Muutos

Hitaasti irrottautuminen on ehkä helpompaa, olin ajatellut. Tässä asiassa ainakin, minulle ainakin. Aivan tarkkaan en edes muista, mutta yli vuoden ajan ainakin tämä ajatus on jo ollut vireillä ja konkreettisiakin toimenpiteitä oli alkanut kaivata, sillä tämä ei ole mikään pikku juttu. Valtameren yli muuttaminen ei muutu pikku jutuksi, vaikka sitä miettisi miltä kannalta tahansa. Eikä sekään tekisi siitä helppoa, että paluu tulisi tapahtumaan tuttuihin maisemiin, osittain aivan tuttuihin ympyröihinkin.

Vuodet täällä (niitä on kohta kertynyt jo seitsemän) ovat muokanneet tästä meille kodin, tottakai. Seitsemän vuotta elämästä on jo monessa suhteessa pitkä aika, erityisesti lapsille. Ajatus muutoksesta on tuntunut lapsista suurelta ja oudolta, vaikka määränpää heille lomilta tuttu onkin. Esikoisemme myös muistaa yksityiskohtia niistäkin ajoista, kun asuimme vielä Suomessa.

Käytännön asioitakin on ehditty jo tehdä, niistä suurimpana talon hankkiminen Suomesta. Olimme käyneet katsomassa kyseistä taloa jo kesällä 2018 ja ihastuimme siihen silloin. Talon ostaminen tuntui valtavan suurelta askeleelta, mutta toi kuitenkin tarvittavaa konkreettisuutta muuttoa varten. Tämän vuoden alussa talosta tuli virallisesti meidän. Tänä keväänä siellä tehdään remonttia. Se odottelee meitä, kärsivällisesti tyhjänä jonkin aikaa. Toisinaan katselen siitä kuvia ja mietin, mitä mihinkin huoneeseen laittaisin.

Olin aloittanut myös henkisen irrottautumisen, vaikka olinkin päättänyt nauttia kaikesta tärkeästä täällä niin kauan kuin nämä ovat kotimaisemani. Koulun järjestämissä tapahtumissa mietin pala kurkussa, kuinka teen monia näistä asioista viimeistä kertaa. Katselen, kuinka lapset herkuttelevat Valentine's Dayn kekkereissä. Kuuntelen, kuinka oppilaat laulavat koulunäytelmässä. Kenties viimeisiä kertoja herään siihen automaattipuhelinsoittoon, joka kertoo, että koulu on suljettu valtavan lumimyrskyn vuoksi. Pieniä ja suurempia asioita, jotka tuntuvat yhtäkkiä kaikki vielä tavallistakin suuremmilta.

MUTTA.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, sanotaan. Mutta eihän se tähän yhtäkkiä sopinutkaan, kun yllättävä käänne puuttui peliin. Kuin olisin kerännyt pelikortteja yksi kerrallaan kauniiseen pinoon ja sitten tuulenhenkäys tulee ja pyyhkäisee ne levälleen ympäri pöytää. Jään hetkeksi tuijottamaan niitä - kunnes alan jälleen keräillä kortteja takaisin pinoon.

Lähetän viestin lasteni koulun johtajalle. Olisiko teillä vielä tilaa meidän lapsillemme ensi lukuvuonna? Lähetän viestin lasteni tulevan koulun kanslistille. Emme tulekaan vielä, mutta olemme kiinnostuneita seuraavasta lukuvuodesta. Kerron lähisuvulle Suomessa, että tilanne on muuttunut. Muutto on siirtynyt. Työtilanne on sellainen, että jäämme tänne vielä yhdeksi vuodeksi. Ensin pitää olla vielä vähän aikaa melko hiljaa. Tuntuu, että pakahdun, kun juttelen tuttujen kanssa täällä, enkä voi vielä kertoa. Viimein laitan eräänä iltana viestin täkäläiselle ystävälleni. Ei me lähdetä vielä, uskotko tätä, mutta älä kerro vielä muille. OMG, OMG, OMG, hän vastaa. Olen niin iloinen siitä, että hän on niin iloinen.

Tästä kaikesta on nyt muutama viikko aikaa, ja mieli on päässyt rauhoittumaan. Uusi käänne oli lapsillekin luonnollisesti yllätys, mutta he ovat onnellisia siitä, että saavat vielä viettää aikaa täkäläisten kavereiden kanssa ja käydä tuota koulua, joka on heille niin rakkaaksi tukikohdaksi näinä vuosina muodostunut.

Tänä aamuna ajoin lähellä sijaitsevalle näköalapaikalle ja yritin tiirailla kevättä. Vielä on liian aikaista, vaikka valon määrä on jo paljon lisääntynyt, lumet ovat lähes sulaneet ja linnut laulavat. Loppuviikolle luvataan vielä räntäsadetta, eihän tämä muuten mikään Vermont olisi, jolle nopeat säänvaihtelut ovat arkipäivää. Sen jälkeen meille lupaillaan jo hiljalleen oikeampaa kevättä ja kertoipa kuukausiennustekin sellaista ilosanomaa, että huhtikuu tulee todennäköisesti olemaan tavanomaista lämpimämpi. Kyllä kiitos, se sopii minulle.

