää montaa muutakin, ynnä perhetilanteen tai vaikkapa lasten koulun asettamia velvollisuuksia. Kaksikymppisenä oli helppo käyttää opiskeluun yhteen menoon useita tunteja, jos tarvetta oli. Nyt aikaikkunat sijoittuvat sirpaleisesti perhekalenterin lomaan ja niistä on kyettävä kokoamaan järkeviä kokonaisuuksia. Mikä onnistuu joko paremmalla tai huonommalla onnella.

#2 Sisäistäminen. Kapeassa aikaikkunassa on oltava tehokas, tai tilaisuus voi olla nopeasti mennyttä. Oman lisähaasteensa tuo fakta, että kun joutuu palastelemaan opiskeluaikansa pieniin jaksoihin, joutuu kuluttamaan turhan paljon aikaa säätämiseen ja muistelemiseen - mihinmänytjäinkään. Olen myös kantapään kautta opetellut riittävien muistiinpanojen tekemisen, sillä kyllämätämänsittenmuistan ei toimikaan vaan edessä on yhä uudelleen missä#%&?senytolikaan.

#3 Keskittyminen. Kun reiluun kahdeksaan vuoteen ei ole ehtinyt keskittyä juuri mihinkään kunnolla, ei enää edes osaa. Parikymppisenä opiskelijana osasin vielä enkä edes koskaan kokenut sitä vaikeaksi. Nyt kykenen keskittymään asioihin suurin piirtein yhtä hyvin kuin jälkikasvuni (jippii). (Sitä paitsi sähköposti kilahti juuri, vai oliko se Whatsapp ja Facebookissa näytti olevan mielenkiintoinen keskustelu meneillään. Ja täytyyhän sekin tietää, mitä maailmalla juuri nyt tapahtuu.)

#4 Unentarve. Nuorena opiskelijana riitti, kun unta sai joka viikko suurin piirtein riittävästi eikä sillä ollut niin väliä, mille öille unet kasaantuivat. Kun palasi kaupungista kotiin aamun ensimmäisellä illan viimeisellä bussilla, voi aivan hyvin jatkaa muutamaa tuntia myöhemmin luennolle, koska on sentään ummistanut silmänsä joksikin aikaa siinä välissä. Nyt voin syyttää kevätväsymystä tai allergialääkkeiden uneliaisuusvaikutusta, kun illalla niin silmät kuin ajatukset pysyvät virkeinä ehkä kymmeneen saakka. Kun lapset saa nukkumaan iltayhdeksältä, kutistuu tuokin aikaikkuna melko pieneksi. (Haukotus.)

#5 Mukavuus. On oikeasti aika mukavaa kerätä sohvan nurkkaan kasa tyynyjä ja ottaa kirjan kanssa hyvä asento. Mutta sitten voi käydä niin, että huomaakin minuuttien kuluneen mutta kirjansivujen taas ei. (Mämitäänpäiväunianuku.)

#6 Lukeminen. Totean itselleni jatkuvasti, että pitäisi ehtiä lukea enemmän. Pitäisi ehtiä lukea kaikenlaista, mutta lukeminen rajoittuu melkein kokonaan opiskelukirjoihin, jotka nekin ehtii vain hädin tuskin kahlata läpi. Sillä kirjoittaakseen hyvin kannattaa (-isi) lukea paljon. Mitä enemmän luen ja tutkin asioita, sitä paremmin kirjoitan. 

Joskus oikein pitää katsoa ylöspäin. (New York 8.4.2017)

Mutta koko ajan joka tapauksessa opin lisää! Saan valmistakin, vaikka sitten pienistä paloista keräiltynä. Ja niin peruspositiivinen olen, että aion tästedeskin uskoa siihen, että vaikkei vauhti nyt päätä huimaisi, niin ei tässä peruuttamallakaan mennä. Sitä paitsi koko ajan tulee vanhemmaksi ja viisaammaksi, joten mikäs tässä ollessa!

tiistai 7. helmikuuta 2017

Niin vähän

Rakas päiväkirja,

olen oivaltanut jotain.

