Lumisten päivien logi(sti)ikkaa

Kun sääennusteessa näkyy lunta, alkaa pohtiminen. Teini-ikäiset ovat hyvin tietoisia siitä, mitä lumisade voi tarkoittaa koulunkäynnille. He käyttävät kavereidensa kanssa snow day calculatoreita, joiden avulla voi arvuutella todennäköisyyttä sille, osuuko tietylle postinumeroalueelle kunnollinen lumisade, joka voisi tarkoittaa koulujen sulkemista.

Sillä sitähän lumisade välillä tarkoittaa. Ollaan kuitenkin sen verran pohjoisessa ja tottuneita lumeen, että pieni määrä lunta ei useimmiten aiheuta mitään kummempaa. Toisaalta joskus melko pienikin määrä voidaan nähdä ongelmana, jos lumi sattuu satamaan aamuruuhkan aikaan tai aiheuttaa kovin hankalia keliolosuhteita. Kun käyttää pääväyliä, ei ongelmia niinkään synny, mutta täällä ei tarvitse kovin kauas keskustoista mennä, kun todellisuus voi jo olla ihan toinen. Kaupunkien katujen tilannetta ei oikein voi verrata mutkaisiin ja talvella perin liukkaisiin vuoristoteihin.

Tänä kautena talvi on alkanut aikaisin. Saimme ensimmäisen kerran maan kunnolla valkoiseksi jo marraskuun puolivälissä. Monena vuonna on käynyt niin, että talvi on ollut kyllä tulollaan loppuvuoden, mutta lunta on nähty enemmän vasta vuodenvaihteen jälkeen. Tästä syystä tänä talvikautena tuntuu kuin talvi olisi jo kestänyt puoli ikuisuutta (olen kevätihminen).

Mutta - kouluja ei ole tänä lukuvuonna suljettu vielä kertaakaan! Aika on kyllä käsillä ja vahva veikkaus on, että tammi-helmikuussa koemme kauden ensimmäisen snow dayn eli lumipäivän. Se tarkoittaa siis, että koulupiiri sulkee koulut yhteisestä päätöksestä ja lapset saavat vapaapäivän. Siitä ilmoitetaan aamuvarhaisella soitolla, viesteillä ja nettisivuilla. Tieto ei taatusti jää saamatta. Sanomattakin lienee selvää, että teini-ikäiset ottavat ylimääräiset aamu-unet ilolla vastaan.

Kouluvuonna voi olla useita tällaisia lumipäiviä. Olen siinä käsityksessä, että niitä olisi täällä tavanomaisesti käytettävissä viisi, mikä siis tarkoittaa sitä, että mikäli maksimi on viisi, kouluvuoteen ei tarvitse lisätä ylimääräisiä päiviä, kun taas kuuden tapauksessa sellainen jo tarvittaisiin. Väistämättä on joinakin vuosina käynyt mielessä ajatus, että niiden määrällä joskus hieman pelaillaan - jos kaikkia viittä lumipäivää ei ole käytetty, talven loppupuolella niitä voidaan julistaa herkemmin kuin alkutalvella.

Mitä kaikkea snow day sitten käytännössä tarkoittaa? Koulujen lisäksi ovensa pitävät noina päivinä kiinni myös useat virastot. Jotkut yrityksetkin saattavat sulkea päiväksi tai ainakin pahimpien tuntien ajaksi. Käytännössä tilanne on se, että moni myöhästyy töistä ja menoistaan, ja joidenkin ei todellakaan tarvitse edes lähteä kokeilemaan onneaan lumipyryn sekoittamaan liikenteeseen. Jos tien päälle joutuu lähtemään, liikenne on hidasta ja takkuista. Talvirenkaita on, mutta ei kaikilla. Monta kertaa olen tuollaisessa kelissä katsellut kauhunsekaisesti jotakuta kanssakuljettajaa, joka liukastelee autollaan sinne tänne.

Ei ole olemassa siis tiettyä määrää lunta, mistä seuraisi jotenkin automaattisesti lumipäivä - kaikkea mahdollista on melkein 14 vuoden aikana jo nähty. Valtavia lumimääriä, jolloin lunta on kertynyt myrskyn aikana jopa 60-70 cm, mutta myös sohjoisia kelejä, jolloin liikenne on puuroutunut liiaksi eikä teitä ole ehditty aurata kuntoon, ja koulut on siksi peruttu. Onpa joskus koulu suljettu tuuliolosuhteidenkin vuoksi (silloin oltiin lähellä hurrikaanituulilukemia, mikä on hyvin harvinaista täällä) ja muutaman kerran jäästä johtuen. Vuoden 2013 lopusta muistan jäämyrskyn, joka oli tavallaan kauniskin jäämuodostelmineen, mutta kauhea painajainen tien päällä.

Teinejä kiinnostaa aika ajoin, mitä Suomessa tehtiin (tai tehdään) silloin, kun me vanhemmat kävimme koulua. Oliko koulu koskaan peruttu? Ei. Miten kouluun tai mihinkään päästiin? Samoin kuin muinakin päivinä. Ehkä vähän myöhässä, jos ei ymmärtänyt varata matkaan enemmän aikaa. Olen kertonut heille (ja monelle täälläkin!), että meillä Suomessa on kyllä lumisia päiviä, mutta ei koskaan tällaisia lumipäiviä. Ainoa erottava tekijä, mikä minulla tulee mieleen, on se, että täällä olen kuitenkin kokenut joitakin vähän kovempia lumimyrskyjä kuin Suomessa aikoinaan. Lunta voi tulla paljon ja lyhyessä ajassa, tuuli voi tuivertaa ankarasti Kanadasta ja nopeat lämpötilanvaihtelut voivat tehdä keliolosuhteista vaikeasti ennakoitavia. Esimerkiksi juuri tänään, kun kirjoitan tätä, meillä on alkanut eilisiltana vesisade, joka on muuttunut aamun aikana rännäksi ja joka muuttunee vielä iltaa kohti lumisateeksi, koska huomisaamuna pakkasta voi olla taas jo 15 astetta.

On kuitenkin yksi lumeen liittyvä asia, josta voin täällä antaa vain kiitosta. Kaupunki auraa tiet ja kadut ensi tilassa. Jos yöllä on satanut lunta, havahdun useimmiten aamuyöllä siihen, että lumiaura kolistelee kotikadullamme. Joskus auran näkee jo silloin, kun ei itse vielä ymmärrä, mitä auraamista tiessä edes on. Epäilen, että auraamisen tehokkuus liittyy siihen, että sillä tavoin voidaan varmistella, ettei tule sanomista. Joka tapauksessa on ollut hyvä huomata, että teiden kunnosta huolehditaan. Runsaasta suolan käytöstä voisikin sitten jo kirjoittaa aivan uuden, kokonaisen jutun.

Viereinen kuva on pari päivää kestäneestä lumimyrskystä vuosia sitten. Tuona kyseisenä päivänä ei onneksi ollut kiire minnekään!

Ja muistakaa varoa

"No, osaan kyllä sanoa, ketkä tänne tänään tulevat, ainakaan ajoissa", naurahtaa esikoiseni opettaja eräänä kylmänä tiistaiaamuna, kun olen saattanut lapseni luokkaan. Vaihdamme muutaman sanan joka aamu, kuten tapana on. 

"Teidän on helppo tulla, sen tiedän", toteaa opettaja, sillä toki hän tietää, että asumme vain muutaman minuutin ajomatkan päässä. "Me pääsemme tänne kyllä millaisella kelillä tahansa", mutta en tällä kertaa aloita uudelleen sitä selvitystä, kuinka säätila ei ole suomalaiselle muutenkaan yleensä ongelma eikä ainakaan kovin hyvä syy myöhästyä, sillä me olemme tottuneet varaamaan matkoihin enemmän aikaa, jos keli on huono. Nytkään ajokeli ei sinänsä ole huono, sillä ainoa ongelma on kylmyys (mittari oli näyttänyt aamulla -24C). Mutta monelle talvisää on ongelma, oli kyse sitten lumesta, jäästä, sohjosta - tai pelkästä kylmyydestä.

"Luultavasti saan tänne ajoissa vain kourallisen oppilaita, jos vanhat merkit pitävät paikkansa", hän vielä jatkaa. "Jotkut oppilaista asuvat vaikean matkan päässä, on mahdollista, etteivät he tule ollenkaan tällaisena päivänä." En vieläkään oikein ymmärrä miksi, mutta uskon häntä. Tällaiset päivät ovat vähän repaleisia, kun lapsia tipahtelee luokkaan pitkin päivää ja osa todellakin jättää kokonaan tulematta. Koululla kyllä seurataan poissaoloja, eikä minulla ole aavistustakaan, monenko poissaolopäivän jälkeen asiaa joutuu jo perustelemaan.