Olin ajatellut, että tämä kevät tulee olemaan erilaisempi kuin pitkään aikaan. Haikea, mutta ajatuksia herättävä. Olin ajatellut, että kevään valo ja voima virkistäisi minua ja valmistaisi meitä suureen muutokseen. Mutta enpä sittenkään tiennyt, en ollenkaan, mitä se toisi tullessaan.

Kliseistä tai ei, mutta joskus elämä todellakin yllättää.

Miltä se tuntuu

"Miltä nyt oikein tuntuu, kun olette oikeasti muuttamassa?" Luottokampaajani kyselee niitä näitä. Istun siinä tuolissa - siinä samassa, jossa niin monta kertaa aikaisemminkin ja valmistaudun - taas kerran - juttelemaan aiheesta.

Olemme muuttamassa kesällä takaisin Suomeen ja kaikki tietävät asiasta, ainakin näin minusta tuntuu. Olen tosin viime aikoina tehnyt asiasta avoimen, tai en ole varsinaisesti piilotellut sitä, sillä monet asuinpaikan vaihtamiseen liittyvät asiat ovat jo järjestyneet tai ainakin niiden suuntaan on otettu vakaita askelia. Meistä tulee vuosien jälkeen uudelleen talonomistajia, sen jälkeen kun olemme viettäneet vuosia työnantajan järjestämässä asunnossa. Lasten tulevaan kouluun on oltu yhteydessä. Arkiseen elämään liittyvät palaset alkavat löytää paikkansa tuossa palapelissä, joka oli vielä viime vuonna melko levällään.

"En oikein tiedä. Toisaalta ja toisaalta. On helpompi ajatella muuttoa, kun on konkreettisia asioita, joihin tarrautua, kuten vaikkapa talo, joka meitä odottaa." Huokaisen. "Mutta olen minä surullinenkin, tulee niin ikävä kaikkia ja kaikkea. Ja mietin joka päivä, miten lapset sopeutuvat."


On luontevaa puhua asiasta, koska kaikki todellakin tuntuvat tietävän. Kampaajani on itse tullut maahan lähes kaksikymmentä vuotta sitten. "Olin silloin 15-vuotias ja todella vihainen vanhemmilleni, että he siirsivät minut tänne. Mutta niin vain äitini on sanonut minulle monta kertaa: nyt sinua ei saisi täältä pois, ei millään."

Hän on syntyjään bosnialainen. Hänen perheensä muutti Amerikkaan paremman elämän toivossa ja levottomuuksia pakoon. En osaa edes kuvitella, millainen lähtökohta sellainen oli. Hän pääsi käymään entisillä kotiseuduillaan ensimmäistä kertaa muuton jälkeen viime vuonna, seitsemäntoista vuotta myöhemmin. Seitsemäntoista. Me olemme ekspatriaattiperhe, joka käy synnyinseudullaan kerran vuodessa. Hän kertoo, kuinka emotionaalinen koko matka oli: tuttuja, mutta silti muuttuneita maisemia. Monia, monia sukulaisia, jotka ovat muuttaneet takaisin alueille tai eivät koskaan olleet edes lähteneet. Heitä, joihin on pidetty vuosien mittaan yhteyttä, mutta monia, joita ei oltu nähty seitsemääntoista vuoteen. Suvun vanhimpia, esimerkiksi isoäiti. Kampaajani muistuttaa häntä kovin, yhteisessä kuvassa viime kesältä he näyttävät kuin saman ihmisen nuoremmalta ja vanhemmalta versiolta. En pysty kuvittelemaan, miten hämmentävältä tuon matkan on täytynyt tuntua.

Häntä kiinnostaa, miltä muuttaminen tänne aikoinaan oli meistä tuntunut. Minun on helppo vastata, sillä meille se oli helppoa. Asiat oli järjestetty hyvin ja tunsimme, että tähän yhteisöön oli mutkatonta sopeutua. En ole tuntenut koti-ikävää Suomeen. Tunteeni synnyinmaata kohtaan on lämmin, mutta se ei ole niin täynnä voimakkaita emotionaalisia vivahteita, että se millään tavalla mutkistaisi viihtymistä täällä. 

Kampaajani jatkaa jutusteluaan. "Lapseni kysyivät viime kesän matkan jälkeen, miksemme voi muuttaa Eurooppaan. Vastasin heille, etteivät asiat ole todellakaan niin yksinkertaisia. Se, että siellä on sukua ja paljon serkkuja kavereiksi, ei auttaisi siinä asiassa, että taloudellisesti meidän on paljon helpompaa asua täällä." Hän on luvannut lapsilleen, että jatkossa he pääsevät käymään noilla seuduilla useammin, tutkiskelemaan eurooppalaisia juuriaan. Mutta sinne he eivät muuta.