Olen ajatellut joskus sillä tavalla vähän ylimalkaisesti, että oikeastaan osaan kirjoittaa aika hyvin. Olen ollut usein jopa melko tyytyväinenkin kirjallisiin tuotoksiini, joskin yhtä lailla kriittinen ja tyytymätönkin. Kyllästynyt en ole oikeastaan koskaan, mutta valkoisen paperin kammonkin olen joskus kohdannut silmästä silmään.

Nyt olen kuitenkin alkanut saada uudenlaisia ajatuksia, ihan kuin ne olisivat vain odottaneet sysäystä muodostuakseen järkeviksi kokonaisuuksiksi. Olen alkanut pohtia sitä, mikä tekee kirjoituksistani hyviä, mikä huonoja. Miten oikein ilmaisen asioita kirjoittamalla ja mitä se oikein minusta kertoo.

Sillä kun kirjoittaa, pitää olla monta asiaa hallussa. Vanha totuus kuuluu, että pitää olla sanottavaa ja pitää olla taito sanoa se. Tunnistan kipuilleeni monta kertaa. Pitää olla voima haluta kertoa asia sanoin ja samalla rohkeus seisoa kirjoittamansa tekstin takana. Ja samalla kun ajatukseni ovat virranneet eteenpäin, olen havainnut, kuinka vähän tästä kaikesta oikeastaan tiedän. Miten mahdottoman paljon minä voisin vielä tästä oppia - vain taivas on kaiketi rajana. Avartavaa, sanoisin. Ja tästä kaikesta luultavasti kiitän sitä, että tulin hakeutuneeksi opiskelemaan kirjoittamista. 

Jotta kirjoittaisin hyvin, minun pitäisi myös ehtiä lukemaan paljon. Luen kyllä uutisia, artikkeleita ja toisten blogikirjoituksia päivittäin, mutta haluaisin lukea niin paljon enemmän. Haluaisin lukea viihdyttäviä ja koskettavia romaaneja, seikkaperäisiä tietokirjoja ja mieleenpainuvia elämäkertoja. Ja vaikka mitä muuta. Kirjakaupan tai kirjaston täpötäydet hyllyt ovat minulle kuin taivas edessäni. Suunnittelen lukevani paljon enemmän kuin tosiasiassa arjen läpi purjehtiessani koskaan ennätän. Jos vain ikinä olisi määrättömästi aikaa, ottaisin kaiketi loputtomasti selvää siitä, mitä maailmassamme tapahtuu.

Tänään nautin. Pitelin kirjaa kädessäni ja luin sitä keskeytyksettä pitkän aikaa. Talo oli hiljainen, sillä lapset olivat koulussa ja olin tehnyt päätöksen siitä, että keskityn jonkin aikaa vain pelkkään lukemiseen. Olen pelännyt, että olen menettänyt keskittymisen kyvyn hektisessä lapsiperhearjessa, mutta huomasin, että voin ehkä saada sen sittenkin vielä takaisin.




Mitä uutta tästä vielä alkaakaan. Mutta kun on vasta alussa, huomaa kai selvemmin sen, kuinka kehittyy. Ja se, että kehittyisin kirjoittajana, siinä lienee tämän opiskelun tärkein merkitys. Ihanan avartavaa.

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Sivumennen sanoen

Sivumennen sanoen, yritäpäs kirjoittaa paria viiden sivun esseetä, kun lapset ovat joululomalla. Ja kun ethän sinä niitä tuosta vain näytölle taio, aihekin vaatii etukäteistiedon hankintaa, jäsentelyä ja ymmärtämistäkin. 

Sivumennen sanoen, yritäpäs lukea nipullinen parinkymmenen sivun artikkeleita tuoksi etukäteistiedoksi, kun lapset temmeltävät kotosalla ja jouluruokapöytäkin odottaa suunnittelua, kattamista ja valmistelua. 

Sivumennen sanoen, lukeakin voit ehtiä, pätkissä ja illan hämärissä huonoilla silmillä, mutta yritäpäs sisäistää lukemasi. Jäsentää ja järjestellä, ymmärtää ja kerätä vielä omia ajatuksia asioista muistiinpanoiksi, sillä ethän niitä muuten kuitenkaan seuraavana päivänä muista.