Turvallisuus talvisissa olosuhteissa on se, joka kuitenkin sanelee ja jonka mukaan sopeudutaan. Sopeudutaan siihen, että kaikki eivät ole paikalla siellä missä pitäisi tai milloin pitäisi. Kun keli on luminen, sohjoinen tai jäinen, koulujen lisäksi sulkeutuvat virastot, kirjastot ja monet yritykset. Kun ihmiset eivät ole liikkeellä normaalisti, ei kauppakaan aina kannata. 

Joskus kuitenkin kannattaa, aivan erityisesti. Tämän vuoden ensimmäinen kunnollinen lumimyräkkä osui yhdelle viikonlopulle ja sen massiivinen uutisointi johti siihen, että pikkukaupunkimme keskustan ruokakaupat kokivat valtaisan tungoksen, jossa ihmiset hamstrasivat ruokaa parin päivän varalle. Siinä määrin, että kun myrskyä seuranneena tavallisena arkiaamuna ajoin kauppaan, sain todeta, että ruokaa ei ollut hyllyillä vielä silloinkaan. Myyjät selittivät ihmisten ostaneen ruokaa varastoon ja tavarantoimitusten viivästyneen lumipyryn vuoksi. Lunta tuli tälle seudulle n. 35 cm, joka on melko paljon, mutta oli kyllä saatu hyvin aurattua hyvissä ajoin. Kun seisoin jonossa yhdessä kaupunkimme pääristeyksessä, useampi auto jäi sutimaan ylämäkeen, mikäli joutui pysähtymään. Keli ei ollut minun näkemykseni mukaan edes huono. Teki tietenkin mieli kysäistä, missä talvirenkaat.

Meitä varoitellaan milloin mistäkin. Koko tammikuu sujahti ohi lähes katkemattomassa varoitusten jatkumossa, kun vuorotellen varoiteltiin isommasta tai pienemmästä lumisateesta, kovista tuulenpuuskista ja pöllyävästä lumesta, kovan vesisateen aiheuttamasta sulamisvesien lainehtimisesta teille, jäätävästä tihkusateesta ja milloin mistäkin. Mikään ei enää hätkäytä ja varoitusten perusteella on jo helppo ennustaa, siirtävätkö koulut aloitustaan, aikaistavatko sulkeutumistaan tai pitävätkö ovet säpissä koko päivän ja toivottavat hauskaa lumileikkipäivää.

Joskus vielä muistelen tätä kaikkea, kun pusken uutterasti läpi tuulen, lumisateen ja sohjon - tulevassa paluumuuttajan elämässäni. Oi, Suomi.

Heipä hei, nor'easter

Hiljalleen alan vilkuilla sääennustetta. Suomalaisena tekisi mieli sanoa, ettei ennustettu lumimyräkkä paljon hetkauta, mutta vuodet täällä ovat opettaneet, että tietynlaisia vaikutuksia voi omaan elämäänkin olla. Konkreettisimmin niistä kohdalle osuu koulujen sulkeminen snow dayn vuoksi, jolloin muut kyseiselle päivälle ajoitetut suunnitelmat joutuvat uuteen syyniin. Jos arki normaalistikin vaatii oman aikatauluttamisensa, joutuu sitä noina päivinä tekemään vielä vähän enemmän, jos mies on työmatkailemassa. Kuten useimmiten, kuten tälläkin kertaa.

Meille Vermontiin osuvat lumimyrskyt ovat tyypillisesti nk. nor'eastereita. Niillä tarkoitetaan myrskymatalaa Yhdysvaltain itärannikon tuntumassa, jolloin tuuli on usein kylmää koillisesta pyyhkivää. Ihan välttämättä ne eivät tarkoita lumisadetta, mutta tavallisimmillaan kyllä. Niihin liittyy mahdollisesti kovaa tuulta, tulvaa rannikkoalueilla ja voimakasta merenkäyntiä. Ne alkavat kehittyä etelämpänä, tavallisesti Georgian ja New Jerseyn korkeudella ja keräävät voimaa matkalla koilliseen. Itärannikko on suotuisaa aluetta nor'eastereille, sillä talvikuukausina kylmää ilmaa tulee Kanadan suunnasta etelämmäksi. Lämpimämpi ilmamassa, jota Golf-virta nostattaa pohjoisemmaksi, kohtaa kylmemmän ilmamassan ja rähinä on valmis. Näitä ilmiöitä voi syntyä periaatteessa milloin vain, mutta tavallisimmillaan ne ovat syyskuun ja 
huhtikuun välillä.

Seuraan Weather Channelin talvimyrskyluokitusta, joka jaottelee varoitukset kolmeen luokkaan: winter storm watch, winter weather advisory ja winter storm warning. Meille eilen annettu watch on tänään näköjään muuttunut warningiksi. Lunta luvataan ehkä noin 5-8 tuumaa (n. 12-20 cm), joka kuulostaa kyllä koulujen sulkemiselta. Ennuste kertoo, että tiettyihin osiin Vermontia voi lunta olla odotettavissa enemmänkin, joten todellisuus voi olla vielä toisenlainenkin. Ei tämä kuitenkaan kovin paljolta omaan korvaan kuulosta, sillä täällä on näinä muutamina vuosina ehditty nähdä 50-70 cm lumipeitteitä yhden myräkän seurauksena. 

Bongasin kiinnostavan yksityiskohdan sitä koskien, milloin talvimyrskyvaroitus muuttuu oikeasti varoitukseksi eli luokituksen mukaiseksi warningiksi. Sillä on suuri merkitys, missä päin maata ollaan. Esimerkiksi Vermontin Burlingtonin lumiennusteen tulee olla n. 9 tuumaa varoituksen antamiseksi, kun taas Georgian Atlantaan riittää kaksi tuumaa samaa luokitusta varten. Asiaan vaikuttaa luonnollisesti mm. asukastiheys, ja sekin, miten "tottuneita" ihmisten katsotaan talvisäähän olevan. Nor'easterit saavat suurta huomiota (jopa Euroopassa!), sillä niillä on usein vaikutuksia itärannikon tuntumassa sijaitseviin suuriin metropoleihin, kuten New York, Philadelphia tai Washington D.C.

On siis aika ennakoida vähän. Tämä myrsky näkyy ulottuvan meille hiljalleen keskiviikon aikana ja olevan kovimmillaan torstaina. Tästä syystä suunnittelen viikko-ohjelmani niin, että poikkean ruokakauppaan keskiviikkona, kun lapsilla vielä todennäköisesti on normaali koulupäivä. Lumipäivinäkin kauppoihin täällä ilman muuta pääsee, mutta reissun tekeminen kolmen lapsen kanssa sakeassa lumisateessa, kun liikenne tökkii ja liukastelee, ei houkuta, mikäli helpompikin vaihtoehto on käytettävissä. Myrskyvaroitukset kehottavat aina varaamaan ruokaa kolmeksi päiväksi, mutta täällä en ole havainnut koskaan varsinaista hamstraamista leipähyllyillä. Itselleni riittää, että varaan ruokaa sen verran, että kauppaan ei tarvitse ainakaan ennen perjantaita poiketa uudelleen. 

Talvi ei siis vielä näytä antavan periksi, vaikka meillä onkin jo muutaman viikon ajan ollut välillä kivastikin kevättä ilmassa. Maaliskuun nor'eastereissa on myös se ns. hyvä puoli, että niiden tuoma lumi ei tyypillisesti pysy maassa montaa päivää. Sitä odotellessa.

Rakas, kolasin jo!

Mikä viikko.

Maanantai alkaa kyllä perinteisellä tavalla, mutta sääennustuksissa ennakoidaan jo. Koulusta lapset tekevät puolipäiväisen retken kalanviljelylaitokseen, enkä jaksa olla ihmettelemättä, kuinka usein koulun henkilökunta vaivautuu kuljettamaan kaikki viitisenkymmentä lasta jonnekin. Nostan hattua. Iloitsen lasteni puolesta, sillä kaikki pienetkin retket koulusta ovat heille suurta juhlaa. Se voi olla teatteriesitys, metsäretki tai vierailu vanhainkotiin. Uudelleen, nostan hattua. Mies on työmatkalla jo kolmatta päivää.