Iltapäivällä kävelen koulun pihan poikki kohti tuttua ulko-ovea. Sen pielessä on kyltti, jonka viestiin monet ajatukset on helppo kiteyttää. No matter where you're from, we're glad you're our neighbor.

Voisiko sen selvemmin sanoa.

Tänä vuonna

Yhä useammin huomaan ajautuvani noihin keskusteluihin. Usein nimenomaan ajaudun, sillä en ole vielä montaakaan kertaa aloittanut itse keskustelua aiheesta, sillä ajatukset ovat olleet yhtä sekamelskaa. Mieheni kanssa olemme pohtineet asiaa monelta kannalta viimeisimmän vuoden ajan. Pitäisikö lähteä, vaikka ei oikeastaan haluaisi. Pitäisikö luopua, vaikka se tuntuisi ikävältä. Pitäisikö nähdä tulevaisuutensa jotenkin eri tavalla, jossain muualla.

Tuo tutuksi tullut kaksostemme luokkakaverin äiti kyselee kuulumisia joululoman jälkeen. Olemme tunteneet toisemme vasta muutaman kuukauden ajan, mutta hän on puheliasta sorttia ja jututtaa aina, kun kohtaamme. Olemme jutelleet monenlaista. Hän näyttää melkein ällistyneeltä, kun ajaudun keskustelussamme siihen kohtaan, jossa on luontevaa mainita, että muutamme ensi kesänä täältä pois. Takaisin Suomeen, josta olemme silloin olleet poissa jo seitsemän kokonaista vuotta. 

Ei se helppoa ole, toistan hänelle, kuten niin monelle muullekin viime aikoina. Mutta tilanteet muuttuvat ja joskus on tehtävä siirtoja. Tietäväthän kaikki sen, täälläkin hyvin moni, sillä amerikkalaiset ovat liikkuvaista kansaa. Pakkaavat tavaransa ja vaihtavat osavaltiota vikkelästi, jos työt jossain toisaalla kutsuvat. 

Irrottautuminen tutuista ympyröistä ei läheskään aina ole helppoa. On kuitenkin helpompi odottaa tulevaa, kun asioita saa järjestellä rauhassa ja aikaa muuttoon on vieläkin monta kuukautta. Asia on kuitenkin mielessä koko ajan ja välillä mieli skannaa arkisia tavaroita, joista osa tulee jäämään tänne ja osa lähtee mukaan. Kun pakkaa konttia valtameren yli toimitettavaksi, ei kannata siirtää turhaa tavaraa. 


Monta kertaa päivässä, useimmiten iltaisin tai kun jokin herättää yöllä, ajatukset alkavat kiertää kehää. Mietityttää, miltä lähdön hetki mahtaakaan tuntua. Miltä tuntuvat viimeiset kerrat, joita tulee eteen, vaikka aiommekin palata käymään myöhemmin. Miten sopeudumme uuteen arkeen työssäkäynteineen ja kouluaikatauluineen. Miten löydämme paikkamme uudelleen tutussa kaupungissa, jonne palaamme erilaisina. Kun lähdimme, lapsemme olivat vielä aivan pieniä. Kun nyt palaamme, he ovat kaikki alakouluikäisiä.

Lapset miettivät paljon. He ovat jo sen verran isoja, että osaavat pohtia asioita monella tavalla. Heillä on miljoona kysymystä siitä, millainen heidän tuleva koulunsa on ja millaiset huoneet uudessa talossamme on. He käyvät läpi laajaa tunneskaalaa innostuessaan uusista asioista ja surressaan yhtä aikaa sitä, että kaverit jäävät tänne. Välillä he suunnittelevat innoissaan, mitä ottavat mukaansa, välillä silmäkulmaan nousee kyynel, kun ajatus ehtii taas tuttuihin asioihin, tähän omaan pieneen maailmaamme täällä, joka on heidän mukavuusalueensa.

Minä seilaan heidän mukanaan. Innostun heidän kanssaan uusista kuvioista ja lohdutan samaan hengenvetoon sillä, että kavereiden kanssa voidaan kuitenkin viestitellä ja heitä voidaan sentään tulla katsomaan vuoden päästä. Minä sanon heille, että minunkin tulee valtavan kova ikävä, mutta elämä on joskus tällaista. Joskus on tehtävä elämässä suuria muutoksia ja niille on annettava tilaa. 

Joka tapauksessa, minä aion antaa itselleni paljon aikaa sopeutua. En kuvittele, että kaikki loksahtaisi heti paikoilleen. Palasistakin voi kuitenkin, ja täytyy, rakentaa, että saa valmista. 

Kyllä siitä hyvä tulee.