Sivumennen sanoen, yritäpäs pitää edellisiltana illan hämärissä väsyneillä silmillä lukemasi mielessä ynnä ne ajatukset, jotka sinä lukemastasi sait ja ylöskin kirjasit, muttet enää seuraavana päivänä muistanutkaan, miksi. 

Sivumennen sanoen, yritäpäs olla joulumielellä ja huoletonna, kun muistat, että sait juuri ja juuri aikaan kaksi sivua esseeseesi, kun niitä piti olla viisi, ja sitä paitsi nekin neljä päivää myöhemmin kuin itse asettamasi deadline olisi määrittänyt. 

Sivumennen sanoen, kaunokirjallinen journalismi, fiktiiviset kerrontatekniikat ja ihmisen todellisuuskäsitys eivät ole niitä aiheita, jotka joululomalla aktiivisesti mielessä pyörisivät, vaikka kiinnostaviakin ovat. Ovat vain joutuneet kilpailemaan niin monen muun seikan kanssa, kuten lasten joululomailun, jouluvieraiden, ylensyömisen, ilotulitusten ja uudenvuodenskumpan kanssa, noin niin kuin esimerkiksi. Että jos jäivät toiseksi, niin hyvästä syystä.




Mutta en luovuta. Kun en luovuta. 

Sivumennen sanoen. (Ja tähän hymiö. Positiivinen.)

maanantai 7. marraskuuta 2016

Ostetaan keskittymiskyky

Kaksi kuukautta tätä menoa jo takana, enkä ole vieläkään oppinut. Tai olenhan minä näiden opintojen myötä paljon oppinut kirjoittamiseen liittyvistä asioista - omasta kirjoittamisestani, sen vahvuuksista ja heikoista kohdista. Mutta kun istun lukemaan materiaalia tai kirjoittamaan oppimistehtävää, jokin taito on edelleen hukkateillä.

On melko helppo aloittaa, kun päättää niin. Kasa papereita, muistivihko ja tietokone. Avoin mieli ja innostus uuden äärellä. Otsikko ja kappale, pari. Mutta pyykkikone. Nuo tavarat pois pöydältä. Ja tiskit, ne piti laittaa koneeseen.

Seuraava kappale. Paluu ensimmäiseen. Ajatus jäi jonnekin. Laittaisiko kahvia? Kaapista suklaata kaveriksi, ehkä se auttaisi. Kuivausrumpu kuuluu lopettelevan, muista tyhjentää se. Mitähän sähköpostille kuuluu?

Ensimmäinen kappale on ihan hyvä, mutta toista pitää muokata. Kolmas on johdonmukainen, mutta saisi olla pidempi. Pitäisi pedata sänkyihin uudet lakanat, tekisiköhän sen nyt. Virkistäisikö ajatuksia? Saman tien voisi laittaa pyykkikoneen vielä uudelleen pyörimään. 

En kuvitellut, että se olisi tällaista. Vaikka tiesinkin, oikeastaan. Kuvittelin, että otan tietokoneen kainaloon ja istun ja kirjoitan pari tuntia yhteen menoon. Hah. Jos vartin verran kerrallaan, hyvä niin. Koska pyykkikone. Ja niin edelleen.

Keskittymiskyky on hukkateillä, kadoksissa, missä lie. Olikohan minulla sellainen? Nuorena oli, muistelen. Mitä sille tapahtui? Ehkä se pusertui arkisten askareiden väliin ja katosi hiljaa näkyvistä. Niin siinä täytyi käydä.

T

Toisaalta, miksi valitan? Olen saanut tehtyä ensimmäisen kurssin jokaisen tehtävän toistaiseksi ajoissa, joskin toisinaan siinä kuuluisassa viimetingassa. Jos vaikka halusinkin, että osaisin keskittyä ja suorittaa tuottavaa opiskelutyötä hyvissä, riittävän pitkissä, yhtenäisissä aikaikkunoissa, niin pienten palasten muodostamana ne suoritukset kelpaavat myös.  