Maanantai-illassa on odottamisen tuntua. Eihän kouluja vielä aamulla suljeta, lumisade on alkamassa vasta iltapäivän puolella, ajattelen. Aamulla veisin lapset kouluun ja ehkä koulu suljettaisiin varmuuden vuoksi jo puolenpäivän aikaan, olen oppinut nämä varotoimet jo, ajattelen. Ennuste lupaa yhä enemmän lunta. Tyypillinen maaliskuun myrsky tulossa, ajattelen. Pohjoisen kylmä ja etelän lämmin ovat kohtaamassa. Mutta ei meille yleensä mahdotonta määrää sittenkään sada, ajattelen. Myrskyillä on tapana laantua, kun meille saakka ennättävät. 

Tiistaiaamuna puhelin soi. Koulu on suljettu. Lumisateen pitäisi alkaa jo aamupäivällä, ja kymmeneltä havaitsen ensimmäiset lumihiutaleet. Pitkään paljaana ollut maa alkaa peittyä lumen alle, sade sakenee entisestään, tuuli yltyy. Lapset juoksevat talossa ympäriinsä, kurkkivat välillä ikkunoista. Äiti, saako mennä ulos?? Mennään vähän myöhemmin, antaa sataa ensin, kyllä siellä kohta töitä riittää. Pukeudutaan iltapäivällä ulkoilua varten, kymmenen minuuttia, että saadaan kaikille tarpeeksi umpinaista vaatetta ylle. Äiti, haluan sinisen lumikauhan! Se on lumikola, poikani. Äiti, punainen lumilapio! Kolaamme, lapioimme, kyllä sitä riittää. Viidentoista minuutin kuluttua ensimmäinen kyllästyy. Äiti, haluan mennä sisälle! Selvä, mene vain. Tuisku piiskaa päin kasvoja. Sormia palelee. Iltapäivä vasta, sadetta on saatu ehkä viisi tuntia tähän mennessä. Se saattaa kestää vielä vuorokauden, muistelen. Tiistai-iltana puhelin soi uudelleen. Koulu on suljettu keskiviikkonakin. Tämän arvasin kyllä. Nukkumaan mennessä ajattelen sitä, millaiseen lumikaaokseen herään.

Keskiviikkona vilkaisen ulos heti ensimmäisenä. Takaovesta ei ulos ole edes asiaa, tuisku on puhaltanut lumen ovea vasten. Terassilla taisi olla jotain tavaroitakin, mutta en muista mitä. Vain grilli ja pöytäryhmä näkyvät enää. Virallinen lukemakin löytyy: aamuun mennessä 28,7 tuumaa. Se on noin 73 cm. Ja vieläkin sataa. Taas mennään lumitöihin, hiki tulee, kun heittelen lunta kinosten päälle. Kolalla pääsee eteenpäin puolisen metriä kerrallaan. Myrskyn tuomaksi lukemaksi tarkentuu n. 30 tuumaa, joka on n. 76 cm.

Torstaiaamuksi saavat sentään tiet ja koulut jo auki. Aurinko on tullut esiin ja joka paikassa on valtavia lumikinoksia. Vien lapset kouluun, pääsen viimein kauppaan. Haen lapset puolenpäivän aikaan pois, sillä opettajilla on iltapäivällä muuta ohjelmaa. 

Perjantaina normaalia kouluohjelmaa ei myöskään ole, sillä opettajat tapaavat vanhempia keskustelujen merkeissä. Pakkaan lapset aamulla autoon ja pudotan heidät keskustelujen ajaksi koulun järjestämään playday-päivään. Tämä palvelu toimii hienosti. Viikonloppukin häämöttää jo.

Perjantai-iltana ovella rapisee viimein. Seitsemän päivää kestänyt työmatka on suoritettu. Istun keittiössä kirjoittamassa opiskeluanalyysiä, joka on jäänyt hieman huonolle hoidolle tällä viikolla. Rakas, kolasin jo. Kolasin muuten hullun lailla. Avasin suihkun lattiakaivonkin juuri, meni nimittäin tukkoon. Pienimmäisellä on kuumetta 39,5 astetta, esikoinen valitti päänsärkyä.

Ihanaa, kun olet kotona taas. Is it wine o'clock?

Sattuipa kerran

Hyvät ihmiset. Sattuipa kerran. Joku ihminen menee perjantaiaamuna ruokakauppaan. Koko viikon on säntäillyt sinne ja tänne, yrittänyt opiskella aina jossain välissä, kuljettanut lapsia kouluun ja takaisin, rynnännyt hätiin kun naapuri tarvitsi auttavaa kättä, siivonnut vielä loppuviikolla koko talon jollakin tavalla. Menee siis perjantaina ruokakauppaan, siihen yhteen tiettyyn, tietystä syystä. Sieltä saa pullia, jotka ovat melkein kuin kotoisia kierrekorvapuusteja. Ei ällömakeita, vaan oikeasti hyviä. Ostaa yhden pullan, sujauttaa sen paperipussiin ja kiikuttaa muiden ostosten kera kassalle. Rupattelee siinä samalla kassaneidin kanssa ja huristelee autolla kotiin. Tekee vielä aamupäivän yhtä sun toista, syö lounasta ja alkaa iltapäivän alkajaisiksi suunnitella kahvikupillisen keittämistä, sen kera nauttisi vihdoin ja viimein sitä erinomaisen hyvää kierrepullaa.

Ja pullaa ei ole missään. Ei missään. Ei pöydällä, ei ruokakaapissa, ei autossa. Ei missään. Joten se on - siellä kaupassa.

Pikkuisen muuten kaihertaa. Eikä ihan pikkuisen.

#firstworldproblems, tiedetään. (Mutta eihän näin voi käydä!)

Se oli perjantai, ei edes 13., vaan 17. (Sellainen tavallinen arkipäivä, joka sai murskaavan käänteen, mutta josta siitäkin kuitenkin selvittiin. Eiku.) Kestin tuon takapakin niin hyvin kuin keski-ikäinen naisihminen nyt vain voi kestää. Kaivoin kaapista lohdutukseksi neljä suklaapalaa. Mutta oi pulla! Rakastan pullaa. Voin olla hyvin ilmankin sitä, mutta kaikkein parasta se on, kun sen voi nauttia kiireettömästi iltapäivällä, kahvikupillisen kera. Tuon tekstinpätkän lainasin omasta Facebookistani ja muistin samalla, mistä tämä kaikki aikoinaan alkoi, tämä blogi siis. Se alkoi niistä pienistä jutuista, joita kirjoitin Facebookiin ja joiden perusteella muutamat ihmiset kysyivät, olinko ajatellut aloittaa blogin kirjoittamisen. Jaa blogin? Olin, useastikin. Mutta en ollut tullut aloittaneeksi. Mutta nyt melkein 400 kirjoitusta ja reilut 93 000 käyntiä (kiitos!) myöhemmin uskallan jo sanoa, että kyllä se taisi kannattaa. Tänään sain jopa pienen kirjoitusprojektin valmiiksi, jota ei olisi koskaan syntynyt ilman tätä blogia. Tässä hetkisessä ja jatkuvasti keskeneräiseltä tuntuvassa arjessa on uskomaton hetki painaa Save-nappia ja sanoa itselleen, että valmista tuli. Olkoonkin, että projekti oli pieni.

Mutta on tätä edeltävään viikkoon muutakin mahtunut. Esimerkiksi enemmän lunta kuin Vermontissa on nähty pariin viime vuoteen ja hetken aikaa maisema näyttikin kuin jouluiselta ihmemaalta. Lunta tuli jopa sen verran (ehkä 25 cm?), että koulu peruttiin seuraavaa päivää silmällä pitäen jo 15 tuntia aiemmin kuin koulupäivän olisi pitänyt alkaa. Kun on itse käynyt koulunsa maassa, jossa kouluja ei suljeta koskaan eikä ikinä säätilan vuoksi, jaksaa tämä käytäntö välillä hämmästyttää, mutta toisaalta olen oppinut (opetellut) katsomaan asiaa amerikkalaisen silmin. Oikeasti vain on niin, että jos koulut olisivat tuollaisina päivinä auki, vähintäänkin puolet oppilaista valuisi kouluun myöhässä, sillä liikenne tökkii täällä jo paljon vähemmästäkin lumimäärästä kuin 25cm. Se kuitenkin on jäänyt minulle arvoitukseksi, että mihin ihmeeseen ne kaikki työssäkäyvät vanhemmat laittavat lapsensa lumipäivinä, jos (kun) työpaikat kuitenkaan eivät sulje oviaan (joitakin julkisia laitoksia ja vastaavia ehkä lukuunottamatta). Jatkan ihmettelyä.