Jatkan kuitenkin keskittymiskykyni etsimistä, sillä luulen, että siitä olisi minulle vielä hyötyä. (Ja sitä on välillä kauhea ikävä!)


tiistai 11. lokakuuta 2016

Viivyttelyn taito

Olen viivytellyt ja väistellyt. Vähät välittänyt ja vitkutellut. Lukenut materiaaleja ja pyöritellyt aiheita päässäni, mutta moneen päivään en saanut aikaan yhtään mitään konkreettista. Onneksi olen opettanut itseni ymmärtämään, että ajatustyö ennen kirjoittamiseen ryhtymistä on osa prosessia sekin. 

Kirjoittamisen opinnot, joista minulle on tähän mennessä ehtinyt kertyä kokemusta reilun kuukauden verran, ovat edenneet osaltani siihen pisteeseen, jossa kohtasin ensimmäisen rimakauhun. Pitäisi nimittäin kirjoittaa draamakohtaus, mutta kirjallinen minäni meinaa kompastella. Ala on minulle vieras, vaikka kuinka olen yrittänyt kääntää tilanteen uutuudenviehätykseksi. 

Olen siis yrittänyt monenlaista. Kokeillut unohtaa koko tehtävän hetkeksi (odotellut ahaa-elämystä) ja keksinyt muuta tärkeää ja muka tärkeää tekemistä (vielä ehtii, vielä ehtii). Olen vajonnut kohti epätoivoa (en mä osaa kirjoittaa draamakohtauksia) ja alentanut omia kirjoittajan kykyjäni (toiset osaa kuitenkin kirjoittaa paljon hienompia tekstejä). Miettinyt jopa sitä, että kohtaanko tässä ja nyt, silmästä simään, valkoisen paperin (näytön) kammon, jos avaan tekstinkäsittelyohjelman ja tuijotan sen hohtavan valkoisena heijastelevaa dokumenttipohjaa.

Mutta sitten ajattelin, että annan arjen kuljettaa eteenpäin normaaliin tahtiin. Laitan lapset kouluun, käyn kaupassa, juon kahvia, kuljeskelen ympäriinsä ja ajattelen. Menin kirjakauppaan ja kiertelin siellä huvikseni, sillä se on ihana paikka. Voisin tutkia kirjakaupan hyllyjä vaikka kokonaisen päivän. Suunnittelisin, mitä kaikkea lukisin ja tekisin, jos minulla olisi määrättömästi aikaa. Haaveilisin. Ja löysinkin jotain - ehkä se oli jotain motivaation ja inspiraation välimaastosta, mutta se saisi kelvata.



Tulin kotiin ja avasin tietokoneen. Kirjoitin pari sivua elämäni ensimmäistä draamakohtausta ja tarkastelin luonnostani. Kyllä siinä vielä paljon viilaamisen varaa olisi, mutta ehkä siitä sittenkin tulisi jotain. Kirjoittamisen jälkeen söin, join kahvit ja otin vartin päiväunet. Jätin tekstin oman onnensa nojaan ja palaan viimeistelemään sitä sitten, kun olen viivytellyt tarpeeksi ja deadline tulee tarpeeksi lähelle. Ei siitä mestariteosta tule, mutta pääsinpä kynnyksen yli. 

Jännää tämä opiskelu!

tiistai 30. elokuuta 2016

Sitten kun!

Sitten kun olen korjannut pois päivällisen jäljet, kirjoitan (viimein) sen sähköpostin. Sitten kun olen saanut lapset nukkumaan, täytän ne paperit, jotka ovat odottaneet (turhan) pitkään. Sitten kun lapset palaavat kouluun, hoidan ne kaikki kymmenet tuhannet asiat, jotka ovat odottaneet aikaa parempaa. Sitten kun ruuhkavuodet rauhoittuvat / lapset ovat muuttaneet pesästä / olen eläkeiässä, luen ne kaikki lukematta jääneet kirjat omasta kirjahyllystäni - ne, jotka olen innoissani ostanut ja jotka olen aikonut lukea 'ihan kohta'. Ja niin edelleen.