Lauantaina päätimme ylittää järven, tuo Lake Champlainin, jonka toisella puolella häämöttää New Yorkin osavaltio ja Adirondackin vuoristo. Olimme saaneet kutsun tuttavien järjestämään talvipäivään Lake Placidissä ja vaikka yllätyskevät tekikin tepposet talvisille aktiviteeteille, oli sittenkin aika mukavaa käväistä naapurissa ja katsastaa, miltä entinen olympialaisten (1932 ja 1980) näyttämö tänä päivänä näyttää. Se näytti viehättävältä vuoristokylältä, joka selvästi elää talviurheilun ja turistien varassa. Aikomuksena oli päästä kokeilemaan luistelua keskustan luisteluradalla, mutta kevätaurinko oli muuttanut radan yhdeksi suureksi lammikoksi, joten sinne ei ollut asiaa. Vinkin perusteella päädyimme pulkkamäkeen eräälle golfkentälle, jossa pulkka ei pehmeässä lumessa minnekään luistanut, mutta lapset saivat kuitenkin rakenneltua lumiukkoja (ja kasteltua vaatteensa sen verran hyvin, että minä jäin taas ilman pullaa - sitä olisi ollut tarjolla myöhemmin samana päivänä tuttavaperheen luona). Lake Placid jätti mieliin kuitenkin kutkuttavan tunteen siitä, että sinne täytyy palata jonain päivänä takaisin. 

Päivä oli mitä kaunein!
 Tässä olemme lähellä Lake Placidiä
 (korkeutta auton mukaan n. 2050ft).

Luistelu hoidettiin sitten kotona lähiaarenalla sunnuntain puolella, ja viikonlopun kohokohdaksi muotoutui, kun viisivuotias tyttäremme uskaltautui luistelemaan ilman tukea. Voi sitä tyytyväistä ilmettä!

Ja minä sain viimein sunnuntaina iltapäivällä kahvin kera donitsin. Aika hyvin plussalla siis ollaan, ja tästä on hyvä jatkaa uutta viikkoa eteenpäin. 

Lumijumi

Melkein meinasin heti näin alkuun sanoa, että lunta ei ole meillä satanut viime päivinä sitten ensinkään, jollei nyt oteta huomioon tänä sunnuntaiaamuna maahan leijaillutta muutamaa hassua pakkaslumihiutaletta. Mutta aivan totta en olisi puhunut, sillä nyt sunnuntai-iltana, meilläkin sataa hieman lunta. Hieman. Tosin vain juuri sen verran on tullut, että huomaa vanhan lumen peittyneen.

Etelämmäksi valtaisalla voimalla iskenyt talvimyrsky Jonas ei siis yltänyt meille tänne Vermontiin saakka, ei ennusteiden mukaan eikä todellisuudessa. Myrskyn reuna lienee kulkenut jossain jonkin verran Bostonin yläpuolella, mistä myräkkä siirtyi viimein Atlantin suuntaan. Kiitos kaikille, jotka tästä huolimatta muistivat kysellä, olemmeko saaneet paljon, tai ehkäpä, tosi paljon lunta. 

Olemme kuitenkin seuranneet myrskyn vaikutusaluetta ja lumikertymiä melkoisella mielenkiinnolla. Olemme saaneet pitää reilun viikon verran vierainamme hyviä ystäviämme Suomesta, joiden oli tarkoitus lähteä paluumatkalle ensin kohti New Yorkia sunnuntaiaamuna, mutta toisin kävi: JFK on saanut myrskyssä lunta jopa 30,5 tuumaa, joten ei tarvitse arvata, kuinka lennoille kävi. Tässä maassa kun huomattavasti pienempikin lumisade saa lentoliikenteen takuuvarmasti sekaisin. Joten ystävämme jäivät lumijumiin, ja jatkavat oleskelua täällä meillä vielä muutaman päivän ajan. Tänne pikkuiseen Vermontiin on välillä vaikea päästä, sillä sisäisiä lentoja ei mahdottoman tiheästi ole, ja pois pääseminenkin on osoittautunut tavallista mutkikkaammaksi useammallekin vieraalle. 

Käytännön asioissa on reissaajilla poikkeustilanteissa aina järjesteltävää, siitä ei pääse mihinkään. Mutta hyvien ystävien kanssa on mukava viettää aikaa, esimerkiksi käväisemällä Burlingtonin ehkäpä parhaassa italialaisessa ravintolassa.

Joten täällä jatketaan tammikuuta hyvässä seurassa. Ja psst, täällä on muuten sitä maailman parasta jäätelöä. Vermont's Finest, you know. Joten vaikka ei voi valita, minne lumijumiin jää, voi kiitellä siitä, että huonompiakin paikkoja voi varmasti olla. Uskallan väittää, että kyllä tämä pitkästyttävän lentokentällä notkumisen varmasti voittaa!

Tammikuu on tuima

Juuri äskettäin tuli kirjoitettua siitä, kuinka vuodenajat eivät meinaa pysyä omilla paikoillaan ja kuinka jouluaattona jännitettiin, tuleeko T-paitakeli (viimeisin sääkatsaus löytyy siis täältä). Ne päivät ovat enää lämpiminä muistoissa, sillä Vermontin sää on jännä juttu. Niin jännä, että siihen on näköjään palattava tämän tästä.

Koulu alkaa taas huomenna. Olen saanut viikonlopun aikana parikin viestiä, jossa muistutellaan siitä, että lapset tarvitsevat välikerroksia, toppahousuja, jotain lämmintä kaulaan ja niin edelleen. Suomalainen ehkä vähän hymähtelee, sillä lasten pukeminen sään mukaan taitaa olla meillä jollain lailla verissä. Vaikka myönnän kyllä, että ei se minusta ainakaan aina niin simppeliä ole - toisinaan on vaikea arvioida, mikä paksuusaste vaatteissa tarvitsisi olla. Etenkin kun täällä voi olla lämmintä, kylmää, sateista tai tuulista, vähän kaikkea lyhyenkin ajan sisään. 

Tänään kävimme testaamassa, miltä talvinen lumituisku tuntuu. Ihmeesti nuo suomalaislapset jaksavat touhuta pihamaalla, ja vieläpä pysyvät lämpiminä (ei puhuta nyt äidistä), vaikka säätilaa ei voinut varsin mukavaksi kutsua. Menevät vieläpä keinumaan, eivätkä häiriinny suoraan naamaan puhaltavasta ilmavirrasta. Tuuli oli tänään jo päivällä huomattava, mutta oli sentään vielä etelänsuuntainen. Nyt iltaa kohti onkin sitten tapahtunut nopea muutos - lämpötila laskee silmissä, sillä tuuli on kääntynyt puhaltamaan suoraan pohjoisesta. Tykkään kyllä tuosta naapuristamme Kanadasta, mutta nuo tuulet, jotka sieltä päin puhaltavat - ne saisivat pysyä rajan sillä puolen.

Mutta - olemme siis valmiina, niin koulun alkuun kuin hyytävään tammikuiseen säähän. Me pääsemme todennäköisesti kotoamme liikkeelle normaaliin aikaan (vaikka lomaunirytmiin päässeiden lasten kiskominen ylös sängystä on huomenna epäilemättä tahtojen taisto), mutta viime vuodelta muistan, mitä kylmät säät kouluaamuina tarkoittavat. Ne tarkoittavat sitä, että ihmiset valuvat koululle tavallista myöhemmin - mitä huonompi sää, sitä myöhemmin. Ymmärrän kyllä sen, että luminen tai liukas keli vaikuttaa liikenteeseen ja näkyy jopa niin, että vuorilta päin tulevat lapset eivät välttämättä saavu kouluun ollenkaan. Kova pakkanen taas näyttää vaikuttavan siihen, ovatko autot käynnistyneet aamulla. Huomisaamuna voi siis olla pakkasta jopa -20, lisättynä sillä navakalla pohjoistuulella.

Täällä Vermontissa ollaan kuitenkin sen verran karaistuneita, että pakkasillakin koulussa ulkoillaan. Pakkaslukemia kyllä seurataan tarkasti, ja olen tulkinnut, että jos pakkasta on enemmän kuin -10 celsiusta, ulos tuskin mennään. Lisäksi ottavat tuulen vaikutuksen aina huomioon, sillä täällä todellakin myös tuulee usein, vaikka olisi hyisen kylmää muutenkin. Suomessa koetut kovat pakkassäät, jolloin lumi narskuu jalkojen alla ja on aivan tyyntä, ovat muisto vain.

Tänään pelattiin jopa jalkapalloa jäisellä pihamaalla.

Toppahousut ovat rivissä, yhdessä koulureppujen kanssa. Kyllä suomalainen pärjää, niin niin. Mutta entäs syntymäviluinen ulkosuomalainen?

No onkos tullut kesä! Siis talvi. Vai syksy?

Ja sitten sää. Sen verran suomalaisena on pysytty, että säästä pitää aina olla jotain sanomista. Miksei sitten tänä talvena, joka ei ole oikein talvi vielä ollutkaan, vaan ennemminkin pitkään jatkuneen kesäsään vaihtuminen pitkään jatkuneeseen syyssäähän. Saimme kyllä kerran pienen lumisateen lokakuussa, mutta siihen se sitten jäikin.

Jossain vaiheessa jokin pitkäaikainen ennuste ehti jo väittää, että tulisi kylmä talvi. Mutta se kumottiin jo kauan aikaa sitten toisella ennusteella, joka päinvastoin lupasi lauhaa talvea. Sen mukaisesti on saatu täällä elellä, joskin tähän ilmastoon tyypillinen vaihtelevuus on kyllä sääntö. Lämpötila ja säätyyppi voi muuttua hetkessä, esimerkiksi vuorokaudesssa voi helposti tapahtua vaikkapa parinkymmenen asteen muutos lämpötiloissa.

Joulukuu on ollut näillä kulmilla ennätyslämmin. Pääsipä jouluaaton sää erityisesti ennätysten joukkoon täällä Burlingtonin seudulla, ei kaiketi mittaushistoriasta löytynyt aiempaa niin lämmintä jouluaattosäätä. Meillä lämmintä oli lopulta +18C, ja päivä meni jännittäessä, että menisikö jopa +20C rikki. Ei mennyt ihan tässä meillä, mutta kummalliselta sää joka tapauksessa tuntui: aattoaamun kauppareissulla lämpö tulvahti päälle autosta noustessa suorastaan epätavallisella tavalla. (Ei tää kato mikään Kalifornia ole.)

Mutta lämpö meni menojaan. Joulupäivänä lämpötila oli laskenut ehkä kymmenen astetta ja tapaninpäivänä saimme kaatosadetta. Sunnuntaiaamuna taisi olla jo pakkasta. Ylläolevan kuvan nappasin kävelylenkiltä maanantaina 28.12., kun olimme saaneet edellispäivänä (hyvin) kevyen lumipeitteen maisemaa kaunistamaan. Ja tiistain vastaisena yönä alkanut lumisade, joka on ehtinyt muuttua tähän iltaan mennessä vuoroin rännäksi, vuoroin vedeksi tai jääksi, on jättänyt meille n. 15 cm lumikerroksen. Joten aivan talviselta näyttää taas (viimein), tuskin kuitenkaan kovin pitkään tälläkään kertaa. 

Vaikka nyt näyttääkin siltä kuin kalenterin mukaisesti pitäisikin näyttää, on suurin syypää lämpimiin säihin täällä itärannikollakin ilmeisesti El Nino, joka on käsittääkseni vahva lajissaan tänä talvikautena. Vaikkei kaikki sen aiheuttamaa olekaan, on paljon mahdollista, että se vaikuttaa meillä päin niin, että lämpötilat ovat tavallista korkeammat vielä edelleen tammi-helmikuun ajan. Kaikki jää kuitenkin nähtäväksi. Seudun hiihtokeskukset ovat luonnollisesti kärsineet surkeasta alkukaudesta. Ja talvirengaskauppakin tykkäisi niistä huonoista, talvisista keleistä, jotka tulivat kyllä nyt auttamatta kovin myöhään. En käynyt tänään itse kokeilemassa maanteiden olosuhteita, mutta voin kuvitella, etteivät varoittelut huonosta kelistä turhaan tulleet. Sen verran epämääräistä ja moninaista on olomuodoltaan tuo sade tämän päivän aikana ehtinyt olla.

Lapset ovat kyllä riemuissaan lumesta! Ketään alle 8-vuotiasta ei tänään haitannut, että lumi oli märkää ja taivaalta tipahteli milloin mitäkin - lunta oli kuitenkin sen verran, että lumileikkejä saatiin varsin hyvin testattua pitkän tauon jälkeen. Omana päänsärkynäni pysyy kuitenkin se, että koska sää vaihtelee koko ajan, ei pysty päättämään, mitä kaikkia varusteita pitäisi pitää näkyvillä muuten tilavan talon kohtuuttoman pienessä kuraeteisessä. Takeista saattaa tarvita toppaista, vedenkestävää, tuulenpitävää tai ihan vain kevyttä versiota kaikkia vaikkapa viikon sisään. Yhtä lailla kumisaappaita, kevyttoppakenkiä tai paksuja talvisaappaita, tai lenkkareita. Ja kerrotaan kaikki kolmella. Plus yritetään saada mahtumaan aikuistenkin varusteet samaan tilaan. Ei kannata kadehtia.

Terveisiä siis pikkuisesta talvesta. Jäämme odottelemaan, mitä jännää luontoäiti seuraavaksi keksii!

Joku kysyy, ulkosuomalainen vastaa

Kuinka kauan olette olleet täällä? Se on yleensä se ensimmäinen kysymys, kun jonkun kanssa keskustellessa käy ilmi, että emme ole alunperin ollenkaan täältä kotoisin. Kaksi ja puoli vuotta on tällä hetkellä kelpo vastaus ja samaan hengenvetoon yleensä tulee jatkettua, että hyvin täällä on kyllä myös viihdytty. Paikallista kiinnostaa yleensä nimittäin seuraavaksi, että pidämmekö paikasta ja olemmeko kotiutuneet hyvin. Ja kyllä minä sujuvasti nyökyttelen ja kerron yleensä siitä, että eurooppalaisen on tavallisesti melko helppo hypähtää näille kulmille, sillä ilmastokaan ei niin suuresti kotona totutusta eroa. Kaikki neljä tuttua vuodenaikaa täältä löytyvät, vaikka vähän kestoltaan poikkeavatkin. Muistan minä yleensä mainita senkin, että suomalaiselle on oikeasti aika mukavaa ja miellyttävää, kun kesä alkaa aiemmin kuin Suomessa ja syksykin on yleensä vielä pitkään melko lämmin. 

Mutta mikä ihme teidät on tuonut juuri Vermontiin? Pikkuisen osavaltion alkuperäisasukasta kummastuttaa. Vermont ei tavallisesti ole se tavallisin osavaltio, jonne ulkomaalaiset tiensä löytävät, jos nyt moni muukaan. Koko osavaltiossa on asukkaita vain reilut 600 000. No, se on mieheni työ. Yleensä ihmisiä alkaa myös kiinnostaa, millainen työ tälle seudulle kuljettaa, ja sitten me vähän taas keskustelemme, talvikeleistä ja lumesta ja pakkasista ja sen sellaisesta. Tutuiksi käyneitä aiheita ovat. 

Aiotteko te pysyä täällä? Sitten kysymykset menevätkin vaikeammiksi ja sitten puhutaan yleensä vähän ulkomaankomennuksista. Että tänne on tultu ja täältä joskus jatketaan matkaa taas. Mutta että nyt on hyvä näin, ja ihan vielä ei tiedetä niin kovin tarkasti, milloin uuteen suuntaan lähdetään. Että on vähän sellainen kulkuriolokin, vaikka ei tässä mitään valittamista ole. On tämä pikkuinen osavaltio sen verran kiva paikka asua.

Lenkkipolku se siinä. Tallessa on, vieläkin.

Teillä on siellä Suomessa varmaan vielä enemmän lunta kuin meillä täällä? Ja suomalainen pääsee lempiaiheeseensa. Että kyllähän meillä lunta on, ja paljonkin välillä, mutta välillä ei taas niinkään paljoa. Mutta että jotenkin erilaista se lumisadekin on, sillä täällä lumi tuntuu tulevan myrskyissä möyryten, kerralla iso määrä. Ja että kyllähän me suomalaiset kylmään olemme tottuneet, mutta kylmyyttäkin voi näköjään olla erilaista. Suomessa meillä ei ole niin usein näitä karmeita hyisiä tuulia, jotka menevät armottomasti suoraan luihin ja ytimiin. Jos täällä ihmisiä kylmällä säällä ja kovalla tuulella oikein virallisesti varoitellaan siitä, miten nopeasti paleltumisvammoja voi suojaamattomalle henkilölle syntyä, niin ei se mitään ylivaroittelua edes ole, kyllä se on ihan totista totta. Ja sitten kun alkuperäisasukas itse toteaa, että joskus toivoisi, että talot olisivat täällä vähän paremmin rakennettuja, niin sitten uskallan itsekin sen myöntää. Muutenkin kuin suomalaisten kanssa keskustellessa. Sillä jos tuntuu, että tuuli menee luihin ja ytimiin, niin yhtä lailla se tuntuu tunkevan omaan olohuoneeseen. Ja kun lämmitys puskee lämmintä ilmaa sisätiloihin, niin kyllä saisivat lähistöllä liikkuvat harakatkin olla aika kiitollisia.