Aivan äskettäin otin käyttöön iPadilleni uuden sovelluksen, joka tulee (tullee) muuttamaan elämäni, ainakin saamaan osan siitä järjestykseen. Ne kaikki (no, osa) sekalaisena sälänä päässäni sinkoilevat asiat saavat luvan asettua kauniiseen luettelomuotoon uudessa to do -sovelluksessa. Jätän äänetkin päälle, sillä kilahtaa niin mukavasti, kun klikkaa tehtävän suoritetuksi.

Olen elänyt vuosikausia jatkuvaa sitkun -elämää. Olen kiittänyt onneani siitä, että olen perusluonteeltani järjestelmällinen, mikä on helpottanut hektisen arjen pitämistä edes jonkinlaisessa tolkussa. On ehkä näyttänyt joskus siltä, että olen tehnyt kotona monen monta asiaa, mutta olen jättänyt tekemättä vielä paljon enemmän. Ajoissa, jopa etukäteen on muuttunut säännölliseksi viimetingaksi. 

Nyt alkaa kuitenkin opiskelu. Sen lisääminen palettiin aiheutti välittömän tarpeen listojen käyttöönotosta, sillä en mitenkään usko muistavani kaikkea lasten kouluasioista, huushollin ylläpidosta, juoksevien asioiden toimittamisesta tai opintoihin liittyvistä deadlineista ilman to do -listauksia. Joten nyt kirjaan ylös tehtäviä ja päivämääriä ja annan näppärän sovelluksen muistutella minua. Tarkoitus on, että arkipäivistä noin kaksi tulee olemaan pääsääntöisesti opiskelupäiviä. 

Ja sitten varaudun siihen, että opiskelupäivä jääkin väliin, kun lapsi sairastuu. Varaudun siihen, että lasten koulutöiden deadlinet sotkevat omani. Epäilen, että toisinaan deadlinet tulevat varmasti kasautumaan liikaa. Olen jokseenkin varma, että 'hyvissä ajoin' muuttuu liian usein viimetingaksi. Olen aivan varma, että jonain päivänä vain istun kahvikupillisen ääressä, enkä tee yhtään mitään, vaikka uusi sovellukseni kuinka muistuttelisi.



Kun olen sittenkin oppinut, itseni siis oikein opettanut, sellaiseksi, että ei koko ajan voi suorittaa. Koska on kivaa ja hyvää ja hyödyllistä ja tarpeellista ja erittäin tärkeääkin vain olla ja nauttia ajasta perheen kanssa, ystävien kanssa, hyvän ruoan seurassa ja liian suuren jäätelöannoksen äärellä. Pitkällä kävelylenkillä tai lasten kanssa pihamaalla. Ja niin edelleen. Niitä en kirjaa to do -listalle, sillä muistan kyllä muutenkin. Jos en ihan aina, kun se tarpeellista olisi, niin aika usein kuitenkin. 

Syksy saa tulla! (Mutta olkoon se yhtä lämmin kuin ennustukset lupaavat!)

(Note to self: ja sitten kun olen kirjoittanut tämän blogipostauksen, luen kurssikirjan loppuun. Oikeasti. Kunhan ensin olen tyhjentänyt tiskikoneen ja siivonnut keittiön. Onneksi on koko yö aikaa.)

tiistai 23. elokuuta 2016

Ku mikään ei oo ku ennen!

Olen astunut uuteen maailmaan. Se on vielä vähän ihmeellinen ja jäsentyy mielessä hyvin hajanaisesti, mutta toivon pääseväni pian jyvälle. Toivoa ainakin sopisi.

Noin kahdenkymmenen vuoden jälkeen (tai jotain) olen aloittamassa opiskelun uudelleen ja jotain on näköjään muuttunut. Suoraan sanottuna en tiedä, onko oikein mikään niin kuin silloin joskus ennen, kun parikymppisenä tyttösenä annoin junan viedä Pohjanmaalta Tampereelle ja aloitin opiskelut täytenä keltanokkana. Sain kätösiini pienen sinisen opintokirjan. Siihen sai alkaa kerätä merkintöjä kursseista. Jossain vaiheessa opintorekisteriote muuttui kai sähköiseksi, muistelen hämärästi. Muuta sähköistä ei sitten ollutkaan. (Mitä nyt opiskelijabileissä.)