Tämä hyytävä kuva on oikeasti joka tapauksessa aika kaunis. Se on otettu meidän autotallimme sivuoven ikkunasta, joten autotallikin on näillä pakkaskeleillä aika kylmä paikka. Mutta nyt meillä on ilmassa ohut toive: sääennuste lupaa nimittäin sunnuntaille räntäsadetta. Se voi toteutuessaan katkaista tämän koko alkuvuoden kestäneen pakkaskauden. Ji-huu! Räntää!!

Rouva talonmies täällä, päivää

Harjan varresta, hyvää iltaa! Siitä on tullut talvikautena uusi paras ystäväni, sillä siihen saa näillä keleillä tarttua ihan tämän tästä. Viime päivinä olen lapioinut ja harjannut lunta niin eturappusilta kuin autotallin ovien edestä, puhumattakaan siitä määrästä, minkä olen harjannut lumisohjosuolamössönä auton helmoista, autotallista sekä autotallin oven suusta, jonne kaikki vesi näyttää itsepintaisesti kertyvän, vaikka sitä miten itsepintaisesti yrittäisi muualle ohjata. 

Joten meillä ei tuoksu kotiäidin leipoma pulla. Meillä leviää ympäri eteistä sohjomössökuorrutuksen saaneita kenkiä sekä kastuneita lapasia. Ja vaikka voinkin onnellisesti todeta, että mieheni hoitaa täysipainoisesti kaikki lapio-/harjaushommat kotona ollessaan, niitä osuu melko monta myös rouvan arkirutiiniin, sillä mies on pitkien työpäivien lisäksi keskimäärin 3 pv työreissuilla joka viikko.

En väitä ymmärtäväni rakennustekniikasta juuri tuon taivaallista, mutta se, että autotallissa ei ole lattiakaivoa tai edes kaatoa oikeaan suuntaan, jaksaa kummastuttaa. On siinä lattiassa kyllä kaato, jos nyt ihan tarkkoja ollaan. Se vain sattuu olemaan sen suuntainen, että se kasaa kaiken veden minun autoni taakse. Ja kun tulee riittävästi pakkasta, arvaatte, miten käy. Ja vaikka autoa kuinka yrittäisi siivota pahimmista sohjomössöistä ennen sen ajamista tallin puolelle, riittää sitä mössöä aina. En osaa arvioida, montako kuutiota olen sitä möhnää lapioinut pois autotallista jo tämänkin viikon aikana.

Mutta asiasta toiseen. Muistinpa käydä kellarissa tutkailemassa sitäkin, toimiiko lämmityslaitteisto moitteettomalla tavalla. Muutama viikko takaperin huomasimme sattumalta, että laitteiston kosteuttaja oli alkanut tiputella vettä siinä määrin että se oli kosteuttanut varaston lattiankin. Tiputtelu saatiin kyllä loppumaan ja putkimies vaihtoi muutaman osan. Pari päivää sitten huomasin, että vettä oli taas tippunut jonkin verran. Joten uusi rutiinini sisältää kipaisun kellariin vähintään kerran päivässä. Onneksi ongelma näyttää nyt kuitenkin hävinneen.

No niin, ja vessatkin ovat taas tukossa. Se nyt on sellaista arkipäivää täällä (muuallakin kuin meillä!), ettei enää jaksa paljon ihmetellä. Ne vain menevät tukkoon melkein itsestään harva se päivä. Viikon sisään olen tainnut avata noin viisi tukosta. Ja pari lavuaaria. Ja mainittakoon vielä kertauksena, että meillä vietetään aivan normaalia elämää, eikä pyritä holtittomasti tukkimaan kalustoa. Ne vain menevät tukkoon. Minulle jää varmasti mysteeriksi ikuisiksi ajoiksi, miksi näin tapahtuu.

Mutta vilkaisinpa sääennustetta. Yöllä pitäisi vaihteeksi sataa lisää lunta. Ja jos sitä ehtii tulla enemmän kuin pari senttiä, minut löytää taas lumikolan kahvasta sekä sen lapion tai harjan varresta. Mieskin saapuu kyllä kotiin reissultansa huomisen illan aikana, mutta päivällä taitaa olla vielä rouvan lumityövuoro. Toivoa sopii, ettei lunta tule niin paljon, että se häiritsee rouvan suorittamaa roskapönttöjen vetämistä kadun varteen. Kun se roskisten tyhjennyspäiväkin osuu huomiselle.

Näillä mennään. Sädekehää en ole hakemassa, enkä liiemmin sääliä. Minä vain siirrän pullan leipomisen tuonnemmaksi. May be in five years?

Ilmiö nimeltä talvi

Puhelimeni pirahtaa maanantaiaamuna klo 6.07. Tuo pirahdus on sen verran odottamaton, että nappaan puhelimen hätäisesti yöpöydältä ja vastaan, vaikka en kyllä tosiasiassa edes sano mitään. Mikä ihmeen jonotusmusiikki täällä soi, hämmästelen, kun korviini kajahtaa tuntematon kappale.

Tunnistan äänen. Esikoisemme koulun johtaja laulaa käheähköllä äänellä: 'Stay away - because it's a snowy day...' ja niin edelleen. Musiikki melkein peittää äänen, mutta olen kuulevinani jotain liukkaista teistä, lumesta ja koulun sulkemisesta. Ja mieleen muistuu, että ennuste taisi luvata yölle lumisadetta. Paljonkohan sitä on tullut?

Snow day on ilmiö. Se on koulujen päätös pitää lapset kotona ja koulun ovet säpissä, sillä tieolosuhteet ovat huonot. Vilkaisen ulos ja totean, että lunta on ehkä yön aikana ehtinyt sataa kymmenisen senttiä vanhan kerroksen päälle, mutta tuisku on melkoinen. Vilkaisu lämpömittariin kertoo, että pakkasta on parikymmentä astetta. Tuuli viuhuu, joten kylmää on, se on totta. Ulkosuomalaisella käy kuitenkin mielessä, että olisin kyllä saanut lapseni kouluun ajoissa tällaisenakin aamuna - toki on myönnettävä, että on helppo sanoa, kun kouluun on meiltä kolmen minuutin automatka. Minun mielestäni on ymmärrettävää, että esimerkiksi New Yorkin kokoisessa kaupungissa suljetaan paikkoja lumisateen aikana, sillä ruuhkaisuus on aivan toisissa mitoissa kuin meillä täällä landella. Mutta se, että USA nyt vain menee vähän sekaisin silloin, kun sataa lunta, se nyt vain on - ilmiö.

Eivät kaikki pidä lumipäivistä. Voi olla yhtäkkiä aika ongelmallistakin keksiä, mihin lapset laitetaan, kun koulu on kiinni ja vanhempien pitäisi ehkä kuitenkin mennä töihin - jos sinne pääsevät. Ja vaikka vanhempi voisikin pysytellä kotona, on sää usein noina päivinä sellainen, ettei ulos lumileikkeihin ole välttämättä kuitenkaan asiaa. Kuten meillä eilen, kun pakkasta oli koko päivän noin parinkymmenen asteen verran ja lumi satoi maahan tuiskuten pohjoistuulessa. Ei tarvitse lisäillä, miksi emme ulkoilleet.

Wind chill on myös tullut terminä entistä tutummaksi viime vuosina. Täällä sitä eli tuulen vaikutusta lämpötilan tuntumaan seurataan ahkerasti, ja syytä onkin. Eilinen pohjoistuuli muutti kahdenkymmenen asteen pakkaslukemat tuntumaan kolmeltakymmeneltä. Näin kylmästä sanasta en edes pidä ollenkaan.

Mutta onneksi meitä varoitellaan. Paikalliset sääsivustot suoltavat lumimyrskyvaroituksia (winter storm warning) talvikaudella tuon tuosta. Termi alkaa kärsiä pahasta inflaatiosta, ainakin ulkosuomalaisen silmissä. Suomalainen vain toteaa, että jaahas, lunta sataa. Ja että kai se joskus loppuu. Ja harvemmin tekee edes suunnitelmiin muutoksia lumisateen vuoksi. Tosin jos on matkustavaista sorttia, joutuu osallistumaan suunnitelman muutoksiin tämän tästä, sillä yksi asia on varma: kun sataa lunta, se vaikuttaa USAn lentoliikenteeseen. Ja piste.

Kun sataa lunta, myös autoliikenne puuroutuu. Moni ajaa hiljaa ja epäilemättä erittäin hyvästä syystä, joka on - renkaat. Mitään hyvää ei suomalainen voi sitten nähdäkään siinä, että autoissa on täällä pohjoisessa(kin) usein kesärenkaat tai All Season tires. Liian moni luottaa siihen, että All Season -renkailla voi ajaa kesät talvet, vaikka ne eivät ole talvirenkaat ensinkään. Niiden ominaisuuksissa ei ole mitään, mikä tekisi niistä talvikeleihin sopivat. Niiden pintakuvio saattaa olla tavallista kesärengasta aggressiivisempi, mutta se ei tee niistä talvirenkaita. Mutta kyllä talvirenkaitakin käytetään, ja niiden käyttäjät ovat talvikeleillä varsin paljon onnellisempia. Täällä käytetään myös aika paljon termiä snow tires, mutta rengasala pyrkii laajentamaan tietoisuutta tarjoamalla termiä winter tires.

Kun tulimme tälle seudulle kaksi ja puoli vuotta sitten, oli meille mainostettu, kuinka talvet ovat olleet viime vuosina leutoja. Siihen ne sitten tällä erää loppuivatkin, sillä tämä meidän kolmas talvemme täällä näyttää olevan aivan yhtä kylmä kuin kaksi edellistäkin. Pakkasta, lunta ja tuulen tuiverrusta. 

Ei siis auta muu kuin vetää peitto tai kaksi korviin ja kääriä jalkansa villasukkiin niin päiviksi kuin öiksikin. Kevät tulee, eikö niin, tuleehan se tänäkin vuonna, tuleehan?

Suolaa, suolaa, enemmän suolaa!

On taas se aika vuodesta. Se, minkä ehdin onnekkaasti kevään, kesän ja syksyn aikana mielestäni unhoittaa, mutta ensimmäisen lumisateen saapuessa se on taas täällä. Se kausi todellakin alkaa suurella todennäköisyydellä jo ensimmäisen lumisateen aikaan, vaikka lunta tulisi esimerkiksi sentin verran. Näillä leveyksillä ensilumi saapuu iloksemme yleensä marraskuun tienoilla. Niin tänäkin talvena.

Se on suolakausi. Se suolan määrä, joka kaduille ja teille kylvetään välittömästi lumen ja jään ilmestyessä, on suomalaiselle jokavuotisen ihmettelyn paikka. Mutta ei sekään riitä - suolaa ovat täynnä myös parkkipaikat ja pihat. Ja sen seurauksena housujen lahkeet ja kengät. Autoista nyt puhumattakaan. Se sulattaa lumen sohjoiseksi mössöksi, jota et pääse kaupunkialueella pakoon. Näillä säillä puhdistan kenkiä suunnilleen jokaisen reissun jälkeen eikä harmaaksi kuraksi kiinnittyvä sotku edes välttämättä lähde kengistä pyyhkäisemällä. Kuivuttuaan se saattaa tulla uudelleen näkyviin, jollei puhdistamista tule tehtyä kunnolla. Riippuu toki kengän materiaalistakin.

Kuivillakaan talvikeleillä emme ole turvassa. Suolamössö kuivuu vaaleanharmaaksi pölyksi, joka leijailee auton ympärillä ja tekee teistä kummallisen valkoisia. Taustapeilissä saatat nähdä savupilveä muistuttavan valkoisen pölähdyksen.

Mutta kanadalaiset sen vasta osaavatkin! Tämä auto kävi viime viikolla kaksi reissua Kanadan puolella ja oli, raukka, kuin suolakylvyssä käynyt.

Talviautoilu on täällä päin muutenkin vähän jännä juttu. Kanadasta puheenollen; siellä on Quebecin provinssissa Suomen kaltainen talvirengaslainsäädäntö eli talvirenkaita tulee käyttää talvikuukausien ajan. Nastarenkaat taas on kielletty Ontarion provinssin eteläosissa. Mutta jos quebeciläinen ajelee nastarenkailla Ontarion eteläosiin, ei hänen sentään tarvitse renkaita vaihtaa.

USAn puolella ei sitten talvirengaspakkoa olekaan. Nastarenkaat ovat osavaltiokohtaisesti kiellettyjä tai sallittuja - täällä Uuden Englannin alueella esimerkiksi sallittuja. Moni amerikkalainen ajaa All Season -renkailla, jotka ominaisuuksiltaan ovat kyllä kesärenkaiden kaltaisia, eivät missään nimessä talvirenkaita. Teknisiä vaatimuksia ei All Season -renkaalle ole. Markkinamiesten juttuja nämä.

Meillä mennään nastoilla - eipä tulisi mieleen näissä vaihtelevissa talvikeleissä muita käyttääkään. Ja vaikka suola sulattaa lumen, niin haastavia autoilukelejä täältä talven mittaan löytyy useampina päivinä. Lumella kun on vieläpä tapana tulla myrskyinä myllertäen, eivätkä siinä pöperössä lumiauratkaan aina perässä pysy. Sen olen kuitenkin huomannut, että lumisateen sattuessa aurauskalusto on kyllä kiitettävän nopeasti liikkeellä. Ja jollei aura-autoa heti näykään, niin se suola-auto saapuu kyllä, ulkosuomalaiselle ihmeteltäväksi! 

Maisema kaunistui tänään.
Saimme uuden, kevyen lumipeitteen.

And we came to the south

Heippa vaan, silloin kun me muutettiin tänne Suomesta, niin oltiin vähän niin kuin muuttolintuja. Matkalla etelämmäksi, katos. Jos seurataan pallolla leveyspiirejä, niin pyrähdettiin tänne Atlantin taakse niille korkeuksille, jotka Euroopassa vastaavat suunnilleen Pohjois-Italian sijaintia. Mittari näytti tänä aamuna celsiuksissa -24 ja tuuli tuiversi niin, että sen voi melkein tuntea talossa sisälläkin. Että täällä sitä ollaan, etelässä muka. Ei oo meillä Golf-virtoja tässä lämmittämässä. Tyytyväinen voi olla kuitenkin siihen, että sää muuttuu usein nopeasti, eikä tämäkään pakkaskausi varmasti kauaa kestä.

Koululle saavuimme tyttäreni kanssa tänä aamuna yhtä aikaa erään avustavan opettajan kanssa, jota hädin tuskin tunnistin, sillä hän oli vuorautunut luultavimmin kaikkiin kaulahuiveihin, jotka hän oli taloudestaan löytänyt. Hänen kuoriutuessaan kerroksistaan heitin leikkimielisen kysymyksen 'oletko jo tottunut kylmyyteen' kun muistin hänen syksyllä muuttaneen New Mexicon osavaltiosta. 'Kyllä kai, vähitellen, ehkä. Minulla on ainakin paljon vaatetta', hän hymyili kaulahuiviensa ja villatakkiensa uumenista. 'Pretty much everything on!'

Iltapäivällä tunnistan tutut kasvot jostain valtavan villahupun, pipon ja huivien syvyyksistä. Nauravat perulaiset kasvot katsahtavat hymyillen, kun hän tunnistaa minut. 'Karmean kylmää! Olen ollut täällä jo pitkään ja luulin jo tottuneeni, mutta joka vuosi tämä tuntuu yhtä hirveältä!' 'Kyllä tämä kuule on suomalaisellekin vähän liikaa', totean. 'Pakkanen vielä menisi, mutta tuo tuuli on hyytävä. Että ei siihen välttämättä totu oikein koskaan.'

'Talossani on onneksi lattialämmitys. Suunnittelin illalla, että jos laittaisi vaatteensa lattialle yöksi, niin olisivat aamulla lämpimiä pukea päälle. Muuten talossa olikin sitten aika kylmää. Aika pitkään mietiskelin sängyssäni, että mitenkähän tuonne jäätävään kylpyhuoneeseen tarkenisi suihkuun', selittää avustava opettaja luokassa aamutuimaan. 'Minun taloni on sellaiset 100 vuotta vanha, siellä saa aika paljon lämmittää, että alkaa tarkenemaan. Mutta kaikkeen tottuu, säähänkin', toteaa opettaja, joka on muuttanut Vermontiin vuosikymmeniä sitten Alabamasta. 

Ja niin ulkosuomalainen kuuntelee, kuinka amerikkalaisetkin puhuvat tällä säällä säästä, joka välissä, vertaillen kokemuksiaan, kysellen toisiltaan, että lähtikö auto tänä aamuna kitisemättä käyntiin. Ihastelevat toistensa lämpimiä vaatteita ja säntäilevät pikaisesti autosta sisään tai toisin päin. Käynnistelevät autojaan etäkäynnistimillä parkkipaikoilla ja pukeutuvat, kerrankin, sään mukaisesti.

Ja mitähän ulkosuomalainen tekee? Iltapäivällä, yhtäkkiä, vähän jälkijunassa kyllä, kesken siivouksen, näkee tilaisuutensa tulleen. 