Nyt keski-ikäinen klikkaa linkkiä ja päätyy johonkin, jota opintotietojärjestelmäksi kutsutaan. Sieltä pitäisi löytyä kurssitarjonta, jokaisen kurssin yksityiskohtaiset tiedot, opintotehtävät ja mitä kaikkea muuta. Klikkailen ja seikkailen järjestelmässä ja yritän pitää mielessäni, mitä etsin. Olokin muuttuu vähän epävarmaksi: ai näin omatoiminen pitäisi olla. Osaankohan? Muistankohan käydä täällä ja tuolla? Omatoimisuus ja joustavuus lienee hyvästä, mutta kukahan potkisi keski-ikäistä opiskelijaa määräajoin, jotta tämä muistaisi tarkistaa kaiken ajoissa. Oma työkokemuskin nostaa päätään: huomaan tutkailevani järjestelmän käyttäjäystävällisyyttä ja pohdin, voisiko sitä kehittää.

Kurssikirjallisuuden läpikäyminen jännittää aivan erityisesti, sillä olen fyysisesti kohtuullisen kaukana suomenkielisestä kirjallisuudesta, joka makaa suomalaisissa kirjastoissa. Ensimmäisen kurssin kirjan olen kuitenkin jopa onnistunut saamaan tänne (noin kolmen ihmisen avustuksella, kiitos vaan) ja vaalin sitä nyt kuin vastasyntynyttä pienokaista. Ja mikä tärkeintä, olen jopa lukenut sitä vähän. Tahtia tosin pitäisi nyt kiristää. Mutta luultavasti pääsen vielä käyntiin. Kun vain ehdin.




Ajankäytön hallinta on noussut arvoon arvaamattomaan. Lukemisinnon aaltomaisia häivähdyksiä ei voi juurikaan noudattaa, sillä ne tulevat epäsopiviin aikoihin kolmen lapsen äidin arjessa. Lapset lomailevat vielä pari viikkoa ennen koulujen alkua ja mies reissaa, joten lukuinnon olisi syytä asettua iltayhdeksän tietämiin. Kaukana ovat ne ajat, jolloin kirjan saattoi ottaa käteensä milloin vain. Ja lukea juuri sen aikaa, kun intoa riitti. Nyt voi lukea sen aikaa, kun aikaikkunassa sattuu riittoa olemaan.

Keskittymiskykyäkin olisi syytä olla. Sitä tuntuu keski-ikäisellä ruuhkavuosia eteenpäin rähmivällä äiti-ihmisellä olevan saman verran kuin keskimäärin kolmevuotiaalla. Kun ei vuosiin ole ollut aikaa keskittyä juuri mihinkään, ei yhtäkkiä enää osaakaan. Sillä kun asettuu tekemään jotain, omat ajatukset keskeyttävät. Ne kuiskuttelevat kilvan siitä, mitä kaikkea muutakin pitäisi/voisi/ehtisi. Yritän murjoa ne pois häiritsemästä ja luen eteenpäin. Ja huomaan, että olen kyllä lukenut, mutta mitä minä nyt tästä lukemastani oikeasti muistan. Niin. Vähän pitää vielä reenata ennen kuin sujuu.

Se iltayhdeksän, siitä on muuten tullut vähän mystinen juttu. Parikymmentä vuotta sitten se oli sopiva aika alkaa tehdä jotain, siitähän se homma vasta käyntiin lähti. Illan päälle saattoi päätyä vaikka opiskelukavereiden kanssa baariin yhdelle (2) ja siitä haalaribileiden kautta kotiin illan viimeisellä aamun ensimmäisellä bussilla. Ja aamukahdeksaksi luennolle, suurin piirtein niillä samoilla silmillä. Nyt ei meinaa iltayhdeksältä näillä silmillä edes pientä pränttiä nähdä, kun ikänäkö vaivaa ja silmiä väsyttää paljon aiemmin kuin silloin joskus. Jos sohvalla ei jaksa nuokkua, voi yrittää lukea sängyssä selällään, kunhan ensin saa päätettyä, miten sitä tekstiä näkisi parhaiten. Asettelee kirjaa moneen kertaan tarpeeksi kauas, ettei teksti näyttäisi sumuiselta. Kutsuvat kuulemma nykyään aikuisnäöksi, senkö pitäisi sitten lohduttaa.