On siinä naapureilla ihmettelemistä. Mitä ihmettä nuo suomalaiset puuhaavat? Mutta tämähän on loistava päivä heittää mattoja ulos tuulettumaan! Mutta ei näitä sittenkään kovin usein tarvittaisi, kiitos.

Tuokaa lisää vilttejä, kiitos!

Nyt on tarjoiltu kylmää kyytiä. Se saa koilliskulman osavaltioon sijoitetun komennusperheen haaveilemaan talvehtimisjaksosta jossain eteläisemässä osavaltiossa, mutta minkäs teet. Kanadan kulmilla on kyllä yleensä aivan mukavaa asua, mutta kun tarjoavat meille tuulta, niin tekisi mieli kieltäytyä. 

Tammikuu on alkanut. Se on mielessäni aina ja ikuisesti vähän ankara ja kylmä ja arkinen. Pakkasta on viidentoista miinusasteen verran, ja tuuli on käynyt niin ankarasti, ettei viitsisi ulos edes paljon vilkaista. Muistissa on viime vuoden hyytävä talvi (josta voi lukea vaikka täältä) ja kylmät väreet käyvät vieläkin. Opin silloin uuden voimasanankin: polaaripyörre.

Adirondack, tammikuu 2015

Luin jokin aika sitten erään paikallisen kirjoittamasta blogista, kuinka kylminä päivinä selvitään. Täällä osataan suhteellisen hyvin pukeutua talvisään mukaisesti ja talvivaatteita löytää kaupoista aivan mukavasti. Lapsille on paljon toppavaatteita, mutta esimerkiksi Suomessa tutut toppahaalarit ovat täällä harvinaisuus - jonkin verran haalariasuja näkee kuitenkin vauvaikäisillä. Pipoja ja muita päähineitä riittää, mutta paksuja (ja lapsen kädessä toimivia) hanskoja saa vähän enemmän etsiskellä. Tälle kaudelle tuli kuitenkin pelastus, kun alueelle rantautui ulkoiluun ja retkeilyyn erikoistunut mainelaisyritys L.L.Bean, jonka vaatteet ja varusteet ovat sekä riittävän paksuja että varsin kivan näköisiä. Paikalliset olivat odottaneet kyseistä liikettä kuin kuuta nousevaa ja avajaispäivänä oli Burlingtonin keskustakin aivan tukossa.

Mekin käytiin siellä. Lapset ihastuivat näihin aivan suunnattomasti!
Poikamme nimesi ne nokkelasti poppapipoiksi.

Mutta - mitä muuta vermontilainen tarvitsee, kun pakkanen ja tuuli tulevat nurkista sisään? Sisäkenkiä, lisäpeittoja, lämmitettyjä patjoja (kas kun ei kuumavesipulloja)... muutamia mainitakseni. Kohtuullisen paljon menee kyllä lämpöä meiltäkin harakoiden iloksi, sillä ikkunoista ja ovista vetää aika tavalla. Mutta riittävän lämmin täällä sisällä on, kunhan pysyttelee keskellä huoneita. Se, että minä kaivan sisäkenkien sijaan esiin villasukat, ei ole kyllä minut tuntevalle edes uutinen. Minä nimittäin en koskaan pakkaa niitä laatikon perälle, sillä tarvin niitä myös viileämpinä kesäiltoina. Tai no, muutenkin myös kesäiltoina. Tai no, nukkuessa. Tai no, ihan milloin vain. Joten älkää minulta kysykö, ovatko lattiat kylmät. Saatte aina saman vastauksen. Jotkut vain ovat sattuneet saamaan huonon ääreisverenkierron. Minä kyllä epäilen, etten ole saanut minkäänlaista.

Yksi talveen kiinteästi liittyvä juttu meiltä puuttuu, tai oikeammin autoiltamme. Niissä ei ole täällä yleisesti käytössä olevia etäkäynnistimiä. Sellaisen saisi esimerkiksi avaimeen. Voisi sitten napista painamalla käynnistää autonsa valmiiksi kylmällä säällä. Siinä on onneksi kai rajoite, että sitä saisi käyttää vain viisi minuuttia kerrallaan, mutta kukapas sitä valvomaan ehtisi. Mutta - miksi webasto on autoissa kielletty, sitä ei tarina kerro.

Mutta koska minulla on tapana yrittää löytää asioista hyviä puolia, niin yritän etsiä niitä tästä kylmyydestäkin. Vaikka ei tämä taida hyvä puoli olla, niin voihan sitä ainakin hauskuutena pitää. Kun pakkanen kiristyy, voi arvuutella, milloin keittiön ikkunalaudalle asetetussa lämpömittarissa sisä- ja ulkolukemien itseisarvot kohtaavat. Tässä alkuillan tilanne:

(Kaikkeen sitä kotirouvilla onkin aikaa. Sanokaa vaan.)

It was a snowy day

Ja toinen. Ja kolmas. Ja neljäs. Ja suunnilleen jokainen kanssakulkija, jota noina päivinä tuli jututettua, aloitti keskustelun sillä repliikillä, että koskahan tämä oikein loppuu.

Tiistaina se alkoi, joskus päivällä. Tämän verran oli meidän pihassamme havaittavissa lunta, kun koululta ilmoitettiin, että koulu suljetaan hieman tavallista aiemmin. Vielä ulkosuomalaista vähän hymyilytti, kun ei tämä nyt vielä liikennekaaosta ollut aiheuttanut. Lumisateen oli kyllä määrä lisääntyä iltaa kohti, ja sitä tässä varmaankin ennakoitiin. 

Illalla kun kurkistelin ikkunasta, olivat jouluvalaistuksemme saaneet jo vähän kuorrutusta nekin, mutta ei tämä vieläkään niin ihmeelliseltä lumimyrskyltä vaikuttanut. Keskiviikkoaamuna puhelimet kuitenkin pirahtivat soimaan klo 6.14, jolloin nauhoite kertoi koulun olevan suljettu. Lunta oli maassa tuossa kohtaa ehkä viisitoista senttiä. Uskallan väittää, että olisin kyllä saanut lapseni tuona päivänä kouluun ja takaisin, mutta toisaalta olin oikeastaan tyytyväinen käänteeseen, sillä kaksi lapsistamme oli kuumeisia ja aamussa oli aivan tarpeeksi puuhaa ilman kouluunlähtövalmisteluitakin.

Mutta joo, lumisade on minunkin mielestäni talvella aivan ok. Siis silloin, kun lunta tulee riittävän vähän, jotta ei tarvitse vaivata päätään sillä, onko katuja aurattu. Minulle riittää määrä, joka tekee maiseman kauniiksi ja valoisammaksi. Mutta kun lunta tulee tiistaiaamupäivästä lauantaiaamuun saakka, alkaa kärsivällisyys kyllä olla koetuksella. Paikalliselta sääsivustolta sain selville, että tämä myrsky eteni harvinaisen hitaasti ja piiskasi sen vuoksi meitä päivätolkulla. Suuria määriä saatiin Vermontin lisäksi esimerkiksi naapuriosavaltiomme New Yorkin pohjoisemmissa osissa. Meille taisi tulla yhteensä ehkä kolmisenkymmentä senttiä.

Tulihan sitä siis. Ja se oli sen verran märkää, että harvoin ovat pihamaamme puut olleet niin notkolla kuin nyt. Maisema on suorastaan jouluinen - saa nyt sitten nähdä, pysyykö tämä sinne saakka. 

Olen kuitenkin oppinut tämän lumimyrskyn aikana jotain. Jos joulukuussa tarvitsee tehdä jouluostoksia, kannattaa niitä lähteä suorittamaan kesken pahimman lumimyrskyn. Ihmiset nimittäin oikeasti välttävät liikkumista huonoilla keleillä, vaikka onhan täällä niihin totuttu - pitäisi ainakin olla. Niinpä minä poikkesin keskiviikkoiltana läheiselle ostarille, enkä ole ikinä joulukuussa samoillut siellä sellaisessa väljyydessä. Kun joulukuussa voi parkkipaikan etsiminenkin olla vikkelien kisailua, ei tällä kertaa ollut minkäänlaista ongelmaa löytää parkkipaikkaa. Ei sillipurkkitungosta kaupoissa, ei ahdistavan pitkiä kassajonoja. Ensi vuonna suunnittelenkin siis jouluostosreissuni sääennusteen mukaisesti!

Mutta taivas selkisi siis viimein lauantaiaamuna, ja aurinkoakin on taas nähty. Kylläpäs sitä ehtikin jo kaivata! Kaipaan minä noita grillauskelejäkin, mutta näillä mennään nyt. Voi joulun ihmemaa sentään!