Mutta olen ajatellut selvitä. En kuulu niihin, jotka hoitavat kolme lasta ja kirjoittavat siinä sivussa väikkärin ja juoksevat maratonin - mutta sinnikäs osaan tarvittaessa olla. Olenhan sitä paitsi vuosien multitaskaamisen ansiosta oppinut hyödyntämään melkein jokaisen viisi-, kaksi- tai puoliminuuttisen.

Taikasanaksi muodostunee to do -listat. Toivottavasti. Pitäkää peukkuja.

tiistai 2. elokuuta 2016

Ihan pihalla

Meillä on alkanut eräänlainen pikku arki. Se ei tarkoita vielä koulunalkua eikä syksyisiä säätiloja, niihin on vielä pitkä tovi aikaa. Elokuu on meillä tänä vuonna leirikuu, sillä lapset aloittivat maanantaina pehmeän laskun kohti rytmejä ja ohjattua tekemistä. Esikoisemme osallistuu tällä viikolla koulun järjestämälle luonto- ja taideleirille, ja kaksi nuorimmaistamme taidekoulun leirille, jossa 4-5-vuotiaat saavat harjoitella leirimaailmaan totuttelemista kolmen tunnin ajan päivittäin.

Pikku arki on alkanut kyllä minullakin. Sen lisäksi siis, että kuljettelen lapsia paikasta toiseen ja yritän pitää kirkkaana mielessä, että mukana on jokaisen siirtymän alkaessa tarpeeksi (ja oikeita) tarvikkeita, vaihtovaatteita ynnä muuta, olen iltapäivän tunteina (jolloin olen muutaman tunnin ajan aivan yksin kotona) kerännyt kasaan tietokoneen, kasan papereita ja kahvikupin. Hämmästellyt hetken hiljaisuutta, yrittänyt sen jälkeen perehtyä aivan uusiin asioihin.

Toukokuussa sain tietää, että minut on hyväksytty opiskelemaan kirjoittamista. Edellisistä opintovuosista on aikaa (hupsista) parikymmentä vuotta ja verkko-opiskelun maailma onkin yhtäkkiä uusi ja ihmeellinen. Kuulostan äkkiä dinosaurukselta, mutta siihen aikaan, kun parikymppisenä opiskelin yliopistossa, ei verkossa tapahtunut vielä juuri mitään kovin oleellista opintojen suhteen. Muistan jopa, että joihinkin opintoihini kuului kurssi, jossa mm. opeteltiin hakutoimintoja ihmeellisessä internetissä. (Ja no hei, olihan meillä irc.)



Tänään siirsin pulpettini pihalle. Luin papereita ja selasin opintokokonaisuuksien sisältöjä, yritin suunnitella syksyn aikatauluja. Edelleenkin tuntuu melkein kummalliselta tehdä keskellä päivää jotain, joka onkin vain ja ainoastaan itseä varten. Olen tottunut vuosien saatossa siihen, että omille kirjoitusharrastuksilleni on aikaa vasta silloin, kun ilta pimenee. Tai, vaikka aikaa olisi kyllä nykyään välillä päivälläkin, ei keskittymisrauhaa yleensä kuitenkaan, joten en ole lähtenyt edes yrittämään.

Katsellessani kesäistä pihaa ja piiloutuessani paahteelta aurinkovarjon alle, tuli oikeastaan aika leppoisa olo. Loppukesän on luvattu olevan pitkä, syksynkin vielä lämmin. Lapset nauttivat leirielämän virikkeellisyydestä ja äiti saa tarvittavan annoksen suunnitelmallisuutta kasaan syksyn koitoksia varten. 

Aika kiva olla pihalla. Ja samalla onneksi sittenkin vähän jyvällä.